Miikka Anttonen

Painelin New Yorkista kymmeneksi päiväksi Playa del Carmeniin, Meksikon itärannikolle. Pääasiallisena motiivina oli selvittää, olisiko PDC:stä pitempiaikaiseksi tukikohdaksi ja etsiä kämppä. Olin jo vuorokauden jälkeen täysin vakuuttunut, että Playa del Carmen on jokseenkin täydellinen ratkaisu kaikkiin niihin ongelmiin, joita Rosaritossa asuminen toi mukanaan. Kolmen päivän jälkeen olimme jo bookanneet kolmen makuuhuoneen asunnon ystävieni Bryanin ja Alexin kanssa joulukuun alusta eteenpäin.

Olen yleensä aina inhonnut liian turistipitoisia kaupunkeja ja vältellyt niitä reissuillani. Jotenkin sitä kaukana kotoa ollessaan yrittää mieluummin päästä paikalliseen kulttuuriin sisään kuin tulla kohdelluksi turistina. Viime aikoina olen kuitenkin tajunnut, että koska tarkoituksena on parkkeerata johonkin pidemmäksi aikaa, on oikeastaan ihan mukavaa jos asiat toimivat ja kaupungista löytyy elämääkin. Voimme silti tehdä uudesta tukikohdasta pistoiskuja "oikeaan" Meksikoon, mutta satunnaisena päivänä ei ole pahitteeksi että netti toimii ja palvelut löytyvät vierestä.

Playa del Carmen on juuri sopivan kokoinen tarkoituksiini. Se on niin pieni, että kaupungin päästä päähän voi kävellä reilussa tunnissa eikä takseja tarvitse käyttää. Se on kuitenkin myös niin iso, että tekeminen ei lopu kesken. Kämppämme sijaitsee 20 metriä rannasta, viereisessä korttelissa on loistava kuntosali ja kolme kilometriä pitkä, erilaisia kauppoja, ravintoloita ja yökerhoja pursuava pääkatu alkaa 50 metrin päästä. Olemme juuri sen verran syrjässä hulinasta, että voin pelata rauhassa aina kun haluan, mutta kaikki on niin lähellä että tekemistä riittää.

Kun sain kämppäasiat hoidettua, minulle jäi viikko aikaa tehdä mitä halusin. Käytin sen etupäässä rannalla löhöämiseen, pelaamiseen ja uusiin ihmisiin tutustumiseen. PDC:ssä asuu 40-50 pokerinpelaajaa, joista entuudestaan tunsin ehkä 10. Pari pitkän kaavan mukaista iltaa rantabaareissa ja nyt lähes kaikki ovatkin jo kuin vanhoja tuttuja. Meno itäpuolella on myös huomattavan erilaista kuin Rosaritossa, kun kaupungissa on joka ilta bileet ja konkreettista tekemistä löytyy huomattavasti enemmän. Otin itse kuitenkin vielä suht rauhallisesti, sillä ehdin tehdä kaikenlaista Playassa myöhemminkin ja kalliin jenkkikierroksen jälkeen teki mieli myös pelata nettipokeria. Taisin pelata kymmenen päivän aikana neljä sessiota, joista kolme loppui netin katkeamiseen lievästi tappiolla. Neljännellä kerralla menin parin uuden ystäväni kämppään pelaamaan paremman netin toivossa ja voitin leppoisat $25000 yhdessä illassa, mitä ei kovin usein tapahdu. PDC:stä jäi siis kaikenkaikkiaan erittäin hyvät fiilikset.

Tätä kirjoitan Montrealista, Kanadasta. Ulkona on oletettavasti suunnilleen yhtä kylmä kuin Suomessa. Olen ollut täällä viime viikon torstaista, eli viikko tuli juuri täyteen. Tämä on ensimmäinen kertani Kanadassa, ja Montreal on niin iso paikka että kaikenlaista tekemistä varmasti riittäisi. Perinteiseen tyyliin poistuin kuitenkin hotellista muualle kuin kasinolle ensimmäisen kerran sunnuntaina, ja silloinkin palohälytyksen pakottamana.

Torstaina lentoni laskeutui niin myöhään, etten jaksanut tehdä muuta kuin mennä nukkumaan. Perjantaina teki suunnattomasti mieli pelata, joten tilasin huonepalvelusta aamupalaa ja aloitin pelaamaan ennen kuin kävin edes suihkussa. Tilasin jossain vaiheessa myös lounaan ja illallisen, ja yhtäkkiä olikin jo niin myöhäistä että oli aika mennä taas nukkumaan. Lauantaina ajattelin, että voisin tehdä jonkinlaisen turistikierroksen, mutta pelihimot olivat taas liian suuret ja päivästä muodostui toisinto perjantaista. Sunnuntaina nyt ei ollut puhettakaan siitä, ettäkö voisi tehdä jotain muuta kuin pelata, koska silloin on isoimmat viikottaiset nettiturnaukset. Heräsin poikkeuksellisesti jo aamukahdeksalta pelaamaan niitä ja painoin menemään 15 tuntia putkeen. Yhdeltätoista illalla olin erittäin hyvissä asemissa neljässä eri turnauksessa, joissa kaikissa voittaja saisi jotain 25000 ja 70 000 dollarin väliltä. Sitten 17. kerroksen huoneessani alkoi korvia särkevä ujellus.

Tajusin melkein heti, että kyseessä on palohälytys, vaikka henkilökunta tekikin parhaansa hämäämisekseni soittamalla evakuointiohjenauhaa ainoastaan ranskaksi. Pelit olivat kuitenkin uskomattoman hyvissä asetelmissa, ja sulkemalla tietokoneen sanoisin hyvästit potentiaalisille jättivoitoille. Jotenkin en jaksanut uskoa, että kyseessä olisi oikea tulipalo, eikä ikkunastakaan näkynyt sen kummemmin liekkejä kuin savuakaan. Ajattelin, että jatkan pelaamista vähän aikaa ja toivon, että ujellus loppuu ja henkilökunta ilmoittaa väärästä hälytyksestä. Minuuttien kuluttua ja ujelluksen kovennuttua totesin, että pakko kai tässä on lähteä. Otin läppärin syliin, laitoin hupparin päälle ja ryntäsin 17 kerrosta alas paloportaita rukoillen, että wi-fi toimii myös alakerrassa.

Paloportaat toivat minut hotellin taakse lastausrampille, josta juoksin korttelin ympäri hotellin sisäänkäynnille. Ei merkkiäkään savusta tai tulipalosta, mutta henkilökunta kieltäytyi päästämästä minua takaisin sisään. Parkkeerasin etuoven viereen ja yritin räpeltää langatonta nettiä päälle kohmeisin sormin (ulkona 5 astetta pakkasta). Se toimi kohtalaisesti, ja tunsin japanilaisturistien ihmettelevät katseet istuessani maassa risti-istunnossa läppäri sylissä nappeja himokkaasti painellen samalla, kun muut panikoivat tulipalosta ja huoneeseen jääneistä tavaroistaan.

(Sivuhuomio: Kanadalaiset hälytysajoneuvot kuulostavat muuten ihan jonkinlaisilta Party Buseilta. Kun kuulin ambulanssin ensimmäisen kerran hotellin ikkunasta, olin aivan varma että ulkona on täynnä kännisiä pub crawl-turisteja oleva avokattoinen bussi. Sireenistä lähtevä ääni on jonkinlainen yhdistelmä vuvuzelaa ja iloista "woooooooooooo!"-huutoa. Ehkä äänen on tarkoitus piristää kyyditettäviä?)

Palohälytys osoittautui vähemmän yllättäen vääräksi hälytykseksi, mutta ihmiset päästettiin takaisin sisään vasta 45 minuuttia myöhemmin. Tässä vaiheessa sormeni olivat jo kangistuneet jääpuikoiksi, keskittymiseni tiessään ja suurin osa turnauksista päättyneet ennenaikaiseen putoamiseen. Kun pääsin lopulta takaisin huoneeseeni, olin mukana enää kahdessa turnauksessa, jotka nekin menivät harakoille. Lopputuloksena kuitenkin kymppitonnin voittosunnuntai joten en kai voi valittaa, mutta epäilen silti palohälytyksen maksaneen minulle noin toisen mokoman.

Maanantaina totesin, että palohälytys oli luultavasti korkeampien voimien tapa ilmoittaa, että olisi aika tehdä jotain muutakin kuin pelata nettipokeria. Viimeiset neljä päivää ovatkin menneet Montrealiin tutustuen, kasinolla pelaten ja kaupunkiin pitkin viikkoa rantautuneiden kavereiden kanssa pyöriessä. Live-turnauksista ei ole tuttuun tyyliin tullut muuta kuin pitkä miinus. En tiedä, miten monta vuotta ihmisen pitää hakata päätään seinään live-pokerin pelaamisen suhteen ennen kuin voi todeta, että kyseessä on vain kallis harrastus. Oma ratkiriemukas kuusinumeroinen kuoppani niihin karkeloihin ei ainakaan kauheasti naurata, mutta niin vain olen taas huomenna menossa pelaamaan $3500 World Poker Tourin pääturnausta. Turnauksessa on vielä ns. re-entry-mahdollisuus, eli pelaaja voi pudotessaan ostaa kerran uudestaan sisään. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että noin 99 kertaa sadasta seuraavat kaksi päivää maksavat minulle 7000 taalaa. Pääturnauksen alkamisessa on toisaalta myös se hyvä puoli, että se tuo kaupunkiin suuren joukon tuttuja pokerinpelaajia. Epäilisin tuntevani heistä etukäteen lähemmäs sata, joten rientoja yöelämässä riittää varmasti koko viikonlopun. Näin ollen turnaus on oikeastaan win/win-tilanne: joko pääsee jatkoon tai baariin. Viime aikoina jälkimmäinen on tosin realisoitunut kohdallani jo ensimmäisen pelipäivän jälkeen vähän liian usein. Onneksi olen kohta taas Playa del Carmenin lämmössä pelaamassa nettipokeria, jossa sentään tiedän pelaamaan aloittaessani yleensä voittavani.

Parit räpsykuvat todisteeksi siitä, että olen tehnyt sentään jotain muutakin kuin pelannut pokeria:

Jostain syystä Kanadassa on joka kadunkulmassa 90-lukulaisia puhelinkoppeja. Bell on täällä kova juttu, ja ihmiset tosiaan myös käyttävät näitä koppeja soittelemiseen. Ilmeisesti kännykät eivät ole vielä rantautuneet tänne asti.

Toveri keskuspuistossa.

Kaupungissa on jouluostosrumba jo kovasti meneillään. Vastoin yleistä mielipidettä olen itse aina pitänyt jouluostoksilla pyörimisestä ja ihmismassojen keskellä shoppailemisesta. Loputtomasta joulukoristeiden ja alennusmyyntien määrästä tulee jopa vähän haikea fiilis, koska tänä vuonna tuskin pääsen ostamaan lahjoja kenellekään ja joulukin menee hiekkarannalla Meksikossa. Melkoinen kontrasti pariin edelliseen, tyttöystävä kainalossa vietettyyn perinteisempään joulunviettoon. Onneksi joulusta on vain viikko uuteen vuoteen ja siihen, kun David Guetta soittaa takapihallamme PDC:ssä, mikä taas oletettavasti voittaa Suomen ja loskan keskellä vietetyt vuodenvaihteet.

Kiipesin downtownin vieressä nököttävän Mount Royalin päälle. Kyseessä ei ole pelkkä näköalapaikka vaan massiivinen puisto/ulkoilualue.

Illan hämärtyessä kävelin satunnaista, valaisematonta tietä jossain puiston uumenissa. Yllättäen vastaan tuli noin 30-metrinen kirkkaasti valaistu risti, joka vain yksinkertaisesti seisoi keskellä metsää ilman, että sen yhteydessä oli kirkkoa, muistomerkkiä tai mitään muutakaan.

Pohkeiden huutaessa hoosiannaa ja laskeutuessani takaisin kohti kaupunkia aurinko oli jo laskenut. Voiko olla rentouttavampaa maisempaa kuin kirkkaasti valaistu suurkaupunki korkeine rakennuksineen iltamyöhällä?

Loppukevennykseksi hotellisiivoojan yllätys viimeisenä päivänä Playa del Carmenissa. Pyyhkeitä eivät muistaneet vaihtaa tai roskiksia tyhjentää, mutta tällä saa kyllä kaiken anteeksi.

"Saavumme New Yorkin Penn Stationille 10 minuutin kuluttua", kuulutetaan. Kolmetuntiseksi venähtänyt junamatka vetelee viimeisiään. Kuin kiusoitellen reitti kulkee korkealla talojen yläpuolella kiertäen Manhattanin saaren lähes ympäri. Aurinko on jo laskenut, mutta kaikkialta kajastavat loputtomat valot antavat pilvenpiirtäjien leikata silhuettinsa taivasta vasten. Näkymästä ei voi erehtyä; tämä on New York.

Kuulokkeissani on jo parinkymmenen minuutin ajan soinut Interpol-yhtyeen ensilevy Turn On The Bright Lights. Minulle Interpol edustaa newyorkilaisinta koskaan kuulemaani musiikkia, enkä voi välttyä nostalgisoimasta katsellessani junan lipuvan pikkuhiljaa kohti Penn Stationille vievää tunnelia. Muistan, kuinka sain Interpolin Antics-levyn joululahjaksi jouluna 2004, muutamaa päivää 18-vuotissyntymäpäiväni jälkeen. Se oli aikoja ennen pokeria, matkustelua tai juuri mitään muutakaan, mikä elämääni nykyisin kuuluu. En ollut koskaan edes käynyt New Yorkissa, mutta Interpolia kuuntelemalla pystyin kuvittelemaan itseni kävelemään Brooklynin katuja.

Kirkkaankeltaisen taksin viitottuani kuski ei nouse autosta, kuten New Yorkissa on tapana. Heivaan itse tavarani takakonttiin ja hyppään takapenkille. Minuutteja myöhemmin olen jo ystäväni Andyn alaovella Lower East Sidella. Andyn kotikatu on kuin How I Met Your Motherista, Frendeistä tai vastaavista New Yorkissa kuvatuista sarjoista. Seitsemänkerroksisen talon jokaisen parvekkeen edestä kulkee palotikkaat. Alakerrassa on juutalaisten pitämä deli, josta saa bageleita ja muuta ruokaa. Kadulla kävelee ihmisiä kaikista mahdollisista etnisistä ryhmistä. Tämä on mielestäni ehkä parasta New Yorkissa; paikka on niin iso, että jotain tekemistä löytyy kellon ympäri, eikä ketään kauheasti kiinnosta mitä teet. Joissain jenkkikaupungeissa ihmiset ovat omaan makuuni vähän liian sokerihuuruisen ystävällisiä ja kiinnostuneita. Suomalaiseen sielunmaisemaan sopii paremmin se, että saa halutessaan kävellä rauhassa.

Andy avaa kattohuoneistonsa oven ja toivottaa tervetulleeksi, pahoitellen samalla että asunto ei vielä ole aivan entisellään paria päivää aiemmin riehuneen hurrikaanin jäljiltä. Lämmitys ja netti esimerkiksi eivät toimi. Olohuoneen lattialla on sulaneen pakastimen aiheuttama lammikko, jota vain hetkiä aiemmin saapunut Andy ei ole vielä ehtinyt siivota. Andy on muuttanut kämppäänsä paria kuukautta aiemmin. Viime vuosi oli hänelle breakthrough-vuosi jenkkien livepokeriskenessä reilun miljoonan tienesteineen. En voi kuvitella mitään siistimpää kuin se fiilis, kun pääsee ostamaan pokerivoitoilla omaa kämppää tästä kaupungista. Someday.

Voi olla, että aika on kullannut muistot, mutta juuri nyt ainakin tuntuu että Antics-levyn saamista seurannut vuosi eli 18-vuotisvuoteni oli elämäni paras. Vaikken henkisesti vielä kasvanutkaan silloin aikuiseksi, omasin tuona vuonna ensimmäistä kertaa kunnolla pääsyn kaikkeen aikuismaiseen ja ennen kiellettyyn tai muuten tavoittamattomissa olleeseen: matkusteluun, yöelämään, vuorotyöhön, tyttöihin. Tein töitä 40 tuntia viikossa kolmessa vuorossa pikaruokalassa, ja loppuajan olin aina jossain. Joka ilta oli jotain "pakollista" tekemistä. Elämä oli niin hengästyttävää, ettei aina meinannut edes muistaa nukkua, muttei sillä ollut niin väliäkään. Useammin kuin kerran tulin baarista kotiin viideltä, poljin pyörällä kahdeksan kilometriä töihin ja aloitin aamuvuoron autokaistalla samoilla silmillä seitsemältä. Jossain keskustan baarissa oli joka ilta euron tuopit tarjouksessa, eli melkein jokainen työvuoro päättyi keskusta-visiittiin. Pari kertaa jouduin kävelemään keskustasta Pukinmäkeen keskellä yötä talvipakkasella, koska ei ollut rahaa taksiin ja palkkakin tuli vasta seuraavalla viikolla. Krapula ei vielä ilmoitellut itsestään seuraavana aamuna. Hienoja aikoja.

Andy kysyy, haluanko lähteä viettämään iltaa johonkin. Kello on lähemmäs kymmenen sunnuntai-iltana. En ole enää 18 vaan 25, ja vaikka olen kai edelleen aika nuori, juuri nyt tunnen oloni helvetin vanhaksi. Siinä, missä 18-vuotias Miikka olisi heittäytynyt mihin tahansa seikkailuun ja lähtenyt kahden minuutin pikasuihkun jälkeen mihin vain, 25-vuotias versio haluaa vain lämpimään suihkuun, syömään ja nukkumaan. Puolustuksekseni olen jo kävellyt tänään toistakymmentä kilometriä ympäri Mysticiä (ks. aiempi entry) ja matkustanut parin osavaltion halki. Näen, kuinka Andykin on helpottunut rauhaisasta illasta, vaikka hän urhean isännän tavoin tarjosikin mahdollisuutta lähteä kierrokselle. Haemme bagelit, jotka nautimme jääkylmässä keittiössä. Tv:stä tulee sattumalta WSOP:n finaalipöytä, jota seurasimme paikan päältä. Katselemme taas vaihteeksi punertavia kasvojamme ESPN:llä, ja poden entistä suurempaa häpeäntunnetta epäsuomalaisen innokkaasta kannatuksestani.

Allekirjoittanut takarivissä oikealla.

Vetäydymme yöpuulle jo ennen puoltayötä. Käperryn peiton alle college-housut jalassa ja neule päällä. Pari astetta pois, niin hengitykseni huuruaisi sisätiloissakin. Andy ei ole vielä ehtinyt hankkia vierashuoneeseensa verhoja. Se ei haittaa, koska suuret ikkunat tarjoavat esteettömät näkymät kirkkaana loistavaan tähtitaivaaseen. Laitan kuulokkeet korvilleni vielä kerran. Juuri ennen nukahtamistani mietin, kuinka olen nyt tavallaan saavuttanut kaiken sen, mistä 18-vuotiaana haaveilin. Olen matkustanut enemmän kuin olisin villeimmissä unelmissani voinut kuvitella, minulla on ystäviä ympäri maailmaa. Jos haluan mennä New Yorkiin, voin ottaa lennon ja majoittautua kaverin vierashuoneeseen. Olen ammatissa vailla vakituisia työaikoja. Elämä ei juuri voisi olla paremmin mallillaan. Mutta silti, hetkeäkään empimättä antaisin kaiken tämän pois silmänräpäyksessä vain ollakseni uudestaan 18 ja voidakseni nauttia villistä nuoruudestani vielä kerran. 18-vuotiaana olisin antanut mitä tahansa nykyisestä elämäntyylistäni. Ehkä ihmisen perusluonteeseen kuuluu se, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Maanantai 5.11.

Herään aamukymmeneltä virkeänä mutta kylmissäni. Lämmitys ja netti eivät vieläkään toimi. Andy pahoittelee, että joutuu lähtemään muutamaksi tunniksi auttamaan johonkin hurrikaanin uhreja auttavaan tilapäismajoitukseen. Olen salaa tyytyväinen, sillä oikeastaan en halua juuri nyt tehdä mitään muuta kuin kävellä ympäriinsä. Minulla on tasan 24 tuntia tehokasta peliaikaa tässä kaupungissa, ja aion käyttää sen mahdollisimman hyvin hyödykseni.

Ensimmäinen havainto New Yorkista päivänvalossa on se, että ulkona on aivan uskomattoman kylmä. En pakannut tälle reissulle juuri mitään lämmintä, etenkään talvitakkia. Yhden päivän nyt pärjäisi ilmankin, mutta tiedän jo matkaavani parin viikon päästä pidemmäksi aikaa Montrealiin, jossa on oletettavasti vieläkin kylmempi. Suuntaan siis Broadwaylle ostoksille. Olen varsin tehokas shoppailija ajankäytöllisesti (en jaksa sovittaa vaatteita tai harkita ostoksia, mikä johtaa nopeaan toimintaan mutta myös siihen, että noin joka toinen ostamani vaatekappale jää erittäin vähälle käytölle), ja Urban Outfittersissä käytettyä varttia myöhemmin minulla on talvitakki, pipo ja pari muuta vaatekappaletta.

Olen viettänyt New Yorkissa elämästäni niin vähän aikaa, että minulla ei ole mitään vaistoja Manhattanilla liikkumisen suhteen. Toisaalta en ole varsinaisesti myöskään menossa mihinkään, joten kävelen katuja umpimähkään. Seuraavien tuntien aikana näen Sandyn pahoin runteleman Battery Parkin aivan Manhattanin eteläkärjessä, WTC:n raunioiden päälle kovaa vauhtia nousemassa olevan Freedom Towerin, kaduilla ruoanjakelupisteisiin odottavia ihmisiä ja paljon myrskyn takia suljettuja kauppoja. Sää itse asiassa on mitä mainioin, liekö kuuluisa myrskyn jälkeen-efekti, mutta sähköt ovat poikki vielä suuresta osasta Manhattania. Vietän pääosan ajasta Manhattanin eteläosassa, eli kaikkein pahiten kärsineellä aluella. Kaupunki vaikuttaa kuitenkin saaneen itsensä jaloilleen jo parissa päivässä, eikä turisti välttämättä huomaa hurrikaanin tuhoja muusta kuin siellä täällä lojuvista katkenneista puista ja tulvimista estävistä hiekkasäkeistä.

Saan päähänpiston kulkea Brooklyn Bridgen yli pois Manhattanilta. Kävellessäni rantaa pitkin päälläni pörrää koko ajan armeijan helikoptereita. Ne kuljettavat ruokatarpeita Staten Islandille ja takaisin, jossa on kuollutkin parikymmentä. Helikoptereita nousee ja laskee parin minuutin välein. Brooklyn-haaveeni kokevat iskun, sillä havaitsen myös sillan kävelytien suljetuksi. Osa koko sillasta on kääritty valkoiseen muoviin. Juuri, kun olen ottamassa taksia Brookyniin, puhelimeni soi. Andy on päässyt töistään, ja kertoo suunnitelleensa illaksi ohjelmaa. En tajua miten, mutta jotenkin kello on jo melkein viisi. Ilta on kovaa vauhtia hämärtymässä. Päätän jättää Brooklynin seuraavaan kertaan ja otan taksin takaisin Lower East Sidelle.

Seuraavien tuntien aikana katsomme stand upia pienenpienessä open mic-paikassa, juomme brooklyniläisten pikkupanimoiden oluita, katsomme Monday Night Football-ottelun wingsejä syöden ja kiertelemme baarista toiseen umpimähkään. Omaksi pohjanoteerauksekseni illalta jää jollekin tuntemattomalle kertomani Traffic-elokuvasta lainattu vitsi hurrikaaneista: "Mitä yhteistä on hurrikaanilla ja naisella? Molemmat tulevat kuumina ja kosteina, ja lähtiessään vievät talosi ja autosi". Vastaanotosta päätellen aika ei ollut vielä kypsä.

Kurvatessani kohti JFK:n lentokenttää seuraavana aamuna kuulokkeissani soi taas vaihteeksi Anticsin oodi New Yorkille. "We ain't going to the the town / we're going to the city". Minun kohdallani asetelma on tällä kertaa ikävä kyllä päinvastainen. On aika poistua harmillisen lyhyen visiitin jälkeen takaisin Meksikoon pelaamaan lisää nettipokeria. Vielä ei ollut aika minun ja New Yorkin yhteiselolle, mutta tiedän jo, että jossain vaiheessa tulen palaamaan tänne pidemmäksi aikaa.

Lauantai 2.11.

Havahdun aamuyhdeksältä äänekkääseen koputteluun ovella. Olen nukkunut ehkä seitsemän tuntia, ja tällä univelkojen määrällä se ei riitä mihinkään. Teeskentelen, etten kuule koputusta. Se ei kuitenkaan lakkaa, joten vääntäydyn väkisin ylös. Ovella odottaa sama mummeli joka yöllä ohjasi minut huoneeseeni. "Rise and shine!". Hän tiedustelee, josko haluaisin aamupalaa. Sanon, että haluaisin mieluummin nukkua. Saan osakseni paheksuvan katseen ja mutinaa siitä, kuinka täällä päin ei ole totuttu nukkumaan myöhään. Tunnen itseni enemmän jonkinlaisen maatilan kuin hotellin vieraaksi.

Nukun pari tuntia lisää ja vääntäydyn aulaan tilaamaan taksia yhdentoista jälkeen, turnauksen jatkuessa kahdeltatoista. Taksin tilaaminen osoittautuu yllättävän hankalaksi, sillä aksenttini tuntuu menevän pahasti ristiin connecticutilaisen vastaavan kanssa. Tai ehkä mummeli ei vain kuule mitään. Keskustelu menee suunnilleen näin:

"Hey, could you call me a cab please?"
(kauhistuu) "a cop?
"No, a cab."
"A COP? WHAT'S WRONG, DEAR?"
No, a cab, a taxi, you know."
"You want to rent a car?"

Kirjoitan lopulta aikeeni paperille. "Oh, you mean a caaaaaaaaabbb", mummeli sanoo paksuimmalla koskaan kuulemallani aksentilla. Lähin taksi on kuulemma parinkymmenen kilometrin päässä, joten sen tulemisessa kestää.

Taksi saapuu majatalolle pariakymmentä minuuttia ennen kahtatoista. Toivon sydämestäni, että kuski pystyy ajamaan vähän nopeammin päivänvalossa. Ja pystyyhän hän. Reitti Foxwoodsiin on kauniimpi kuin osasin odottaakaan. Koko matka on yhtä punertavansävyisten vaahteroiden reunustamaa harvaa metsää, joka on kuin suoraan kanadalaisesta luontodokumentista.

Etsin itseni kakkospäivän paikka-arvontalistasta. Olen pöydässä numero yksi. Arvaan jo, mitä se tarkoittaa. Yleensä ykköspöytä on aina niin sanottu tv-pöytä. Paikasta ja turnauksesta riippuen tv-pöytä yleensä joko streamataan nettiin tai tuotetaan tv-produktiona oikeaan televisioon. Telkkarissa pelaaminen on toki ihan siistiä, mutta miinuspuolena on aina se, että tv-pöytiin laitetaan aina myös kovimmat tai kiinnostavimmat pelaajat. Joissain turnauksissa tv-pöydät saattavat olla pehmeitä, kun niihin istutetaan paikallisia julkkiksia. Mashantucketissa sellaisia tuskin juuri on, joten epäilen pöydästäni löytyvän suurimman osan tänne eksyneistä hyvistä pelaajista. Se on todella hyvä kysymys, miksi minut on tähän pöytään laitettu. Hyvin vahvasti epäilen, että turnauksen järjestäjät ovat koskaan kuulleet minusta sanaakaan, etenkin kun kaikki live-tuloksenikin ovat toiselta puolelta Atlanttia. Toisaalta osallistujalistassa tuskin on lisäkseni yhtään ei-pohjoisamerikkalaista, joten ehkä he halusivat parrasvaloihin kiintiöulkomaalaisen.

Epäilykseni osuvat oikeaan. Pöydässä pelaa viisi muuta pelaajaa, jotka selvästi tietävät mitä tekevät, joukossaan livepokerilegenda Todd Terry. Pelasimme Toddin kanssa samassa pöydässä viimeksi viikko takaperin Vegasissa, mutta en ehtinyt hänen kanssaan juuri kolistella ennen putoamistani. Muista jäljellä olevista noin kahdestasadasta pelaajasta veikkaan löytyvän hyviä pelaajia yhteensä noin toiset viisi.

Tunnelma pöydässä on varsin leppoisa, mutta peli kymmentä pykälää kovempaa kuin edellisenä päivänä. Toisaalta olen nyt myös levänneempi, ja pelaan huomattavasti eilistä paremmin. Hyvät pelaajat putoavat viereltäni yksi kerrallaan, Todd heistä ensimmäisenä. Eivät tosin minun toimestani, vaan paikallisten sankareiden joiden käsittämättömälle tuurille ei näy loppua. Mehustelen huikean hyvää tilannettani, kun pöydässä on yhtäkkiä taas pelkkiä turistipappoja ja minä, ja voittajalle annettavan dollarisalkun tuoksu hiipii jo nenääni kuin Roope-sedällä konsanaan. Ilo on kuitenkin ennenaikaista. Musta viisiminuuttinen ja kerran käyneet huonot, ja olen jo puoliksi ulkona turnauksesta. Sätkin lopulta 12 tuntia eli melkein seuraavalle yötauolle ja rahasijoille - pieninkin rahasija palauttaa noin $7000 - mutta mikään ei auta. Putoan keskiyöllä ja poistun kasinolta tyhjin käsin. Kävellessäni pois en näe yhtään etäisestikään ammattilaista muistuttavaa pelaajaa turnauksessa jäljellä olevien pelaajien joukossa. Hard Rock Cafe-paidat päällä pelaavilla turisteilla taas on edessään suuria merkkikasoja. Pokeri ei ole aina reilua.

Taksimatka pimeyden halki kohti majataloa ja siellä odottavaa sekavaa mummelia on pitkä ja raskas. Kaksi päivää pelaamista, käsittämättömän vaikea matkareitti ja suuret matkakulut. Käteen jäi pelkkä luu, kuten niin monta kertaa ennenkin. Koskaan tulen tuskin live-turnausten kiertämistä lopettamaan, vaikka tuntemukset tällaisten rupeamien jälkeen taksin kurvaillessa pitkin synkkiä metsäteitä eivät kovin ruusuisia olekaan. Ongelma ei ole niinkään hävityssä rahassa, sillä voitettuihin ja hävittyihin rahasummiin turtuu nopeasti. On vain sanoinkuvaamattoman raskasta matkustaa mantereen halki tai toiseen maanosaan, kuten olen monesti tehnyt, vain poistuakseen tyhjin käsin. Onneksi nettipokeri on keksitty. Jenkeistä käsin sitäkään ei tosin saa pelata, eli en saa edes nopeaa lohdutusta toisin kuin eurooppalaisten live-turnausten jälkeen.

Sunnuntai 3.11.

Havahdun jälleen rise and shine-koputukseen. Olotila on edelleen synkkä, mutta en tiedä johtuuko se enemmän turnauksesta putoamisesta vai siitä, että olen jumissa tuhannen asukkaan kylässä kaukana sivistyksestä. Lentoni Meksikoon lähtee New Yorkista vasta reilun parin vuorokauden päästä. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä tekisin siihen asti tai miten pääsisin New Yorkiin. Yritän etsiä vastauksia netistä.

Ennen kuin pääsen edes alkuun, saan ensimmäisen hyvän uutisen muutamaan päivään. New Yorkissa asuva Andy, toinen edellämainituista feidariystävistäni, on laittanut Facebookissa viestin. Sähköt ovat palautuneet Andyn asuntoon paria päivää aiemmin riehuneen hurrikaani Sandyn jäljiltä, ja paikka on taas asuinkelpoinen. Andy on jo itse matkalla New Yorkiin, joten majapaikka kaupungista löytyy. Seuraavaksi pitäisi selvittää, miten pääsisin itse paikalle ja pois Connecticutin syövereistä. Mummeli kertoo, että normaalisti New Yorkiin kulkee juna, mutta Sandyn jälkimainingeissa junia on peruttu. Päätän etsiä juna-aseman ja kysyä suoraan sieltä.

Asemarakennus on niin pieni, että kuljen sen ohi ja kävelen hyvän matkaa eteenpäin manaten virheellistä karttaa. Paikalle viimein löydettyäni hyvät uutiset onneksi jatkuvat. New Yorkin Penn Stationille kulkevista junista ainakin osa on toiminnassa myös tänään. Seuraava yhteys lähtee kuuden tunnin päästä ja saapuu New Yorkiin iltakahdeksalta. Päätän jättää tavarat majataloon ja lähteä kierrokselle Mysticiin. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että löydän enää koskaan itseäni tästäkään paikasta, joten parempi kiertää nyt kun on mahdollisuus.

Mystic osoittautuu yhdeksi viehättävimmistä pikkukylistä, joissa olen käynyt. Saatan tosin olla hieman syksyisen väriloiston sokaisema huomioiden, että edellisen kuukauden olen katsellut käytännössä pelkkää aavikkoa ja merta. Varsinaista tekemistä ei juuri ole, mutta kävelen ympäriinsä pikkukaupunkitunnelmaa sisäänhengittäen. Kaupunkia halkoo nostosilta, joka on toinen Mysticin kahdesta matkailuvaltista. Kesäisin täällä saattaa kuulemma olla tuntien autojonoja, koska nostosiltaa pidetään ylhäällä puolikin tuntia kerrallaan ja valtatie kulkee suoraan Mysticin halki. Ei kovin käytännöllistä, mutta mukavan nostalgista. Pikkukaupat, kahvilat ja kymmenen asiakaspaikan ravintolat sijaitsevat pienissä puumökeissä. Nämä samat pikkubisnekset ovat ilmiselvästi olleet pystyssä jo vuosikymmeniä. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Mieleni lepää rauhallisissa maisemissa ja edellisten päivien vastoinkäymiset ovat kuin muisto vain.

(kuvassa maitovalas akvaariossa vähän Mysticin ulkopuolella, jonne ehdin myös)

Mysticin toinen nähtävyys ei kuulosta ensikuulemalta kovin ihmeelliseltä. Se on pizzeria nimeltä Mystic Pizza. Sekä wikitravel että pienen limonadikioskin myyjä kuitenkin vakuuttivat minulle, että minun on ehdottomasti syötävä lounaani siellä. En ole suuri pizzan ystävä, mutta astun kuitenkin sisään.

Paikan päällä minulle selviää, että Mystic Pizza on seissyt samalla paikalla jo lähes 40 vuotta. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, paitsi ruoan lienee pakko olla melko hyvää. Mystic Pizzan tekee kuuluisaksi se, että joskus 80-luvulla eräs Hollywood-käsikirjoittaja vieraili sattumalta ravintolassa ja inspiroitui paikasta niin, että päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 1988 päivänvalon näki Donald Petrien ohjaama, paikan päällä kuvattu elokuva nimeltä Mystic Pizza, jonka pääosaa esitti... Julia Roberts! http://www.imdb.com/title/tt0095690/

Pizzassakaan ei ole valittamista, mutta muutaman tunnin päästä olen onneksi jo AmTrakin kyydissä matkalla kohti oletettavasti vielä makoisampia sliceja. Vaikka pikkukaupungeissa on välillä hauska käydä, ahdistun niistä todella nopeasti. Tätä ahdistusta on omiaan lievittämään seuraava kohde eli New York, erilaisten kulttuurien sulatusuuni ja loputtomien haaveiden symboli. Siitä lisää seuraavassa merkinnässä.

Perjantai 2.11.

Havahdun kuolemalta haisevassa motellissani herätyskellon soittoon aamuyhdeksältä. Olen lähinnä torkkunut epämääräisiä parinkymmenen minuutin jaksoja koko edellisen yön. Kun tähän lisätään valvottu sitä edellinen yö, ei olotila ole ihan kaikista freesein. Väsymystä suurempi ongelma on kuitenkin se, että minulla ei ole tietoa sen kummemmin seuraavan yön majapaikasta kuin siitä, miten pääsisin 150 kilometrin päähän Mashantucketiin.

Olen siis matkalla Foxwoodsiin pelaamaan World Poker Finalsia, mutta tällä hetkellä olen jumissa kuppaisessa motellissa keskellä ei mitään lähellä Hartfordin lentokenttää Connecticutin osavaltiossa. Nyt olisi todella mukavaa, jos netti kerrankin toimisi.

Pusken suoraan motellin aulaan koneen kanssa, sillä kokemukseni mukaan hotellien langattomat toimivat yleensä parhaiten aulassa. Niin nytkin. Googlen etusivu lataa kyllä puoli minuuttia, mutta ainakin saan jotain irti. Haluaisin kovasti katsoa google mapsista missä olen (vähän Bostonista etelään enkä kaukana Kanadan rajasta aivan Koillis-USA:ssa, selviää myöhemmin), mutta se on netille liian rankka tehtävä. Saan sentään puolen tunnin tonkimisella kaksi olennaista mutta masentavaa informaationjyvästä irti: Ensinnäkin täältä ei ole minkäänlaista liikennettä Mashantucketiin päinkään, ja toiseksi kaikki hotellit pelipaikalla ovat täynnä.

Kysyn epäilyttävältä aulatyöntekijältä, paljonko taksi Mashantucketiin maksaisi. Hän veikkaa 200 dollaria, muttei tiedä varmasti. Lisäksi hän sanoo, että taksin tilaamisessa menee puoli tuntia. Mielestäni matka Hartfordin kentältä kesti maksimissaan 15 minuuttia, joten en aivan ymmärrä mistä asti taksit muka tulevat. Näyttää siltä, että edessäni on kallis taksimatka. Sen kanssa voin elää, mutta hotellitilanne on suurempi ongelma. Tänne en missään tapauksessa palaa, sillä Bradley Motel on kirkkaasti kamalin läävä missä olen koskaan nukkunut. En edes pidä itseäni kovin kriittisenä hotellien suhteen - olen backpacker-vuosinani viettänyt monia öitä kaiken maailman hostelleissakin - mutta johonkin raja on vedettävä. Päätän murehtia hotellista myöhemmin ja kurvata kohti kasinoa taksilla kaikkien laukkujeni kanssa. 40 kiloa matkatavaroita ei ole kovin miellyttävä määrä perässä vedettäväksi, mutta minkäs teet.

Matka kohti Foxwoodsin kasinoa on leppoisa, vastaantulijoita ei alun jälkeen juuri ole. Maisema on ensin metsän ympäröimää moottoritietä, sitten aina vain kapeammaksi käyvää mutkittelevaa pikkutietä. Ulkona on kymmenisen astetta lämmintä, vuodenaika näyttää Lapin syksyltä. Lehdet ovat vielä puissa ja vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt värittävät maisemaa joka ilmansuunnassa. Rullaan ikkunaa auki, ja ilma tuoksuu raikkaalta. Tuntuu, kuin kohtaisin kaikki syksyn ihanat puolet (eli kaiken paitsi sateen). Mukavaa vastapainoa Meksikon paahteelle.

Noin puolentoista tunnin jälkeen ja mittarin näyttäessä 220 taalaa näen ison Foxwoods-kyltin. Alla lukee: "Saavuit juuri Pequot-intiaanien omistamalle alueelle. Täällä pätevät intiaanilait". Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, sitä en tiedä. Lähimmästä asutuksesta on jo ainakin parikymmentä kilometriä, ja vähän tuntuu siltä että täällä ei ehkä kannata hirveästi rettelöidä. Kaikesta on pääteltävissä, että täällä ongelmat selvitetään jotenkin muuten kuin kutsumalla poliisi paikalle kymmenien kilometrien päästä.

Intiaanikasinot eivät itse asiassa ole USA:n pokeriskenestä tietäville uusi juttu. En ole perehtynyt asiaan sen tarkemmin, mutta pähkinänkuoressa joskus Reaganin presidenttikaudella valtaväestö ja intiaanit päätyivät jonkinlaiseen sopimukseen, jonka seurauksena intiaaniväestö saa harjoittaa yksinoikeudella uhkapelitoimintaa korvaukseksi hallituksen varastamista maista. Heimopäälliköt olivat kaukaa viisaita, sillä kasinotoiminta tunnetusti tuottaa. Ainakin New Jerseyn, Nevadan ja Floridan osavaltioissa tosin muutkin saavat pyörittää uhkapelejä erikoisluvalla, jonka syistä minulla ei ole tietoa. Joka tapauksessa isoja live-turnauksia on jenkeistä aika vaikea löytää edellämainittujen osavaltioiden ulkopuolelta ilman, että pelaa intiaanikasinoilla. Ja näissä järjestelyt eivät kuulemma ihan aina suju samalla lailla kuin Vegasin loisteessa. Minä olen kuitenkin selvinnyt jo Ranskan live-peleistä, joissa paikalliset sahaavat silmään minkä ehtivät (enkä nyt tarkoita bluffaamista), joten uskon selviäni mistä tahansa.

Saavun kasinolle viittä minuuttia ennen turnauksen alkua. Täällä ei ole käytössä myöhäisrekisteröintiä, joten juoksen laukkuineni tiskille ja lätkäisen 3500 taalaa tiskiin. Saan lipukkeen toiseksi viimeisenä kaikista pelaajista. Sen sijaan, että menisin pelipöytään, lähden etsimään paikkaa laukuilleni. Nousen hissillä tasoa ylöspäin kasinolta pääkerrokseen ja seuraan kohti loppuunmyytyjä hotelleja osoittavia kylttejä.

Parissa minuutissa minulle selviää, että ennakkoluuloni paikan suhteen olivat täysin turhia. Jos matkaa paikkaan nimeltä Mashantucket, joka sijaitsee osoitteessa Middle of nowhere, USA ja jonka sisäänkäynnillä ilmoitetaan että paikassa toimivat omat lait, niitä tosin voidaan ehkä pitää perusteltuina. Ilokseni kuitenkin huomaan, että Foxwoods on paitsi helvetin iso, myös äärimmäisen miellyttävä paikka.

Jos ikkunoista ei näkyisi loputonta havumetsää vailla ristin sielua missään, minulle tulisi ensimmäiseksi mieleen jonkinlainen loistoristeilijä Karibialla. Kompleksi on pari kilometriä suuntaansa pitkä, sisältää kolme (!) kasinoa ja loputtomasti peliautomaatteja, parikymmentä ravintolaa, yökerhoja, kolme hotellia ja niin edelleen. Sitä halkovat isot promenadit, jotka ovat täynnä erilaisia pikkukauppoja ja tax free-myymälöitä. Paikka on aivan täynnä viikonlopputuristeja. Muistan lukeneeni, että Foxwoodsiin tullaan parin tunnin ajomatkan päästä New Yorkista ja Bostonista viikonloppulomalle, vähän samaan tyyliin kuin suomalaiset lähtevät ruotsinlaivalle. Paikka on kasinon lisäksi myös giganttinen viihdekeskus. Tämä lupaa hyvää pelien kannalta. Kun pokeriammattilaiset pelaavat keskenään, voitolle jää yleensä vain talo. Hyvät pelit vaativat aina satunnaisia hupipelaajia eli "paisteja". Tällaiset paikat, joihin hupipelaajat pyhiinvaeltavat viikonloppulomalle päivätöistään ovat pokeriammattilaisen paratiiseja.

Heivaan laukkuni narikkaan, syön hätäisen nuudelilounaan ja syöksyn innokkaana pelipöytään. Enkä suotta. Seuraavaksi nuorin pelaaja pöydässäni on ehkä 40-vuotias, keski-iän minut mukaanluettuna huidellessa 50 pinnassa. Viiden minuutin jälkeen minulle on selvää, että tämä on heikkotasoisin turnaus missä olen koskaan pelannut. Silmäni tähyävät jo reilun 200 000 dollarin ykköspalkintoa.

Päivä on kuitenkin pitkä ja raskas. Käyn hakemassa tauoilla ns. energy shotteja (täyteen lisäaineita ja ties mitä myrkkyjä pumpattu eräänlainen tiivistetty energiajuoma, joita saa jenkeissä joka kaupasta), mutta meinaan silti nukahtaa pöytään. Aivotoimintani on erittäin vajavaista. Tällä kertaa tosin syy ei ole pelkästään minun. Kiroan vielä kerran mielessäni feidanneet ystäväni. Päivän puolivälissä tajuan jo, että en voi pelata yhtä aggressivisesti kuin yleensä, sillä aggressiivinen pelityyli vaatii henkisiä paukkuja, joita minulla ei tänään ole. Päädyn pelaamaan 13 tunnin päivän abc-pokeria, jollaista voisi opettaa koulutetulle apinallekin. Olen sillä kirkkaasti pöydän paras pelaaja, ja pääsen yötauolle hyvistä asemista. En niin hyvistä, kuin parhaana päivänäni tässä seurassa pääsisin, mutta kuitenkin paremmissa kuin isossa turnauksessa pitkiin aikoihin.

Taiston tauottua kello on jo yksi yöllä. Olen iloinen jatkopaikastani, mutta tietämättömyys seuraavan yön majapaikasta käy aina vain painostavammaksi. Käyn kysymässä kaikkien kolmen hotellin aulasta peruutushuoneita. Niitä ei ole. Lopulta tilanteeni kuultuaan viimeisen hotellin erittäin ystävällinen respaneitokainen soittaa johonkin varaustoimistoon, ja kymmenen minuutin päästä olen jo taksissa matkalla kohteeseeni, jonka nimen ja osoitteen hän kirjoitti paperilapulle. Siinä lukee "Mystic Inn, Mystic, Connecticut".

Ajomatka hotellilleni kestää nelisenkymmentä minuuttia. Tie on kapea, mutkitteleva ja tiheän metsän reunustama. Koko taipaleella ei ole minkäänlaisia katuvaloja, ja kuski joutuu ajamaan suurimman osan matkasta noin neljääkymppiä. Kuski on ensimmäinen intiaanitaustaiselta näyttävä henkilö, johon olen koko Foxwoodsissa törmännyt. Hän ei ole kovin puhelias, mutta kertoo kuitenkin intiaanien asuvan muutaman kilometrin päässä kasinosta reservaatissa. Kasinotoiminnan pyörittämistä varten he ovat palkanneet tavallisia amerikkalasia. Yritän höpöttää jotain satunnaista siitä, kuinka olen kaukaa Suomesta ja niin päin pois keventääkseni painostavaa tunnelmaa. Tai ehkä se on painostava vain päässäni, jossa pyörii ajatus siitä, miten synkkää olisi jos kuskini heivaisi minut ulos tänne säkkipimeän metsän keskelle. Kuski ei vaikuta innostuneelta jutuistani, joten katson parhaimmaksi pitää turpani kiinni.

Lopulta tien päässä näkyy muutamia valoja. Ajamme parin talon ohi. "That's the city centre", kuskini kertoo. Olemme kaupungissa nimeltä Mystic, asukasluku noin tuhat. Hotellini on pieni majatalo, jota pitää kahdeksankymppinen dementoitunut mummeli. Hän ei löydä varaustani kirjasestaan (vaikka hänelle on ilmeisesti soitettu noin 45 minuuttia aiemmin), mutta antaa minulle kuitenkin huoneen. Se on kodikas mutta kuuma. Huomaan, kuinka patteri on aivan tapissa, ja otsalleni puskee hikikarpaloita jo minuutin huoneessaolon jälkeen. Vartin päästä mummeli kipittää ovelleni keppinsä kanssa ja kysyy, onko minulla kylmä. Kaikki tämä tuntuu aivan siltä, kuin olisin saapunut keskelle Twin Peaks-televisiosarjaa.

Mystic Inn päivänvalossa.

Tiistai 30.10.

Olemme rantautuneet Rioon seuraamaan WSOP:n pääturnauksen finaalipöytää heti sen alkaessa. Mukana on enää kolme pelaajaa, ja parhaissa asemissa on kaverimme Greg Merson. Olemme kaikki pukeutuneet identtisiin kannatuspaitoihin, jossa lukee isolla "#WENEEDIT!" Aina kun Greg voittaa potin, huudamme taustalta "We need it". Meteli kasvaa ekspontentiaalisesti sitä mukaa, kun haemme lisää ja lisää Budweiseria. Meitä on lavan takana reilut 30 Team Mersoniin kuuluvaa. Joukossa on pokerikavereita vuosien takaa, sijoittajia, perheenjäseniä. Ainakin neljällä ystävälläni on parin prosentin osuus Gregistä. Sen sai ostettua kolmellasadalla, ja se on nyt tuottamassa yli 160 000 dollaria takaisin. Ei hullumpi sijoitus. Kaikki olettavat Gregin harjaavan turnauksen nopeahkosti, sillä molemmat vastustajat ovat selvästi heikompia.

Greg kohtaa takaiskuja eikä voittaja ratkea. Haemme lisää Budia. Peli jatkuu ja jatkuu. Aamuneljältä on jo selvää, että kyseinen finaalipöytä on WSOP:n yli 40-vuotisen historian pisin. Lähemmäs parinkymmenen Budin jälkeen tunnelma katsomossa alkaa muuttua väsyneeksi. Päätämme lähteä hetkeksi estradilta ja mennä käymään kaverini Andyn huoneessa. Katselemme ESPN:n lähetystä finaalipöydästä, joka tulee 15 minuutin viiveellä. Näemme omat punertavat kasvomme hurraamassa. Näen, kuinka Andyn silmäluomet alkavat painua. 11 tuntia intensiivistä reilaamista ja vielä intensiivisempää Budweiserin litkimistä on tehnyt tehtävänsä. Andyn huoneen sohva tuntuu petollisen mukavalta.

Havahdun aamukymmeneltä siihen, että jättikokoisista ikkunoista sisään paistava aurinko grillaa ihoani. Minulla on uskomaton jano, mutta minibaarista on juotu kaikki ei-alkoholipitoinen. Syöksyn vessaan ja litkin juomakelvotonta vettä hanasta kuin koira kuumana kesäpäivänä. Olo hulppean illan ja lyhyiden yöunien jälkeen on varsin sekava. Katselen sängyllä retkottavaa Andyä ja ESPN:n jenkkifutisohjelmaa hetken. Sitten se iskeytyy tajuntaani - ai niin, se finaalipöytä! Kuka edes voitti?

Yritän soittaa kavereilleni, mutta puhelimeni ei toimi. Otan hissin aulaan ja yritän kysyä työntekijöiltä, mutta kukaan ei tiedä. En keksi muutakaan, joten otan taksin omalle hotellilleni ja tarkastan asian netistä. Uskollista fanitusta. Finaali on ratkennut Gregin eduksi vasta kahdeksalta aamulla. Koko porukka on nukkumassa ja juhlat siirretty seuraavalle illalle. Painan itsekin pään tyynyyn.

Keskiviikko 31.10.

Herään neljältä intoa täynnä. Tänään on ohjelmassa sekä juuri reilut 8 miljoonaa voittaneen kaverin voitonjuhlat että Halloween, yksi vuoden isoimpia iltoja Vegasissa.

Ilta alkaa Rion reilut 20 000 dollaria yöltä maksavasta Palazzo-sviitistä, joka annetaan aina kahdeksi päiväksi tuoreelle maailmanmestarille käyttöön. Tätä sviittiä ei voi varsinaisesti nimittää huoneeksi eikä edes huoneistoksi, vaan pikemminkin palatsiksi. Jacuzzeja ja yksityisiä uima-altaita nyt löytyy muistakin paikoista, mutta harvemmin hotellihuoneen kylkiäisenä tulee esimerkiksi omaa parturi-kampaamoa.

Voitonmaljat kilistellään pienehkön, 30-40 hengen seurueen voimin. Sviitissä ei tapahdu mitään kauhean ihmeellistä, sillä kaikki odottavat jo rantautumista Marquee-klubille ja Kaskaden Halloween-keikalle. Kuukausi sitten en ollut kuullutkaan koko Kaskadesta, mutta kämppisteni aivopesu elektronisen musiikin suuntaan on tehnyt tehtävänsä ja olen jopa hieman innoissani. Halloween on omiaan lisäämään innostustani, sillä jenkkitradition mukaisesti tytöt pukeutuvat Halloweenina mahdollisimman minimaalisiin vaatteisiin. Las Vegasissa tämä vielä korostuu. Ja meillä taas on Gregin varaamina pari $5000 illalta maksavaa vip-pöytää parhailta mahdollisilta paikoilta. Ilmassa on lupausta huikeasta illasta.

Avauduin muutama entry takaperin siitä, kuinka en ole baareissa tanssivaa tyyppiä ja kuinka naisten iskeminen baareista on siten vaikeaa. En tiedä, onko tähän tullut varsinaista muutosta, mutta tämä ilta on vähintään poikkeus säännössä. En ole koskaan tanssinut yhtä paljon, rohkeasti ja innokkaasti kuin juuri nyt, tai nauttinut yhtä paljon olostani yökerhossa. Ehkä asiaan liittyy jotenkin se, että kaikki yökerhon tytöt haluavat puskea aitioihimme joita normaalisti varailevat lähinnä Hollywood-tähdet, ja meitä myös kohdellaan samoin.

Las Vegasista sanotaan aina, että sinne on äärimmäisen helppo kadottaa itsensä. Olen nähnyt tätä paljon itsekin. Kaikkein eniten se purkautuu havaintojeni mukaan siten, että varatut miehet juoksevat vieraissa. Vaikka kukaan sitä tuskin etukäteen suunnittelee, Vegasissa on aivan liian helppo suistua väärille teille (sori jos pilasin jonkun pokeriystäväni mahdollisuudet päästä ensi kesän reissulle). En ole itse koskaan aiemmin ollut Vegasissa sinkkuna (ja olen aina ollut kiltisti, toim. huom), enkä ole oikein edes ennen tajunnut mistä olen jäänyt paitsi.

Kaiken tanssimisen, kirkkaanpunaisen huulipunan ja millimetrin etäisyydelle työntyvien tyttöjen keskellä ajattelen, kuinka mikään tässä ei ole millään tavalla minua. Minun elämääni ei ole aikoihin kuulunut painaa tonneja illassa baariin, tanssia neljä tuntia kestävän keikan alusta loppuun otsa hiessä tai vastata itseruskettavassa voiteessa kylpeneen barbin lähentely-yrityksiin. Mutta juuri nyt, tänä käsittämättömänä iltana tässä käsittämättömässä kaupungissa, kun olen pukeutunut järjettömään elektroniseen ja musiikin tahtiin sykkivään Halloween-asuun ja Kaskade soittaa neljättä tuntiaan strobovalojen välkkyessä, tähän kaikkeen hukuttautuminen tuntuu jollain tavalla oikealta. Katsoessani ympärilleni näen, kuinka jokaikisellä ystävistäni on tyttö kainalossa. Tuskin kukaan heistä tietää, että 90 prosenttia meistä on vain tavallisia pokerinpelaajia epätavallisissa bileissä. Suljen silmäni ja unohdan viimeisetkin estoni tanssimisen ja kaiken muunkin suhteen. Vegasiin voi kadottaa itsensä myös positiivisessa mielessä.

Torstai 1.11.

Luovin itseni takaisin hotellilleni hetkeä ennen check-outia. Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että minun olisi pitänyt lähteä lentokentälle jo ajat sitten. Sen sijaan tulen tuntia ennen lennon lähtöä huoneeseen, jossa kaikki tavarat ovat hujan hajan enkä löydä edes passiani. Saan itseni taksiin 15 minuuttia myöhemmin, ja toivoa lennolle ehtimisestä on. Olen siis matkalla Connecticutiin pelaamaan $3500 sisäänoston World Poker Finalsia, joka alkaa seuraavana päivänä. Yritän ilmoittaa myöhästymisestäni matkaseurueelleni eli Bryanille ja Andylle, joista kumpikaan ei vastaa puhelimeen. "Varmaan turvatarkastuksessa", ajattelen itsekseni.

Ilokseni lento on myöhässä, koska Barack Obama on kaupungissa ja jumittanut koko lentokentän. Kun Air Force One on millä tahansa USA:n lentokentällä joko nousemassa tai laskeutumassa, koko muu lentoliikenne pysäytetään ja kiitoradat tyhjennetään. Nopeakin pysähdys saattaa myöhästyttää kymmeniä lentoja. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen Obamaan. Äänestäisin pari päivää myöhemmin pidettävissä vaaleissa, jos voisin. Ehdin koneeseen lopulta helposti. Muistan vasta lähtöportilla, etten ole vieläkään saanut yhteyttä kavereihini. Yritän vielä kerran. Andy vastaa. "Heräsimme Bryanin kanssa juuri täältä Palazzosta", hän kertoo. Tajuan, että kumpikaan heistä ei ole ehtimässä lennolle. Kaiken piti olla järjestetty - Andyn siskon piti tulla hakemaan meidät kentältä ja ajaa meidät 150 kilometrin päähän Mashantucketiin, missä ikinä se sitten onkaan, ja meidän piti yöpyä Andyn vanhempien talossa lähellä kasinoa - eikä minulla siten ole minkäänlaista varasuunnitelmaa. Itse asiassa en edes tiedä, missä helvetissä Mashantucket tai Connecticut on. Astun kuitenkin koneeseen. Ikimuistoisen illan jälkeen elämä tuntuu hauskalta seikkailulta. Kun laskeudun viisi tuntia myöhemmin pimeään Hartfordiin, jossa on viisi astetta lämmintä eikä kukaan lentokentällä ole kuullut paikasta, johon olen menossa eikä minkäänlaisia busseja tai junia kulje hurrikaani Sandyn jäljiltä, seikkailu ei tunnu enää niin hauskalta.

Olen aivan kuolemanväsynyt. Kello on jo 23, eikä minulla ole kunnollista käsitystä olinpaikastani. Kylmyydestä päättelen, että nyt ollaan pohjoisessa. Ihmisten puutteesta voi taas vetää johtopäätöksen, että Bradley Airport ei liene minkään metropolin vieressä. Nämä asiat olisi toki voinut googlettaa etukäteen, mutta go with the flow ja niin edelleen. Otan taksin lähimpään hotelliin. Auto kurvaa aina vain pimeämmille kujille. Päädyn lopulta kammottavaan tienvarsimotelliin, jossa ei ole lisäkseni muita kuin outo respatyöntekijä. Missään ei ole ravintolaa, vaan iltapalavaihtoehtoni rajoittuvat automaatin suklaapatukoihin ja sipseihin. Kiroan sitä, miksen jäänyt Vegasiin kaverieni kanssa. Huoneessani haisee kuolema. Yritän selvittää, miten pääsisin sinne 150 kilometrin päähän huomiseksi keskipäiväksi, mutta netti ei toimi ja aivoni vielä vähemmän. Painan pään tyynyyn.

Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. En ole erityisen säikky, mutta joku tässä motellissa saa niskavillani pystyyn. Paikka on iso ja autio, kuin suoraan Hohto-elokuvasta. Ilmastointiputkista kuuluu epäilyttäviä rapsahduksia. Kaikkein pelottavinta on kuin suoraan oveni takaa kuuluvaa äänekäs kolina, joka kuulostaa aivan siltä kuin oveni ulkopuolella raahattaisiin jonkinlaista luurankoa. Ääni tuntuu tulevan kymmenien senttien päästä, mutta kun katson ovisilmästä käytävässä ei näy ketään. En uskalla avata ovea. Ääni toistuu puolen tunnin välein, ja herään siihen joka ikinen kerta läpi yön. Sekavien painajaisten läpi se tuntuu joka kerta painostavammalta. En tiedä, nukkuisinko yhtään paremmin jos tietäisin sen paljastuvan aamulla jääpalakoneeksi. Luultavasti en, sillä sängyssäni on mustia karvoja ja huoneessa on yhtä kylmä kuin ulkona. Nyt ollaan aika kaukana Las Vegasin loisteesta.