Adios, Meksiko

Kuten jo aiemmin vihjailin, päätin melko ex tempore olla jatkamatta vuokrasopimusta ja siirtyä Playa del Carmenista uusiin maisemiin. Kirjoitan tätä jossain Arizonan päällä matkalla Las Vegasiin (palaan tähän kirjoituksen lopussa). Viime viikko oli siis allekirjoittaneen viimeinen Meksikossa tältä erää. Koska päätös tuli perinteiseen tyyliin lyhyellä varoitusajalla, tajusin yhtäkkiä etten ollut tehnyt puoliakaan niistä asioista mitä Meksikossa suunnittelin ja aikaa oli enää viikko. Piti siis tsempata ja nopeasti. Viimeisellä viikolla kävinkin sukelluskurssin loppuun Cozumelissa, polskimassa cenoteissa vähän lisää ja ennen kaikkea Chichen Itzassa.

En ole koskaan ollut mitenkään äärettömän kiinnostunut niin sanottujen pakollisten turistinähtävyyksien katselemisesta. Esimerkiksi Eiffel-tornia tai Big Beniä tuijottaessa minulle tulee aina vähän hölmö olo; Tunnen itseni samaan aikaan massaturistiksi ja varsin usein en edes oikein tajua, mikä missäkin pytingissä on niin hienoa. Nopeasti ajateltuna oikeastaan vain Sydneyn oopperatalo ja Harbour Bridge ovat ihmisen tekemistä rakennelmista iskeneet todella kovaa. Muilta osin olen saanut ensmmän kicksejä viidakossa rämpimisestä, vähän kartoittamattomampien polkujen kulkemisesta ja luonnosta ylipäätään.

Chichen Itzassa olen kuitenkin aina halunnut käydä. Mielestäni mayat o(li)vat ensinnäkin ylipäätään kiinnostavia, ja Chichen Itzan päätemppeli on aina näyttänyt kuvissa jylhältä pönöttäessään keskellä viidakkoa. 13 tunnin reissu kuppaisessa ja erittäin ahtaassa minibussissa 35 asteen helteessä pisti vähän hapottamaan, mutta keskellä Jukatanin niemimaata odottanut näky oli kyllä kaiken kärsimisen, puutuneiden raajojen ja nestehukan arvoinen.

Minulle tuli myös yllätyksenä, että Chichen Itza ei ollutkaan yhtä kuin ylläolevien kuvien temppeli, vaan yhteensä (muistaakseni) 49:stä mayojen "korttelista" koostuva alue. Tämä massiivinen temppeli edustoineen muodosti näistä vain yhden korttelin, eli alue on aivan hillittömän laaja. Kolme tuntia jaksoin kierrellä keskipäivän paahteessa ja kaikenlaisia rakennelmia tuli nähtyä. Syrjäisemmillä alueilla saattoi helposti astella useamman minuutin ilman että tuli ketään vastaan, mikä paransi kokemusta huomattavasti. Esimerkiksi Roomasta en saanut oikein mitään irti - kontrasti sykkivän miljoonakaupungin ja vanhojen raunioiden välillä on liian jyrkkä, enkä ole koskaan oikein oppinut hahmottamaan kaupungin historiallista puolta. Ja mistään on vaikea nauttia, kun 2000 japanilaisturistia ottaa vieressä kuvia ja kaikki nähtävyydet on aidattu kymmenien metrien päästä. Chichen Itzassa tätä ongelmaa ei tosiaan siis ollut, vaan keskellä viidakkoa autioita raunioita ihmetellessä teki mieli kaivaa jostain ruoska ja ryhtyä Indiana Jonesiksi.

Ajastani Playa del Carmenissa jäi kokonaisuudessaan erinomaiset muistot. Pääsin ruksaamaan muutaman kohdan 100 things to do before you die-listalta, voitin isosti netissä ja hauskaa tekemistä riitti joka päivälle. Alla valokuvamuodossa parhaita asioita kahdesta kuukaudesta palmun alla:

Tämä näkymä käytännössä heti oven ulkopuolella joka aamu herätessä. Vaikea kyllästyä.

Yleinen meksikolainen elämänmeno, mikään ei ole niin justiinsa ja kiireellistä. Jotenkin Meksikossa tuntuu usein siltä, että aika ei kulje ollenkaan. Ihmiset maleksivat ympäriinsä ja käristyvät auringossa. Ilmanala on etenkin iltapäivästä niin lauhkea, että väsyttämään alkaa väkisin. Minullakaan ei ollut mitään ongelmia nukkua 13 tunnin yöunien päälle 3 tunnin päiväunia parin tunnin hereilläolon jälkeen.

Rantaelämä. Meillä oli vakiospottina rantalentiskenttien edusta jokapäiväisessä käytössä. Playa del Carmen vetää puoleensa paljon tyttöjä sekä ympäri Meksikoa että etenkin Argentiinasta, jotka pitävät sekä vähäisestä rantavaatetuksesta että länsimaisista miehistä. Meidän spottimme veti vähän liiankin hyvin puoleensa näitä yleensä varsin tyhjäpäisiä mutta miellyttävän näköisiä promotyttöjä, baarityöntekijöitä ja muita leveämmän leivän toivossa Playaan päätyneitä nuoria naisia. Joka päivä viimeistään yhdeltä piti tehdä vaikea valinta rannalle jäämisen ja pelaamisen välillä. First world problems. Eläinrakkaana oli myös hauska seurata, kuinka kulkukoirienkin elämä voi olla ajoittain myös hauskaa rannalla telmimisen merkeissä.

Michelada. Meksikossa kukaan ei osta baarista tavallista olutta, vaan aina micheladan. Se on olutta, johon on sekoitettu tyypillisesti tabascoa, mustapippuria, sitruunamehua, worchester-kastiketta, soijaa ja chiliä. Kuulostaa paperilla suht karmaisevalta, mutta maistuu käsittämättömän hyvältä. Mieleen tulee ehkä aavistuksen tulinen versio simasta. Tavallinen olut ei enää koskaan tulee maistumaan samalta.

Ruoka. Söin puolet ajasta käytännön katukeittiöissä ja sivukujien ravintoloissa muutaman euron annoksia, jotka maistuivat pääsääntöisesti taivaallisen hyviltä. Se nyt tuskin yllättää ketään, Meksikossa kuin oltiin. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin todeta, että itseni kaltaiselle ruokasnobille ruokailu oli myös PDC:n pahimpia puutteita. Kaupungista löytyy rajattomasti meksikolaisia ravintoloita, kaikki huonot pikaruokaketjut, pari pihviravintolaa, huonoja italialaisia ja yksi syömäkelvoton thaikkupaikka. Koska henkinen tasapainoni on ollut jo vuosia kytköksissä vähintään pari kertaa viikossa saatavaan hyvään sushiin, on Playassa ollut välillä vähän vaikea selvitä. Intialaisesta tai thaikustakin olisin voinut jossain vaiheessa maksaa aika paljon.

Ylläolevia kuvia katsellessa herää oikeastaan kysymys, miksi edes lähdin. Hytistyäni tänään Dallasissa (+13c) ja katsottuani Vegasin sääennusteita (+10c) olen jo kysynyt tätä muutamaan otteeseen myös itseltäni. Oikeastaan ainoa todella olennainen syy on se, että Playa del Carmen on niin hiton pieni paikka. Monet kaverini ovat asuneet siellä jo toista vuotta, eivätkä edes suunnittele lähtevänsä pois (ensimmäinen Playa-vauvakin syntyi vähän aikaa sitten). Monelle riittää ranta, aurinko, helpot naiset ja halpa hintataso. Meitä on moneen junaan enkä millään tavalla halua kritisoida muiden valintoja, mutta itseäni ajatus muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa asumisesta pidemmän päälle ahdistaa.

Niin naiivilta kuin se kuulostaakin, olen huomannut kasvavassa määrin kaipaavani suurten kaupunkien vibranssia, ihmisjoukkoja, pilvenpiirtäjiä, kahviloita, kellaripanimoja, julkista liikennettä, aitoja ihmisiä joilla on oikeita ammatteja ja tarinoita (viittaan tällä siis PDC:n "paikallisiin", jotka ovat käytännössä kaikki muuttaneet kaupunkiin jostain muualta nyhtääkseen rahaa turisteilta), toimivaa nettiä, kulttuuria ja ennen kaikkea valinnanvapautta. Auringon laskettua kuudelta Playa del Carmenissa on äärimmäisen vähän tekemistä, jos ei halua vetää kännejä. Siihen taas riittää vaihtoehtoja normaali-ihmisen maksalle vähän liikaakin. Kaipaan suunnattomasti sitä, että voin lopettaa pelit yhdeksältä illalla ja tehdä sen jälkeen melkein mitä tahansa. Kaipaan kaupunkia, jonka päästä päähän ei voi kävellä tunnissa.

Matka jatkuu pitkästä aikaa suurkaupunkiin ensi viikon torstaina. Sitä ennen minulla on edessä 10 päivää olemattomia unirytmejä, 30 tunnin pelisessioita, huonepalvelutilauksia neljältä aamulla, roskaruokaa, liikunnan puutetta ja muita Vegasin lieveilmiöitä. Käytännössä olisin voinut jatkaa suoraan Meksikosta uuteen paikkaan, mutta Las Vegas oli maantieteellisesti sopivasti puolimatkassa ja tekee mieli pelata live-pokeria niin rutosti. En tiedä mikä itsetuhovietti minulla oikein on, kun aina tekee mieli palata kiduttamaan itseäni maanpäälliseen neonvalohelvettiin uudestaan ja uudestaan, mutta varasin reissun noin kahden sekunnin mietinnällä. Aion pelata seuraavat kymmenen päivää live-pokeria lähes koko hereilläoloaikani ja toivottavasti saada sen kipinän tapettua taas vähäksi aikaa. Vegasissa olen yleensä lähes maanisdepressiivinen ja muualla perusonnellinen, mutta live-pokerin aiheuttamia voimakkaita tunnetiloja ei hirveän moni asia paatuneen uhkapelurin kohdalla peittoa. Ja missään sitä ei ole niin hauska pelata kuin synnin pääkaupungissa.

Vegasin valot näkyvät jo horisontissa, lentäjä ilmoittaa laskeutumisesta 30 minuutin päästä. Olisi oikein hyvä idea mennä nukkumaan saapuessani hotelliin iltayhdeltätoista, koska ensimmäinen turnaus tämänkertaisessa rupeamassa alkaa huomenna kahdeltatoista ja minulla on rutosti univelkaa. Jotenkin vähän luulen, että nukkumisen sijaan heitän laukut huoneeseen ja menen samoilla silmillä sekä suoraan pelipöytään että sieltä turnaukseen. Tästä on Meksikon leppoisuus kaukana.

Kirjoitettaessa soi Chairlift - I Belong In Your Arms