Miikka Anttonen

Mainitsin tästä jo aiemmin blogissani, mutta kerrataan: minulla on kuukauden päästä tulossa 2-3 (pokeri)kaveria viideksi päiväksi visiitille Suomeen. Heidän tulolleen ei ole muuta syytä kuin se, että he pitävät matkustelemisesta ja haluavat nähdä uusia paikkoja. Lisäksi heitä kiinnostaa nähdä, millaisista oloista tulevat maailman parhaat pokerinpelaajat.

Aikaa on viisi vuorokautta, joista yksi menee pokerinpelaamiseen. Käytössä ei ole autoa tai kuskia, eikä mulla ole korttia. Yksi päivä menee myös luultavasti Tallinnassa. Tukikohtana Helsingin keskusta. Ajankohta elokuun puoliväli.

Kysymykseni Cityn lukijoille kuuluu: Mihin kaikkialle vien ystäväni, jotta he näkevät mahdollisimman paljon ja olennaisia asioita?

Ystäväni ovat kaikki 22-25-vuotiaita, kaksi Yhdysvalloista ja yksi Kanadasta. Kaikki arviolta 30+ maassa käyneitä, ulkomailla asuneita rentoja, hyvätuloisia, pokerinpelaajiksi todella sosiaalisia ja viriilejä nuoria miehiä.

Tavallaan haluan näyttää jonkin verran jotain stereotyyppisiä Suomi-juttuja tyyliin sauna ja järvi, koska vaikka niistä tuleekin itselle vähän hölmö olo, ne on kuitenkin niitä juttuja jotka Suomessa ovat ainutlaatuisia. Toisaalta haluaisin välttää liiallista turistimeininkiä, koska nämä kaverit eivät ole ihan tyypillisimpiä Lonely Planet kädessä matkailijoita.

Eli hakusessa siis suomalaisia paikkoja/nähtävyyksiä/tekemisenkohteita jne, joista itse nauttisitte turisteina, mutta joista mielellään ei tule liian turisti fiilis. Ja nimenomaan pääkaupunkiseudulta - johonkin parin tunnin bussi/junamatkan päähän voitaisiin varmaan raahautua, mutta Tamperetta pohjoisemmaksi en näe että ehdittäisiin mennä.

Tässä on ongelmana lähinnä se, että kun alan miettimään asioita jotka ovat Helsingin kesässä mielestäni hienoimpia, niin melkein poikkeuksetta tulee mieleen että samat jutut ovat kuitenkin ulkomailla paremmin ja isommassa mittakaavassa. Tarkoitus ei ole suututtaa Helsinki-fanaatikkoja, ja itse ainakin diggaan Suomen(kin) kesästä, mutta jos nyt otetaan esimerkiksi ranta: Kyllä Hietsussa on mun mielestä kiva käydä, mutta huomioiden että kaksi kolmesta kaverista on juuri asunut vuoden Meksikossa ja lisäksi koko kopla tulee tänne suoraan Barcelonasta, niin vähän vaikea sitä on esitellä hirveän suurena elämyksenä.

Sitten ottaisin vielä vastaan ravintolasuosituksia ja etenkin yökerhosuosituksia Helsingistä. Ravintolaskeneä tunnen kohtalaisen hyvin, mutta niitäkin saa ehdottaa - etenkin jotain skandityylisiä. Mutta tärkeämpänä: mihin baareihin / yökerhoihin veisitte nämä kaverit? Veikkaan että tullaan olemaan kolme iltaa ulkona, päivät on keskiviikko, perjantai ja lauantai. Sekä jotain aloittelumestoja että yökerhoja. Mulla on aika vahva visio, että kukaan ei tulisi olemaan erityisen kickseissä mistään Tigerista, koska näitä "hienoja" perusklubeja tulee kierrettyä joka turnausreissulla kuitenkin (pelaajabileet ovat joka paikassa aina käytännön tigereissa), vaan jotain vähän spesiaalimpaa ois positiivista löytää.

Mulla on mielessä yhtenä iltana kierros Kallio-Töölö-alueen räkäisimmissä ja boheemeimmissa paikoissa, ja lisäksi ainakin se Hesaria vastapäätä oleva jääbaari on varmaan aika must. Tykkään henkilökohtaisesti itse esimerkiksi laamabaarista Isolla Roobertinkadulla, ja luulen että vieraani diggaavat myös enemmän sen tyylisistä paikoista kuin cocktailmestoista. Mitä mieleenpainuvampi/oudompi baari, sen parempi. Jos joku esimerkiksi tietää baarin, jossa drinkit blandataan poron virtsaan ja tarjoilijat käyttävät neljän tuulen lakkeja, niin kertokaa please! Yhtenä iltana voisi varmaan ainakin mennä Kaivohuoneelle, mutta mikä olisi järkevä päätepysäkki muina iltoina? Mitä enemmän out-of-the-box, sen parempi.

Loppuun vielä bonuskysymys. Jos oletetaan, että ystäväni haluaisivat myös tavata suomalaisia tyttöjä (en nyt suoranaisesti tarkoita yhden illan juttuja, vaan yleisesti), mikä olisi järkevä paikka? Aussie Bar on ainoa paikka joka mulla tulee mieleen, jossa voisi käydä sen henkisiä tyttöjä jotka olisivat kiinnostuneita tutustumaan ulkomaalaisiin poikiin. Olen kyllä vähän pihalla näistä kuvioista, eli tämänkin suhteen ottaisin mielelläni apua vastaan. Muuten täytyy kysyä Walter de Campilta.

Ei muuta kuin ehdotuksia tulemaan! :) Kuvaraporttia poikien reissusta tulossa myöhemmin.

Olin lauantaina Hangossa juhlistamassa pokerinpelaajapainotteisella porukalla ystäväpariskunnan hääpäivää. Ohjelmaan kuului muun muassa wakeboardausta...

... tai ainakin niillä jotka siihen kykenivät, tässä oma paras yritykseni:

Puoli tuntia yritin päästä laudan päälle, mutta eihän siitä mitään tullut. Täysin unbeatable laji. Kuulin että samaan aikaan rannalla oli lyöty betsejä siitä, pääsenkö laudalle koko iltana. Kaverini oli kopannut 50-kertoimisen betsin 10 eurolla toisen kaverin 500 euroa vastaan. Lunastus jäi kuitenkin haaveeksi, kun lopulta luovutin litkittyäni jatkuvien kaatumisten seurauksena vatsan täyteen merivettä. Loppuillan kompensoinkin sitten käänteistä nestehukkaa alkoholitarjoilujen parissa.

Jossain vaiheessa saatiin kaverin kanssa idea, että otetaan tikanheittobetsi panoksena viiden tähden illallinen, joka häviäjän pitää itse kokata toiselle osapuolelle seuralaisineen asianmukaisissa vaatteissa ja voittajan toiveiden mukaisesti. Hävisin toki eli kaverini pääsee nauttimaan gourmet-illallisesta á la Anttonen.

Toki illan ohjelmaan kuului myös pakollinen rantapokeriturnaus:

Kilpailuhenki ei taaskaan antanut periksi vaan piti yrittää täysillä tässä hieman leikkimielisessä turnauksessa, ja tiukan taiston jälkeen sainkin Hanko Beach Open 2012 -tittelin itselleni. Palkintorahat sen sijaan hukkasin Hangon yöhön.

Loppuillasta suuntasimme hankolaiseen yökerhoon, johon Kim Herold sopivasti ujutti koko 20-päisen seurueemme jonon ohi. Kim on todella hieno mies ja ollut mukana pokerireissuilla jo monia vuosia, ja oli siten entuudestaan tuttu myös illan juhlaparille. Itse asiassa Kim oli soittanut ja tarjoutunut tulemaan laulamaan jo alkuillasta yksityiskeikalle rannalle, mutta vesiskootteriin unohtunut puhelin esti nämä aikeet. Yökerhossa Kim sitten veti keikan, jota en ikävä kyllä voi kommentoida koska muistikuvani leikkaavat todella pahasti kiinni jo tässä vaiheessa (löysin tosin itsestäni todella hämäriä kuvia tanssimassa eturivissä).

Kuulin että keikan jälkeen olimme vaihtaneet yökerhoa isompaan, mutta ovimies oli estänyt sisäänpääsyni liiallisen humalatilan takia. En kuitenkaan ollut vielä valmis nukkumaan, joten kiersin takakautta piikkilanka-aidan yli baariin sisään. Tästä minulla ei ole varsinaista muistikuvaa (kuulin kavereilta), mutta kuulemma aidassa oli myös piikkilangaton kohta. Olin kuitenkin provosoitunut piikkilangan tarjoamasta haasteesta ja halunnut mennä yli kaikkein hankalimmasta kohdasta. Seurauksena haavat molempiin kämmeniin ja noin 15 pienempää haavaa sääressä, kyljessä ja kyynärpäässä. Positiivisena puolena jotenkin ihmeen kaupalla en jäänyt tästä kiinni, vaan lipitin muun seurueen kanssa loppuillan lonkeroa, kädet verillä mutta onnellisena. It was worth it.

Aamuyöllä piti tehdä vielä pakollinen yöuinti, ikävä kyllä unohdin riisua shortsit ja vein vahingossa passinikin uimaan. En omista ajokorttia enkä henkilökorttia, ja uintiretken seurauksena ainoa virallinen henkilötodistukseni on nyt paperimössöä. Reilun viikon päästä on suunniteltu lähtöä San Remoon, mikä voi olla hieman vaikeaa ilman henkkareita. Toisaalta olen vähän miettinyt reissun skippaamista joka tapauksessa, sillä tajusin että kyseinen turnaus menee päällekkäin Flow:n kanssa. Ja Flow:ssa esiintyy mm. Bon Iverin lisäksi todellinen man of the moment, Frank Ocean: http://youtu.be/HfyWQ2AEBic

Vähän alkaa olla sellainen kutina, että tätä ei voi kyllä missata. Toisaalta en päässe tuonnekaan sisään ilman papereita (olen 25 mutta aina kysytään paperit vaikka yrittäisin ostaa yhden oluen kaupasta? Kiitti naamasta), eli pitäisi varmaan raahautua poliisilaitokselle joku päivä lähiaikoina.

PS. Ettei mene ihan off topiciksi, alla allekirjoittaneen viimeisen kolmen kuukauden pokeripelit graafimuodossa. Vähän alkoi $60 000 viivan väärällä puolella hajottamaan, mutta pikkuhiljaa voi jo alkaa hengittämään vapautuneesti. Vielä kun omilleen pääsemisen lisäksi onnistuisi voittamaan, niin voisi haaveilla biittaavansa 16-vuotiaan kesäduunarin palkan.

Olin toissa viikonloppuna Porvoossa leikkimielisessä futisturnauksessa. Turnauksen järjesti kaverini kartanonsa edessä sijaitsevalla kentällä, ja osallistujat koostuivat lähinnä pokerinpelaajista ja heidän ystävistään kasatuista joukkueista. Vaikka juomapulloissa taisi olla alusta lähtien etupäässä olutta ja lonkeroa, oli peli kohtuullisen kovaa johtuen erilaisista sivubetseistä. Ainakin neljältä pelaajalta murtui varpaita tai muita jäseniä ja jokunen kävelee vieläkin kainalosauvoilla (alla otos kaverin jaloista).

Oma joukkueeni oli jo etukäteen altavastaaja kolmea vastustajaa neljästä vastaan, sillä olimme liikkeellä ryhmällä joka oli vähän innostuneempi loppuillan viihdepuolesta kuin hampaat irvessä kilpailemisesta. Neljättä, pelkästään tytöistä koostunutta vastaan oletin, että olisimme edes kohtuullisen hyvässä hapessa, mutta siinäkin piti tehdä viimeisen sekunnin maali ja torjua rankkari ennen kuin voitto varmistui. Sankarillisen voiton siivittämänä äijäköörimme pääsi pronssiotteluun, missä ei sitten ollut mitään happea. Mitalit ripustettiin muiden kaulaan.

Vaikka juoksin itseäni aivan piippuun viisi tuntia putkeen ja omatkin jalkani ottivat melkoisia kolhuja, eniten kipeänä oli seuraavana päivänä kuitenkin kurkku liiasta huutamisesta. En tiedä, kiinnostiko ketään muuta joukkueessamme voittaminen. Luultavasti ei, sillä saunaan ja ryyppäämään pääsi nopeimmin putoamalla jatkosta. Mutta minua kiinnosti.

En huutanut viittä tuntia putkeen "VITTU JOS EI JAKSA JUOSTA NIIN VAIHTOON, NYT LOPPUUN ASTI JOKA TILANNE!"-tyylisiä huutoja siksi, että välittäisin erityisesti menestyksestä kaverin pihalla järjestetyssä turnauksessa. Betsejäkään minulla ei ollut. Välitin suorituksestamme niin paljon yksinkertaisesti siksi, koska vihaan häviämistä yli kaiken. Inhoan monia muitakin asioita maailmassa kuten ranskalaisia ihmisiä, ärsyttäviä kaupallisesti laskelmoituja "kesäbiisejä" ja Suomen ilmastoa, mutta mitään en vihaa niin kertakaikkisen paljon kuin häviämistä.

Ihan sama mikä laji ja miten leikkimielinen kilpailu on kyseessä, näen heti punaista jos en voita. Jos olette katsoneet Frendit-sarjaa, niin olen varmasti aika lähellä miespuolista Monicaa. Näen jo, kuinka joku kaunis päivä tulevaisuudessa pelaan lasteni kanssa Kimbleä, tulen syödyksi ja heitän suutuspäissäni pelin päin seinää karjuen samalla pelästyttäen lapset. En tiedä mikä minua vaivaa, en vain osaa hävitä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kasvatetaan hyviä häviäjiä. Niin minutkin kasvatettiin kotona, että aina ei voi voittaa mutta pitää silti kunnioittaa kilpakumppania ja osata hävitä hymy huulilla. Nappulafutisjengimme valmentaja sanoi, että vaikka emme voittaisikaan, tärkeintä on peli ja nauttiminen. Ei ihmekään, että hävisimme joka matsin 14-0. Eri palloilulajien tulevaisuus on pilattu kaikenlaisella Kaikki Pelaa-höpinällä. En ihmettele, että Suomi ei pääse koskaan futiksen arvokisoihin, kun kilpailuhenkisyyttä pyritään karsimaan kaikin keinoin juniori-iässä.

Ihmeen kaupalla tätä hyvän häviäjän ominaisuutta ei kuitenkaan kaikista yrityksistä huolimatta ole saatu karsittua omasta luonteestani pois. Ja hyvä niin. Olisin nimittäin varmasti aika surkea pokerinpelaaja, jos pystyisin nielemään tappiot kunnialla.

Pokerissa voi pärjätä hyvin pitkälle luontaisella lahjakkuudella. Käytännössä kaikkien pokerimenestystarinoiden taustalla on kuitenkin loputon määrä peräänantamatonta omatoimista harjoittelua. Väkisin eteenpäin painamista synkkinä aikoina, kun vastustajana on vain oma pää. Pokerissa se tarkoittaa pimeitä iltoja opetusmateriaalia katsoen ja omaa peliä tutkiskellen.

Kun aloitin urani vuoden 2008 alussa, pokeripelit olivat todella helppoja suuren pokeribuumin jäljiltä, joka koettiin pari vuotta aiemmin. Minulla ei silloin ollut ihan hirveästi käsitystä mitä tein ja en jaksanut opiskella tunnin tuntia, mutta voitin silti koko ajan. Niin huonoja muut olivat. Nykyään pelit taas ovat niin vaikeita, että niissä on käytännössä mahdotonta pärjätä ilman paneutumista.

Urani synkimmän pohjakosketuksen otin vuoden 2009 lopussa. Sen kahden vuoden aikana mitä urani oli kestänyt, en ollut itse edes yrittänyt opiskella tai kehittyä, vaan pelaillut menemään ilman sen kummempaa analysointia. Alussa se riitti, mutta kaksi vuotta myöhemmin enää ei. Kehitys oli ajanut ohitseni. Buumi loppui, rahahanat alkoivat tyrehtymään ja pelit kävivät pikkuhiljaa kovemmiksi. Yhtäkkiä rahani olivatkin lopussa, eikä minulla ollut mitään hajua, miten alkaisin voittamaan uudestaan.

Harkitsin jonkin aikaa jopa luovuttamista. Luonteeni ei kuitenkaan antanut periksi. En halunnut olla häviäjä, joka lopettaa pohjalla. Päätin alkaa opiskelemaan, opiskelin parin lukion kurssillisen verran todennäköisyyslaskentaa ja algebraa netistä joihin en aikanaan lukiossa jaksanut keskittyä, opiskelin katsomalla muiden pelaajien pelaamista, tutkimalla statistiikkaa ja monilla muilla tavoilla.

Uusi alku oli takkuinen, mutta aina kun tuli turpaan vittuunnuin lisää ja sain motivaatiota opiskella vieläkin kovempaa. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, en ole enää häviäjä.

Tällainen asenne on ainakin minulle kaikki kaikessa. Pelaan tappioputkissa luultavasti paremmin kuin voittoputkissa, koska silloin olen tarkempi omien virheideni suhteen ja paneudun omaan tekemiseeni paljon enemmän. Jos häviän huono-onnisuuttani, sille en voi mitään, mutta jos huomaan tekeväni pelivirheitä suutun itselleni. Kerran live-turnauksessa ulkomailla en syönyt vuorokauteen, koska olin niin vittuuntunut omaan hölmöilyyni pelipöydässä. Eräs hyvä pokeriystäväni nukkui Pariisissa viiden tähden hotellissa lattialla puhelinluettelo tyynynä, koska omien sanojensa mukaan "ei ansainnut sänkyä". Respect.

Vaikka kilpailuhenkinen asenne on äärimmäisen tärkeää, siinä on pokerissa myös varjopuolensa. Pokeri kun on siitä typerä peli, että siinä paraskin pelaaja häviää jatkuvasti. Pokeriturnauksissa rahasijoille pääsee tyypillisesti noin 10% pelaajista. Tyypillisessä turnauksessa voin olettaa olevani parempi kuin noin 99% pelaajista, mutta en silti pääse tuurielementin takia rahoille kuin ehkä 12-15% ajasta. Eli lähes yhdeksän kertaa kymmenestä palaan tyhjin käsin, vaikka en tekisi yhtään virhettä koko päivänä.

Yritä siinä sitten olla objektiivinen ja sanoa itsellesi, että pelasit hyvin eikä mitään ollut tehtävissä. Aivan liian monesti olen matkustanut vuorokauden päästäkseni johonkin live-turnaukseen, ja sitten pudonnut nokisilmäistä Pedroa vastaan tilanteessa, jossa pelasin täydellistä pokeria ja Pedrolla oli täydelliset tuurit. Olen kertonut tapahtuneesta pokeriystävilleni, jotka ovat lohduttaneet parhaansa mukaan ja kuunnelleet ymmärtäväisinä. Silti olen kerta toisensa jälkeen löytänyt itseni yksin hotellihuoneesta täysin murtuneena. Unta ei saa, kun käy käsiä mielessään läpi uudestaan ja uudestaan. Kyseenalaistaa itseään, miettii josko jotain olisi sittenkin voinut tehdä eri lailla. Aina lopputulema on sama - Pedro nyt vain oli onnekas ja minä en - mutta fiilis ei siitä parane. Tappio on tappio. Olen yrittänyt kaikkia mahdollisia keinoja oppiakseni hyväksymään tappiot, mutta silti häviäminen ei tule koskaan yhtään helpommaksi.

Netissä pelatessa koko taipaleeni suurin kompastuskivi on myös ollut tappiolla lopettaminen. Vaikka olen muuten mielestäni aika ammattimainen, niin ehdoton paheeni on ollut tulosten liiallinen tarkkailu. Keskittymisen sijaan olen tarkkaillut maanisesti pokerisaitin kassaa vähän väliä, ja tappiotilanteissa hermoni ovat olleet riekaleina ja focus mennyttä. Tappiolla on aina ollut helvetin vaikea lopettaa.

Pokeria pitäisi pystyä katsomaan urana eikä yksittäisenä sessiona, viikkona tai kuukautena, mutta yritäpä sanoa se pelurille joka on juuri raatanut sormet rakoilla 12 tunnin session ja hävinnyt silti. Netissä jään keskimäärin voitolle ehkä 60% sessioista, ja rationaalisesti ajateltuna tiedostan kyllä tämän, sekä sen että pitkässä juoksussa eli kuukausien tai vuosien aikasäteellä raha tulee kyllä luokseni. Mutta pelitilanteessa tuo filosofia unohtuu, ja tilalle tulee luolamiesmäinen ajattelu ja häviämisenviha.

Kun pelasin vielä käteispelejä turnausten sijaan, olin kuuluisa siitä, että hain aina tappioita isommista peleistä takaisin. Jos pelasin esimerkiksi tavallisesti 200 euron pelejä ja olin illan päätteeksi 400 euroa tappiolla, ei ollut mitään toivoa mennä nukkumaan. Sen sijaan meninkin ottamaan uhkarohkean "shotin" kymmenen kertaa isompaan peliin, yrittäen päästä pois tappiolta. Jos epäonnistuin ja hävisin lisää, menin taas ja taas isompaan kunnes joko onnistuin tai pelitilini meni poikki. Hyvin monta kertaa kuukauden työ valui hukkaan yhteen ainoaan häviämistilttiin. Näissä tilanteissa kilpailuhenkisyydestä ei ollut mitään muuta kuin haittaa.

Nykyään olen siinä onnellisessa asemassa, että olen todella vakavan itsetutkiskelun ja opiskelun (olen ostanut sekä mentaalipuolen coachausta - joka on melkein sama kuin kävisi psykologilla - että lukenut todella paljon kirjallisuutta voittamisesta, häviämisestä ja urheilupsykologiasta) jälkeen vihdoin tajunnut, kuinka pokerissa lyhyen aikavälin tuloksilla ei saa olla merkitystä. Session jälkeen en katso kassan lukemia ollenkaan, enkä edes yleensä tiedä jäinkö voitolle vai tappiolle. Mietin vain omia pelisuorituksiani, ruoskin itseäni huonoista ja nautin hyvistä. Tähän tilaan pääseminen vaati viisi vuotta, verta, hikeä ja kyyneleitä sekä etenkin rekkalastillisen tappion tuskaan hävittyä rahaa.

Kilpailuhenkisyyttäni en vaihtaisi, mutta olisi joskus kiva jos sitä voisi edes ihan vähän hillitä. Ettei aina tarvitsisi hävetä itseään, kun pelaa kavereiden kanssa jotain höntsäilypeliä kaljoittelun lomassa ja alkaa hakkaamaan mailaa kappaleiksi tappiosta suuttuneena.

Olen muuten ajatellut pitkään golfin aloittamista. Tietääkö kukaan, mistä saisi ostettua mailoja bulkkialennuksella?

Jos tämänkertaisen blogautukseni kirjoitusasu on normaalia huonompi, syytän krapulaa. Olin eilen Kaivohuoneella bileissä, tarkoituksena ottaa muutama. Lopulta löysin itseni pöydästä 1,75l Belvedere ja blandiskori edessä 3.30 erittäin juhlatuulella, kun pilkku tuli.

Meitä oli iso remmi pokerinpelaajia, ketään ei nukuttanut. Mietimme potentiaalisia jatkopaikkoja. Useampi meistä asuu keskustassa, ja vaihtoehtoja oli monia. Päädyimme kuitenkin menemään Hietsuun.

Jakauduimme kolmeen taksiin. Muistaakseni yksi autokunta lähti hakemaan juotavaa kotoa, toinen pyyhkeitä ja kolmas ruokaa. Lopputulos oli se, että noin 15 matkaan lähteneestä hietsuun löysi kolme, blandiksia ja pyyhkeitä ei ollut, pari sipsipussia kylläkin.

Hetken sipsejä mutusteltuamme rohkaistumme uinnille. Ketään ei näy missään ja uimahousuja ei ole, joten heitämme vaatteet isoon kasaan ja juoksemme veteen. Noin 10 sekunnin räpiköimisen jälkeen toteamme veden sen verran kylmäksi, että päätämme lopettaa uimisen ja mennä pukeutumaan. Tässä vaiheessa havaitsemme, että vaatekasamme päällä on noin 800 lokkia syömässä sipsejä. Kellot, kengät, housut, paidat aivan lokinpaskassa. Well done.

Tämäkään ei kuitenkaan lannista juhlatunnelmia, vaan saamme vision lähteä jatkamaan uimista johonkin lämpimämpään paikkaan. Soitto 020202: "Moi, tota pystytsä kattoo jostain uimahallin joka ois auki tähän aikaan?" Urheilutalo kuulemma olisi. Taksi sinne, toteamme että halli on kesän suljettu.

Uusi puhelu, sama kysymys kuin edellä. Itäkeskuksen uimahalli kuulemma aukeaa 6:15. Kolme soturia ottaa taksin kohti itäväylää, edelleen lokinsyömät sipsit kainalossa ja vaatteet märkinä. Maksamme taksin, joka kurvaa kaukaisuuteen. Ovessa lappu, että halli kiinni tyyliin jonkun remontin takia.

Taas uusi puhelu, sekä numeropalveluun että taksikeskukseen. Seuraavaksi kohti uimastadionia. Se on auki. Menen sisään ja ostan lipun sekä vuokraan uimahousut. Katson taakseni ja totean että kaverini eivät pääse sisään. Haisivat kuulemma liikaa vanhalle viinalle. Hylkään vuokraamani uimahousut ja poistun kaverieni kanssa.

Vielä yksi oljenkorsi. Tässä vaiheessa kello on jo varmaan 9. Kumpulan maauimala, one time? Taksi sinne, toteamme paikan ulkopuolella että se on jopa auki. Armoton valmistautuminen ja psyykkaus jotta pääsisimme sisään, jokainen käy läpi omat linet mitä sanoa lippuluukulla ettei pientä humalatilaamme havaittaisi. Hirveä tsemppaus ja ihmeen kaupalla pääsemme kaikki sisään.

Tässä vaiheessa muistamme, ettei kenelläkään ole uimahousuja. Ympärillä olevista lapsiperheistä päättelemme, että sellaisia saatetaan vaatia. Lippukassalta voi onneksi vuokrata. Kysyvät kokoa, kaikki vastaavat "M". Saamme kolmet noin XS-kokoa vastaavat räikeän punaiset pöksyt, jotka muistuttavat enemmän bikinien alaosaa kuin miesten housuja. Se ei haittaa.

Menemme altaille, kysymme uimavalvojalta josko hyppytornit olisivat kohta auki. Ne luvataan avata kohta. Menemme hetkeksi makoilemaan puisille penkeille. Havahdumme auringonpistokseen 2-3 tuntia myöhemmin, aivan hajalla, krapulan hiivittyä puseroon ja nestehukan ollessa läkähdyttävä.

Retreat. Palautamme punaiset uimahousut, pukeudumme lokinpaskaisiin vaatteisiin ja otamme vielä yhden taksin kohti kotejamme. Ulkona on kesän ensimmäinen hellepäivä, kello on 12. Haaveilen sinnittelemisestä iltaan asti hereillä, jotta voisin kääntää unirytmini. Nukahdan mäkkipussin viereen noin 12:05.

Heräsin äsken, kello tulee iltakahdeksan. Aavistuksen sekava olo. Hyvän illan tunnistaa siitä, että toipumiseen menee ainakin kaksi päivää.

Tästä pääsemme itse aiheeseen, eli pokerinpelaajien biletystaipumuksiin. Se on ehkä kaikkein eniten meitä profiloiva asia mainstream-mediassa. Jos pokeri jossain mainitaan, niin yhdeksän kertaa kymmenestä kyseessä on joku "Sahamies kusi kadulle kännissä"-tyylinen otsikko.

Monella saattaa varmasti olla sellainen kuva, että pokerinpelaajilla on aina isot bileet, vip-aitiot joka bilepaikasta ja niin edelleen. Olen itse kiertänyt pokerimaailmassa kohta viisi vuotta ja ollut niin monissa bileissä, ettei ole mitään toivoa edes yrittää niitä laskea. Tämän näkemyksen turvin ajattelin kertoa, miten asiat oikeasti menevät.

Stereotyyppinen hienostoklubi-vip room-jatkot viiden tähden hotlassa-tyylinen mielikuva pitää maailmalla usein aika hyvin paikkansa. Pokeriturnausreissujen kohokohta on usein pelaajabileet, joita tosiaan järjestetään aivan älyttömissä paikoissa. Turnauksen järjestää aina joku peliyhtiö, ja käytännössä jokaisessa turnauksessa pelaajayhtiö järjestää myös joko turnauksen aluksi tai lopuksi hillittömät bileet jossain. Niihin panostetaan aina, koska peliyhtiöt haluavat tietenkin tarjota asiakkailleen elämyksiä ja laittaa sanan kiertämään kuinka juuri heidän turnauksessaan on parhaat bileet, kannattaa tulla toistekin.

Melkein joka kerta näihin bileisiin on buukattu kuukausia etukäteen yksi kyseisen kaupungin absoluuttisesti hienoimmista paikoista, usein koko baari on varattu ainoastaan pokerinpelaajien käyttöön. Paikalla saattaa olla joku puolitunnettu dj ja jotain ohjelmaa viihdetaiteilijoiden muodossa. Bileissä pyörii joskus julkkiksia (pokerista innostuneita joita joko minä tai kaverini on bongannut bileissä: Kevin Dillon, Michael Phelps, Ben Affleck, Hank Azaria, Dennis Rodman, Nelly). Juomat ovat aina ilmaiset, jokaisessa pöydässä odottaa korillinen viinaa ja blandiksia ja niitä saa juoda niin paljon kuin haluaa. Veikkaan, että bileet tulevat peliyhtiöille järkyttävän kalliiksi, mutta maksavat kuitenkin itsensä takaisin kun asiakkaat (me) ovat tyytyväisiä ja jatkavat pelaamista.

Eli kyllä, lähes aina ulkomaanreissuilla pokerielämään kuuluu juuri näitä surrealistisen hienoja bileitä, joita ei muuten pääsisi helposti kokemaan. Monella tapaa ne ovat ainakin itselleni kohtuullisen tärkeä osa kiertämistä - korttia nyt voi pelata missä vain, mutta on siistiä tehdä jotain muutakin ja saada jälkipolville muisteltavaa (bilejatkoista minulla on vuosien varrelta kirjan verran järjettömiä tarinoita, joita ajattelin dokumentoida tässä blogissa vähän myöhemmin).

Hienoa on myös se, että tämä pelaajabilekulttuuri on levinnyt viime vuosina myös pienempiin turnauksiin. Vielä urani alussa tilanne oli universaalisti se, että ainoastaan isoimmissa, 5000-10000 euron turnauksissa oli jotain muuta ohjelmaa kuin pokeria. Sitten muutama vuosi takaperin eräs peliyhtiö keksi brandata oman, halvan sisäänoston ja amatööreille suunnatun turnaussarjansa nimenomaan sillä, että ohjelmassa on aina jäätävät bileet. Sana levisi, turnaussarjasta tuli huippusuosittu, ja nyt lähes kaikki peliyhtiöt ovat ottaneet saman linjan. Nykyään pokeriturnaukset ovatkin monelle enemmän loma ja bileet kuin vakava pelitapahtuma.

On aina yhtä hauska seurata, kun törmää jossain Cannesin hienostoklubilla Penttiin Perähikiältä joka voitti 2000 euron turnaukseen paikan 2 euron karsintaturnauksesta vahingossa, on ekaa kertaa elämässään ulkomailla ja vetää 500 euron vodkaa flipflopit jalassa ja kaljamaha wifebeaterin alta pönöttäen paikassa, johon hän ei ikinä pääsisi sisään ellei pokerilafka olisi sattunut buukkaamaan paikkaa kyseiseksi illaksi.

Mutta entä sitten Suomessa? Tämä ei ehkä päde Ilariin, Jensiin ja muihin pokeritaivaan tuikkivimpiin tähtiin, mutta väittäisin suurimman osan meistä vetävän ihan samanlaisella profiililla kuin muutkin työssäkäyvät.

Urani alkupuolella koin itse pintaliitopaikoissa pyörimisen elämän siisteimmäksi asiaksi, ja monesti tuli pyörittyä kaiken maailman vip-tiloissa (Onnelan vip room 2009: 10 pokerinpelaajaa ja 5 BB-tähteä joka helvetin lauantai). Pidin silloin itse blogia peleistäni, mutta monesti tärkeämmäksi osaksi astui bragaileminen sillä, kuinka taas oltiin vähän backroomissa dokailemassa starojen kanssa.

Nyt, 25-vuotiaana ja hieman viisastuneena olen tajunnut, että kyllä ne siisteimmät illat lähtevät ihan tavallisista paikoista, massan parissa pyörimisestä ja yhdeksältä aamulla naisten bikinien alaosa päällä maauimalasta havahtumisesta. En ole turnausreissujen ulkopuolella juuri missään vip-tiloissa pyörinyt vuosikausiin, eikä kyllä kiinnostakaan. Kalliosta tai Töölöstä minut voi bongata, lonkero kädessä jauhamassa paskaa. Mieluummin jauhan sitä kaverieni kuin BB-Hennan kanssa.

Ja näin se on pokeriystävienikin kohdalla. Aika säännöllisesti kun käymme ulkona, jossain vaiheessa iltaa seuraan lyöttäytyy joku random joka meinaa alkaa hyperventiloida kun kuulee, että olemme pokerinpelaajia. "Ei helvetti, mä oon oikeesti pokerinpelaajien kans dokaamassa! Kuin siistii!". Mielestäni pokerinpelaajien kanssa dokaaminen ei eroa muiden ihmisten kanssa dokaamisesta kuin yhdellä tavalla eli siten, että keskustelu pyörii 99-prosenttisesti pokerin ympärillä ja seurueessa olevilla ulkopuolisilla on luultavasti helvetin tylsää.

Eli jos joku kutsuu sinut pokerinpelaajien illanviettoon, kannattaa suhtautua varauksella. Luultavasti meno on itse asiassa helvetisti kuivempaa kuin vaikka roskakuskien kanssa. Se mediassa annettu kuva luksuselämästä ja ylettömästä rahan tuhlaamisesta baarissa on kohtalaisen kaukana totuudesta ainakin suurimman osan ajasta. Varmasti parikymppisillä tilanne on vähän eri, kun joku on voittanut isosti ja ostaa sitten kaveriporukalle pöydän ja siihen viisi pulloa viinaa esittääkseen coolia (been there, done that). Mutta vähän pitempään alalla olleet ja suurin osa niistä, jotka voivat itseään ammattilaisiksi nimittää, ovat kyllä yleensä ihan normaalilinjalla. Paitsi silloin kun ollaan ulkomailla.

Otan ensi kerralla johonkin Lontoossa tai vastaavassa kaupungissa järjestettyyn bileiltaan kameran mukaan, ja postailen tänne otoksia. En kuitenkaan bragaillakseni, sillä aito brag on terassilla shortsit jalassa nautittu lonkero eikä Rafael Nadalin kanssa backroomissa siemailtu Belvedere-shotti.