Ensimmäiset pari päivää Vegasissa menivät suht usvassa. Torkuin, pelasin 15 tuntia, torkuin, pelasin toiset 15 tuntia, söin Caesar-salaattia neljältä aamulla lounaaksi, pelasin 6 turnausta joista rahastin nolla, pelasin käteispelejä joihin hävisin pari tonnia. Ei mitenkään odottamaton alku reissulle. Majapaikkana minulla oli ensimmäiset 4 päivää Hard Rock Hotel, joka on Vegasin nimihotelleista kulahtaneemmasta päästä ja sijaitsee myös reilun kilometrin päässä Stripiltä eli pääkadulta. Tiesin kaiken tämän, mutta sain huoneen hintaan $19/yö neljäksi yöksi sattumalta vastaan tulleen hotellitarjouksen kautta, joten en viitsinyt jättää tilaisuutta käyttämättäkään.
Näkymä Hard Rockin huoneen ikkunasta.
Torstai eli 14.2. oli täälläkin ystävänpäivä, ja etenkin jenkeissä se on nimenomaan parisuhteiden, ei ystävyyden juhla ja se päivä kun ostetaan kumppanille romanttinen lahja, syötetään sokerihuurretta, pussaillaan julkisilla paikoilla ja kuiskutetaan toisen korvaan hempeyksiä. Las Vegas on tunnetusti se kaupunki, joka vetää kaikki mahdolliset juhlapyhät täysin överiksi ja kyyninen sieluni odottikin ystävänpäivää kauhunsekaisin tuntein. En äkkiseltään edes muista, milloin viimeksi olisin itse ollut ystävänpäivänä parisuhteettomassa tilanteessa. Vaikka en millään tavalla ystävänpäivästä perustakaan, niin vähän vaikea kaiken Vegasin vaaleanpunaisen sydämenmuotoisuuden keskellä olisi olla masentumattakaan.
Ystävänpäivävitutus alkoi heti aamusta (tai no, "aamusta"), kun kävin aamupalasushilla Ra:ssa Wynn-kasinoa vastapäätä. Olin kuulevinani tarjoilijan äänessä pientä säälinsekaisuutta vahvistaessani, että ottaisin tosiaan pöydän vain yhdelle. Sushit tarjoiltiin sydämenmuotoisilta lautasilta (mitä helvettiä?) ja laskun kanssa tuli pari sydämenmuotoista karkkia. Never again kyseiseen raflaan. Sama meininki jatkui kaikkialla, kadut olivat täynnä hempeileviä pareja, joka ikisellä kasinolla oli joku ystävänpäiväshow jonka teemana oli selvittää ketkä ovat talon rakastunein pari, ja niin edelleen. Ja joka paikassa soi tavallisen hissimusiikin sijaan kokoelma kliseisimpiä hempeilykappaleita.
Minä vietin ystävänpäivää tällaisessa seurassa:
Pokerissa on se hieno puoli, että se yhdistää eri sukupuolia, etnisiä ryhmiä, maailmankatsomuksia ja ikäluokkia. Pokeripöydässä voit olla kuka tahansa mistä tahansa ja elämäsi voi olla miten rappiolla tahansa, eikä kukaan tuomitse. Pokeripöydässä kaikki puhuvat samaa kieltä, pokeria. Minä päätin pelata ystävänpäivän kunniaksi tyypillisen Texas Hold'emin sijaan hieman harvinaisempaa pelimuotoa, ja rekisteröidyin Fixed Limit Omaha 8 Or Better / Stud Hi/Lo Mix-turnaukseen. Se koostuu kahdesta pelistä joista toista en ole koskaan edes pelannut, ja jotka molemmat ovat niin sanottuja seniorien pelejä, jotka eivät tarjoa nuorison kaipaamaa jännitystä vaan muistuttavat enemmän maalin kuivumisen seuraamista. Minusta on aina ollut mielenkiintoista oppia uusia pelejä ja lisäksi niin edellisen kahden päivän loputon häviäminen leipäpeliini että ystävänpäiväkin alkoivat kyrsimään niin paljon, että halusin yksinkertaisesti kokeilla jotain uutta.
Tiesin kummankin pelin säännöt pintapuolisesti, oikeasta pelistrategiasta minulla ei ollut mitään hajua. Pelipöytäni keski-ikä oli luultavasti kahdeksankymmenen tuolla puolen - itseni mukaan laskettuna. En voi sanoa pelanneeni kovinkaan täydellistä split pot-pokeria, mutta illan edetessä aloin saamaan juonen päästä kiinni ja keksimään kikkoja, joilla pappaseurueen saisi nivaskaan. Jatkuvista ahaa-elämyksistä tuli hyvä fiilis, ja muutaman tunnin jälkeen olin jo niin uuden pelin lumoissa että unohdin koko ystävänpäivän.
12 tuntia myöhemmin jäljellä oli enää 11 pelaajaa yhdeksän parhaan saadessa rahaa ja muodostaessa samalla finaalipöydän. Muutama nuorikin kaveri, ja jos alle viisikymppinen pelaa tällaisia pelejä vapaaehtoisesti voi lähes varmasti olettaa kyseessä olevan ammattilaisen. Tällaista en muista aiemmin tapahtuneen, mutta jostain käsittämättömästä syystä turnausjohto hyväksyi pappakaartin valitukset kovasta väsymyksestä ja päätti siirtää turnauksen loppuunpelaamisen seuraavalle päivälle. Tämä taas ei miellyttänyt itseäni, koska seuraavana päivänä alkaisi oman reissuni pääturnaus eli 1675 dollarin WSOP Circuit Main Event Caesar's Palace-kasinolla. Nyt myöhästyisin siitä vain siksi, että papat saisivat vähän levätä. Protestit eivät kuitenkaan menneet läpi, vaan jouduin poistumaan yöpuulle vaivaisen 12 tunnin vääntämisen jälkeen. Olin vielä kutkuttavasti sijalla 9/11 eli pelottavan lähellä jäädä ilman rahallista korvausta ja nimeä lehteen (tässä tapauksessa pokerituloksia listaavalle Hendon Mob-sivustolle).
Seuraava päivä eli perjantai valkeni äärimmäisen kauniina. Taivaalta ei olisi voinut bongata yhtään pilveä edes kiikareilla, ja ulkona tuntui samalta kuin Suomessa joskus huhtikuun lopussa. Aurinko paistaa lämpimästi, kevät on pitkällä, orastavan kesän voi jo aistia. Vegasissa ei tosin tarvitse väistellä puolijäisiä koiranpaskoja. Pääsin checkouttaamaan Hard Rockistakin ja siirtymään kohti Palmsia, josta keinottelin itselleni sviitin käyttäen hyväkseni vanhaa kikkaa.
Jos käyt joskus Vegasissa, on sinun hyvin vaikea välttyä kuulemasta termiä "comps". Jokainen kasino-hotelli vaatii kävijöitään rekisteröitymään ilmaiseen pisteidenkeräysohjelmaan, jota voisi kuvailla uhkapelurin plussa-kortiksi. Aina kun pelaat mitä tahansa kasinolla pokerista peliautomaatteihin, kortti annetaan jakajalle tai tökätään laitteeseen, joka sitten rekisteröi kasinolle pumppaamasi rahan. Mitä enemmän käytät, sitä parempia etuja saat. Compseja saa myös kasinon sisällä tehdyistä ostoksista (useimmissa kasinoissa on Jumbon kokoinen ostoskeskus), ravintoloista, hotelliöistä ja niin edelleen. Itse käytän compsini poikkeuksetta huoneiden upgreidauksiin. Eli jos edellisellä reissulla yövyn ja pelaan tietyssä hotellissa, menen seuraavalla samaan paikkaan ja saan käyttööni sviitin ja/tai muita mukavuuksia ilmaiseksi. Tälle reissulle minulla ei ollut mainittavasti pinnoja säästössä, joten jouduin keräämään niitä mukavan seuraavan viikon varmistaakseni käyttäen klassista Vegas-keinottelua hyväkseni.
Olin jo bookannut seuraavaksi viikoksi yöpymisen tavallisessa huoneessa neljän tähden Palms-hotellista. Halusin kuitenkin oikeasti saman firman vieressä sijaitsevaan huippumoderniin viiden tähden Palms Place-luksushotelliin, mieluiten sviittiin. Kävin siis pari päivää aiemmin pelaamassa elektronista rulettia, joka palauttaa panostukset suhteessa 36:1. Mahdollisia numeroita on 37, eli jos panostat dollarin jokaiselle numerolle, saat varmuudella takaisin 36 taalaa 37 taalan panostamisella häviten siis yhden dollarin. Ei itsessään kannattavaa toimintaa, mutta juju on comps-kortinlukijan huijaamisessa. Se ei laske nimittäin voittoja, vaan kaikki peliautomaatissa kierrätetyt rahat. Kun painoin 12 kymmenen taalan panostuskierrosta läpi, hävisin oikeasti vain ne varmat $120, mutta kortinlukija laski kaikki panostukseni compseihin eli 37 x $10 x 12 = $4440. Yhtäkkiä olinkin Palmsin mielestä korkean profiilin asiakas. Ja tällaisille asiakkaillehan pitää tarjota parasta, joten "yllättäen" check-inin yhteydessä tiedusteltiin josko olisin halukas menemään sittenkin sviittiin Palms Placeen ilman erilliskorvausta. Normaalihinta viikolle sviitissä lienee noin $3500, ja nyt maksoin tästä tavallisen huoneen hinnan eli noin $500 ja koneeseen survotut $120 päälle. Tämä kikka toimii lähes kaikkialla Vegasissa, kasinot näkevät vain lyhyessä ajassa käytetyn suuren rahamäärän ja haluavat varmistaa hemmottelemalla, ettei kala liukene muille vesille tuhlaamaan. Itse olen ollut vähän laiska käyttämään sitä, ja täällä huoneessa kirjoittaessani en voi todellakaan tajuta miksi. Kaikenlaisissa hotelleissa on tullut yövyttyä, mutta tämä menee kyllä top 3:een.
Kuvassa noin 1/3 huoneen pinta-alasta.
Huoneessa on esimerkiksi oma poreallas jossa kävin äsken lillumassa. Kohellukseni täällä tosin muistuttaa erehdyttävästi Bill Murrayta Lost In Translation-elokuvan unohtumattomassa juoksumattokohtauksessa. En nimittäin osaa käyttää suurinta osaa tämän huoneen vempaimista. Painaessani keittiön valokatkaisemaksi luulemaani nappia alkoikin jostain rytisemään kauhealla kolinalla jääpaloja tiskipöydälle ja lattialle. Poreammetta virittäessäni säädin hieronta-asetukset täysille altaan ollessa vasta puolillaan, mikä johti veden suihkuamiseen suuttimista pitkin kylpyhuonetta. En osaa sammuttaa eteisen valoa, koska se toimii ilmeisesti äänen voimalla. Sen siitä saa kun leikkii rikasta.
Selviydyin lopulta uuden pelimuodon turnauksessa finaalipöytään ja lopulta neljänneksi. Kaikki papat jäivät taakse, kolme parempaa olivat nuoria, kyseisissä peleissä minua niin paljon harjaantuneempia ettei mahdollisuuksia tuon parempaan ollut. Hieno kokemus kuitenkin, vaikkei pokaalia tullutkaan ja rahasijakin ylsi vain nipin napin edes nelinumeroiseksi. Kuittasin rahat kassan kautta ja juoksin suoraan Caesar's Palaceen pelaamaan edellämainittua isoa turnausta, jossa pelasin vajaan kymmenen tunnin rupeaman. Pöydässäni istui lähes koko päivän Christina Lindley, jonka kanssa juttelin mukavia tajuamatta tämän hienoista julkkisstatusta. Yleensä julkkis- ja etenkin naisjulkkispelaajat pelaavat enemmän tai vähemmän karmeasti, mutta Christina pelasi mielestäni yllättäen jopa ihan hyvin. Perinteiseen tyyliin sekä minä, Christina että pöydän kolmas hyvä pelaaja putosimme ennen yötaukoa täysin kuutamolla olleiden päästessä jatkoon. Tasan ei käy onnen lahjat. Turnauksessa on huomenna kuitenkin ns. re-entry, ja käynen survaisemassa toisetkin $1675 loputtoman livepokerirotkoni pohjalle. Juuri nyt hyppään kuitenkin luksussänkyyn katselemaan koko seinän kokoisesta ikkunasta kajastavia nukkuvan Las Vegasin valoja. Vielä viikko tätä rinnakkaistodellisuutta, ja sitten Vancouveriin oikeaan maailmaan.