Miikka Anttonen

Maltan pokerit sujuivat samalla kaavalla, kuin ne ovat itseltäni live-turnauksissa viimeisen vuoden ajan sujuneet. Pelasin mielestäni erittäin hyvin, sain merkkini sisään parhaalla mahdollisella kädellä huonompaa vastaan. Sen jälkeen ei ollut tehtävissä muuta kuin antaa homma rouva Fortunan käsiin ja toivoa, että kerrankin käteni olisi paras myös maalissa. Sitä se ei ollut, vaan ärsyttävä kreikkalaisvastustaja vetäisi ohi ja voitti sitten koko turnauksen ja 75000 euroa. Itse en saanut edes rahapalkintoa. Ryysyjen ja rikkauksien ero on pokerissa pienempi kuin useimmissa muissa lajeissa.

Pudottuani kättelin vastustajan ja kävelin niin sanotun Walk Of Shamen pois kasinolta. Pöytäni oli perimmäisessä nurkassa, ja tuskastuttavan pitkällä matkalla kohti ulko-ovea näin toistasataa vielä mukana olevaa pelaajaa. Päässä pyörivät tutuksi tulleet vitutuksen ja angstin sävyttämät ajatukset. Olen tosin nähnyt eläessäni jo miljoonia pokerijakoja, eikä oikeastaan mikään pöydissä tapahtuva enää suuresti yllätä tai vaikuta tunteisiin. Totta kai se aina hetken ärsyttää, kun ei saa palkintoa tehdystä työstä ja itseä huonommat kaapivat kuusinumeroisia shekkejä. Oh well.

Kasinolta poistuttuani havaitsin kuitenkin lämpötilan suotuisaksi ja sään aurinkoiseksi, minkä seurauksena murheet unohtuivat hetkessä. Löhöilin loppuiltapäivän altaalla, pelasin illalla pokeria ja mutustelin sushia. Tämä kaava toistuikin sitten joka päivä koko loppureissun ajan. Viimeisenä Maltan-päivänäni oli jo aika levännyt olo, kun tuli kuitattua kuukausien univelat vetämällä 12 tunnin yöunia lähes joka yö.

Levännyt olo katosi muutamaa tuntia ennen lentoa Lontooseen. Olen eläessäni lentänyt varmasti noin 50 eri lentoyhtiöllä, joista oikeastaan yhdestäkään minulla ei ole juuri huonoa sanottavaa. Öljysheikkien Etihad ja Qatar Airways sekä Singapore Airlines ovat omaa luokkaansa, mutta halpalentoyhtiöistä esimerkiksi EasyJet, AirAsia ja JetBlue ovat myös toimineet aina kohdallani hyvin. Ainoan poikkeuksen tyytyväisyyteeni maailman lentoyhtiöitä kohtaan on aina muodostanut RyanAir. Pyrin yleensä välttämään sillä lentämistä kuin ruttoa. Nyt ei kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä haluamilleni päiville ei yksinkertaisesti saanut muuta Malta-Lontoo-Malta-yhteyttä kuin RyanAirin. Tai no, olisin myös voinut olla yötä Frankfurtin terminaalin penkillä ja tehdä saman kahdella pompulla sekä 20 tunnin välilaskuilla hintaan 1800 euroa. Tätäkin harkitsin hetken aikaa ihan vain, ettei tarvitsisi astua sinikeltaiseen sardiinipurkkiin.

Ongelmat alkoivat tällä kertaa jo ennen kentälle lähtöä. RyanAirilla on tunnetusti politiikka, että matkustajan on printattava oma boarding passinsa tai tästä napsahtaa 60 euron sakko. Tästä hyvin tietoisena menin noin 10 tuntia ennen lentoa hotellin respaan tulostamaan paperilappusta. Tietenkään RyanAirin sivut eivät toimineet. Rämpytin koko yön, mutta check-in-sivu ei suostunut aukeamaan. Lentokentällä minulle kerrottiin, että tämä on oma syyni, sillä olisin voinut printata lipun myös aiemmin ja varautua tällaisiin katkoksiin. 8 tunnin yrittäminen ja valvottu yö ei riittänyt syyksi väistää sakko.

Seuraavaksi alkoi vääntö ylimääräisistä kiloista. Laukkuni painoi 23,5 kiloa, kun painoraja on 15kg. Jokaisesta ylimääräisestä kilosta rapsahtaa 20 euron sakko - per suunta. Tähän toki olisin voinut varautua, mutta vähän vaikea kolmen viikon reissua on suunnitella ottamatta tarpeeksi vaatteita mukaan. Päädyin lopulta purkamaan laukusta alepan kassin täyteen vaatteita, kantamaan isoa näyttöäni kainalossa seuraavat kuusi tuntia ja survomaan repunkin täyteen kenkiä, puseroita ja niin edelleen. Lopullinen paino 17 kiloa ja 40 euron lisäsakko. Tässä vaiheessa napsahti jo 450 euron raja rikki tällekin "halpa"lennolle.

Koneessa ei tietenkään ollut senttiäkään tilaa käsimatkatavaroille, vaan jouduin istumaan koko lennon niin, että jalkatilani on vallattu repun ja kassin toimesta sekä pitämään noin puolet istuinta leveämpää näyttöä sylissäni. En voinut nousta, syödä, lukea enkä tehdä yhtään mitään muutakaan paitsi puristaa näyttöä ja toivoa, ettei se hajoa turbulenssin aikana.

Täällä Lontoossa on sentään kaikki hyvin. Otimme eilen yöelämän haltuun saksalais-englantilais-suomalaisella porukalla. Oppaana meillä oli ystäväni Joejoe (hän ainakin kivenkovaan väittää, että se on hänen syntymänimensä?), joka kuskasi meitä baarista toiseen ympäri SoHoa. Päädyimme muun muassa kellarissa sijaitsevaan heavy metal-baariin, jossa myytiin pelkästään erilaisia shotteja ja San Miguelia. Ainakaan oma pukeutumiseni ei sopinut paikan henkeen erityisen hyvin:

Loppuillaksi päädyimme Roxy-nimiseen paikkaan jossain sivukadulla, joka oli aivan täynnä tanssivia nuoria ihmisiä. Tiskiltä sai 8 punnalla kannuissa tarjoiltuja Long Island Ice Tea-drinkkejä triplana. Tanssiminen ei ole varsinaisesti vahva lajini, mutta löysin myös itseni tanssilattialta jossain vaiheessa iltaa. Suoritustani kommentoitiin sanoilla "you look like you're having an epileptic seizure". Tulipahan taas todettua, miten paljon siistimpää melkein missä vain on bilettää kuin Suomessa, missä meno on jäyhää ja painostavaa. Seurueessamme viihtyi myös puolen iltaa ruotsalaisia tyttöjä, jotka olivat kansallisten tapojen vastaisesti jopa enemmän kännissä kuin suomalaiset miehet. Toinen tytöistä obsessoitui kieltämättä erittäin hienosta baarilippiksestäni (siinä on karhun kuva, sydän ja teksti California Love) ja juoksenteli perässä varastamassa sitä päästäni puolen iltaa. Kysyin, josko saisin ottaa tytöistä kuvan tähän blogiin, koska halusin todistaa että historiallisesti pokerinpelaajien seurueessa oli täysin vapaaehtoisesti siihen liittyneitä tyttöjä. Tytöt suostuivat sillä ehdolla, että saavat pussailla kuvassa.

Jossain vaiheessa iltaa toinen tytöistä kuiskasi minulle jotain, mitä en oikein ymmärtänyt. Hän puhui jotain lähtemisestä ja pavuista (?!?!?). Pyysin kolmesti toistamaan ilman edistystä. Mysteeriksi jäi, oliko se kutsu lähteä hotellille vai jotain muuta. Itselleni tyypilliseen tyyliin vastasin tähän "I want more drinks first" ja poistuin baaritiskille, koska en halunnut jättää hauskaa iltaa kesken. Kun tulin takaisin, tyttö oli kadonnut. Helvetin vaikeaa tämä sinkkuna oleminen. Plussapuolena lippis oli ainakin tallessa.

Pelaan huomenna 1650 euron Unibet Openin, ja lauantai-iltana on ohjelmassa pelaajabileet Lontoon o2-areenan yhteydessä olevassa yökerhossa. Paikkavalinta vaikuttaa ainakin mielenkiintoiselta: http://www.proud2.com/photos.aspx

Pelottavaa tässä on lähinnä se, että lento takaisin Maltalle on sunnuntaina kello 10 aamulla. Sitä ei voi edes missata, koska pelit Maltalla alkavat käytännössä heti kun laskeudun. Pitäisi siis selvitä suoraan bileistä takaisin hotellille (jo tämä osa oli ainakin eilen erittäin vaikeaa), luovia itsensä Lontoosta Stanstediin, päästä läpi turvatarkastuksesta, onnistua vääntämään RyanAirin kanssa lisäkiloista ja selviytyä 3,5 tunnin lennosta näyttö sylissä orastavan krapulan kanssa. Ja tämän jälkeen pelata samoilla silmillä 15 tunnin sessio pokeria. Jatkan raportoimista, jos selviän Maltalle asti.

(Kaukaisia vieraita, osa 2 tulossa kun saan kuvamateriaalia haltuuni muiden kameroista)

Live-pokeriturnauksia järjestetään jossain päin maailmaa useita kymmeniä viikossa, ja itsensä voisi hyvin elättää lentämällä paikasta toiseen aina uuteen turnaukseen vaikka joka päivä. Live-pokerilla eläminen on kuitenkin huomattavan paljon vaikeampaa verrattuna nettipelaamiseen, koska pokerissa tuuri on lyhyellä aikavälillä kaikkein hallitsevin tekijä. Netissä painan illassa noin 60 turnausta, kun livenä yksi turnaus saattaa kestää viikon. Maailman paraskin pelaaja voi onnen vaikutuksen takia helposti hävitä 1000-2000 turnauksen ajanjaksolla, eikä minua varsinaisesti houkuta ajatus tulojen näkemisestä seuraavan kerran joskus vuonna 2073. Näin ollen tuurijakauma tasoittuu huomattavasti helpommin nettipelejä painamalla, ja tulot ovat vakaampia. Minun jos jonkun se pitäisi tietää, sillä en ole viimeiseen vuoteen onnistunut tekemään yhtäkään plus-merkkistä live-turnausmatkaa useista yrityksistä huolimatta. Harvemmin ollaan edes jääty nelinumeroiseen kuoppaan. Siksi olenkin viime aikoina kierrellyt live-turnauksia harvakseltaan.

Jokin live-pelaamisessa kuitenkin kiehtoo. Olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että jos tavoitteena olisi ainoastaan tehdä mahdollisimman paljon rahaa, olisi pokerinpelaajan järkevintä olla pelaamatta liveä koskaan. Nettipelejä päivästä toiseen, parissa vuodessa kämppä, easy game. Live-reissuilta ei ensinnäkään voi yleensä odottaa voittavansa yhtään mitään, ja toiseksi niillä palaa rutosti rahaa hotelleihin, lentoihin, ruokiin, baarilaskuihin ja niin edelleen. Mutta minä en ainakaan kestä jatkuvaa nettipelaamista, vaan välillä pitää päästä tuulettumaan. Ja live-pelaaminen on sitä paitsi huomattavan paljon mielenkiintoisempaa. Nettipokeri on aika pitkälti matematiikkaa ja kaavamaista rahan painamista, kun livenä pelataan oikeita ihmisiä vastaan, ja psykologialla on paljon suurempi merkitys. Minä en ole voittanut kuin yhden merkittävän live-turnauksen urallani, vaikka yrityksiä on pitkälle toistasataa. Ja sekin voitto tuli Helsingistä, reilu kilometri kotioveltani. Reissattu on ties mihin, ja käytännössä joka kerta on tultu köyhempänä takaisin. Olen myös luvannut itselleni lukemattomia kertoja, etten enää koskaan mene pelaamaan typeriä live-turnauksia. Sen yhden voiton ansiosta olen live-uraltani marginaalisesti voitolla (olen vuoden 2008 jälkeen ostanut sisään noin 220 000 dollarilla ja saanut takaisin 270 000), ilman sitä olisin pahasti pakkasella. Viimeisen vuoden olen painanut näihin reissuihin reilut sata tonnia ilman mitään toivoa voittamisesta.

Hienoa live-turnauksissa on tietenkin matkustaminen, ulkomaalaisten pokerikaverien tapaaminen, verkostoituminen ja uusien paikkojen näkeminen. Tai no, uusien ja uusien. Valitettavasti Euroopassa on vähän joka paikassa nihkeitä lainsäädäntöjä, ja 1000 hengen pokeriturnauksille riittää tilaa aika harvassa kasinossa. Siispä kierrämme käytännössä samoja kaupunkeja uudestaan ja uudestaan: Barcelona, Lontoo, Praha, Maltan veroparatiisikasinot, Pariisi, Cannes, San Remo, Wien, Dublin. Suurin osa mukavia kaupunkeja enkä sinänsä valita, mutta monen vuoden kiertämisen jälkeen tuntuu kieltämättä välillä vähän puuduttavalta laskeutua noin viidettätoista kertaa Heathrow:lle.

Nyt olen taas vaihteeksi lähtenyt metsästämään kadotettua live-glooriaa. Reissuni kulkee tällä kertaa sillä kaavalla, että lensin toissapäivänä Lontoon kautta Maltalle, ja yhdeksän vuorokauden Maltan-löhöilyn jälkeen suuntaan takaisin Lontooseen toiseen live-turnaukseen. Siellä olen viisi päivää, ja sitten lennän taas takaisin Maltalle uuteen turnaukseen. Aika hölmöä, mutta myös erittäin tyypillistä. Euroopassa on kymmenkunta isoa kilpailevaa turnaussarjaa, joilla kaikilla on em. syistä suunnilleen samat kaupungit ohjelmassa. Näin ollen saattaa helposti käydä saman vuoden aikana esimerkiksi Barcelonassa pelaamassa World Poker Touria, European Poker Touria, Spanish Poker Touria, Estrellas Poker Touria, European Masters Of Pokeria, Unibet Openia, Euro City Poker Touria ja luultavasti paria muutakin kiertuetta.

Tätä kirjoitan Maltalta, joka on unelias, pieni saari Italiasta etelään. Rauhaa rikkovat lähinnä kaistapäiset taksikuskit, jotka saavat sydämen kurkkuun niin jalankulkijoilla kuin kyydittävilläkin. Täällä ei oikein toimi mikään, postit ja pankit ovat auki pari tuntia päivässä ja kenelläkään ei ole koskaan kiire mihinkään. Epäilen itse olleeni edellisessä elämässäni koala, joten tällainen ympärivuorokautinen löhöily sopii minulle paremmin kuin hyvin.

My thoughts exactly.

Malta on myös pokerisaittien paratiisi verotuksensa takia, ja lähes kaikki suurimmat pokerifirmat pitävät majaa täällä. Myös kaikki suomalaiset toimijat ovat lähteneet Maltalle pakoon lainsäädäntöä. Malta elää uhkapelistä, ja pokerinpelaajat otetaan saarella aina lämmöllä vastaan. Lisäksi Malta pursuaa uskomattoman hyviä ravintoloita, ja lämpötila on yleensä jotain 25 ja 40 asteen väliltä. Tänne tulen aina mielelläni.

Malta ja etenkin saaren keskusta eli Portomason / St. Juliansin alue on hauska kontrasti tavallisiin kaupunkeihin verrattuna. Kävin äsken klo 15 iltapäivällä hakemassa take away-sushit illan pelisessiota varten, ja saaren kiireisimmällä kadulla tuli vastaan kaksi ihmistä. Hekin makoilivat baarin ulkopuolella vesipiippua poltellen. Eilen samassa paikassa kello kolmelta aamulla oli niin hengästyttävä juhlijoiden väenpaljous, että piti käyttää hartiavoimia luoviakseen itsensä hotellille matkalla takaisin turnauksesta. Maltalla on joka ilta bileet, ja päivällä täällä lähinnä nukutaan. Suurin osa saaren ravintoloistakin on Maltalle itsensä unohtaneiden turistien pitämiä. Negatiivista julkisuutta Malta on saanut lähinnä siitä, että se on suosittu kielikurssikohde mutta alkoholivalvontaa ei juuri ole. Useampi baari mainostaa täällä "student priceja" EF:n logojen kera, ja käytännössä pelkkää alkoholia sisältävän vodkabatteryn saa parilla eurolla kielikurssitoimiston korttia vilauttamalla. Paikalliset pokeriystäväni ovat alkaneet vaatimaan henkkareita iskemiltään tytöiltä, ja pahimmillaan on tullut vastaan 13-vuotiaita. Tiedän ainakin, mihin en lähetä tulevaa jälkikasvuani kielikurssille.

(kuvat edelliseltä Maltan-reissulta, kun mukana ollut silloinen tyttöystävä pakotti tekemään jotain muutakin kuin pelaamaan pokeria)

Toista vuorokautta saarella oltuani en ole ehtinyt vielä tehdä muuta kuin pelata pokeria. Täällä on ilmeisesti noin 30 astetta lämmintä ja pilvetön taivas joka päivä, mutta itse olen ehtinyt näkemään tuttuun tyyliin kasinon, hotellin ja paljon pokerikäsiä. Heti ensimmäisenä päivänä piti pelata kasinolla 14-02, ja ennen turnausta nukuin varttia vaille kahteen keskellä yötä saapuneen lentoni väsyttämänä. Tänään ajattelin herätä keskipäivällä, mutta sain unta vasta aamukuudelta ja nukuin sitten kolmeen. Huomenna pyörähtää käyntiin kakkospäivä, johon vastoin kaikkia odotuksia luovin itseni. Siispä sekin menee pelatessa. Perjantaina onkin sitten sivuturnaus, lauantaina pelaajabileiden jälkeinen krapula, sunnuntaina isot nettiturnaukset ja niin edelleen. Aina sitä ajattelee lähtevänsä "syksyä pakoon" näihin lämpimiin paikkoihin, ja sitten näkee aurinkoa yhtä paljon kuin Suomessa keskitalvella. Onneksi pelit täällä loppuvat sunnuntaina ja seuraava turnaus Lontoossa alkaa vasta torstaina, joten ehdin ottaa muutaman päivän levon kannalta altaan reunalla.

Kunhan tämä reissu on ohi ja kämpän avaimet luovutettu seuraavalle asukkaalle, pääsen vaihteeksi näkemään vähän erilaisia pokerihuoneita. Eksoottisimmista Euroopan ulkopuolisista pelipaikoista, joissa olen jo vieraillut tulee mieleen Cairns Länsi-Australiassa, Macao, Auckland ja Bahamasaaret. Ensi kesään mennessä tähän listaan olisi tarkoitus saada lisättyä muun muassa Lima, Sao Paolo, Punta Cana, Mauritius, San Diego, Melbourne, Queenstown ja muutamia muita hauskoja stoppeja. Tuleepahan blogiinkin jotain muuta sisältöä kuin valitusta siitä, kuinka tuli vedettyä aamupalaksi taas kerran subi tuplalihalla. Ja näissä paikoissa aion tosiaan myös nähdä jotain muutakin kuin kasinon ja mojito-lasin pohjan.

Vielä minulla ei kuitenkaan ole uutta raportoitavaa, joten allaoleva kuva kuvaillee reissun tähänastista sisältöä varsin hyvin. Läppärini vieressä on ns. matkanäyttöni, jonka otan aina reissuille mukaan. Ei ole ainakaan vielä hajonnut matkalaukussa. Se herättää hotellisiivoojissa usein ihmetystä, ja kyllä, se on mukana tasan sitä varten että voisin pelata lomareissullani ENEMMÄN pokeria. Läppärin näytölle kun ei mahdu tarpeeksi pöytiä. Sushit on haettu yhdestä lempiravintoloistani maailmassa, Hugo'sista.

Nettiturnaukset pyörähtävät käyntiin vartin päästä, ja kestävät noin aamuneljään. Toivoa pikaisesta pyrähdyksestä uima-altaalle ennen kakkospäivää ei siis ole. Living the life.