Miikka Anttonen

Caesar's Palacen 1675 dollarin pääturnauksen toinen aloituspäivä sujui vielä huonommin kuin ensimmäinen yritys. Edes pokerilegenda Scotty Nguyenilta saamani enkelin kosketus ei auttanut, kun humaltunut Scotty kaatoi ohittaessaan kaljaa päälleni ja sanoi "sorry, baby". Putosin parin tunnin pelin jälkeen tultuani paikallisen vanhemman kaartin edustajan angleshoottaamaksi.

Pokerissa angleshoottaaminen tarkoittaa sääntöjen puitteissa käytettyjä epäeettisiä keinoja pottien voittamiseksi. Toisin kuin voisi ehkä luulla, näitä pelin hengen vastaisia keinoja käyttävät lähes yksinomaan vanhan kaartin pelaajat. Kyse on mielestäni lähinnä kulttuurierosta. Vuosikymmeniä sitten pokeriin suhtauduttiin pelinä, jossa on tarkoitus huijata vastustajaa. Tästä syystä pokeria pidetään vieläkin suuren yleisön silmissä jonkinlaisena epärehellisten ihmisten juksauspelinä, vaikka tosiasiassa pokeri on shakin kaltaisiin taitopeleihin rinnastuva älypeli. Suurin osa vanhan kaartin edustajista on pudonnut taidollisesti nuorten kyydistä jo vuosikymmen sitten, ja he käyttävät viimeisenä oljenkortenaan 70-luvulla opittuja pikkunäppäriä källejä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa papan suoritus oli kyllä vähintään Oscar-palkinnon arvoinen, enkä rehellisesti sanottuna edes harkinnut muita vaihtoehtoja kuin merkkieni survomista sisään täysin kuolleena papan parasta mahdollista kättä vastaan. Vegasin peleissä pelannee tälläkin hetkellä toistasataa 20-40-luvuilla syntynyttä vanhusta, jotka pelaavat käytännössä uskomattoman huonosti, mutta tekevät jonkinlaista voittoa venyttämällä sääntöpykäliä.

Pelasin myös muutaman sivuturnauksen lisää ilman minkäänlaista menestystä, ja tämänkertaisten reissutappioiden ylitettyä 6000 dollarin rajan päätin pitää maanantaina välipäivän. Sen sijaan, että olisin kierrellyt kaupoissa ja kasinoilla päätin lähteä patikoimaan ja kalliokiipeilemään Red Rock Canyoniin, joka sijaitsee aavikolla noin puolen tunnin ajomatkan päässä Vegasista. Kuten 127 tuntia meille opetti, yksin suuressa tyhjyydessä kiipeileminen ei ole koskaan hyvä idea. Sain onnekseni seuraksi entisen sotilaan, nykyisen pokeriammattilaisen Alexin ja tämän Broadway-koiran (broadway muuten tarkoittaa pokerissa korkeinta mahdollista suoraa). Alex ja Broadway käyvät samoissa maisemissa useamman kerran viikossa kiipeilemässä.

Broadway<3

Lähdössä matkaan. Aavikolla oli tähän vuodenaikaan noin 25 astetta lämmintä ja aurinko perinteisen paahtava, mutta kanjonin varjossa lämpötila hyytyi hetkessä ainakin 10 astetta alaspäin.

Rutikuivaa aavikkomaisemaa piti kävellä hyvän matkaa, ennen kuin pääsi edes kanjonin suuaukolle. Joillekin tällainen maisema olisi varmasti yhtä painajaista, mutta henkilökohtaisesti mieleni lepää tällaisessa hiljaisessa kuivuudessa enemmän kuin missään muualla. Vain Broadwayn läähätys rikkoi täydellisen hiljaisuuden, mailien säteellä ei varmasti ollut ketään muuta. Jossain tuli vastaan irrallinen, puoliksi syöty peuranjalka.

Alex kanjonin suuaukolla.

Pikkuhiljaa ylöspäin.

Jyrkimmät kohdat käsien varassa ylös.

Almost there. Miten koira pystyy kiipeämään lähes pystysuoraa seinämää, siihen minulla ei ole mitään vastausta. Ensin Broadwayn näki alapuolella, ja oletin että jätämme koiran alas siksi aikaa kun kiipeämme murikan huipulle. Noin kymmentä sekuntia myöhemmin Broadway katselikin minua yläpuolelta nauraen ihmisten heikolle motoriikalle. Kallion sisällä ilmeisesti menee tunneleita ja koloja, jotka Broadway tuntee kuin omat taskunsa ja vipeltää aina vastaanottamaan Alexia tämän edeltä. Näin pahaa koirakuumetta ei ole ollut vähään aikaan.

Tämän korkeammalle ei ilman turvaköyttä ja kiipeilyvarusteita päässyt (edes Broadway). Kun olen seuraavan kerran Vegasissa, tiedän minkä haasteen parissa vapaapäiväni käytän.

Palatessa aikaa oli kulunut 4,5 tuntia ja aurinko oli jo laskemassa värjäten laakson sinertäväksi. Kädet ja jalat olivat niin rakoilla, että paluumatkan laskeutuminen oli monin verroin nousua rankempaa. Odotan jo innolla ensi kertaa.

Olin jo painamassa päätä tyynyyn iltaseitsemältä niin kiipeily- kuin yleisen vegasväsymyksenkin jäljiltä, kun tulin lukeneeksi samaisen päivän President's day-alennusmyynneistä. Kyseinen päivämäärä on jenkeissä jokavuotinen pyhäpäivä, jolloin kunnioitetaan kuolleita presidenttejä ostamalla tavaraa mahdollisimman halvalla. Päätin itsekin kunnioittaa tätä jaloa traditiota raahautumalla ostoskeskukseen. Sinänsä minulla on jo kaksi ylipainoista matkalaukullista tavaraa, joista maksan lisämaksuja jokaisella lennolla ja jotka saavat minut jokaisen siirtymisen yhteydessä harkitsemaan kamelin hankkimista. Kumpikin laukku on jo ääriään myöten täysi, enkä myöskään tarvitse yhtään mitään. Onnistuin kuitenkin 1,5 tunnissa ostamaan kellon (en käytä kelloja juuri koskaan), Calvin Kleinin puvun (en käytä pukuja juuri koskaan), noin kymmenen muuta vaatekappaletta (joita en tosiaan tarvitse ja joita en jaksanut sovittaa) ja kolmet kengät (minulla oli jo mukana kolmet, enkä tajua mihin näitä uusia tarvitsen). Nyt joudun luultavasti ostamaan kolmannen matkalaukunkin. Tunnistan itsessäni shoppailun suhteen hieman feminiinisiä piirteitä.

Live-pokeri jatkui myös seuraavina päivinä tutuksi muodostuneen kaavan kanssa. Reissun lopputulemaksi jäi 21 pelattua turnausta ja 11500 taalan tappiot. En taas oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Olisi hauska tietää, onkohan kenelläkään muulla koko maailmassa yhtä huonoja tilastoja no limit-turnauksista kuin minulla viimeisen parin vuoden ajalta. Välillä tuntuu, että vaikka yrittäisin pelata mahdollisimman huonosti niin voittaisin sentään edes joskus. Mieleen tulee libanonilainen bisnesmies vuoden 2011 Prahan EPT-turnauksesta, joka pelasi jokaisen turnausviikon noin 30 turnauksesta pääsemättä rahoille kertaakaan. Tämä on melkoinen saavutus siksi, että jokaisena päivänä pelattiin Prahassa 3-5 turnausta, jotka menivät toistensa kanssa pahasti päällekkäin ja edellisestä putoaminen ennen seuraavan alkamista vaati jo melkoisia "taitoja". Jotenkin tämä libanonilainen oli siinä onnistunut ja hävisi sisäänostoihin sellaiset 40 000 euroa. Turnausjohtaja Teresa Nousiainen osti tälle muistaakseni lohdutuspalkinnoksi jonkinlaisen tsemppari-pokaalin, jonka mies otti iloisena vastaan. Itse en saanut yrityksistäni edes sitä, vaikka onnistuin myös putoamaan lähes jokaisesta turnauksesta parin tunnin pelin jälkeen.

Tänään oli viimeinen päiväni Vegasissa tältä erää, ja päätin juhlistaa sitä haistattamalla pitkät turnauspokerille ja nukkumalla niin pitkään kuin nukuttaa. Herättyäni kolmen aikoihin kävin vain pikaisessa suihkussa ja menin tallustelemaan kadulle. Tai siis yritin mennä, mutta Vegas-hulinan sijaan minua odottikin apokalyptinen näky.

En tiedä, aukeneeko tämä kuva niille, jotka eivät ole Vegasissa tai ylipäätään jenkkiläisissä suurkaupungeissa käyneet. Otos on joka tapauksessa aivan The Stripin eli pääkadun keskeisimmältä kohdalta, Caesar's Palacen sisäänkäynnin edestä. Kyseisessä kohdassa on vuorokaudenajasta riippumatta loputon autojen ja turistien meri. Tänään herätessäni paikalla oli aavemaisen hiljaista. Koko katu oli suljettu. Caesar's Palaceen oli mahdotonta päästä. Koko Bellagion edusta kiinni, suihkulähdeshow loisti poissaolollaan. Bally's eristetty teipillä joka ilmansuunnasta. Samoin Bill's Gambling Hall ja muutama muu keskeinen kasino. Vegasin ruuhkaisimman risteyksen keskellä makasi pari karrelle palanutta autonromua. Poliiseja kaikkialla, kokonaisia kortteleita eristetty keltaisella nauhalla. Ei ihmisiä, vain makoilevia ruumispusseja ja pahaenteisen vaitonaisia poliiseja. Yritin kysyä yhdeltä, että mitä täällä oikein tapahtuu. Sain vastaukseksi informatiivisen "this is a crime scene". Kas, en tajunnutkaan.

Hetkellisesti luulin heränneeni keskellä zombielokuvaa, mutta kun eläviä kuolleita ei näkynyt, päätin mennä Venetianin pokerihuoneeseen käyttämään langatonta nettiä. Tätäkin varten jouduin kiertämään useamman korttelin eristysnauhan ympäri. Selvisi, että aivan keskellä Vegasia oli edellisyönä tapahtunut niin sanottu drive-by-shooting, jossa maastoautosta ammuttiin sekä paikallista rap-muusikkoa että sivullisia päin. Surmansa saivat sekä paikallinen MC Kenny Clutch että väärässä paikassa väärään aikaan olleet taksikuski ja asiakas. Taksi oli uutislähteiden mukaan jotenkin räjähtänyt luodeista ja tappanut molemmat kyydissä olleet siihen paikkaan. Paikka oli muuten melkein sama, missä Tupac Shakur ammuttiin samalla tavalla 16 vuotta aiemmin.

Selvisi myös, että välikohtaus oli tapahtunut jo kello 4:20 edellisenä yönä (sitä en tiedä, miksi korttelikaupalla ydin-Vegasia oli eristetty vielä seuraavanakin päivänä). Henkilökohtaisesti asiasta teki mielenkiintoisen se, että kävelin itse hotellilleni kolmenkymmenen metrin päähän tapahtumapaikasta (olen Bally'sissä viimeisen yön, kun Palmsin diili loppui ja tänne pääsi käytännön ilmaiseksi) noin kymmentä minuuttia aiemmin. Muistin yhtäkkiä, kuinka kuulin huoneeseeni epäilyttäviä ääniä juuri, kun olin rojahtanut sänkyyn. Ohikiitävän hetken ajan olin ajatellut, että kuulostaapa paljon laukauksilta. Ajatus ammuskelusta kaupungin keskeisimmällä paikalla tuntui kuitenkin absurdilta, Vegasissa paukkuu tuon tuosta ilotulitteita sun muita ja äänieristyskin vääristi pauketta sen verran, etten jaksanut nousta katsomaan vaan painoin pään tyynyyn. Koko episodi oli tapahtunut lähes ikkunani alla, joten missasin ilmeisesti melkoisen show:n. 16 tunnin pokerisessio vei myös mehut niin pahasti, että nukahdin ennen hälytysajoneuvojen tuloa ja tuhisin autuaan tietämättömänä halki koko yön.

Tässä vielä uutisvideo ammuskelusta, alun kuvakulma on käytännössä sama kuin näkymä omasta ikkunastani: http://www.youtube.com/watch?v=jvvEZuGDrMI

Ensimmäiset pari päivää Vegasissa menivät suht usvassa. Torkuin, pelasin 15 tuntia, torkuin, pelasin toiset 15 tuntia, söin Caesar-salaattia neljältä aamulla lounaaksi, pelasin 6 turnausta joista rahastin nolla, pelasin käteispelejä joihin hävisin pari tonnia. Ei mitenkään odottamaton alku reissulle. Majapaikkana minulla oli ensimmäiset 4 päivää Hard Rock Hotel, joka on Vegasin nimihotelleista kulahtaneemmasta päästä ja sijaitsee myös reilun kilometrin päässä Stripiltä eli pääkadulta. Tiesin kaiken tämän, mutta sain huoneen hintaan $19/yö neljäksi yöksi sattumalta vastaan tulleen hotellitarjouksen kautta, joten en viitsinyt jättää tilaisuutta käyttämättäkään.

Näkymä Hard Rockin huoneen ikkunasta.

Torstai eli 14.2. oli täälläkin ystävänpäivä, ja etenkin jenkeissä se on nimenomaan parisuhteiden, ei ystävyyden juhla ja se päivä kun ostetaan kumppanille romanttinen lahja, syötetään sokerihuurretta, pussaillaan julkisilla paikoilla ja kuiskutetaan toisen korvaan hempeyksiä. Las Vegas on tunnetusti se kaupunki, joka vetää kaikki mahdolliset juhlapyhät täysin överiksi ja kyyninen sieluni odottikin ystävänpäivää kauhunsekaisin tuntein. En äkkiseltään edes muista, milloin viimeksi olisin itse ollut ystävänpäivänä parisuhteettomassa tilanteessa. Vaikka en millään tavalla ystävänpäivästä perustakaan, niin vähän vaikea kaiken Vegasin vaaleanpunaisen sydämenmuotoisuuden keskellä olisi olla masentumattakaan.

Ystävänpäivävitutus alkoi heti aamusta (tai no, "aamusta"), kun kävin aamupalasushilla Ra:ssa Wynn-kasinoa vastapäätä. Olin kuulevinani tarjoilijan äänessä pientä säälinsekaisuutta vahvistaessani, että ottaisin tosiaan pöydän vain yhdelle. Sushit tarjoiltiin sydämenmuotoisilta lautasilta (mitä helvettiä?) ja laskun kanssa tuli pari sydämenmuotoista karkkia. Never again kyseiseen raflaan. Sama meininki jatkui kaikkialla, kadut olivat täynnä hempeileviä pareja, joka ikisellä kasinolla oli joku ystävänpäiväshow jonka teemana oli selvittää ketkä ovat talon rakastunein pari, ja niin edelleen. Ja joka paikassa soi tavallisen hissimusiikin sijaan kokoelma kliseisimpiä hempeilykappaleita.

Minä vietin ystävänpäivää tällaisessa seurassa:

Pokerissa on se hieno puoli, että se yhdistää eri sukupuolia, etnisiä ryhmiä, maailmankatsomuksia ja ikäluokkia. Pokeripöydässä voit olla kuka tahansa mistä tahansa ja elämäsi voi olla miten rappiolla tahansa, eikä kukaan tuomitse. Pokeripöydässä kaikki puhuvat samaa kieltä, pokeria. Minä päätin pelata ystävänpäivän kunniaksi tyypillisen Texas Hold'emin sijaan hieman harvinaisempaa pelimuotoa, ja rekisteröidyin Fixed Limit Omaha 8 Or Better / Stud Hi/Lo Mix-turnaukseen. Se koostuu kahdesta pelistä joista toista en ole koskaan edes pelannut, ja jotka molemmat ovat niin sanottuja seniorien pelejä, jotka eivät tarjoa nuorison kaipaamaa jännitystä vaan muistuttavat enemmän maalin kuivumisen seuraamista. Minusta on aina ollut mielenkiintoista oppia uusia pelejä ja lisäksi niin edellisen kahden päivän loputon häviäminen leipäpeliini että ystävänpäiväkin alkoivat kyrsimään niin paljon, että halusin yksinkertaisesti kokeilla jotain uutta.

Tiesin kummankin pelin säännöt pintapuolisesti, oikeasta pelistrategiasta minulla ei ollut mitään hajua. Pelipöytäni keski-ikä oli luultavasti kahdeksankymmenen tuolla puolen - itseni mukaan laskettuna. En voi sanoa pelanneeni kovinkaan täydellistä split pot-pokeria, mutta illan edetessä aloin saamaan juonen päästä kiinni ja keksimään kikkoja, joilla pappaseurueen saisi nivaskaan. Jatkuvista ahaa-elämyksistä tuli hyvä fiilis, ja muutaman tunnin jälkeen olin jo niin uuden pelin lumoissa että unohdin koko ystävänpäivän.

12 tuntia myöhemmin jäljellä oli enää 11 pelaajaa yhdeksän parhaan saadessa rahaa ja muodostaessa samalla finaalipöydän. Muutama nuorikin kaveri, ja jos alle viisikymppinen pelaa tällaisia pelejä vapaaehtoisesti voi lähes varmasti olettaa kyseessä olevan ammattilaisen. Tällaista en muista aiemmin tapahtuneen, mutta jostain käsittämättömästä syystä turnausjohto hyväksyi pappakaartin valitukset kovasta väsymyksestä ja päätti siirtää turnauksen loppuunpelaamisen seuraavalle päivälle. Tämä taas ei miellyttänyt itseäni, koska seuraavana päivänä alkaisi oman reissuni pääturnaus eli 1675 dollarin WSOP Circuit Main Event Caesar's Palace-kasinolla. Nyt myöhästyisin siitä vain siksi, että papat saisivat vähän levätä. Protestit eivät kuitenkaan menneet läpi, vaan jouduin poistumaan yöpuulle vaivaisen 12 tunnin vääntämisen jälkeen. Olin vielä kutkuttavasti sijalla 9/11 eli pelottavan lähellä jäädä ilman rahallista korvausta ja nimeä lehteen (tässä tapauksessa pokerituloksia listaavalle Hendon Mob-sivustolle).

Seuraava päivä eli perjantai valkeni äärimmäisen kauniina. Taivaalta ei olisi voinut bongata yhtään pilveä edes kiikareilla, ja ulkona tuntui samalta kuin Suomessa joskus huhtikuun lopussa. Aurinko paistaa lämpimästi, kevät on pitkällä, orastavan kesän voi jo aistia. Vegasissa ei tosin tarvitse väistellä puolijäisiä koiranpaskoja. Pääsin checkouttaamaan Hard Rockistakin ja siirtymään kohti Palmsia, josta keinottelin itselleni sviitin käyttäen hyväkseni vanhaa kikkaa.

Jos käyt joskus Vegasissa, on sinun hyvin vaikea välttyä kuulemasta termiä "comps". Jokainen kasino-hotelli vaatii kävijöitään rekisteröitymään ilmaiseen pisteidenkeräysohjelmaan, jota voisi kuvailla uhkapelurin plussa-kortiksi. Aina kun pelaat mitä tahansa kasinolla pokerista peliautomaatteihin, kortti annetaan jakajalle tai tökätään laitteeseen, joka sitten rekisteröi kasinolle pumppaamasi rahan. Mitä enemmän käytät, sitä parempia etuja saat. Compseja saa myös kasinon sisällä tehdyistä ostoksista (useimmissa kasinoissa on Jumbon kokoinen ostoskeskus), ravintoloista, hotelliöistä ja niin edelleen. Itse käytän compsini poikkeuksetta huoneiden upgreidauksiin. Eli jos edellisellä reissulla yövyn ja pelaan tietyssä hotellissa, menen seuraavalla samaan paikkaan ja saan käyttööni sviitin ja/tai muita mukavuuksia ilmaiseksi. Tälle reissulle minulla ei ollut mainittavasti pinnoja säästössä, joten jouduin keräämään niitä mukavan seuraavan viikon varmistaakseni käyttäen klassista Vegas-keinottelua hyväkseni.

Olin jo bookannut seuraavaksi viikoksi yöpymisen tavallisessa huoneessa neljän tähden Palms-hotellista. Halusin kuitenkin oikeasti saman firman vieressä sijaitsevaan huippumoderniin viiden tähden Palms Place-luksushotelliin, mieluiten sviittiin. Kävin siis pari päivää aiemmin pelaamassa elektronista rulettia, joka palauttaa panostukset suhteessa 36:1. Mahdollisia numeroita on 37, eli jos panostat dollarin jokaiselle numerolle, saat varmuudella takaisin 36 taalaa 37 taalan panostamisella häviten siis yhden dollarin. Ei itsessään kannattavaa toimintaa, mutta juju on comps-kortinlukijan huijaamisessa. Se ei laske nimittäin voittoja, vaan kaikki peliautomaatissa kierrätetyt rahat. Kun painoin 12 kymmenen taalan panostuskierrosta läpi, hävisin oikeasti vain ne varmat $120, mutta kortinlukija laski kaikki panostukseni compseihin eli 37 x $10 x 12 = $4440. Yhtäkkiä olinkin Palmsin mielestä korkean profiilin asiakas. Ja tällaisille asiakkaillehan pitää tarjota parasta, joten "yllättäen" check-inin yhteydessä tiedusteltiin josko olisin halukas menemään sittenkin sviittiin Palms Placeen ilman erilliskorvausta. Normaalihinta viikolle sviitissä lienee noin $3500, ja nyt maksoin tästä tavallisen huoneen hinnan eli noin $500 ja koneeseen survotut $120 päälle. Tämä kikka toimii lähes kaikkialla Vegasissa, kasinot näkevät vain lyhyessä ajassa käytetyn suuren rahamäärän ja haluavat varmistaa hemmottelemalla, ettei kala liukene muille vesille tuhlaamaan. Itse olen ollut vähän laiska käyttämään sitä, ja täällä huoneessa kirjoittaessani en voi todellakaan tajuta miksi. Kaikenlaisissa hotelleissa on tullut yövyttyä, mutta tämä menee kyllä top 3:een.

Kuvassa noin 1/3 huoneen pinta-alasta.

Huoneessa on esimerkiksi oma poreallas jossa kävin äsken lillumassa. Kohellukseni täällä tosin muistuttaa erehdyttävästi Bill Murrayta Lost In Translation-elokuvan unohtumattomassa juoksumattokohtauksessa. En nimittäin osaa käyttää suurinta osaa tämän huoneen vempaimista. Painaessani keittiön valokatkaisemaksi luulemaani nappia alkoikin jostain rytisemään kauhealla kolinalla jääpaloja tiskipöydälle ja lattialle. Poreammetta virittäessäni säädin hieronta-asetukset täysille altaan ollessa vasta puolillaan, mikä johti veden suihkuamiseen suuttimista pitkin kylpyhuonetta. En osaa sammuttaa eteisen valoa, koska se toimii ilmeisesti äänen voimalla. Sen siitä saa kun leikkii rikasta.

Selviydyin lopulta uuden pelimuodon turnauksessa finaalipöytään ja lopulta neljänneksi. Kaikki papat jäivät taakse, kolme parempaa olivat nuoria, kyseisissä peleissä minua niin paljon harjaantuneempia ettei mahdollisuuksia tuon parempaan ollut. Hieno kokemus kuitenkin, vaikkei pokaalia tullutkaan ja rahasijakin ylsi vain nipin napin edes nelinumeroiseksi. Kuittasin rahat kassan kautta ja juoksin suoraan Caesar's Palaceen pelaamaan edellämainittua isoa turnausta, jossa pelasin vajaan kymmenen tunnin rupeaman. Pöydässäni istui lähes koko päivän Christina Lindley, jonka kanssa juttelin mukavia tajuamatta tämän hienoista julkkisstatusta. Yleensä julkkis- ja etenkin naisjulkkispelaajat pelaavat enemmän tai vähemmän karmeasti, mutta Christina pelasi mielestäni yllättäen jopa ihan hyvin. Perinteiseen tyyliin sekä minä, Christina että pöydän kolmas hyvä pelaaja putosimme ennen yötaukoa täysin kuutamolla olleiden päästessä jatkoon. Tasan ei käy onnen lahjat. Turnauksessa on huomenna kuitenkin ns. re-entry, ja käynen survaisemassa toisetkin $1675 loputtoman livepokerirotkoni pohjalle. Juuri nyt hyppään kuitenkin luksussänkyyn katselemaan koko seinän kokoisesta ikkunasta kajastavia nukkuvan Las Vegasin valoja. Vielä viikko tätä rinnakkaistodellisuutta, ja sitten Vancouveriin oikeaan maailmaan.

Kuten jo aiemmin vihjailin, päätin melko ex tempore olla jatkamatta vuokrasopimusta ja siirtyä Playa del Carmenista uusiin maisemiin. Kirjoitan tätä jossain Arizonan päällä matkalla Las Vegasiin (palaan tähän kirjoituksen lopussa). Viime viikko oli siis allekirjoittaneen viimeinen Meksikossa tältä erää. Koska päätös tuli perinteiseen tyyliin lyhyellä varoitusajalla, tajusin yhtäkkiä etten ollut tehnyt puoliakaan niistä asioista mitä Meksikossa suunnittelin ja aikaa oli enää viikko. Piti siis tsempata ja nopeasti. Viimeisellä viikolla kävinkin sukelluskurssin loppuun Cozumelissa, polskimassa cenoteissa vähän lisää ja ennen kaikkea Chichen Itzassa.

En ole koskaan ollut mitenkään äärettömän kiinnostunut niin sanottujen pakollisten turistinähtävyyksien katselemisesta. Esimerkiksi Eiffel-tornia tai Big Beniä tuijottaessa minulle tulee aina vähän hölmö olo; Tunnen itseni samaan aikaan massaturistiksi ja varsin usein en edes oikein tajua, mikä missäkin pytingissä on niin hienoa. Nopeasti ajateltuna oikeastaan vain Sydneyn oopperatalo ja Harbour Bridge ovat ihmisen tekemistä rakennelmista iskeneet todella kovaa. Muilta osin olen saanut ensmmän kicksejä viidakossa rämpimisestä, vähän kartoittamattomampien polkujen kulkemisesta ja luonnosta ylipäätään.

Chichen Itzassa olen kuitenkin aina halunnut käydä. Mielestäni mayat o(li)vat ensinnäkin ylipäätään kiinnostavia, ja Chichen Itzan päätemppeli on aina näyttänyt kuvissa jylhältä pönöttäessään keskellä viidakkoa. 13 tunnin reissu kuppaisessa ja erittäin ahtaassa minibussissa 35 asteen helteessä pisti vähän hapottamaan, mutta keskellä Jukatanin niemimaata odottanut näky oli kyllä kaiken kärsimisen, puutuneiden raajojen ja nestehukan arvoinen.

Minulle tuli myös yllätyksenä, että Chichen Itza ei ollutkaan yhtä kuin ylläolevien kuvien temppeli, vaan yhteensä (muistaakseni) 49:stä mayojen "korttelista" koostuva alue. Tämä massiivinen temppeli edustoineen muodosti näistä vain yhden korttelin, eli alue on aivan hillittömän laaja. Kolme tuntia jaksoin kierrellä keskipäivän paahteessa ja kaikenlaisia rakennelmia tuli nähtyä. Syrjäisemmillä alueilla saattoi helposti astella useamman minuutin ilman että tuli ketään vastaan, mikä paransi kokemusta huomattavasti. Esimerkiksi Roomasta en saanut oikein mitään irti - kontrasti sykkivän miljoonakaupungin ja vanhojen raunioiden välillä on liian jyrkkä, enkä ole koskaan oikein oppinut hahmottamaan kaupungin historiallista puolta. Ja mistään on vaikea nauttia, kun 2000 japanilaisturistia ottaa vieressä kuvia ja kaikki nähtävyydet on aidattu kymmenien metrien päästä. Chichen Itzassa tätä ongelmaa ei tosiaan siis ollut, vaan keskellä viidakkoa autioita raunioita ihmetellessä teki mieli kaivaa jostain ruoska ja ryhtyä Indiana Jonesiksi.

Ajastani Playa del Carmenissa jäi kokonaisuudessaan erinomaiset muistot. Pääsin ruksaamaan muutaman kohdan 100 things to do before you die-listalta, voitin isosti netissä ja hauskaa tekemistä riitti joka päivälle. Alla valokuvamuodossa parhaita asioita kahdesta kuukaudesta palmun alla:

Tämä näkymä käytännössä heti oven ulkopuolella joka aamu herätessä. Vaikea kyllästyä.

Yleinen meksikolainen elämänmeno, mikään ei ole niin justiinsa ja kiireellistä. Jotenkin Meksikossa tuntuu usein siltä, että aika ei kulje ollenkaan. Ihmiset maleksivat ympäriinsä ja käristyvät auringossa. Ilmanala on etenkin iltapäivästä niin lauhkea, että väsyttämään alkaa väkisin. Minullakaan ei ollut mitään ongelmia nukkua 13 tunnin yöunien päälle 3 tunnin päiväunia parin tunnin hereilläolon jälkeen.

Rantaelämä. Meillä oli vakiospottina rantalentiskenttien edusta jokapäiväisessä käytössä. Playa del Carmen vetää puoleensa paljon tyttöjä sekä ympäri Meksikoa että etenkin Argentiinasta, jotka pitävät sekä vähäisestä rantavaatetuksesta että länsimaisista miehistä. Meidän spottimme veti vähän liiankin hyvin puoleensa näitä yleensä varsin tyhjäpäisiä mutta miellyttävän näköisiä promotyttöjä, baarityöntekijöitä ja muita leveämmän leivän toivossa Playaan päätyneitä nuoria naisia. Joka päivä viimeistään yhdeltä piti tehdä vaikea valinta rannalle jäämisen ja pelaamisen välillä. First world problems. Eläinrakkaana oli myös hauska seurata, kuinka kulkukoirienkin elämä voi olla ajoittain myös hauskaa rannalla telmimisen merkeissä.

Michelada. Meksikossa kukaan ei osta baarista tavallista olutta, vaan aina micheladan. Se on olutta, johon on sekoitettu tyypillisesti tabascoa, mustapippuria, sitruunamehua, worchester-kastiketta, soijaa ja chiliä. Kuulostaa paperilla suht karmaisevalta, mutta maistuu käsittämättömän hyvältä. Mieleen tulee ehkä aavistuksen tulinen versio simasta. Tavallinen olut ei enää koskaan tulee maistumaan samalta.

Ruoka. Söin puolet ajasta käytännön katukeittiöissä ja sivukujien ravintoloissa muutaman euron annoksia, jotka maistuivat pääsääntöisesti taivaallisen hyviltä. Se nyt tuskin yllättää ketään, Meksikossa kuin oltiin. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin todeta, että itseni kaltaiselle ruokasnobille ruokailu oli myös PDC:n pahimpia puutteita. Kaupungista löytyy rajattomasti meksikolaisia ravintoloita, kaikki huonot pikaruokaketjut, pari pihviravintolaa, huonoja italialaisia ja yksi syömäkelvoton thaikkupaikka. Koska henkinen tasapainoni on ollut jo vuosia kytköksissä vähintään pari kertaa viikossa saatavaan hyvään sushiin, on Playassa ollut välillä vähän vaikea selvitä. Intialaisesta tai thaikustakin olisin voinut jossain vaiheessa maksaa aika paljon.

Ylläolevia kuvia katsellessa herää oikeastaan kysymys, miksi edes lähdin. Hytistyäni tänään Dallasissa (+13c) ja katsottuani Vegasin sääennusteita (+10c) olen jo kysynyt tätä muutamaan otteeseen myös itseltäni. Oikeastaan ainoa todella olennainen syy on se, että Playa del Carmen on niin hiton pieni paikka. Monet kaverini ovat asuneet siellä jo toista vuotta, eivätkä edes suunnittele lähtevänsä pois (ensimmäinen Playa-vauvakin syntyi vähän aikaa sitten). Monelle riittää ranta, aurinko, helpot naiset ja halpa hintataso. Meitä on moneen junaan enkä millään tavalla halua kritisoida muiden valintoja, mutta itseäni ajatus muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa asumisesta pidemmän päälle ahdistaa.

Niin naiivilta kuin se kuulostaakin, olen huomannut kasvavassa määrin kaipaavani suurten kaupunkien vibranssia, ihmisjoukkoja, pilvenpiirtäjiä, kahviloita, kellaripanimoja, julkista liikennettä, aitoja ihmisiä joilla on oikeita ammatteja ja tarinoita (viittaan tällä siis PDC:n "paikallisiin", jotka ovat käytännössä kaikki muuttaneet kaupunkiin jostain muualta nyhtääkseen rahaa turisteilta), toimivaa nettiä, kulttuuria ja ennen kaikkea valinnanvapautta. Auringon laskettua kuudelta Playa del Carmenissa on äärimmäisen vähän tekemistä, jos ei halua vetää kännejä. Siihen taas riittää vaihtoehtoja normaali-ihmisen maksalle vähän liikaakin. Kaipaan suunnattomasti sitä, että voin lopettaa pelit yhdeksältä illalla ja tehdä sen jälkeen melkein mitä tahansa. Kaipaan kaupunkia, jonka päästä päähän ei voi kävellä tunnissa.

Matka jatkuu pitkästä aikaa suurkaupunkiin ensi viikon torstaina. Sitä ennen minulla on edessä 10 päivää olemattomia unirytmejä, 30 tunnin pelisessioita, huonepalvelutilauksia neljältä aamulla, roskaruokaa, liikunnan puutetta ja muita Vegasin lieveilmiöitä. Käytännössä olisin voinut jatkaa suoraan Meksikosta uuteen paikkaan, mutta Las Vegas oli maantieteellisesti sopivasti puolimatkassa ja tekee mieli pelata live-pokeria niin rutosti. En tiedä mikä itsetuhovietti minulla oikein on, kun aina tekee mieli palata kiduttamaan itseäni maanpäälliseen neonvalohelvettiin uudestaan ja uudestaan, mutta varasin reissun noin kahden sekunnin mietinnällä. Aion pelata seuraavat kymmenen päivää live-pokeria lähes koko hereilläoloaikani ja toivottavasti saada sen kipinän tapettua taas vähäksi aikaa. Vegasissa olen yleensä lähes maanisdepressiivinen ja muualla perusonnellinen, mutta live-pokerin aiheuttamia voimakkaita tunnetiloja ei hirveän moni asia paatuneen uhkapelurin kohdalla peittoa. Ja missään sitä ei ole niin hauska pelata kuin synnin pääkaupungissa.

Vegasin valot näkyvät jo horisontissa, lentäjä ilmoittaa laskeutumisesta 30 minuutin päästä. Olisi oikein hyvä idea mennä nukkumaan saapuessani hotelliin iltayhdeltätoista, koska ensimmäinen turnaus tämänkertaisessa rupeamassa alkaa huomenna kahdeltatoista ja minulla on rutosti univelkaa. Jotenkin vähän luulen, että nukkumisen sijaan heitän laukut huoneeseen ja menen samoilla silmillä sekä suoraan pelipöytään että sieltä turnaukseen. Tästä on Meksikon leppoisuus kaukana.

Luin joskus pokeritaipaleeni alkuaikoina Cityn paperiversiosta artikkelin erilaisista mömmöistä, mitä jenkkiläiset opiskelijat pumppaavat itseensä ennen yliopistojen pääsykokeita, SAT-testejä ja vastaavia. Aivodouppiartikkeli julkaistiin joskus vuoden 2008 paikkeilla, kun itse aloittelin pokeriuraani. Kiinnostuin totta kai heti. Jos voisin jotenkin kemiallisesti parantaa aivojeni suorituskykyä, se näkyisi suoraan pokerituloksissa. Erilaisten aineiden sivuvaikutuksista luettuani päätin pitäytyä harmittomissa piristeissä, mutta tunnen kuitenkin satoja pokerinpelaajia niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja kaikenlaista on tullut nähtyä. Kokoan siis tähän havaintoihini perustuvan kollaasin pokeriammattilaisten douppaamiskeinoista.

Kofeiini: Tämä lienee valtaosalle pokerinpelaajista tuttu muodossa tai toisessa. Koska pokerinpelaajan elämänrytmi on äärimmäisen epäsäännöllinen, on 15 tunnin sessioista usein vaikea selvitä ilman energialatausta. Vanhemman polven pelaajat juovat tyypillisesti pannukaupalla kahvia, kun nuoremmilla kuluu energiajuomia helposti viisi tölkkiä illassa. Join itsekin ennen Batteryä varsin usein, kunnes keltaisten litkujen maku ja lisäaineet alkoivat etomaan (vuosia jatkuneella vodka-redbullien kittaamisella yökerhoissa saattaa olla osansa asiaan). Tätä nykyä en juo energiajuomia kuin äärimmäisen pakon edessä, vaan otan kofeiinini suoraan tabletteina (maksaa muuten noin 3 euroa/100 tablettia Suomenkin apteekeissa eikä vaadi reseptiä). Täällä Meksikossa laitetaan jostain täysin käsittämättömästä syystä kofeiinitabletteihin mukaan aspiriinia. Yhdessä tabletissa on 200 milligrammaa kofeiinia ja saman verran aspiriinia. En huomannut tätä heti, vaan napsin kofeiinitabletteja purkista normaalin tahtiin. Söin siis samalla ensimmäisen Meksiko-viikkoni aikana kymmenen buranan verran särkylääkkeitä turhaan. Kun vihdoin havaitsin virheen, purkki lensi nopeasti pois. Sain kiertää pitkin kaupunkia päiväkaupalla ennen kuin vihdoin löysin yhden apteekin, joka myy puhdasta kofeiinia.

Melatoniini: Melatoniini on ihmisen elimistössä luontaisesti esiintyvä lisäravinne, jota käytetään nukahtamisen helpottamiseen. Ainetta markkinoidaan yleisimmin aikaerorasituksesta toipumiseen, ja sitä on Suomessa aina välillä myynnissä ja välillä se taas on pannassa. Esimerkiksi USA:sta melatoniinia voi ostaa jopa kioskeista. Olen itse käyttänyt pitkillä turnausreissuilla melatoniinia jo vuosikausia aikaerorasitukseen, mutta joskus myös kotona pitkäksi venähtäneiden sessioiden jälkeen. Täällä Meksikossa sille ei ole tarvetta, koska unirytmit ovat kohtalaisen järkevät, mutta Suomessa ollessani turnaussessiot aikatauluttuvat väkisin suunnilleen aikavälille 19-07. Ja jos on sattunut menemään pitkälle tärkeässä turnauksessa ja saanut kunnon adrenaliinilatauksen päälle, niin eihän sitä onnistu nukahtamaan ennen aamuyhdeksää millään. Tässä melatoniini on usein hyvä apu, mutta ei sekään erityisen terveelliseltä tunnu että aamulla otetaan melatoniinia nukahtamiseen ja iltapäivällä kofeiinia salille raahautumiseen. En suoranaisesti odota innolla tulevan kesän pelisessioita Suomessa totuttuani täällä mukaviin 12-21-tyylisiin sessioihin.

Kannabis: Suomen pokeriskenessä kannabiksen polttelu on vielä suht harvinaista. En ole esimerkiksi koskaan nähnyt kenenkään pelaavan pilvessä Helsingin kasinolla, kun taas esimerkiksi USA:ssa varmasti yli puolet parikymppisistä pokerinpelaajista käy pössyttelemässä jokaisella tauolla. Todella usein johonkin ulkomaille suuntautuvalla turnausmatkalla koko hotelli tuoksuu kannabikselta, pokerinpelaajat kun usein majoittuvat samaan hotelliin kimppadiilillä tietyn turnauksen ajaksi. Monesti toteankin heti hotellin aulassa että jaahas, täällä on taas tuttuja paikalla. Suurin osa yhdysvaltalaisista kavereistani polttelee aina pokeria pelatessaan niin livenä kuin netissäkin, Euroopassa se on selkeästi harvinaisempaa. Mielestäni tässä on taustalla ennen kaikkea kulttuurierot. USA:ssa pilveä polttavat vähän kaikki omista vanhemmista yliopiston professoreihin, eikä sitä katsota paheksuen. Ainakin Suomessa kannabis tunnutaan miellettävän valistusmielessä samaan kategoriaan kemiallisesti valmistettujen huumausaineiden kanssa, eikä yleisesti hyväksyttävää polttelukulttuuria ole oikein syntynyt. Suomalaisista kavereistani äärimmäisen harva (tietääkseni) polttelee pelatessaan, vaan sätkä rullataan ennemminkin session jälkeen rentoutumiseen.

Henkilökohtaisesti en oikein näe, miten polttelusta olisi hyötyä nettipokerin suhteen. Joka ikinen päivä lähes taukoamatta polttelevia kavereitani seuratessa tulee enemmän mieleen, että he polttelevat koska eivät osaa lopettaakaan ja tapa on jatkunut liian pitkään. En usko, että juuri kukaan heistä ajattelisi yhtään vähemmän selkeästi ilman kannabiksen vaikutusta, mutta vaikea vuosia jatkunutta polttelua on varmaan lopettaakaan kuin seinään. Sen sijaan live-pokerin suhteen näen jopa selkeitä hyötyjä. Live-pelaaminen on monelle ennen kaikkea sosiaalisesti iso juttu, ja on paljon vaikeampi pelata pelotonta ja uhkarohkeaakin pokeria oikeiden ihmisten edessä verrattuna kalsarit jalassa netin ääressä istumiseen. Siksi lähes joka live-turnauksessa pelaajat lähes juoksevat tauolla parkkipaikalle ja polttelevat autoissa, kulman takana ja niin edelleen. Tämän jälkeen he toteuttavat itseään pelipöydissä pystyen unohtamaan sosiaalisen tilanteen tuoman ahdistuksen ja löytävät itsestään kyvyn bluffata kaikkien silmien alla.

Viime vuonna Valencian Estrellas-turnauksessa kasino salli polttelun pääoven edessä, eivätkä turvamiehet vaivautuneet poistamaan ketään. Yleisesti polttelu kasinoiden välittömässä läheisyydessä on todella huono idea, sillä kiinnijäämisestä seurauksena on usein elinikäinen porttikielto. Tiedän ystäväpiiristäni monia tapauksia, joissa kaverini on ollut pelaamassa turnausta hyvissä asemissa, jäänyt kiinni jossain kasinon tiloissa sytyttämisestä ja saanut sekä elinikäisen porttikiellon että menettänyt jopa viisinumeroisien summien arvoisen pelimerkkipinonsa. Ehkä tunnetuin tällainen tapaus on viime kesältä, kun Dan "Wretchy" Martin sytytti sätkän Venetian-kasinon parkkihallissa kesken WSOP-turnauksen, tuli turvamiesten kiinniottamaksi ja menetti elinikäiset pelioikeutensa ja pinonsa $5000 turnauksessa.

Adderall ja muut ADHD-lääkkeet: Tämän kategorian tuotteet lienevät lähimpänä dopingia, mihin pokerinpelaaja voi "syyllistyä". Jenkeissä on käsittääkseni suht tavallista, että nappaillaan "addyjä" esimerkiksi ennen pääsykokeita keskittymisen parantamiseksi. Käytännössä ilman sivuvaikutuksia tämäntyyliset lääkeiaineet olisivat täydellinen keino pokeritulosten parantamiseen. Omakohtaista kokemusta minulla ei ole, mutta usean kaverini käyttöä olen seurannut pidemmän aikaa. Käytännössä kaikki kertovat, kuinka adderallin vetäiseminen naamaan saa sinut suorastaan rakastamaan pokeria, etkä kertakaikkiaan pysty lopettamaan sen pelaamista. Ajatus kulkee paremmin ja pelisuoritukset ovat parempia. Havaintojeni perusteella en voi kyseenalaistaa tätä, sillä näitä nappeja syövät kaverini saattavat helposti pelata kaksi vuorokautta putkeen ja pelata koko ajan vieläpä hyvin. Lienee kuitenkin myös selvää, että näin voimakkaiden lääkkeiden syöminen pitkäaikaisesti ei voi olla kovin terveellistä. Lisäksi samat kaverini myös valittavat, että pelaamisesta ei tule yhtään mitään ilman lääkkeiden vaikututusta. He ovat hermostuneita eivätkä pysty keskittymään mihinkään, kun taas nappien vaikutuksen alaisena he eivät huomaisi edes atomipommin räjähdystä miettiessään vastustajan 4bet-rangea kesken pokerikäden. Henkilökohtaisesti tätä touhua katsellessa mielessäni ei ole edes käynyt kokeilla, sillä mieluummin nautin tavallisesta elämästä ja kykenen pelaamaan koska tahansa jotakuinkin samalla tasolla.

Yhtä asiaa olen kuitenkin miettinyt. Entä, jos pääsisin esimerkiksi WSOP:n pääturnauksen finaalipöytään, jossa voittajalle on luvassa kahdeksan miljoonaa dollaria? Tai johonkin muuhun vastaavaan finaalipöytään, jonka voittamisella olisi elämää mullistava taloudellinen merkitys? Katsottuani kavereideni zeniläistä olotilaa ja huikeita pelisuorituksia adderallin vaikutuksen alaisena en voi välttyä ajatukselta, että ehkä yhden tabletin ottaminen tällaisessa tilanteessa olisi paras ratkaisu. Ja kun mietitään mediarumban tuomia paineita, ehkä jointin polttaminen ennen finaalipöytää veisi jännitystä sopivasti pois. Jos nappi ja jointti auttaisivat minua pelaamaan vielä vähän paremmin ja voittamaan sen kahdeksan miljoonaa josta voisin nauttia lopun elämääni, tuskin yksittäiskerran sivuvaikutukset voisivat kuitata hyötyjä.

Tähänastisella urallani olen päässyt vähän isompaan finaalipöytään livenä ainoastaan kerran. Tuolloin ratkaisin jännitysongelmat suomalaisittain juomalla kolme karpalolonkeroa ennen pelien alkamista ja voitin koko turnauksen. Suomessa pääasiallinen pokeridoping onkin live-peleissä itsensä alkoholilla lääkitseminen. Tätä ilmiötä taas ei näe Irlantia lukuunottamatta juuri missään muualla.

Kaikkein parasta tietenkin olisi, jos pystyisi aina pelaamaan parasta peliään ilman mitään stimulantteja. Monesti se ei kuitenkaan onnistu, ja siksi minä en ainakaan tuomitse kenenkään käyttöä, vaikka joidenkin adderall-nappailijoiden tilapäisesti parantunut keskittymiskyky saattaa olla suoraan omista tuloistani pois. Kannattanee kuitenkin tosissaan miettiä aineiden sivuvaikutuksia ennen kuin ryhtyy kokeilemaan. Muutama ylimääräinen voitettu dollari on aika pieni hinta omasta terveydestä, ja surullisia tarinoita entisistä, nappien voimalla pelanneista voittajista löytyy etenkin jenkkien pokerifoorumien puolelta pilvin pimein.

Varmaa kuitenkin on, että aivodoupin käyttö ei tule koskaan poistumaan pokerista. Tälläkin hetkellä tuhannet pelaajat voittavat netissä osittain laittoman valmistautumisen turvin. Se tosiasia on vain hyväksyttävä, sillä kusitestejä turnauspaikoille tuskin on ihan hetkeen tulossa.

Viimeaikaiset merkintäni ovat olleet itselleni epätyypilliseen tapaan suorastaan yltiöpositiivisia. Olen jo ihmetellyt, että koskahan pääsisin taas normaaliin, kyynisempään olotilaani jonkun epäonnisen tapahtuman myötä. Nyt pääsen vihdoin lopettamaan hehkutuspostaukset ja palaamaan angstien tielle.

Kolme kuukautta selvisin ilman pahempia ongelmia, mutta nyt ne vihdoin iskivät. Gringolämmöt. Viime kuukausina varsin paljon jenkkien kanssa henganneena olen todennut, että stereotypia mukavuudenhaluisista ja pilalle hemmotelluista jenkeistä pitää usein paikkansa. Varsin monella nousee kupla otsaan pienimmästäkin ongelmasta, mitä matkustaessa tulee vastaan. Itseäni pidän kohtalaisen avarakatseisena matkustajana, ja kaikki vuosien varrella tapahtunut pöpeliköissä rämpiminen ja bungaloweissa nukkuminen on johtanut melko hyvään vastustuskykyyn gringolämpöjen ottamista kohtaan. Jos bussit eivät kulje ajallaan, ruoasta löytyy sattumia, lattialla lyllertää liskoja ja torakoita tai ylipäätään melkein mikä tahansa elämässä ei kohtaa länsimaalaisia standardeja, niin eihän siitä nyt voi kukaan järkevä ihminen suuttua. Erilaisia kokemuksia vartenhan tässä matkalla ollaan. Monesti parhaat reissut ovat olleet juuri sellaisia, kun veneestä hajoaa moottori puolivälissä saarihyppelyä tai juna on hyytynyt random-pellolle keskelle ei mitään.

Viime päivinä Meksiko on kuitenkin koetellut allekirjoittaneenkin hermoja kovalla kädellä. Kaikki alkoi viime lauantaina, kun tähän asti hyvin toiminut netti hyytyi kesken kaiken. Olin onneksi juuri lopettanut pelisessioni, joten taloudellisia tappioita ei tullut. Sunnuntaina se sitten katkesi jo kesken session aiheuttaen muutaman satasen syöksyt, mutta palautui onneksi kuitenkin kriittisellä hetkellä pelastaen suurimman osan tilanteesta. Maanantaina ja tiistaina netti oli katki suurimman osan päivästä. Eilen se toimi aamulla normaalisti, joten käynnistin normaalin pelisession ja ostin reilulla neljällä tonnilla sisään pokeriturnauksiin. Tämän jälkeen netti katkesi aivan kriittisimmällä hetkellä, niin minulta kuin käytännössä koko kaupungilta. Juoksin kaverilta toiselle, ja kenelläkään se ei toiminut. Vettä tuli kuin esterin perseestä, ja läppäri kädessä lainehtivia katuja juokseminen ei mennyt tällä kertaa kategoriaan "hauskat kommellukset". Kun lopulta pääsin kaverilleni Felixille, jonka netti jopa toimi jotenkuten, oli jo aivan liian myöhäistä. Neljä tonnia kankkulan kaivoon.

Tämäkin nyt sinänsä olisi vielä jollain tavalla ihan ok. Mikä minulle sai lämmöt aikaan on vuokratoimisto, josta tämänhetkinen kämppä on. Olen käynyt siellä joka päivä valittamassa, ja aina sieltä yritetään jotenkin vierittää syy allekirjoittaneen niskoille. En kuulemma osaa yhdistää läppäriäni nettiin ja niin edelleen. Tänään vuokraemäntä sanoi, että ei viitsi auttaa koska emme jatka vuokrasopimustamme. Auttamishalukkuus kuulemma kasvaisi suuresti, jos jäisimme toiseksi kuukaudeksi. Olen myös käynyt päivittäin kitisemässä nettifirma Cablemasin toimistossa, jossa taas luvataan perinteistä mañanaa päivästä toiseen. Toistaiseksi kukaan ei ole vielä tehnyt mitään ongelman korjaamiseksi.

Samaan aikaan kun olen pyöritellyt peukaloitani ja ihmetellyt, että koskahan tässä pääsee taas tekemään töitä, on PDC:ssä ollut myös todella surkeat säät. Okei, Suomen sääennusteita katsottuani en kai voi valittaa, mutta vähän vaikea täälläkään on loputtomassa rankkasateessa kauheasti tehdä mitään. PDC on sen verran pieni paikka, että huonon sään aikaan koko kaupunki kuolee. Nuo hetket olen tähän asti täyttänyt pokeria pelaten, ja elämä on ollut erinomaisesti balanssissa lomailun ja pelaamisen välissä. Mutta nyt kun en ole voinut sen kummemmin lomailla kuin pelatakaan, on kupla ollut allekirjoittaneenkin otsassa käytännössä non-stopina. Olen käynyt neljä kertaa hieronnassa, neljä kertaa salilla ja katsonut noin 60 jaksoa tv-sarjoja lievittääkseni tylsyyttä.

Nettiongelmien vaivatessa olen yrittänyt samanaikaisesti hommata kämppää, koska nykyisestä loppuu vuokrasopimus kymmenen päivän päästä ja sitä emme helvetissä ole uusimassa. Sekin olisi vähän helpompaa jos voisi käyttää nettiä ja mailata asunnonvälittäjille, mutta nyt olen joutunut juoksemaan ympäri kaupunkia (loputtomassa rankkasateessa) välittäjältä toiselle ja esittelystä seuraavaan. Pari päivää sitten löysin vihdoin sopivan kämpän, josta allekirjoitimme jo paperit ja sovimme hinnaksi 20 000 pesoa (noin 1100 euroa) kuussa isosta kolmiosta merinäköalalla. Olin jo suht kickseissä, ja ajattelin että eiköhän nämä loput 10 päivää kestä vaikka netti ei toimisikaan.

No, vuorokautta myöhemmin välittäjä sitten ilmoitti, että on ilmennyt väärinkäsitys ja hinta onkin 27 000 pesoa. Ilmeisesti olin ollut niin tyytyväinen ja innokas sopimusta tehdessä, että välittäjä näki sopivan källisauman. Vaikka ylimääräiset 300 euroa kahdella jaettuna nyt eivät juuri talouteeni vaikuta, niin en vain kertakaikkiaan pysty tukemaan källääjävälittäjiä. Sanoin maksavani joko sovitut 20 000, tai kaupat puretaan. Välittäjä sanoi että no worries, puretaan sitten, uusi asukas löytyi jo joka maksaa mielellään tuon 27 000. Tämä siis sen jälkeen, kun nimet ovat jo paperissa, mutta ala tässä nyt sitten haastamaan ketään oikeuteen.

Yllämainitun episodin jälkeen taas en ole onnistunut löytämään oikein mitään järkevää. Kaikki kämpät ovat niin ylihintaisia, ettei luonne anna periksi maksaa, kun 98% kaupungista on taas loppuunmyyty ja lopuilta yritetään nyhtää tuhkatkin pesästä. Ja koska edellämainittu, erittäin epäluotettava Cablemas on ainoa kaupungissa operoiva nettifirma, alkaa Playa del Carmeniin jääminen tuntua päivä päivältä huonommalta vaihtoehdolta. Myönnän, kohta viikon pilvessä olleella auringolla saattaa olla osansa asiaan.

Vaikka täällä on loistavat kaverit ja yleisesti ottaen todella hauskaa, haluanko todella maksaa Suomen hintoja kämpästä vain todetakseni, että netti katkeaa joka toinen päivä enkä taaskaan pysty edes harjoittamaan ammattiani? Vaikka juuri nämä lausahdukset ärsyttävät itseäni muiden sanomina enemmän kuin mikään, niin pakko se on sanoa. Helvetti, että vituttaa se, ettei netti toimi kuten vaikkapa Suomessa eikä kiinteistönvälittäjiin voi luottaa. Gringolämmöt.

Tällä hetkellä harkitsen ihan tosissani jatkavani matkaa johonkin muualle 10. päivä, kun vuokrasopimus loppuu. Ainoa ongelma on se, etten tiedä mihin oikein menisin. Joka paikassa on suunnilleen yhtä paljon ongelmia kuin PDC:hen jäämisessäkin.

Yhdysvallat: Olisin jo New Yorkissa, mutta koko maassa on nettipokeribanni ja pelaaminen mahdotonta.

Kanada: Mielenkiintoinen maa, ja tunnen myös ihmisiä sekä Torontosta että Vancouverista. Ainoa ongelma on kylmyys, sillä ilmasto on melkein Suomen tasolla. Haluanko todella mennä takaisin kylmyyteen talvenpakenemismatkallani?

Väli-Amerikan ja Karibian maat: Hienoja paikkoja varmasti kaikki, ja haluaisin todella kiertää jokaisen näistä maista. Ikävä kyllä en tunne yhdestäkään juuri ketään muutamaa Costa Ricassa asuvaa kaveria lukuunottamatta, ja tämän kategorian maissa netti lienee oletusarvoisesti vieläkin epävakaampi.

Eurooppa: Liian eurooppalainen. Palataan asiaan toukokuussa.

Etelä-Amerikka: Esimerkiksi Brasilia olisi todella potentiaalinen veto, jos vain tuntisin jonkun jostain. Lisäksi vuoden 2014 MM-kisojen ajaksi villan vuokraamisesta on jo ollut puhetta, joten en oikein tiedä haluanko juuri nyt lähteä yksin johonkin random-kämppään pelaamaan. Jos saisin jonkun lähtemään messiin, niin lähtisin luultavasti aika nopeasti.

Australia: Tänne olen halunnut koko ajan palata, mutta ongelmana on loputtoman pitkä lento (ja toinen vastaava aikanaan Suomeen) ja kalleus. Lennotkin maksavat jo törkeästi, ja ausseissa on muutenkin kallista.

Aasia: Suurimmassa osassa maista nettipokeri on blokattu. En ole aivan kartalla kaikkien Kaakkois-Aasian maiden lainsäädännöistä, mutta käsittääkseni pokeria saa pelata netissä lähinnä Thaimaasta ja sen parista lähinaapurista. Nämä taas alkavat ensinnäkin olemaan vähän liian nähtyjä, ja toiseksi omannevat jokseenkin samat nettiongelmat kuin täälläkin. Bangkokissa netti toimii yleensä tarpeeksi hyvin, mutta kaoottinen saastehelvetti alkaa ahdistamaan jo parin päivän jälkeen. Saarilla taas olisi muuten tekemistä, mutta nettiyhteydet ovat kokemukseni mukaan poikkeuksetta perseestä.

Okei, myönnetään, kai tämä kaikki menee aika lailla first world problems-kategoriaan. Pahoittelut. Taneli Hämäläinen kirjoittaa tällä hetkellä niin hienoja kolumneja oikeista ongelmista kuten huume- ja seksiturismista, etten edes yritä haastaa vaan jatkan omaan napaani tuijottamista. Jotain tässä pitäisi kuitenkin keksiä. Jos PDC:n kiinteistönvälitys- ja internet-palvelut eivät nosta päätään radikaalisti lähipäivinä, ostanen lennot johonkin muualle. Mihin, siitä minulla ei ole harmainta aavistusta. Perinteinen tikanheitto silmät kiinni karttapalloon saattaa olla lopulta helpoin ratkaisu.