Miikka Anttonen

Ensimmäiset pari päivää Vegasissa menivät suht usvassa. Torkuin, pelasin 15 tuntia, torkuin, pelasin toiset 15 tuntia, söin Caesar-salaattia neljältä aamulla lounaaksi, pelasin 6 turnausta joista rahastin nolla, pelasin käteispelejä joihin hävisin pari tonnia. Ei mitenkään odottamaton alku reissulle. Majapaikkana minulla oli ensimmäiset 4 päivää Hard Rock Hotel, joka on Vegasin nimihotelleista kulahtaneemmasta päästä ja sijaitsee myös reilun kilometrin päässä Stripiltä eli pääkadulta. Tiesin kaiken tämän, mutta sain huoneen hintaan $19/yö neljäksi yöksi sattumalta vastaan tulleen hotellitarjouksen kautta, joten en viitsinyt jättää tilaisuutta käyttämättäkään.

Näkymä Hard Rockin huoneen ikkunasta.

Torstai eli 14.2. oli täälläkin ystävänpäivä, ja etenkin jenkeissä se on nimenomaan parisuhteiden, ei ystävyyden juhla ja se päivä kun ostetaan kumppanille romanttinen lahja, syötetään sokerihuurretta, pussaillaan julkisilla paikoilla ja kuiskutetaan toisen korvaan hempeyksiä. Las Vegas on tunnetusti se kaupunki, joka vetää kaikki mahdolliset juhlapyhät täysin överiksi ja kyyninen sieluni odottikin ystävänpäivää kauhunsekaisin tuntein. En äkkiseltään edes muista, milloin viimeksi olisin itse ollut ystävänpäivänä parisuhteettomassa tilanteessa. Vaikka en millään tavalla ystävänpäivästä perustakaan, niin vähän vaikea kaiken Vegasin vaaleanpunaisen sydämenmuotoisuuden keskellä olisi olla masentumattakaan.

Ystävänpäivävitutus alkoi heti aamusta (tai no, "aamusta"), kun kävin aamupalasushilla Ra:ssa Wynn-kasinoa vastapäätä. Olin kuulevinani tarjoilijan äänessä pientä säälinsekaisuutta vahvistaessani, että ottaisin tosiaan pöydän vain yhdelle. Sushit tarjoiltiin sydämenmuotoisilta lautasilta (mitä helvettiä?) ja laskun kanssa tuli pari sydämenmuotoista karkkia. Never again kyseiseen raflaan. Sama meininki jatkui kaikkialla, kadut olivat täynnä hempeileviä pareja, joka ikisellä kasinolla oli joku ystävänpäiväshow jonka teemana oli selvittää ketkä ovat talon rakastunein pari, ja niin edelleen. Ja joka paikassa soi tavallisen hissimusiikin sijaan kokoelma kliseisimpiä hempeilykappaleita.

Minä vietin ystävänpäivää tällaisessa seurassa:

Pokerissa on se hieno puoli, että se yhdistää eri sukupuolia, etnisiä ryhmiä, maailmankatsomuksia ja ikäluokkia. Pokeripöydässä voit olla kuka tahansa mistä tahansa ja elämäsi voi olla miten rappiolla tahansa, eikä kukaan tuomitse. Pokeripöydässä kaikki puhuvat samaa kieltä, pokeria. Minä päätin pelata ystävänpäivän kunniaksi tyypillisen Texas Hold'emin sijaan hieman harvinaisempaa pelimuotoa, ja rekisteröidyin Fixed Limit Omaha 8 Or Better / Stud Hi/Lo Mix-turnaukseen. Se koostuu kahdesta pelistä joista toista en ole koskaan edes pelannut, ja jotka molemmat ovat niin sanottuja seniorien pelejä, jotka eivät tarjoa nuorison kaipaamaa jännitystä vaan muistuttavat enemmän maalin kuivumisen seuraamista. Minusta on aina ollut mielenkiintoista oppia uusia pelejä ja lisäksi niin edellisen kahden päivän loputon häviäminen leipäpeliini että ystävänpäiväkin alkoivat kyrsimään niin paljon, että halusin yksinkertaisesti kokeilla jotain uutta.

Tiesin kummankin pelin säännöt pintapuolisesti, oikeasta pelistrategiasta minulla ei ollut mitään hajua. Pelipöytäni keski-ikä oli luultavasti kahdeksankymmenen tuolla puolen - itseni mukaan laskettuna. En voi sanoa pelanneeni kovinkaan täydellistä split pot-pokeria, mutta illan edetessä aloin saamaan juonen päästä kiinni ja keksimään kikkoja, joilla pappaseurueen saisi nivaskaan. Jatkuvista ahaa-elämyksistä tuli hyvä fiilis, ja muutaman tunnin jälkeen olin jo niin uuden pelin lumoissa että unohdin koko ystävänpäivän.

12 tuntia myöhemmin jäljellä oli enää 11 pelaajaa yhdeksän parhaan saadessa rahaa ja muodostaessa samalla finaalipöydän. Muutama nuorikin kaveri, ja jos alle viisikymppinen pelaa tällaisia pelejä vapaaehtoisesti voi lähes varmasti olettaa kyseessä olevan ammattilaisen. Tällaista en muista aiemmin tapahtuneen, mutta jostain käsittämättömästä syystä turnausjohto hyväksyi pappakaartin valitukset kovasta väsymyksestä ja päätti siirtää turnauksen loppuunpelaamisen seuraavalle päivälle. Tämä taas ei miellyttänyt itseäni, koska seuraavana päivänä alkaisi oman reissuni pääturnaus eli 1675 dollarin WSOP Circuit Main Event Caesar's Palace-kasinolla. Nyt myöhästyisin siitä vain siksi, että papat saisivat vähän levätä. Protestit eivät kuitenkaan menneet läpi, vaan jouduin poistumaan yöpuulle vaivaisen 12 tunnin vääntämisen jälkeen. Olin vielä kutkuttavasti sijalla 9/11 eli pelottavan lähellä jäädä ilman rahallista korvausta ja nimeä lehteen (tässä tapauksessa pokerituloksia listaavalle Hendon Mob-sivustolle).

Seuraava päivä eli perjantai valkeni äärimmäisen kauniina. Taivaalta ei olisi voinut bongata yhtään pilveä edes kiikareilla, ja ulkona tuntui samalta kuin Suomessa joskus huhtikuun lopussa. Aurinko paistaa lämpimästi, kevät on pitkällä, orastavan kesän voi jo aistia. Vegasissa ei tosin tarvitse väistellä puolijäisiä koiranpaskoja. Pääsin checkouttaamaan Hard Rockistakin ja siirtymään kohti Palmsia, josta keinottelin itselleni sviitin käyttäen hyväkseni vanhaa kikkaa.

Jos käyt joskus Vegasissa, on sinun hyvin vaikea välttyä kuulemasta termiä "comps". Jokainen kasino-hotelli vaatii kävijöitään rekisteröitymään ilmaiseen pisteidenkeräysohjelmaan, jota voisi kuvailla uhkapelurin plussa-kortiksi. Aina kun pelaat mitä tahansa kasinolla pokerista peliautomaatteihin, kortti annetaan jakajalle tai tökätään laitteeseen, joka sitten rekisteröi kasinolle pumppaamasi rahan. Mitä enemmän käytät, sitä parempia etuja saat. Compseja saa myös kasinon sisällä tehdyistä ostoksista (useimmissa kasinoissa on Jumbon kokoinen ostoskeskus), ravintoloista, hotelliöistä ja niin edelleen. Itse käytän compsini poikkeuksetta huoneiden upgreidauksiin. Eli jos edellisellä reissulla yövyn ja pelaan tietyssä hotellissa, menen seuraavalla samaan paikkaan ja saan käyttööni sviitin ja/tai muita mukavuuksia ilmaiseksi. Tälle reissulle minulla ei ollut mainittavasti pinnoja säästössä, joten jouduin keräämään niitä mukavan seuraavan viikon varmistaakseni käyttäen klassista Vegas-keinottelua hyväkseni.

Olin jo bookannut seuraavaksi viikoksi yöpymisen tavallisessa huoneessa neljän tähden Palms-hotellista. Halusin kuitenkin oikeasti saman firman vieressä sijaitsevaan huippumoderniin viiden tähden Palms Place-luksushotelliin, mieluiten sviittiin. Kävin siis pari päivää aiemmin pelaamassa elektronista rulettia, joka palauttaa panostukset suhteessa 36:1. Mahdollisia numeroita on 37, eli jos panostat dollarin jokaiselle numerolle, saat varmuudella takaisin 36 taalaa 37 taalan panostamisella häviten siis yhden dollarin. Ei itsessään kannattavaa toimintaa, mutta juju on comps-kortinlukijan huijaamisessa. Se ei laske nimittäin voittoja, vaan kaikki peliautomaatissa kierrätetyt rahat. Kun painoin 12 kymmenen taalan panostuskierrosta läpi, hävisin oikeasti vain ne varmat $120, mutta kortinlukija laski kaikki panostukseni compseihin eli 37 x $10 x 12 = $4440. Yhtäkkiä olinkin Palmsin mielestä korkean profiilin asiakas. Ja tällaisille asiakkaillehan pitää tarjota parasta, joten "yllättäen" check-inin yhteydessä tiedusteltiin josko olisin halukas menemään sittenkin sviittiin Palms Placeen ilman erilliskorvausta. Normaalihinta viikolle sviitissä lienee noin $3500, ja nyt maksoin tästä tavallisen huoneen hinnan eli noin $500 ja koneeseen survotut $120 päälle. Tämä kikka toimii lähes kaikkialla Vegasissa, kasinot näkevät vain lyhyessä ajassa käytetyn suuren rahamäärän ja haluavat varmistaa hemmottelemalla, ettei kala liukene muille vesille tuhlaamaan. Itse olen ollut vähän laiska käyttämään sitä, ja täällä huoneessa kirjoittaessani en voi todellakaan tajuta miksi. Kaikenlaisissa hotelleissa on tullut yövyttyä, mutta tämä menee kyllä top 3:een.

Kuvassa noin 1/3 huoneen pinta-alasta.

Huoneessa on esimerkiksi oma poreallas jossa kävin äsken lillumassa. Kohellukseni täällä tosin muistuttaa erehdyttävästi Bill Murrayta Lost In Translation-elokuvan unohtumattomassa juoksumattokohtauksessa. En nimittäin osaa käyttää suurinta osaa tämän huoneen vempaimista. Painaessani keittiön valokatkaisemaksi luulemaani nappia alkoikin jostain rytisemään kauhealla kolinalla jääpaloja tiskipöydälle ja lattialle. Poreammetta virittäessäni säädin hieronta-asetukset täysille altaan ollessa vasta puolillaan, mikä johti veden suihkuamiseen suuttimista pitkin kylpyhuonetta. En osaa sammuttaa eteisen valoa, koska se toimii ilmeisesti äänen voimalla. Sen siitä saa kun leikkii rikasta.

Selviydyin lopulta uuden pelimuodon turnauksessa finaalipöytään ja lopulta neljänneksi. Kaikki papat jäivät taakse, kolme parempaa olivat nuoria, kyseisissä peleissä minua niin paljon harjaantuneempia ettei mahdollisuuksia tuon parempaan ollut. Hieno kokemus kuitenkin, vaikkei pokaalia tullutkaan ja rahasijakin ylsi vain nipin napin edes nelinumeroiseksi. Kuittasin rahat kassan kautta ja juoksin suoraan Caesar's Palaceen pelaamaan edellämainittua isoa turnausta, jossa pelasin vajaan kymmenen tunnin rupeaman. Pöydässäni istui lähes koko päivän Christina Lindley, jonka kanssa juttelin mukavia tajuamatta tämän hienoista julkkisstatusta. Yleensä julkkis- ja etenkin naisjulkkispelaajat pelaavat enemmän tai vähemmän karmeasti, mutta Christina pelasi mielestäni yllättäen jopa ihan hyvin. Perinteiseen tyyliin sekä minä, Christina että pöydän kolmas hyvä pelaaja putosimme ennen yötaukoa täysin kuutamolla olleiden päästessä jatkoon. Tasan ei käy onnen lahjat. Turnauksessa on huomenna kuitenkin ns. re-entry, ja käynen survaisemassa toisetkin $1675 loputtoman livepokerirotkoni pohjalle. Juuri nyt hyppään kuitenkin luksussänkyyn katselemaan koko seinän kokoisesta ikkunasta kajastavia nukkuvan Las Vegasin valoja. Vielä viikko tätä rinnakkaistodellisuutta, ja sitten Vancouveriin oikeaan maailmaan.

Luin joskus pokeritaipaleeni alkuaikoina Cityn paperiversiosta artikkelin erilaisista mömmöistä, mitä jenkkiläiset opiskelijat pumppaavat itseensä ennen yliopistojen pääsykokeita, SAT-testejä ja vastaavia. Aivodouppiartikkeli julkaistiin joskus vuoden 2008 paikkeilla, kun itse aloittelin pokeriuraani. Kiinnostuin totta kai heti. Jos voisin jotenkin kemiallisesti parantaa aivojeni suorituskykyä, se näkyisi suoraan pokerituloksissa. Erilaisten aineiden sivuvaikutuksista luettuani päätin pitäytyä harmittomissa piristeissä, mutta tunnen kuitenkin satoja pokerinpelaajia niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja kaikenlaista on tullut nähtyä. Kokoan siis tähän havaintoihini perustuvan kollaasin pokeriammattilaisten douppaamiskeinoista.

Kofeiini: Tämä lienee valtaosalle pokerinpelaajista tuttu muodossa tai toisessa. Koska pokerinpelaajan elämänrytmi on äärimmäisen epäsäännöllinen, on 15 tunnin sessioista usein vaikea selvitä ilman energialatausta. Vanhemman polven pelaajat juovat tyypillisesti pannukaupalla kahvia, kun nuoremmilla kuluu energiajuomia helposti viisi tölkkiä illassa. Join itsekin ennen Batteryä varsin usein, kunnes keltaisten litkujen maku ja lisäaineet alkoivat etomaan (vuosia jatkuneella vodka-redbullien kittaamisella yökerhoissa saattaa olla osansa asiaan). Tätä nykyä en juo energiajuomia kuin äärimmäisen pakon edessä, vaan otan kofeiinini suoraan tabletteina (maksaa muuten noin 3 euroa/100 tablettia Suomenkin apteekeissa eikä vaadi reseptiä). Täällä Meksikossa laitetaan jostain täysin käsittämättömästä syystä kofeiinitabletteihin mukaan aspiriinia. Yhdessä tabletissa on 200 milligrammaa kofeiinia ja saman verran aspiriinia. En huomannut tätä heti, vaan napsin kofeiinitabletteja purkista normaalin tahtiin. Söin siis samalla ensimmäisen Meksiko-viikkoni aikana kymmenen buranan verran särkylääkkeitä turhaan. Kun vihdoin havaitsin virheen, purkki lensi nopeasti pois. Sain kiertää pitkin kaupunkia päiväkaupalla ennen kuin vihdoin löysin yhden apteekin, joka myy puhdasta kofeiinia.

Melatoniini: Melatoniini on ihmisen elimistössä luontaisesti esiintyvä lisäravinne, jota käytetään nukahtamisen helpottamiseen. Ainetta markkinoidaan yleisimmin aikaerorasituksesta toipumiseen, ja sitä on Suomessa aina välillä myynnissä ja välillä se taas on pannassa. Esimerkiksi USA:sta melatoniinia voi ostaa jopa kioskeista. Olen itse käyttänyt pitkillä turnausreissuilla melatoniinia jo vuosikausia aikaerorasitukseen, mutta joskus myös kotona pitkäksi venähtäneiden sessioiden jälkeen. Täällä Meksikossa sille ei ole tarvetta, koska unirytmit ovat kohtalaisen järkevät, mutta Suomessa ollessani turnaussessiot aikatauluttuvat väkisin suunnilleen aikavälille 19-07. Ja jos on sattunut menemään pitkälle tärkeässä turnauksessa ja saanut kunnon adrenaliinilatauksen päälle, niin eihän sitä onnistu nukahtamaan ennen aamuyhdeksää millään. Tässä melatoniini on usein hyvä apu, mutta ei sekään erityisen terveelliseltä tunnu että aamulla otetaan melatoniinia nukahtamiseen ja iltapäivällä kofeiinia salille raahautumiseen. En suoranaisesti odota innolla tulevan kesän pelisessioita Suomessa totuttuani täällä mukaviin 12-21-tyylisiin sessioihin.

Kannabis: Suomen pokeriskenessä kannabiksen polttelu on vielä suht harvinaista. En ole esimerkiksi koskaan nähnyt kenenkään pelaavan pilvessä Helsingin kasinolla, kun taas esimerkiksi USA:ssa varmasti yli puolet parikymppisistä pokerinpelaajista käy pössyttelemässä jokaisella tauolla. Todella usein johonkin ulkomaille suuntautuvalla turnausmatkalla koko hotelli tuoksuu kannabikselta, pokerinpelaajat kun usein majoittuvat samaan hotelliin kimppadiilillä tietyn turnauksen ajaksi. Monesti toteankin heti hotellin aulassa että jaahas, täällä on taas tuttuja paikalla. Suurin osa yhdysvaltalaisista kavereistani polttelee aina pokeria pelatessaan niin livenä kuin netissäkin, Euroopassa se on selkeästi harvinaisempaa. Mielestäni tässä on taustalla ennen kaikkea kulttuurierot. USA:ssa pilveä polttavat vähän kaikki omista vanhemmista yliopiston professoreihin, eikä sitä katsota paheksuen. Ainakin Suomessa kannabis tunnutaan miellettävän valistusmielessä samaan kategoriaan kemiallisesti valmistettujen huumausaineiden kanssa, eikä yleisesti hyväksyttävää polttelukulttuuria ole oikein syntynyt. Suomalaisista kavereistani äärimmäisen harva (tietääkseni) polttelee pelatessaan, vaan sätkä rullataan ennemminkin session jälkeen rentoutumiseen.

Henkilökohtaisesti en oikein näe, miten polttelusta olisi hyötyä nettipokerin suhteen. Joka ikinen päivä lähes taukoamatta polttelevia kavereitani seuratessa tulee enemmän mieleen, että he polttelevat koska eivät osaa lopettaakaan ja tapa on jatkunut liian pitkään. En usko, että juuri kukaan heistä ajattelisi yhtään vähemmän selkeästi ilman kannabiksen vaikutusta, mutta vaikea vuosia jatkunutta polttelua on varmaan lopettaakaan kuin seinään. Sen sijaan live-pokerin suhteen näen jopa selkeitä hyötyjä. Live-pelaaminen on monelle ennen kaikkea sosiaalisesti iso juttu, ja on paljon vaikeampi pelata pelotonta ja uhkarohkeaakin pokeria oikeiden ihmisten edessä verrattuna kalsarit jalassa netin ääressä istumiseen. Siksi lähes joka live-turnauksessa pelaajat lähes juoksevat tauolla parkkipaikalle ja polttelevat autoissa, kulman takana ja niin edelleen. Tämän jälkeen he toteuttavat itseään pelipöydissä pystyen unohtamaan sosiaalisen tilanteen tuoman ahdistuksen ja löytävät itsestään kyvyn bluffata kaikkien silmien alla.

Viime vuonna Valencian Estrellas-turnauksessa kasino salli polttelun pääoven edessä, eivätkä turvamiehet vaivautuneet poistamaan ketään. Yleisesti polttelu kasinoiden välittömässä läheisyydessä on todella huono idea, sillä kiinnijäämisestä seurauksena on usein elinikäinen porttikielto. Tiedän ystäväpiiristäni monia tapauksia, joissa kaverini on ollut pelaamassa turnausta hyvissä asemissa, jäänyt kiinni jossain kasinon tiloissa sytyttämisestä ja saanut sekä elinikäisen porttikiellon että menettänyt jopa viisinumeroisien summien arvoisen pelimerkkipinonsa. Ehkä tunnetuin tällainen tapaus on viime kesältä, kun Dan "Wretchy" Martin sytytti sätkän Venetian-kasinon parkkihallissa kesken WSOP-turnauksen, tuli turvamiesten kiinniottamaksi ja menetti elinikäiset pelioikeutensa ja pinonsa $5000 turnauksessa.

Adderall ja muut ADHD-lääkkeet: Tämän kategorian tuotteet lienevät lähimpänä dopingia, mihin pokerinpelaaja voi "syyllistyä". Jenkeissä on käsittääkseni suht tavallista, että nappaillaan "addyjä" esimerkiksi ennen pääsykokeita keskittymisen parantamiseksi. Käytännössä ilman sivuvaikutuksia tämäntyyliset lääkeiaineet olisivat täydellinen keino pokeritulosten parantamiseen. Omakohtaista kokemusta minulla ei ole, mutta usean kaverini käyttöä olen seurannut pidemmän aikaa. Käytännössä kaikki kertovat, kuinka adderallin vetäiseminen naamaan saa sinut suorastaan rakastamaan pokeria, etkä kertakaikkiaan pysty lopettamaan sen pelaamista. Ajatus kulkee paremmin ja pelisuoritukset ovat parempia. Havaintojeni perusteella en voi kyseenalaistaa tätä, sillä näitä nappeja syövät kaverini saattavat helposti pelata kaksi vuorokautta putkeen ja pelata koko ajan vieläpä hyvin. Lienee kuitenkin myös selvää, että näin voimakkaiden lääkkeiden syöminen pitkäaikaisesti ei voi olla kovin terveellistä. Lisäksi samat kaverini myös valittavat, että pelaamisesta ei tule yhtään mitään ilman lääkkeiden vaikututusta. He ovat hermostuneita eivätkä pysty keskittymään mihinkään, kun taas nappien vaikutuksen alaisena he eivät huomaisi edes atomipommin räjähdystä miettiessään vastustajan 4bet-rangea kesken pokerikäden. Henkilökohtaisesti tätä touhua katsellessa mielessäni ei ole edes käynyt kokeilla, sillä mieluummin nautin tavallisesta elämästä ja kykenen pelaamaan koska tahansa jotakuinkin samalla tasolla.

Yhtä asiaa olen kuitenkin miettinyt. Entä, jos pääsisin esimerkiksi WSOP:n pääturnauksen finaalipöytään, jossa voittajalle on luvassa kahdeksan miljoonaa dollaria? Tai johonkin muuhun vastaavaan finaalipöytään, jonka voittamisella olisi elämää mullistava taloudellinen merkitys? Katsottuani kavereideni zeniläistä olotilaa ja huikeita pelisuorituksia adderallin vaikutuksen alaisena en voi välttyä ajatukselta, että ehkä yhden tabletin ottaminen tällaisessa tilanteessa olisi paras ratkaisu. Ja kun mietitään mediarumban tuomia paineita, ehkä jointin polttaminen ennen finaalipöytää veisi jännitystä sopivasti pois. Jos nappi ja jointti auttaisivat minua pelaamaan vielä vähän paremmin ja voittamaan sen kahdeksan miljoonaa josta voisin nauttia lopun elämääni, tuskin yksittäiskerran sivuvaikutukset voisivat kuitata hyötyjä.

Tähänastisella urallani olen päässyt vähän isompaan finaalipöytään livenä ainoastaan kerran. Tuolloin ratkaisin jännitysongelmat suomalaisittain juomalla kolme karpalolonkeroa ennen pelien alkamista ja voitin koko turnauksen. Suomessa pääasiallinen pokeridoping onkin live-peleissä itsensä alkoholilla lääkitseminen. Tätä ilmiötä taas ei näe Irlantia lukuunottamatta juuri missään muualla.

Kaikkein parasta tietenkin olisi, jos pystyisi aina pelaamaan parasta peliään ilman mitään stimulantteja. Monesti se ei kuitenkaan onnistu, ja siksi minä en ainakaan tuomitse kenenkään käyttöä, vaikka joidenkin adderall-nappailijoiden tilapäisesti parantunut keskittymiskyky saattaa olla suoraan omista tuloistani pois. Kannattanee kuitenkin tosissaan miettiä aineiden sivuvaikutuksia ennen kuin ryhtyy kokeilemaan. Muutama ylimääräinen voitettu dollari on aika pieni hinta omasta terveydestä, ja surullisia tarinoita entisistä, nappien voimalla pelanneista voittajista löytyy etenkin jenkkien pokerifoorumien puolelta pilvin pimein.

Varmaa kuitenkin on, että aivodoupin käyttö ei tule koskaan poistumaan pokerista. Tälläkin hetkellä tuhannet pelaajat voittavat netissä osittain laittoman valmistautumisen turvin. Se tosiasia on vain hyväksyttävä, sillä kusitestejä turnauspaikoille tuskin on ihan hetkeen tulossa.

Tiistai 4.12.

Edellisiltana aamuseitsemään venähtäneet juhlat ovat johtaneet hieman alavireiseen habitukseen, mutta saan ihmeen kaupalla revittyä itseni ylös jo yhdeltätoista. Päätämme lähteä huonekaverini kanssa tutustumaan saaren pääkaupunkiin, Philipsburgiin. Parinkymmenen minuutin taksimatka kulkee pitkin korkeaa rinnettä, josta kelpaa ihastella turkoosia vettä. Emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan painelemme suoraan PADI:n sukelluskauppaan kysymään parhaita snorklausspotteja täällä päin saarta. Seuraavat tunnit menevätkin vedessä Little Bayssä ihmetellen helikopterihylkyä, merisiilejä ja muuta vedenalaista elämää. Philipsburg jää tällä erää näkemättä. Illalla pelaan 440 taalan sivuturnauksen ja häviän lisää rahaa.

Keskiviikko 5.12.

Katsomme Tripadvisorista saaren parhaaksi äänestetyn rannan ja suuntaamme Mullet Bayhin viettämään leppoisaa rantapäivää, räpylät kainalossa tietenkin. Ranta on täynnä pöhöttyneitä jenkkituristeja ja muutenkin kirkkaasti huonoin, mitä olen Karibialla nähnyt. Teen mental noten olla uskomatta edellämainittua sivustoa tulevaisuudessa. Löhöämme silti tuoleissa muutaman tunnin. Illalla pelaan 550 taalan sivuturnauksen ja häviän lisää rahaa. Päätän skipata rantabileet ja mennä aikaisin nukkumaan. Uneni häiriintyvät, kun huonekaverini puskee kolmessa promillessa sisään aamukuudelta ja esittelee innoissaan omasta lompakostaan löytämiään Hollannin Antillien Guldeneita. Iloa ei himmennä edes se, että eurot ja dollarit ovat kadonneet johonkin.

Torstai 6.12.

Suomen itsenäisyyspäivä. Sää ei ihan vastaa joulukuista Helsinkiä, eikä rantabaarista saa karjalanpaistiakaan. Onneksi on kuitenkin järjestäjäfirman (jota en ikävä kyllä saa tässä lakiteknisistä syistä nimetä, pahoittelut sinne) vip manager, joka on bookannut saarelle matkanneille reilulle kymmenelle suomalaispelaajalle oman katamaraanin päiväksi miehistöineen.

Heti kättelyssä pitkän linjan Unibet Open-veteraani ja radiopersoona Jussi Heikelä pistää laivan kajareista soimaan edellisiltana tätä tapahtumaa varten kasatun playlistin erilaisista Suomi-klassikoista. Seuraavien tuntien aikana Karibianmerellä pauhaavat muun muassa JVG, Maamme-laulu, Tapio Rautavaara, Eppu Normaali, Den Glider In ja muut rallit. Katamaraanissa on tietenkin open bar, jonka baarimikko avaa sanoilla "we have a wide variety of Caribbean specialties; white rum, dark rum, aged rum and more rum". Kun palaamme satamaan, ihmiset ottavat meistä rannalla valokuvia. Ilmeisesti täällä päin ei ole totuttu punakoihin suomalaisiin, jotka tanssivat laivan kannella ja laulavat helvetin kovaa ja epävireisesti uraanin halkeamisesta.

Perjantai 7.12.

Käyn aamupäivästä tsekkaamassa Philipsburgin yksin. Kaupunki koostuu turistinäkökulmasta kahdesta kadusta, Front Streetistä ja Back Streetistä. Front Street on täynnä reggaeta soittavia ravintoloita ja baareja, edessä on uimaranta ja huvijahteja. Back street taas pursuaa kalliita koru- ja laukkukauppoja. Ostan pakollisen Guavaberry-rommipullon baarikaappiini.

Tänään on myös turnauksen finaalipäivä. Siellä ei pelaa yhtään suomalaista. Kukaan ei ole tästä erityisen harmistunut, sillä illalla on pelifirman järjestämät päätösbileet saaren isoimmassa yökerhossa. Päätän kuitenkin pelata ensin vielä yhden sivuturnauksen. Aion pitää melko pitkän tauon live-pokerista erittäin surkean viimeaikaisen menestykseni saattelemana, ja ohjelman viimeinen turnaus, perjantai-illan Pot Limit Omaha rebuy sopii tämänkertaisen urani lopettamiseen oikein hyvin. Ensinnäkin se on pelimuoto, jota en osaa pelata. Toiseksi voin ottaa turnausta pelatessa hieman pohjia illan bileitä varten. Moni muukin on samoilla linjoilla, sillä finaalipöydässä meitä on lopulta kolme kännistä itävaltalaista ja kaksi suomalaista. Kun meitä on jäljellä enää kolme, kello lähentelee jo keskiyötä, ja kaikilla on kiire bileisiin. Päätämme jakaa rahat tasan, eli 3280 dollaria per naama. Sen jälkeen arvomme tuloslistoihin merkittävän nimellisen voittajan. Arpa osuu tällä kertaa minuun. Hyvin tyypillistä, että ensin häviän 130 000 dollaria live-pokeriin kun pelaan hyvällä valmistautumisella, peliä missä minulla pitäisi kaiken järjen mukaan olla kunnon edge ja selvin päin. Sitten kun päätän lopettaa live-kuoppaamisen pelaamalla laitamyötäisessä peliä, jota en edes osaa, voitan koko turnauksen. Ehkä tämä opettaa minulle jotain oikeanlaisesta valmistautumisesta sitten, kun päätän joskus palata vihreän veran äärelle.

Lauantai 8.12.

Suurin osa pokerinpelaajista lentää tänään aamulennolla pois. Minullakin on aamulento takaisin Meksikoon, sillä kämpän Playa Del Carmenissa pitäisi olla muuttovalmiina. Ikävä kyllä olen saanut pari päivää sitten Meksikon-kämppiksiltäni viestin, että asuntomme on mennyt alta kriittisellä hetkellä. Uutta kämppää etsitään parhaillaan, mutta tällä haavaa kaupungissa ei ole tarjolla muuta majoitusta kuin hotelleja. Päätän skipata lennon ja jäädä saarelle vielä pariksi päiväksi. Orastava krapula ja nestehukka helpottaa päätöksentekoa entisestään. Sen sijaan, että tuskailisin Miamissa turvatarkastuksessa, makoilenkin Baio Rougella, jossa on lisäksemme noin kolme ihmistä. Pöllyissä oleva pienen rantabaarin rastapäinen työntekijä väsää kahdella ja puolella taalalla meille parhaat smoothiet, joita olen koskaan maistanut.

Sunnuntai 9.12.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Koska en sattuneesta syystä ole Playa Del Carmenissa, voin lähteä venematkalle St. Bartsille, viidenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle paratiisisaarelle. Tämä on ensimmäinen kerta, kun muistan koskaan havainneeni Karibialla navakkaa tuulta. Avokantinen vene heittelee tuulessa puolelta toiselle kovassa aallokossa niin pahasti, että odotan sen hörppäävän vettä hetkellä millä hyvänsä. Pelko osoittautuu kuitenkin aiheettomaksi ja pääsemme tunnissa perille, litimärkinä kannelle roiskuneesta vedestä mutta yhtenä kappaleena.

Laiva heittää meidät saaren keskustaan Gustaviaan. Kadun nimi on Kungsgatan ja salossa on Ruotsin lippuja. Hetken ihmettelyn jälkeen selviää, että olemme vanhassa Ruotsin siirtomaassa, joka tosin nykyään kuuluu Ranskalle. Saarella on alle 4000 asukasta, ja paikan puhelinluettelo koostuu etupäässä rikkaista julkkiksista piilopirtteineen. St. Bartsilla ei ole kansainväliset mitat täyttävää lentokenttää, eikä tänne muutenkaan pääse kovin helposti. Koko Gustavia on aivan autio, tiet ovat autioita, rannat ovat autioita. Yhtään turistia ei näy missään. Meillä on vain päivä aikaa, ja alkuperäisen taksisuunnitelman sijaan päädymme vuokraamaan skootterit. Tämä osoittautuu koko reissun parhaaksi ratkaisuksi.

Minulla ei ole koskaan ollut suurempaa tarvetta omistaa autoa, enkä haaveile käyttäväni pokerivoittojani Ferrareihin. Kaksipyöräisiin minulla on sen sijaan aina ollut jonkinlainen fetissi. Minulla ei ole sen kummemmin ajo- kuin mopokorttiakaan, mutta onneksi useimmissa Aasian paikoissa ja esimerkiksi Meksikossa ei paljon kysellä niiden perään vaan skootterin saa vuokrattua helposti pelkällä passilla. Olen jo pitemmän aikaa suunnitellut parin viikon moottoripyöräretkeä jossain Thaimaa-Kambodza-Laos-Vietnam-akselilla, mutta tällä haavaa pelkkä 60 kilometriä tunnissa kulkeva skootterikin auttaa pahimpiin vieroitusoireisiin. Ainoana ongelmana on sen vuokraaminen, sillä täällä ökysaarella vuokraamot eivät varmasti halua ottaa minkäänlaisia riskejä. Meillä käy kaikkien aikojen tuurit, kun menemme vanhan pariskunnan pitämään vuokraamoon, jossa päivystävä viisikymppinen nainen (jonka päivän ainoat asiakkaat epäilemättä olemme) erehtyy epähuomiossa kysymään korttia vain kaveriltani mutta antaa meille kuitenkin kaksi pyörää. Ulkopuolella yritän hoputtaa kaveriani lähtemään pihasta mahdollisimman nopeasti, ennen kuin myyjä huomaa virheensä. Ihmettelen vähän, kun joudun opettamaan kädestä pitäen miten ajopeli laitetaan päälle. Myöhemmin selviää, että kaverini ei ole koskaan edes ajanut kaksipyöräisellä, muttei viitsinyt mainita asiasta. Onneksi skootteri on aika helppo vempain ajaa ja päivästä selvitään parilla pakoputken aiheuttamalla palovammalla ja naarmuuntuneella peilillä.

Toivottavasti en tee tässä nyt karhunpalvelusta St. Bartsille, mutta en kerta kaikkiaan malta jättää asiaa sanomattakaan. Saari on aivan kirkkaasti hienoin paikka, missä olen koskaan käynyt, ja reissattua on tullut kohtalaisen paljon. Kiersimme pyörillä koko saaren, söimme lounasta ravintolassa metrin päässä rantavedestä, uimme hillittömissä aalloissa lähes autiolla surffausrannalla ja snorklasimme vesissä, joissa seuranamme oli pelkkiä kotiloita. Ihan sama mihin suuntaan meni, kaikkialla oli pieniä suojaisia poukamia ja autioita rantoja. Nyt tiedän, missä haluan joskus viettää mahdollisen tulevan honeymoonini. Teilläkään ei tullut juuri ketään vastaan, vaan skoottereilla sai painaa niin kovaa kun moottorista lähti ilman törmäysvaaraa. Saarella on 300 metriä korkeuseroja, joten parin kilometrin välein tuli vastaan aivan järjettömiä näköalapaikkoja. Verbaalinen lahjakkuuteni ei riitä tekemään oikeutta St. Bartsille, joten annetaan kuvien puhua:

Lähdimme saarelta vasta auringon jo laskettua ja tuulen yllyttyä entisestään. Vähän tuli äitiä ikävä, kun vene kallisteli sysimustalla merellä ilman, että missään suunnassa näkyi valoja. En muista milloin olisin viimeksi pelännyt yhtä paljon kuin tuolla loputtomalta tuntuvalla matkalla, jonka ajan puristin kaidetta rystyset valkoisena ja rukoilin, että laiva kestää joka suunnasta pauhaavat itse alusta korkeammat aallot.

Tätä kirjoitan lentokoneesta matkalla kohti Playa Del Carmenia. Kämppää ei ole vieläkään, joten otin kolmeksi yöksi hotellin. Palaan asiaan, kunhan kämppä on (toivottavasti) löytynyt.

Lauantai 1.12.

Herään jo aamukymmeneltä, sillä minun on määrä tavata saksalaisystäväni hotellin aulassa ja matkata kohti vesiskootterivuokraamoa. Googlen mukaan saaren kiertämiseen menee noin 5-6 tuntia, ja koska aurinko laskee iltakuudelta, ei myöhempäänkään juuri voi nukkua.

Pomppuista taksimatkaa ja hätäisesti syötyä aamupalaa myöhemmin olemme Ranskan puolella vuokraamossa. Kaikille meille tulee yllätyksenä, että Ranskan puolella valuuttana ovat dollarien sijaan eurot. Itse fiksuna vaihdoin eurot pois juuri edellisenä iltana. Vuokraamo onneksi kelpuuttaa pitkin hampain taalamme. "Are you sure you want to do this? It's very, very tough", myyjä kysyy. Kenelläkään meistä ei ole millään tavalla rankkoja vesiskootterikokemuksia, joten ignoraamme ihmettelyt ja vuokraamme hymistellen kaikille omat skootterit auringonlaskuun asti. Puoliväkisin meille tuputetaan seuraksi ranskalainen entinen temppukisa-ammattilainen, joka näyttää tietä ja auttaa mahdollisen hädän tullen.

Alkumatka on varsin leppoisaa, ja kun tuliterät skootteritkin painavat aalloilla 60 mailia tunnissa, ihmettelen edelleen että mikä osa tässä muka on rankkaa. Pysähdymme toiselle puolelle saarta syömään lounasta hiljaiselle rannalle, jossa pienenpieni ravintola myy juustohampurilaisia suoraan grillistä.

Nouseva myrsky taka-alalla.

Lounaan jälkeen haluaisimme jo jatkaa matkaa, mutta oppaamme neuvoo löhöilemään hetken. Saattaa kuulemma tulla ylös muuten, sillä horisontissa on nousemassa myrsky.

Pienen lepotauon jälkeen jatkamme matkaa. Käännymme rannan suojaisasta poukamasta ensimmäistä kertaa avomerelle, jolloin loppumatkan todellisuus paljastuu. Aallokko on aivan hillitön. Emme voi ajaa lähellekään maksiminopeuksia, koska parimetriset aallot heittelevät meitä puolelta toiselle. Vettä tulee naamaan äyskärikaupalla niin merestä kuin taivaalta, ja suojalaseista huolimatta on vaikea nähdä yhtään mitään. Meille on annettu ohjeeksi ajaa kolmenkymmenen metrin etäisyydellä toisistamme kolarien välttämiseksi, mutta en näe ketään missään suunnassa meriveden sokaisemana. Moottorien äänet sentään kuuluvat molemmilla puolilla. Painan eteenpäin toivoen, etten törmää mihinkään. Aina välillä korkean aallon tullessa meri katoaa alta, ja parin sekunnin ilmalennon ajan ehtii tosissaan miettiä, että koskahan reidet ja selän hajottava tömähdys taas tulee. Ja aina se tulee, joka kerta kovempana kuin ennen. Onnistun kerran jopa lentämään tangon yli suolaiseen kylpyyn ja satutan samalla sormeni. Skoottereissa on onneksi systeemi, että laite pysähtyy heti kuskin repäistyä rannehihnan irti kyydistä pudottuaan.

Neljä tuntia myöhemmin olemme kiertäneet koko saaren ja päässeet takaisin lähtöpaikalle. Matkamittari näyttää reilua 70 mailia. Minua sattuu joka paikkaan. Jaloista on lähtenyt tunto jo ajat sitten, selkää jomottaa niin vietävästi. Minulla ei ole koskaan ollut näin hauskaa. Päätän jo tehdä saman uudestaan, kunnes huomaan kämmenessäni olevan haavan. En edes tiedä, mistä se on tullut, mutta puristusvoimani on mennyttä. Ehkä myyjä oli sittenkin oikeassa avomeriajelun rankkuudesta.

Sunnuntai 2.12.

Kun herätyskello soi, minulla on suuria vaikeuksia saada painettua hälytystä hiljaiseksi. En nimittäin meinaa päästä sängystä ylös. Ihan sama mihin suuntaan käännyn, aina löytyy jomottavia lihaksia. Reisiini sattuu niin paljon, että joudun ottamaan tukea pöydästä noustakseni seisomaan. Nyt tarvitaan vapaapäivää.

Päätämme suunnata saksalaisten kanssa Pinel Islandille venematkan päähän St. Maartenin koillisosasta, jonka pitäisi olla paras snorklauspaikka näillä main. Ajamme ensin taksilla lähes tunnin mutkittelevia teitä, joiden reunustoilla päivystää satunnaisia vuohia ja lehmiä. Koska olemme matkassa pokerinpelaajaporukalla, arvomme iPhonen nopanheittosoftalla taksin maksajan. Se en ole onneksi minä, sillä edellisillan hävitty viiden hengen ja 400 taalan illallisflippi kirvelee hieman yhä. Lopulta pääsemme Orient Bayn veneterminaaliin etsimään venetaksia. Se on parhaat päivänsä nähnyt, mutta saamme kuitenkin kyydin. Kuski lupaa tulla hakemaan viideltä takaisin mantereelle, joten meillä on koko päivä aikaa pienenpienellä paratiisisaarella, jossa ei ole minkäänlaisia teitä.

Lauttaterminaali á la St. Maarten.

Pinel Island on juuri sellainen trooppinen paratiisi, josta näen märkiä päiväunia. Asukkaita on tasan nolla. Koska täällä sataa kohtuullisen usein, maan päällä on vihreää kuin sademetsässä. Vesi taas on niin kirkkaan turkoosia, että sitä voisi tuijottaa tuntikausia.

Kysymme saaren ainoasta ravintolasta snorklausvihjeitä ja kävelemme neuvottua reittiä. Löydämme lopulta niemenkärjestä pienenpienen puumökin, jota pitävä keski-ikäinen nainen osoittaa vedenalaisen snorklauspolun alkupisteen.

Seuraavat tunnit menevät veden alla. Mieleni lepää heti, kun pääsen potkimaan poispäin rannasta kohti koralliriuttaa. Tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta, kun lähden kunnolliselle snorklauspolulle maasta käsin, tähän mennessä kaikki ovat olleet veneretkiä ennaltasuunniteltuihin paikkoihin. Startti on aika hankala, kun merisiilien kansoittama pohja on aivan liian matala ja ristiaallokko häiritsee sekä uimista että hengittämistä. Noin sadan metrin päässä rannasta pohja katoaa alta ja näkymät kirkastuvat. Joka puolella näkyy kaloja kaikissa sateenkaaren väreissä ja neonoransseja, jättikokoisilta aivoilta näyttäviä koralleja.

Jossain vaiheessa polku menee entistä kauemmas rannasta, ja pohja syvenee yli kymmenen metrin. Aurinkokin menee pilveen, ja näkyvyys heikkenee radikaalisti. Katselen vähän aikaa ympärilleni vedenpinnan päällä, ja näen kuinka polku kiertää kaukaa niemenkärjen ympäri. Toisella puolella pitäisi olla merikilpikonnia, joten pusken eteenpäin. Jostain ui viereeni parvi pieniä miekkakaloja, jotka eivät hätkähdäkään minua. Uimme minuuttikaupalla samaan suuntaan toisiamme katsellen, kunnes yhtäkkiä koko parvi singahtaa kaukaisuuteen niin nopeasti, etten ehdi edes huomata. Reitin päässä ei näy merikilpikonnia, vaikka odottelen hyvän tovin katsellen samalla muuta merenalaista elämää. Uin lopulta vielä samaa reittiä takaisin. Olen huomaamattani viettänyt vedessä yli kolme tuntia.

Saksalaiset olivat luovuttaneet jo aiemmin ja löytäneet tiensä lähes autiolle hiekkarannalle. Nautimme kiireettömän lounaan päivänvarjon jutellen niitä näitä. Yhtäkkiä havahdun siihen, että kello on yli neljä emmekä ole vielä kiivenneet saaren korkeimmalle kohdalle katselemaan näköaloja. Muut saksalaiset eivät jaksa liikkua mukavista riippumatoistaan ja tilaavat olutta, mutta minä ja valokuvausta harrastava ystäväni Daniel lähdemme matkaan.

Vaikka Pinel Island ei ole kovin iso, polkua huipulle ei löydy mistään. Kukkula on joka suunnasta niin korkean heinän peittämä, ettei sen läpi voi mennä ainakaan ilman jonkinlaista viidakkoveistä. Kukkula on kuitenkin yhdessä suunnassa rannassa kiinni, joten päätämme laskeutua vesirajaan ja yrittää sitä kautta. Sieltä löytyykin juuri sen näköinen seinämä, että sen kiipeäminen flip-flopeissa ei ole välttämättä se kaikista paras idea, mutta kuitenkin tehtävissä. Vaihtoehtoja ei ole, koska aika on loppumassa. Jos missaamme venetaksin, jäisimme sähköttömälle saarelle yöksi, mikä ei sekään varsinaisesti houkuta. Daniel painelee eteenpäin lenkkareissaan, minä etenen huomattavasti hitaammin kenkävalinnastani ja edelleen kolottavista reisistäni johtuen.

Pääsen lopulta myös huipulle, ja näkymä on hien otsalle saaneen kiipeämisen arvoinen:

Maanantai 3.12.

Päivä menee lähirannalla, koska neljältä pitää mennä pelaamaan Unibet Openin 1650 euron pääturnausta. Hymistelen heti mielessäni, kun minut arvotaan amatöörejä pursuavaan aloituspöytään. Pelaan erinomaisesti ja hyvällä asenteella ensi sekunnista alkaen, mutta kuten niin monta kertaa ennenkin, pokerijumalat eivät ole puolellani. Vastustaja osuu viisiprosenttiseen ihmeeseensä, ja putoan toisena kaikista pelaajista. Kello on vasta kuusi. Kaikki pelaajat eivät ole vielä edes saapuneet koko saarelle. Tunnen oloni tyhmäksi, vaikka tiedänkin pelanneeni niin hyvin kuin mahdollista. Kaikkeen muuhun pokerissa turtuu aika nopeasti, eikä mikään netissä hävitty rahasumma oikein tunnu enää miltään (tämä on siis hyvä asia). Mutta live-turnauksista putoaminen on aina yhtä vaikeaa, ja seuraavat tunnit menevät apaattisissa tunnelmissa.

Ikävät tunnelmat katoavat onneksi nopeasti järjestäjäfirman organisoimissa rantabileissä. Siemailen mojitoa suomalaisten kaverieni kanssa, joita en ole nähnyt kuukausiin. Yleensä turnausreissuilla parasta on get-together ulkomaalaisten kaverien kanssa, mutta tällä kertaa olen ollut jenkkien ja saksalaisten seurassa jo pidemmän aikaa ja suomalaisia taas en ole nähnyt aikoihin. Vaihdamme kuulumisia ja tilaamme vähän liian monta mojitoa. Elämä on oikestaan aika mukavaa.

Jossain vaiheessa iltaa ohjelmanumerona on rapuajot, joissa numeroidut ravut yrittävät nousta hiekkakuopasta ja ensimmäisenä pinnalle kohoavaa voi betsata. Minä ja ystäväni olemme löytäneet mojito-lasin pohjalta sisäiset luonnonsuojelijamme, joten päätämme vapauttaa ravut kisan jälkeen orastavalta lautaselle päätymiseltä. Rapuja säilytetään ahtaassa sangossa dj-kopin takana. Kaverini harhauttaa dj:n kysymällä epämääräisiä kysymyksiä 90-luvun teknosta, ja minä nappaan sangon. Kierrämme koko juhlapaikan sankoa piilotellen ja laskeudumme vesirajaan.

Kymmenen vahvasti terästetyn mojiton jälkeen tämä tuntuu suuremmalta uroteolta kuin se onkaan, mutta onnittelemme toisiamme päivän hyvästä työstä ja kippistämme muovimukiin tehdyillä mojitoillamme samalla, kun ravut ryömivät vauhdikkaasti koloihinsa piiloon. Seuraavana päivänä ne luultavasti puristavat saksillaan ärsyttäviä ranskalaisturisteja varpaasta. Se mielikuva ei haittaa ainakaan minua.

Farewell, comrades!

Lauantai 27.10.

Herään puoliltapäivin siihen, kun siivooja tulee puoliväkisin ovesta sisään. Olen unohtanut laittaa do not disturb-lapun oveen. Luulen hetkellisesti, että huoneeseeni yritetään murtautua. En myöskään ensin muista, missä edes olen. Päästän epämääräisiä huutoääniä ja siivooja perääntyy hämmentyneenä ovesta ulos. Ajatukseni selkiytyvät ja tajuan olevani Vegasissa. Nukuin univeloistani ehkä 20 prosenttia pois, mutta Vegas saa minut piristymään välittömästi. Ponnahdan sängystä ylös, käyn nopeassa suihkussa, pesen hampaat ja otan taksin kohti Venetiania.

Turnaus on taas alkanut kello 12. Kello on melkein yksi. Olen jo rekisteröityä, kun yhtäkkiä muistan missaneeni kaikki ateriat edellisenä päivänä. Ilmeisesti ihmisen on mahdollista olla niin nälkäinen, ettei näläntunnetta enää edes oikein tunne. Oloni on aika normaali, mutta päätän vastahakoisesti tehdä kuitenkin itselleni palveluksen ja syödä ensin aamupalaa. Otan lähimmästä paikasta caesar-salaatin, joka ei ehkä ihan vastaa terveellistä aamupalaa, mutta on kuitenkin tyhjää parempi.

Tämänpäiväinen turnaus on paitsi edellisiä isompi, myös sujuu mallikkaasti heti alusta lähtien. Vastustajani ovat yhtä huonoja kuin eilenkin, ja pelimerkkipinoni kasvaa taas nopeaa vauhtia. Käyn haukkaamassa happea tauolla puoli viideltä säilyttääkseni jonkinlaisen kosketuksen todellisuuteen. Kasinon edessä on käynnissä yksi päivittäisistä kymmenistä hääseremonioista, kun joku pari on taas päättänyt mennä naimisiin kesken Vegasin-reissunsa. Luultavasti kännissä ja hetken mielijohteesta. Pari tuodaan kuvauspaikalle gondolilla Venetsia-teeman mukaista kanavaa pitkin. Pian he katoavat hääkappelin uumeniin. Huomenna he luultavasti faksaavat avioeropaperit Nevadan käräjäoikeuteen.

Turnaus jatkuu omalla painollaan. Vastustajia putoilee, pelimerkkipino sen kuin kasvaa. Pidämme tunnin ruokatauon seitsemältä. Syön lounaaksi/illalliseksi isoimman mahdollisen aterian pikaruokala Johnny Rocketsissa. Minua väsyttää taas niin paljon, ettei minulla ole voimavaroja kohdata mielisteleviä tarjoilijoita ja kuunnella viinisuosituksia oikeassa ravintolassa.

Minut siirretään uuteen pöytään joskus yhdeksän aikaan. Jäljellä on taas enää parikymmentä pelaajaa. Minut istutetaan NFL-paitaan ja -pipoon pukeutuneen ylipainoisen kolmekymppisen jenkkimiehen viereen. Hän aloittaa heti small talkin, ja vastaan takaisin pakolliset kohteliaisuudet. Muista poiketen hän ei kuitenkaan lopeta puhumista, vaan jatkaa ja jatkaa. Hänen juttunsa käsittelevät lähinnä huorissa käymistä ja epämääräisiä pokerijuttuja. Kaikesta paistaa, että hän pitää itseään jumalan lahjana pokerimaailmalle muttei oikeasti ymmärrä pelistä tuon taivaallista. En pysty keskittymään pelaamiseen, koska hän keskeyttää minut tuon tuosta ja yrittää väkisin jutella kesken jakojen. Käännän mp3-soittimeni volyymin tappiin ja ignoraan Minnesota Moronin. Kuulen kappaleiden välillä, kuinka hän puhuu vieläkin vaikken ole vastannut varttiin mitään.

Olemme muutamaa putoamista vaille valmiita laittamaan pillit pussiin tältä päivältä. Sunnuntaina pelattavan finaalipöydän voittaja kuittaa rapiat $16000. Minnesota Moron vierestäni putoaa sijalla 15. En ole hetkeen ollut näin vahingoniloinen toisen putoamisesta. Ei olisi näemmä kannattanut olla, sillä putoan itse ilmeisesti huonon karman saattelemana vain minuutteja myöhemmin sijalla 12. $1500 arvoinen rahastus ei suuresti lohduta.

Kello on kolme aamulla. Olen huomaamattani lätkinyt korttia 14 tuntia. Kohta kaksi vuorokautta Vegasissa, enkä ole tehnyt mitään muuta kuin pelannut. Toisaalta olen ollut täällä niin monta kertaa, etteivät nähtävyydet suuresti enää sykähdytä. Adrenaliinitasoni romahtavat taas pian turnauksen jälkeen, ja huomaan kaipaavani tyynyä pääni alle. Sitä ennen on kuitenkin käytävä apteekissa. Minulta puuttuu suuvesi, hammastahna, shampoo ja ennen kaikkea parranajovälineet. En edes muista, milloin olen viimeksi ajanut partani, ja leukaani voisikin käyttää hyvin hiekkapaperin korvikkeena. 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva jättikokoinen myymälä löytyy heti Venetianin ulkopuolelta, joten kovin kauaa en joudu etsimään.

Harkitsen taksin ottamista, mutta jono on pitkä ja olen niin väsynyt, että puheliaiden taksikuskien juttujen kuunteleminen tuntuu äärimmäisen ikävältä ajatukselta. Siispä kävelen takaisin hotellille. Ohitseni suhahtaa vähän väliä autoja, joiden kyljissä mainostetaan 24 tuntia vuorokaudessa toimivia seuralaispalveluita. Käveleminen on hidasta, sillä kadut ovat aivan täynnä lauantai-illan juhlijoita. Joka toisella vastaan tulevalla naissukupuolen edustajalla on silikonirinnat. Naisten asut ovat äärimmäisen anteliaita. Monet ovat matkalla pre-halloween-juhlista toisiin. Seisoessani Wynn-kasinon edessä liikennevaloissa minua ottaa kädestä täysin tuntematon, laiha ja juhla-asuun pukeutunut arviolta parikymppinen tyttö. Hänen pupillinsa ovat lautasen kokoiset, ja hän ei vaikuta olevan aivan tällä planeetalla. Hän katsoo minua, päästää irti ja kävelee päin punaisia jääden melkein auton alle. En tiedä, oliko tämä iskuyritys, avunhuuto vai jotain muuta. Katselen, kuinka tyttö kävelee Wynnin suuntaan. Vastaan tulee lukemattomia vastaavia tapauksia. Kaikki ovat joko kännissä tai ekstaasipäissään. Tuntuu, kuin olisin rantautunut vieraalle planeetalle, jota asuttaa loputon virta vastaan lipuvia tekotissipareja.

Wynnin ohitettuani meno rauhoittuu, ja loppumatka Circus Circukseen on lähes aavemaisen hiljaista. Täällä Stripin pohjoispäässä sijaitsee lähinnä vanhoja, 50-luvulla rakennettuja hotelleja, kuten Sahara, Riviera ja asuttamani Circus Circus. Ne kaikki huokuvat vanhan ajan henkeä, mutta myös melankoliaa. Minulle Vegas on aina edustanut vahvoja tunnetiloja - iloa ja surua, juhlia ja epätoivoa. Nämä pohjoispään hotellit olivat aikoinaan Vegasin hienoimpia, ja Sinatran, Elviksen ja Marilyn Monroen kaltaiset julkkikset yöpyivät ja esiintyivät niissä aikansa paparazzien piirittäminä. Nykyään ne ovat nuhjuisia ja kaukana uusien megakompleksien glamourista. Jotenkin minun käy näitä hotellivanhuksia sääliksi. Ne ovat kaikki lakkauttamisuhan alla, ja mikään niistä tuskin tekee hääppöistä voittoa. Vaikka viimeisen sadan metrin aikana törmään pelkästään huumekauppiaisiin ja rapajuoppoihin, olen tilapäisesti iloinen hotellivalinnastani. Tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuuteni yöpyä tässäkin hotellissa, nauttimassa viimeisistä tuulahduksista kauan sitten kadonneista ajoista, kun Vegasia hallitsi mafia eivätkä Steve Wynnin ja Donald Trumpin kaltaiset upporikkaat pohatat. Ensi kesänä senkin tilalla saattaa olla taas uusi, sieluton megakompleksi.

Hortoilen vaihteeksi oman aikani Circus Circuksen aulassa. Väsymystilani kasvaa tupakansavussa ja peliautomaattien kilinässä eksponentiaalisesti. Kun pääsen vihdoin huoneeseen, päätän käydä pikasuihkussa ja ajamassa partani ennen nukkumaanmenoa. Puolivälissä huoneestani sammuvat valot tuntemattomasta syystä. Ajan partani loppuun alasti pimeässä kylpyammeessa, ainoana valonlähteenäni ovenraosta kajastavat neonvalot. Olo on lievästi sanottuna epätodellinen.