Olin joskus teinivuosieni loppupuolella hillitön Radiohead-fani. Tulin ostaneeksi OK Computer-levyn Tuhkolmasta noin 14-vuotiaana, pari vuotta sen julkaisun jälkeen. Se mullisti käsitykseni musiikista, ja seuraavina vuosina käytin siivun kesätyöpalkoistani kaikenlaisen Radiohead-memorabilian tilaamiseen Japanista ja ties mistä. Elettiin aikaa ennen internetiä. Sitten kasvoin aikuiseksi, enkä ole enää jaksanut kiinnostua kenestäkään muusikosta ulkomusiikillisesti. Nautin musiikkini sopivina kerta-annoksina Spotifysta kuten kuka tahansa muu 2010-luvun kiireisen ja hedonistisen elämäntavan orja, mutta levyjä en enää osta sen kummemmin kuin musiikkilehtiäkään. Tulin kuitenkin vähän aikaa sitten sattumalta miettineeksi vastausta hypoteettiseen kysymykseen. Jos minun pitäisi tunnustautua tätä nykyä jonkun muusikon faniksi, kuka se olisi? Ensimmäinen mieleen tullut vastaus tuntui melkein perverssiltä. Voisiko se olla... Kanye West?
En juuri kuuntele rap-musiikkia, ja Kanye Westinkin tuotanto oli minulle pitkään osittain vierasta. Vuoden 2008 joulun alla Kanye oli julkaissut kolme erinomaista albumia, mutta tullut tunnetuksi myös erilaisista skandaaleista. Vuonna 2005 Kanye kohautti suorassa lähetyksessä kesken hurrikaani Katrinan urheille järjestetyn tukikonsertin julistamalla improvisoidussa puheessa, kuinka presidentti Bush ei välitä tummaihoisista. Vuotta myöhemmin Kanye hävisi parhaan musiikkivideon palkinnon MTV Music Awards-gaalassa, ryntäsi lavalle kesken palkinnon voittaneen Justice & Simianin puheen, varasti mikin ja huusi, kuinka palkinto olisi kuulunut hänelle. Kanyesta tuli yhdessä illassa koko maailman sylkykuppi. Julkisuuskuvaa ei kauheasti kiillottanut seuraavana vuonna tapahtunut selkkaus, kun Britney Spears valittiin Kanyen sijasta avaamaan VMA Awards-palkintogaala, ja Kanye haukkui järjestäjät rasisteiksi. Kanyen lyriikat olivat koostuneet lähinnä rahalla ja naisilla leveilemisestä, ja valtava ego-ongelma heijastui myös kaikista lukemistani haastatteluista. Pidin itsekin Kanyeta lähinnä lahjakkaana mulkkuna, jonka tuotantoon minulla oli suuria vaikeuksia samaistua.
Kelkkani kääntyi edellämainittuna jouluna parjatun 808s & Heartbreak-albumin myötä, jota pidetään yleisesti kriitikoiden palvoman Kanyen uran ainoana harha-askeleena. Se ei sisällä lainkaan rappaamista, vaan Kanye laulaa kaiken äärimmilleen viritetyn vocoderin läpi. Levyllä ollaan vastakkaisella puolella tunneskaalaa vain vuotta aiemmin julkaistun Graduation-albumin ja Entourage-sarjastakin muistettavan Good Life-kappaleen tunnelmista. 808s on katkeran miehen tilitys menetetystä rakkaudesta (Kanye erosi samana vuonna pitkäaikaisesta kihlatustaan), surusta, menetyksestä ja syyllisyydestä (Kanyen suurin tukija ja suuresti rakastama Donda-äiti menehtyi Kanyen kustantaman plastiikkakirurgisen leikkauksen komplikaatioihin vain kuukausia aiemmin), petoksesta ja tuskasta. Kanyen tuotanto oli aina ollut hyvin henkilökohtaista, mutta tähän asti olimme saaneet kuulla lähinnä vain julkisuuden ja rahavirtojen hyvistä puolista (”I shop so much I can speak Italian”). 808s:lla Kanye riisuu itsensä aseista, ikään kuin edellisten vuosien ja albumien helppo elämä ja juhlat olisivat takana, edessä vain katkera krapula sydänsuruissa riutuen. Kanye ei ole koskaan laulanut kenestäkään muusta kuin itsestään, ja sama kiusallisen henkilökohtainen tyyli jatkuu myös 808s:lla. Tällä kertaa kuulijalle vain tarjoillaan shampanjanhuuruisen good lifen sijaan rautaisannos depressiota ilman pienintäkään toivonpilkahdusta. Levyn ainoalla hittibiisilläkin toistetaan kyllästymiseen asti masentavan retorista kysymystä: ”How could you be so heartless?”. Kanyen ainoa maski on tarkoituksellisen yliampuva auto-tune, jonka taakse laulu katoaa välillä täysin muodostaen vain tuskaista vaikerrusta. Rohkeimmat pitivät levyä jopa kieli poskessa tehtynä pastissina nykyajan radiohiteistä, joissa auto-tune peittää alleen lahjattomat Idols-tähdet ja muut yhden hitin ihmeet.
808s & Heartbreak jakoi kriitikoiden mielipiteet ja sai faneilta negatiivisen vastaanoton. Kollegat kuitenkin kiittelivät Kanyen rohkeutta, ja odotin myös itse mielenkiinnolla Kanyen seuraavaa liikettä. Seuraavina vuosina mies tuntui kuitenkin suistuvan aina vain pimeämmille syrjäkujille. Vuoden 2009 alussa Kanye kohautti jälleen. Kun enkelikasvoinen country-tähti Taylor Swift oli pitämässä palkintopuhetta MTV:n gaalassa voitettuaan parhaan musiikkivideon palkinnon, tulistunut Kanye rynni taas kerran lavalle, otti mikin hämmentyneen Swiftin kädestä ja huusi, kuinka palkinto olisi kuulunut Kanyen mentorinakin toimineen Jay-Z:n vaimolle, Beyoncélle. Ja taas koko maailma kohisi. Jopa presidentti Obama tuomitsi Kanyen tempauksen ja haukkui tämän mulkuksi. Lienee jo saavutus itsessään tulla suututtaneeksi kaksi istuvaa Yhdysvaltain presidenttiä.
Seuraavaksi kuvioihin tuli paljon julkisuutta saanut suhde biseksuaalin ex-strippari Amber Rosen kanssa. Uutta musiikkia ei 808s:n jälkeen tihkunut, vaan sen sijaan Kanye tuli löytäneeksi yhteisöpalvelu Twitterin. Se ei varsinaisesti ollut lottovoitto miehelle, joka tunnettiin jo suuresta ja häpeilemättömästä suustaan ja tavastaan jakaa pienimmätkin yksityiskohdat makuuhuoneesta ja sen ulkopuolelta. Yhdistettynä Kanyen impulsiiviseen luonteeseen Kanyen Twitter-tili oli kuin tikittävä aikapommi, joka poksahteli säännöllisin väliajoin. Seuraavat vuodet Kanye keskittyi lähinnä esiintuomaan narsistista luonnettaan, suuruudenhulluuttaan ja Jeesus-kompleksiaan eri medioissa. Kanye muun muassa poseerasi Rolling Stonen kannessa Jeesukseksi pukeutuneena ja julisti MTV:n haastattelussa, kuinka hänen ensisijainen tavoitteensa on tulla muistetuksi maailman kaikkien aikojen parhaana artistina. ”Se tulee tosin olemaan vaikeaa, koska en osaa laulaa enkä tanssia”, Kanye jatkoi tarjoten samalla harvinaisen pilkahduksen itseironiaa.
Unohdin jossain vaiheessa jo koko Kanyen. Vaikka kaksi vuotta ei sinänsä ole levyjen välillä aika eikä mikään, kävi miehen uran seuraaminen liian rasittavaksi tämän sekoilujen takia. Loppuvuodesta 2010 alkoi kuitenkin tapahtua. Ensin musiikkimaailmassa alkoi velloa huhuja Kanyen uusimmasta projektista. Mies oli pakannut laukkunsa ja lähtenyt Havaijille, lukkiutunut studioon ja lennätti yksityiskoneella luokseen viikoittain huippunimiä Rick Rossista Kid Cudiin ja Bon Iver-yhtyeen Justin Vernonista Rihannaan ja Nicki Minaj:hin. Keitos kuulosti vähintään hämmentävältä, ja vanha sananlasku liian monesta kokista sopan kimpussa kävi mielessäni. Kun oli aika puskea ulos ensimmäisiä singlejä, Kanye löysi itselleen harvinaisen nöyrän lähestymistavan ja tarjoili uutta musiikkiaan ilmaiseksi internetin välityksellä. Ja millaista musiikkia. POWER ja Monster hyökkäsivät silmille kuin yleinen syyttäjä. Moni vanhempi varmasti höristi korviaan, kun jälkikasvun huoneessa soi hengästyttävällä tahdilla toimitettuja riimejä kuten ”have you ever had sex with a pharaoh / I put the pussy in a sarcophagus”. Olin itse kappaleiden vuodettua Luxemburgissa pelireissulla ja muistan kuunnelleeni molemmat lähes puhki. Pian kotiinpaluuni jälkeen sain jo käsiini levyn, jonka kansikuvassa tummaihoinen juopotteleva mies harrastaa seksiä valkoisen enkelin kanssa. Se levy oli ja on monien papereissa 2000-luvun paras.
My Beautiful Dark Twisted Fantasyn tekijän suuruudenhulluuden kuulee jo sen kolme adjektiivia sisältävästä nimestä, ikään kuin vähempi ei riittäisi. Sisältö on jopa Kanyen mittakaavassa täysin seinähullu keitos. Mukana on stadionmitat täyttävää rockia, Elton Johnin pianosoolo, sampleja King Crimsonilta, koomikko Chris Rockin pariminuuttinen manifesti ja yhdeksänminuuttinen balladi Runaway, jolla Kanye nostaa maljan kaikille maailman kusipäille. Kylkiäisenä Kanye julkaisi myös vaatimattomasti 35-minuuttisen abstraktin musiikkivideon, jossa punaisiin Ku Klux Klan-tyylisiin päähineisiin sonnustautuneet miehet ja torvisoittokunta vetävät paraatia, jonka keskipisteenä on jättikokoinen animoitu Michael Jacksonin pää. Vähän ennen albumin julkaisua kuollut Jackson lieneekin ollut Kanyen suurin obsessioiden kohde tämän itsensä ohella, ja myös ainoa artisti maailman historiassa, jonka suuruudenhulluuteen Kanye West on edes verrannollinen. Jackon kuoltua maailmassa on tuskin jäljellä ketään muuta, joka uskaltaisi edes yrittää MBDTF:n kaltaista projektia.
My Beautiful Dark Twisted Fantasy on juuri sitä, mitä nimi lupaa. Kaunis (ajoittain), synkkä (useimmiten) ja vinksahtanut (aina). Kanyen suhde Amber Roseen tuli päätökseensä juuri ennen levyn nauhoittamista, ja sydänsurut, mustasukkaisuus ja kostonhimo ovat myös Twisted Fantasylla läsnä. Tällä kertaa ne tarjoillaan kuitenkin raivokkaan vinoutuneesti, kun epäonnistunutta suhdetta aikuisviihdetähteen käydään läpi kiusallisen tarkasti: ”You weren't perfect but you made life worth it / stick around, some real feelings might surface / been a long time since I spoke to you in a bathroom / gripping you up, fucking and choking you”. Vaikka Kanyen loputon ylijakaminen on välillä vaivaannuttavaa, se myös tekee miehestä haavoittuvan ja aidon. Rehellisimmillään Kanye on nerokkaaseen pianoriffiin nojaavalla, miehen itsensä kusipäisyydestä, uskottomuudesta ja vaikeasta luonteesta kertovalla Runawaylla, jonka kaikki Kanyesta mitään tietämättömätkin lienevät tähän päivään mennessä kuulleet.
Vuoden 2010 lopussa oli vaikea löytää musiikkilehteä, jonka vuoden parhaiden levyjen listan kärjessä My Beautiful Dark Twisted Fantasy ei olisi ollut. Mediakin tuntui ensimmäistä kertaa koskaan antaneen Kanyelle anteeksi tämän vanhoja kömmähdyksiä. Levy oli myös oman elämäni soundtrack kuukausia eteenpäin, enkä muista teinivuosieni ja OK Computerin jälkeen kuunnelleeni mitään tuotosta yhtä obsessiivisesti kuin Twisted Fantasya.
Vuonna 2011 Kanye esiintyi myös pääesiintyjänä Flow-festivaaleilla. Ostin luonnollisesti lipun, mutta erityisen innoissani en silti ollut. Kiinnostukseni Kanye Westia kohtaan ei ollut koskaan ollut materialisoivaa. Minulla ei ollut mitään tarvetta nähdä Kanyeta livenä, pyytää tämän nimikirjoitusta tai ostaa Kanye-kahvimukia. Live-konsertti tavallaan pilasi minulle aikanaan Radioheadinkin. Minussa on luultavasti jonkin verran lapsenuskoa, joka ei halua lempimusiikoidensa materialisoituvan edessään, vaan pitää heidät mieluummin jonkinlaisina myyttisinä hahmoina. Ben Affleckiakaan en ole pystynyt ottamaan näyttelijänä vakavasti sen jälkeen, kun törmäsin mieheen WSOP-turnauksessa Las Vegasissa. Joidenkin ei vain kertakaikkiaan sallisi olevan oikeita ihmisiä laisinkaan, ja Kanye West on sen listani kärjessä.
Flow:n keikalle Kanye lennähti suoraan kiertueensa edellisestä pysähdyspaikasta. Jo ennen keikan alkua ilmoitettiin, että keikkaa on pidennetty Kanyen esiintymishalujen takia. Seuraavana päivänä esiintymistä kehuttiin lehdistössä, ja teknisesti ja viihdearvoltaan Kanyen näytös Flow:ssa olikin mielestäni etenkin rap-keikaksi huippuluokkaa. Kanye oli myös tuonut mukanaan Runaway-videosta tutut mustat balettia tanssivat joutsenet, eikä 20-minuuttinen versio kappaleesta varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Keikan jälkeen olin hieman ihmeissäni. Ensimmäistä kertaa ikinä live-konserttia seuratessa minulle ei ollut tullut oloa, että esiintyjän näkeminen livenä materialisoi tämän ja vei siten jotain pois tämän mystisyydestä. Tuntuu, kuin Suvilahdessa esiintynyt Kanye ei olisi ollut ihminen ensinkään vaan pikemminkin jonkinlainen piirroshahmo, jonka pinnan alla kyteviä ajatuksia on mahdotonta ymmärtää. En tänä päivänäkään osaa sanoa, esiintyikö Kanye jotenkin sieluttomasti vai onko hänen tuotantonsa vain niin yliampuvaa, ettei sitä pysty täysin yhden ihmisen livenä toimittamana vastaanottamaan. Joka tapauksessa pian konsertin jälkeen Kanye oli jo matkalla seuraavaan kiertuestoppiinsa, ja minä nukkumassa kotona onnellisena. Mikään ei ollut muuttunut.
Seuraavien parin vuoden aikana Kanye julkaisi hauskanpitolevyn yhteistyönä Jay-Z:n kanssa, ja piti suhteellisen matalaa profiilia skandaalirintamalla huolimatta seurustelustaan tosi-tv-tähti Kim Kardashianin kanssa. Ajan kuluessa kävin koko ajan skeptisemmäksi ja skeptisemmäksi Kanyen seuraavan albumin suhteen. Ensinnäkin Twisted Fantasysta olisi käytännössä mahdotonta parantaa, mutta ennen kaikkea Kanye on aina ollut sitä parempi, mitä enemmän hän ollut sekaisin oikeassa elämässä. Mitä enemmän skandaaleja, tweettejä ja sydänsuruja, sitä henkilökohtaisempaa ja siten parempaa Kanyen tuotanto on ollut. Pelkäsin (ainakin Kanyen mittakaavassa) rauhallisen elämän ja suhteen tyhjäpäiseen sosialiittiin tappavan Kanyen luovuuden. Puoli vuotta sitten räjähti vielä varsinainen uutispommi, kun Kanye ja Kim julkistivat odottavansa ensimmäistä lastaan.
Tästä päästäänkin tähän päivään. Sain eilen käsiini Yeezuksen, Kanyen uunituoreen kuudennen levyn. Ai miltä se kuulostaa? No, enimmäkseen ihan paskalta. Ei Kanyelta laisinkaan. Mieleen tulee lähinnä Nine Inch Nails, jonka päälle joku rappaa onton säilykepurkin läpi. Ehkä lähin vertailukohta Kanyen uralta olisi 808s & Heartbreak, josta Yeezus on sysimusta, ärsytetyn dobermannin lailla kimppuun hyökkäävä versio. Yeezus on vihoviimeinen levy rauhaisan mökkijuhannuksen soundtrackiksi, sillä sitä kuunnellessa ensimmäiset mieleen tulevat adjektiivit ovat ”ahdistava”, ”synkkä” ja ”kaoottinen”. Olen viimeisen kahden päivän aikana kuunnellut Yeezuksen läpi toistakymmentä kertaa löytämättä siitä minkäänlaista tarttumapintaa. Jotkut Kanyen riimit jopa vituttavat mukanokkeluudessaan (”eating Asian pussy / all I need is sweet and sour sauce”). Mukana on kappale nimeltä I Am a God, jolla Kanye kertoo muun muassa kohtaamisestaan Jeesuksen kanssa: ”I just talked to Jesus / he asked ”what's up Yeezus?” / I said ”shit I'm chilling / trying to stack these millions”. Kappaleiden taustaääninä on naisten lohdutonta itkua ja suoranaisia tuskanhuutoja. Kanyen vinksahtanut suhtautuminen naisiin käy muutenkin harvinaisen selväksi Yeezuksella.
Pahinta Yeezuksessa on se, että levyltä on täysin mahdotonta löytää mitään sanomaa, ellei se sitten ole vääristynyt sekoitus inhoa ja obsessiivista rakkautta naissukupuolta kohtaan. Kaiken aggressiivisuuden taustalla sykkii ontto sydän. Tai jos kyseessä on jonkinlainen tulevan isän avunhuuto, on Kimye 2.0:sta tulossa todella sekava lapsi. Koko levy tuntuu lähinnä massiiviselta provokaatiolta, ikään kuin Kanye olisi päässyt jeesuskompleksissaan sille tasolle, että hän kokee voivansa julkaista aivan mitä tahansa menettämättä kuulijoita. Tähän viittaisi myös pätkä I Am a Godilta: ”(As) soon as they like you, make them unlike you / 'cause kissing people ass is so unlike you”. Kanye on tavallaan oikeassa. En ainakaan henkilökohtaisesti ole Yeezuksen myötä ainakaan vähemmän kiinnostunut Kanyen urakehityksestä. Kanyesta on tullut jo aikoja sitten enemmän ilmiö kuin muusikko.
Yeezus on 37 minuuttia silkkaa pahuutta ja synkkyyttä, jossa Kanye on päästänyt pimeän puolensa valloilleen ilman minkäänlaista toivonpilkahdusta. Keskisormi on vain millimetrien päässä kuulijan naamasta. Sitten, Yeezuksen viimeisen vajaan neljän minuutin ajan, kuulijalle heitetäänkin vintage-Kanyelta kuulostava Bound 2. Sen voisi kuvitella suoraan Graduationille, Good Lifen perään. Kanye tuntuu hymyilevän kuin Naantalin aurinko, ja 50-lukulaiselta tyttöbändiltä kuulostava taustasample toistaa loputtomasti pätkää ”I'm falling in love”. Sitten kappale loppuu kuin seinään, tarkkaan ottaen sanoihin ”a-ha, honey”, ja kuulija ihmettelee mitä helvettiä hän tuli edelliset 37 minuuttia kuunnelleeksi. Se on kuin isku vasten kasvoja: "Olisin minä teille levyllisen tällaistakin voinut tehdä, mutta enpäs viitsinyt". Internet-keskusteluissakin Yeezus on jakanut mielipiteitä odotetun vahvasti. Kenenkään mielestä se ei ole ”ihan kiva”, vaan mielipiteet vaihtelevat lähinnä nerouden osoituksen ja paskakasan välillä.
Yeezuksesta ei tule minun tämän kesän soundtrackiani. En ole myöskään kiinnostunut katsomaan Keeping Up With The Kardashiansia Kanyen sivuosan vuoksi, tai ostamaan lippua tämän tulevan maailmankiertueen mahdolliselle Helsingin-keikalle. Yeezuksen myötä en uskalla enää tunnustautua edes Kanye Westin faniksi, mutta minkään muun nimen näkeminen uutissivuston otsikoissa ei tule tulevaisuudessakaan saamaan minua klikkaamaan hiirtä yhtä nopeasti. Ja sitä rap-musiikin itsejulistautunut Jeesus ja Michael Jackson epäilemättä juuri haluaa.
Kanye West: Yeezus kaupoissa, Spotifyssa ja iTunesissa nyt.
