Miikka Anttonen

Olin viime lauantaina Mascotissa vanhan ystäväni kanssa parantamassa maailmaa. Ystäväni oli ollut juuri tapaamassa vanhempiaan, ja puheeksi oli tullut pokerinpelaamiseni ja jatkuvat kasinovierailuni. Vanhempien näkemyksen mukaan olin kuulemma uhkapeliriippuvainen, ja voitolliset tuloksetkin selittyvät ainoastaan tuurilla. Tämä on varsin yleinen näkemys asiaan vihkiytymättömien keskuudessa, joten oikaistaanpa muutamia harhakäsityksiä.

Tyypillisesti kaikessa uhkapelissä voitolle jää vain järjestävä taho, eli "talo". Jos otetaan esimerkiksi kauppojen kassoilla seisovat peliautomaatit, niiden pelaaminen voitollisesti on täysin mahdotonta. Sama koskee vaikkapa rulettia, blackjackia ja muita kasinopelejä. Toki jos kysyt keneltä tahansa automaattia rämpyttävältä mummolta tuloksista, vastaus on aina "kyllä minä olen vähän voitolla, tai ainakin omillani". Tämä on uhkapeliaddiktiota pahimmillaan. Kaiken uhkapelintarjoamisen perusidea on luonnollisesti tehdä voittoa. Mikään kasino ei yritä lahjoittaa rahaa pelaajilleen tarjoamalla sille epäsuotuisia pelejä. Uhkapelien luonteeseen kuitenkin kuuluu, että pelaajille osuu välillä myös voittoja. Siksihän niitä pelataan.

Jos ajatellaan esimerkiksi tyypillistä hedelmäpeliä, sellaisen palautusprosentti on noin 90:n luokkaa. Jokainen euron pyöräytys palauttaa siis pitkässä juoksussa takaisin 90 senttiä, mutta yksittäisellä kerralla lopputulos voi olla mitä vain nollan ja sadan euron päävoiton väliltä. Jos pelaajat tajuaisivat maksavansa 10 senttiä jokaisella napinpainalluksella, pelejä ei varmasti kovin moni pelaisi. Tätä pelaamisen hintaa kutsutaan rakeksi.

Miksi pokerinpelaaminen on sitten erilaista? On totta, että siinäkin maksetaan rakea. Järjestävä taho, eli kasino tai nettipeleissä jokin uhkapelejä tarjoava sivusto, ottaa siinäkin siivun jokaisesta voitosta (tyypillisesti jotain kolmen ja viiden prosentin väliltä). Juju onkin siinä, että pokeria pelataan muita ihmisiä vastaan. Et tule koskaan voittamaan pitkässä juoksussa peliautomaattia, rulettipyörää tai blackjack-jakajaa, koska kaikki nuo pelit ovat matemaattisesti mahdottomia peitota. Mutta entä toinen ihmismieli? Niin kauan, kun vastapelurisi on niin paljon huonompi että voittomarginaalisi on suurempi kuin rake, pystyt tekemään puhdasta voittoa. Jos kaksi täysin samantasoista pelaajaa pelaa vastakkain, tuolloin voitolle ei tosiaan jää kuin talo. Pokeriammattilaisen tärkeimpiä tehtäviä onkin peliseuran valinta, eli vältellä kovia vastustajia ja viedä rahat amatööreiltä.

Pokerissakin tuurielementti on vahvasti läsnä. Amatööri voi helposti voittaa viikkotolkulla tajuamatta, että on itse asiassa häviävä pelaaja. Maailman huonoin pelaaja voi peitota yksittäisessä jaossa maailman parhaan. Jos pelaisin nyt yhden jaon haasteottelun juuri säännöt oppinutta amatööriä vastaan, voitonmahdollisuuteni olisivat vain karvan yli 50 prosenttia. Kymmenessä jaossa jäisin voitolle ehkä 55% ajasta, sadan jaon jälkeen noin seitsemän kertaa kymmenestä. Monesti hävitessä ärsyttää vastustajan hyvä tuuri. Se sama tuuri on kuitenkin myös se, joka tuo huonoja pelaajia peleihin loputtomasti. (Nopean vilkaisun mukaan maailman suurimmalla pokerisivustolla pelaa tälläkin sekunnilla 100 000 ihmistä, vaikka on vuorokauden hiljaisin aika. Eri pelisivustoja on yli 500, voitollisia pelaajia ehkä 5%. Laske siitä.)

Mistä kaikki raha sitten tulee? Kun ammattilaiset pelaavat keskenään, voitolle ei jää kuin talo. Käytännössä kaikki raha tulee heikoilta pelaajilta. Pokeri on hauska harrastus, ja häviävät pelaajatkin nauttivat pelaamisesta. Nämä ovat myös samaa ihmisryhmää, jotka pokerimenestyksestä kysyttäessä kertovat olevansa "vähän voitolla tai ainakin omillaan".

Tässä kohtaa astuu esiin myös moraalikysymys, jota moni pokeriammattilainen tuskin on pohtinut. Erittäin suuri osa ammattilaisten voittorahoista tulee nimittäin eriasteisista peliongelmista kärsiviltä ihmisiltä. Minun on todella vaikea kuvitella, että pokerin kaltaisessa pelissä kovin moni sijoittaisi tunnollisesti samalla lailla harrastukseensa tietyn summan kuussa kuin vaikka futisjoukkueen kenttävuokriin. Kun huonot pelaajat häviävät, he haluavat usein voittaa tappionsa takaisin tallettamalla lisää ja lisää. Kaikista maailman pokerinpelaajista voitollisia on muutama prosentti, eli jokaista menestystarinaa kohden pitäisi mahtua kymmeniä surullisia ihmiskohtaloita. Nurjan puolen tarinoita kuitenkin harvemmin kuulee.

Pelaan itse lähes pelkästään nettipelejä, ja moraalikysymykset on siten helppo laittaa taka-alalle. Nettipokeri on videopelimäisen hektistä ja jännittävää, summat vaihtavat ruudulla omistajaa hurjaa tahtia ja uusia jakoja tulee muutaman sekunnin välein. Ei siinä paljon ehdi miettiä, onko vastustaja mahdollisesti pantannut perintöhopeansa ostaakseen sisään vielä kerran. Nyt viime aikoina olen käynyt useamman kerran myös kasinolla pelaamassa. En ole kaksisesti voitolla (live-pokeri ei ole minun juttuni), ja ne vähät voitot ovat tulleet käytännössä pelkästään hupipelaajilta. Viimeksi toissapäivänä pöytääni istahti humaltuneen oloinen pukumies, joka kertoi hävinneensä jo pari tonnia rulettiin odotellessaan pöytään pääsemistä. Pöydässä hän ei vaivautunut katsomaan korttejaan, vaan panosti pelimerkkinsä sokkona meidän muiden hieroessa käsiämme yhteen. Tällä kaverilla oli luultavasti sen verran syvät taskut, että muutaman tonnin hävimäinen kasinolle kävi ajanvietteestä. Olen monesti kuitenkin nähnyt myös heikkoja pelaajia, jotka yrittävät tosissaan mutta eivät kertakaikkiaan pärjää. He saattavat juosta pankkiautomaatilla hakemassa lisää rahaa useamman kerran illan aikana, koska ylpeys ja pelihimo eivät anna myöten lopettaa parempia pelaajia vastaan. Kun istuu pelipöydässä ilmiselvästi häviävän amatöörin kanssa, jonka elekielestä huokuu pikemminkin tuska kuin huoleton illanvietto, on välillä vähän vaikea nauttia pelaamisesta ja voitetuista rahoista. Silti nuo tunteet on osattava laittaa taka-alalle, tai muuten tässä ammatissa ei ole tulevaisuutta.

Emmekä me ammattilaisetkaan ole immuuneja uhkapeliaddiktiolle. Vaikka pelaisimme 99 prosenttia ajasta hyvää, voittavaa pokeria, kaikille sattuu joskus mielenhäiriöitä. Ja ne saattavat tulla todella kalliiksi. Yleensä nämä liittyvät aina yksittäisen session tappioihin. Kun häviää vaikka pari tonnia pöydässä huonoa onneaan, tekee niin pirusti mieli yrittää hakea tappioita takaisin ruletista tai isommista peleistä. Olen itsekin kärsinyt menneisyydessä näistä ongelmista paljon, enkä ole ainoa. Pari kertaa olen joutunut vetämään kaverini kasinopelien äärestä pois puoliväkisin. Molemmilla kerroilla kaverini oli niin humalassa, että rahaa olisi takuuvarmasti mennyt huomattavasti enemmän kuin varaa olisi ollut. Nämä tilanteet ovat kuitenkin aina vaikeita, koska toisen ammattilaisen päätöksiin puuttuminen asettaa kyseenalaiseksi tämän harkintakyvyn ja siten koko ammattilaisuuden perusteet. Olen useita kymmeniä kertoja tyytynyt vain seuraamaan vierestä tuttuni tilttaamista, koska mielestäni ei ole ollut asiani siihen puuttua.

Pokeri on hyvin pitkälti itsekontrollipeli. Perustaidot oppii nopeasti, ja 10-20 euron tuntipalkkaan riittävät kohtuulliset taidot kertyvät (henkilöstä riippuen) muutaman sadan pelitunnin jälkeen. Mutta se tuntipalkka edellyttää sitä, ettei koskaan tee huonoja, tunnepohjaisia ratkaisuja. Olisi mielenkiintoista nähdä joku tutkimus siitä, ovatko pokeriammattilaiset enemmän tunnekylmiä kuin muut. En mielestäni itse ole, mutta käytännössä kaikki urallani vastaan tulleet ongelmat ovatkin tulleet tunnepuolelta. Pokerissa rationaalinen ajattelu ja kylmähermoisuus viedään niin pitkälle, että epäilen monen meistä vertautuvan psykopaattisarjamurhaajiin, jotka poistavat uhreiltaan hanniballecterinä ruumiinosia pedanttisen tarkasti silmääkään räpäyttämättä. Täydellinen pokerinpelaaja on tunteeton kone, joka ei hätkähdä mistään eikä varsinkaan suutu koskaan.

Olen jo perusluonteeltani aika lauhkea, mutta yhdestä asiasta minäkin kimmastun helposti. Nimittäin siitä, kun tietämättömät valistavat kuinka häviän ne rahat varmasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin mokomaan uhkapeliin. Minulla ei ole mitään ongelmaa sen suhteen, jos ihmiset eivät arvosta ammattiani tai pitävät pokerinpelaajia ylipäätään epäilyttävänä joukkona. Uhkapelivetoisten ammattien ympärillä tulee aina olemaan tietty leima, joka juontaa juurensa ihmisten kärsimyksistä. Vaikka maailmassa on miljoonia pokerinpelaajia ja raha tulee minulle vaihtelevasta pelaajapoolista eikä suoraan yksittäisen uhkapeliriippuvaisen kärsimyksistä, hyväksyn mukisematta väitteen siitä, ettei tämä ehkä ihan korkeimman mahdollisen moraalin hommaa ole (tätä voi kukin yrittää kompensoida tavallaan, itse kirjoitan väsynyttä blogia ihmisille viihteeksi ja yritän parhaani mukaan suojella luontoa ja eläimiä). Mutta sitä en hyväksy, että pokerimenestystäni kuvaillaan tuuriksi. Olen kuitenkin pelannut yli kaksi miljoonaa jakoa urallani, ja niitä kuuluisia verta, hikeä ja kyyneleitä on vuodatettu saavikaupalla. Arvostan jokaista tuntemaani pokeriammattilaista, koska he ovat kyenneet tekemään itselleen ammatin pelistä, jossa vain pienenpienellä prosentilla on siihen rahkeita. Jos kyse olisi pelkästä tuurista, minun on pakko olla maailman onnekkain ihminen.

Ja sopii muuten tulla kokeilemaan onneaan.

PS: Bookkasin pienen kevätretken ensi viikolle. Ainakin neljä maata, kaksi maanosaa, mahdollisimman vähän matkatavaraa, liian paljon live-pokeria ja totuttua enemmän reppureissumeininkiä. Seuraava blogi tulee siis toivottavasti parinkymmenen asteen paremmalta puolen.

Minä olen ihminen, jota ei ole luotu pysymään paikoillaan. Vaikka olen päällisin puolin patalaiska ja tarvitsen mielellään 10 tunnin yöunet operoidakseni täydellä teholla, inhoan yli kaiken toimettomuutta ja lomailua. Olen kuullut usealta eri ihmiseltä, kuinka olen esimerkiksi rasittavaa rantaseuraa. Kestän enintään 90 minuuttia löhöämistä, ja sitten alan mankumaan pois (lisätään vesiskoottereita ja/tai koralliriuttoja, niin viihdyn rannalla vaikka viikon putkeen). Käsitykseni painajaislomasta on matka Kanarialle, jossa ei tehdä muuta kuin maataan rannalla ja syödään. Jos päädyn joskus menemään naimisiin, häämatkakohde pitää miettiä tarkoin. Kaksi viikkoa rantalomaa jossain "idyllisessä pariskuntien paratiisissa" saattaisi johtaa avioeroon jo ennen Suomeen palaamista. Viidakkoveitsi kädessä pitkin kartoittamattomia polkuja jaksaisin sen sijaan taivaltaa ikuisesti. Kotonakin ahdistun usein helposti, jos ei ole mitään tekemistä (nettipokeri ammattina poistaa tämän ongelman tehokkaasti ja aiheuttaa myös niin lamauttavaa väsymystä, ettei tekemisenpuutetta aina huomaa). Yksittäisen vapaapäivän nyt tarvitsee aina välillä, mutta pidemmän päälle liiallisesta tyhjäntoimittamisesta tulee hulluksi. Nyt olen aika lähellä sitä pistettä.

Tasan viikko sitten taivalsin kohti yksityistä lääkäriasemaa kuulemaan aivoskannaukseni tuloksia. Tunnelmat olivat kaksijakoiset. Jos niistä ei löydy mitään, käytännössä kaikki testit on tehty ja olen edelleen työkyvytön ilman diagnoosia. Jos niistä taas löytyy jotain, se on käytännössä pakosti jotain erittäin vakavaa. Tällä kertaa arpa osui vaihtoehdoista miellyttävämpään, eli aivot olivat hyvinvoivat. Koska kaikki magneettikuvat, neurologiset testit, korva-, silmä- ja yleislääkärien kokeet tulivat takaisin tuloksettomina, sain diagnoosiksi tyhjän paperin ja kehotuksen levätä seuraavat kolme viikkoa ja vältellä stressitiloja, raskasta työtä ja tietokoneen käyttämistä. Jos tilassa ei tapahdu muutosta, niin sitten takaisin ihmettelemään. Välittömästi uutiset kuultuani alkoi ärsyttämään, että palasin takaisin kaukomailta ennen Belizen-kierrosta. Niissä maisemissa tämä hermoloma onnistuisi hieman helpommin kuin märässä ja harmaassa Suomessa.

Lepokehotuksen lisäksi sain myös lähetteen fysioterapeutille, joka saattaa olla osoittautumassa pelastukseksi. Nyt viikkoa myöhemmin olotilani on parempi kuin aikoihin. Nettipokeria en pysty vielä pelaamaan, sillä tietokoneet aiheuttavat edelleen välitöntä huimausta. Tavallinen elämä onnistuu onneksi lähes normaalisti, enkä kärsi arkitilanteissa huimauksesta juuri lainkaan. Joko kyse on fysioterapian onnistumisesta tai stressitilan laskemisesta negatiiviset tutkimustulokset saatuani, mutta joka tapauksessa elämänilo on vahvasti palautumaan päin. Baarissakin kävin jo viime lauantaina, eikä alkoholi vaikuttanut ainakaan negatiivisesti. Itse asiassa tuli normaalimpi olo kuin aikoihin.

Ongelmalliseksi lääkärin ohjeiden noudattamisessa on osoittautunut... kaikki. Ensinnäkin unirytmini ovat olleet jopa tavallistakin enemmän sekaisin, ja olen herännyt pariin otteeseen klo 23.30. Tänään heräsin kello 13, ja onnittelin itseäni suht järkevistä rytmeistä ennen kuin nukahdin uudestaan heräten puolessavälissä salkkareita. Toiseksi jouduin muuttamaan kolmeksi viikoksi tilapäisasuntoon Herttoniemeen, kun en muutakaan lyhyellä varoitusajalla saanut. Kampin Radisson oli kiva, mutta vähän kalliiksi olisi tullut asua siellä lähes täysi kuukausi. Tilapäisessä asunnossani on vähemmän neliöitä kuin kalliolaisessa opiskelijaboksissa, ja puuttuvista asioista voisi mainita esimerkiksi hellan ja lämmityksen. Asunnossa on noin 15 astetta lämmintä, netti toimii ehkä 20% ajasta ja tilaa on niin vähän, ettei täällä voi tehdä yhtään mitään paitsi katsoa läppäriltä tv-sarjoja kahteen huppariin verhoutuneena peitto korvissa.

Kolmanneksi suurta ahdistusta on aiheuttanut myös huoli toimeentulosta. Vaikka akuuttia rahapulaa ei ole, nyt vähän vanhemmalla iällä olen huomannut miettiväni tulevaisuutta aina vain enemmän. Viisi vuotta sitten en olisi paljon välittänyt, mutta nyt olen 26 ja käytännössä tyhjän päällä. Pokeriammattilaisuus on yksityisyrittämistä, joten sairaslomia ei paljon tunneta. Entä, jos en enää koskaan huimaukseltani pysty pelaamaan nettipokeria? Vähän veikkaan, että Kelalta ei paljon sairaspäivärahoja tippuisi. Viime viikkoina olen ihan tosissani harkinnut muita ammatteja ihan vain varasuunnitelmaksi. Ongelmaksi on osoittautunut se, että en ole kiinnostunut käytännössä mistään muusta kuin pokerista ja kirjoittamisesta. Ja ne taas vaativat yhtä lailla näyttöpäätteen edessä olemista, joka on tällä hetkellä minulle myrkkyä. Tai ehkä voisin tehdä hankmoodyt ja muuttaa brooklyniläiseen ullakkohuoneistoon valmistelemaan esikoisromaaniani viskipullon ja kirjoituskoneen kanssa?

Vaikka pokeriammattilaisuus on periaatteessa hienoa vapaaherran elämää, pahimmillaan se on myös paljon normaalityötä ahdistavampaa. En ole tätä ennen paljon stressaillut mahdollisista työkyvyttömyysjaksoista, koska en ole pystynyt kuvittelemaan paria kuukautta pidemmäksi aikaa rajoittavaa sairautta. Pahin mahdollinen eli hiirikäden murtuminen johtaisi 1-2 kuukauden paussiin, muttei sen pahempaan. Selittämätön tietokonehuimaus onkin sitten huonompi juttu, etenkin kun siihen ei tunnu olevan mitään parannuskeinoa. Joko se menee itsekseen ja fysioterapialla ohi, tai sitten ei. Jos ei mene, niin aika kusessa ollaan pitkällä tähtäimellä. Onneksi tämä nyt iski sentään tähän vuodenaikaan, koska kesä ei ole ihan pahinta aikaa olla sairaslomalla, jossa pystyy tekemään kaikkea muuta paitsi datailemaan sisällä. Voi olla, että allekirjoittaneen voi bongata terassilta ja Kaivohuoneelta vähän liiankin usein tänä kesänä.

Koska olen heräillyt uniltani lähinnä 21-23 aikoihin harmaasta, kylmästä, märästä, tuulisesta ja ennen kaikkea masentavasta Helsingistä, olen yrittänyt ratkaista sekä tylsistymis- että toimeentulo-ongelmia pelaamalla live-pokeria Helsingin kasinolla. Sitä lääkäri ei sentään suoraan kieltänyt. Pelit ovat sujuneet onneksi ihan kohtalaisesti, joten lyhyellä tähtäimellä joutunen heittäytymään live-ammattilaiseksi nettipelaamiskykyjä odotellessa. Siinä olen valitettavasti auttamattomasti niin paljon huonompi kuin nettipeleissä, että oletan ansaitsevani ehkä viidesosan normaaleista tuloista. Kyllä silläkin nyt onneksi ihan kohtalaisesti elää, mutta etenkään minun kulutustavoillani säästöön tuskin jää mitään. Lisäksi live-pelaaminen on huomattavan paljon ahdistavampaa, kun omistajaa vaihtaa konkreettisesti käteinen raha. Nettipeleissä voitot ja tappiot eivät tunnu oikein miltään, koska kaikki rahasummat ovat vain numeroita ruudulla. Olen urallani voittanut ja hävinnyt monta kymmentä viisinumeroista pottia tai turnausvoittoa, jotka eivät juuri ole vaikuttaneet mielialoihin. Livenä olen huomannut hermostuvani 200 euron potin häviämisestä, kun raha on suoraan lompakosta pois. Live-pelaaminen on myös uskomattoman paljon tylsempää ja ankeampaa, ja näin viiden päivän liveammattilaisuuden jälkeen käteni syyhyävät nettipeleihin pahemmin kuin koskaan. Tulen tekemään ensimmäisen yrityksen varmasti heti, jos vähänkin tuntuu siltä että pää voisi kestää rasituksen. On äärimmäisen ahdistavaa ajatella, että kuukaudessa käyttäisi enemmän kuin tienaa. Niin sitä vain tulee vastuullisemmaksi sitä mukaa kun vanhenee. Enpä olisi koskaan uskonut lähes kaipaavani säännöllistä palkkashekkiä.

Olen myös miettinyt ulkomaille lähtemistä muutamaksi viikoksi toipumislomalle. Toistaiseksi en vain ole löytänyt energiaa, vaan olen edelleen aika täynnä jatkuvaa laukkujen siirtelyä paikasta toiseen. Eurooppaa pidemmälle en millään jaksaisi hetkeen matkustaa, ja Euroopassa ei ole myöskään oikein houkuttelevan lämmintä missään. Tällä viikolla olisi itse asiassa ollut Marbellassa 1100 euron pokeriturnaus, jonka olisin mielelläni mennyt painamaan ja jäänyt sitten paikan päälle lepäilemään pariksi viikoksi. Ikävä kyllä kuulin turnauksesta vasta paria päivää ennen, kun sopivat lennot oli jo myyty loppuun. Ihan pelkän löhöilyn takia en jaksa johonkin Kanarialle lähteä, ja turnauskalenteri näyttää ärsyttävän tyhjältä lähiviikkoina lämpimien maiden suhteen. Paitsi tietenkin vappuna, jolloin olisi todella pehmeitä pelejä tarjolla monessa paikassa ympäri Eurooppaa. Mutta vappua ei voi jättää väliin, ikinä. Touko-kesäkuun vaihteeseen buukkasin kymmenen päivää Portugalissa pelireissulla, mutta muuten reissusuunnitelmat ovat auki ja taitavat pysyäkin ainakin vapun yli.

Nyt jos koskaan olisi kyllä todella hyvä sauma kevään tulolle. En tiedä kummasta tulen masentuneemmaksi, hyisessä sateessa kävelemisestä vai neljän seinän sisällä istumisesta. Miten tässä kaupungissa ei kertakaikkiaan ole mitään tekemistä paitsi ryyppäämistä ja kuntosalilla käymistä? Jotain ei-stressaavaa pitäisi nimittäin varmaan kohta keksiä, jos aikoo tästä joskus toipua. Olisi edes nalkuttava tyttöystävä kuvioissa, niin voisin olla kerrankin esimerkillinen poikaystävä ja paikalla jatkuvasti ilman silmäpusseja ja 60 tunnin univelkoja. Kavereistakin 80 prosenttia on joko jossain reissussa tai muuten estyneitä siihen aikaan päivästä, kun itse olisin täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Pahuksen normaalit ihmiset ja normaalien ihmisten unirytmit.

Ensimmäisestä viikostani Helsingissä yli puoleen vuoteen ovat jääneet päällimmäisinä mieleen kokonainen tuotantokausi Keeping up with the Kardashiansia jääkylmässä yksiössä peiton alla katsottuna ja pitkiä iltoja hämyisellä kasinolla. Nyt ollaan aika kaukana Meksikon auringonvalosta, merikilpikonnista ja huolettomasta elämästä.

PS. Kuvat ovat joltain thaikkureissulta vuosien takaa eivätkä liity kirjoitukseen mitenkään. Vaihtoehtona oli ottaa täältä luukusta irc-galleriatyylisiä wc-peilikuvia. Se kaatui siihen, että vessassani ei ole edes peiliä.

Tervehdys täältä aurinkoisesta, kauniiden ihmisten ja elokuvatähtien kansoittamasta Hollywoodista. First things first, kunnon turistin tavoin kävin myös heti kättelyssä ihmettelemässä kaupungin maailmankuulua kylttiä:

Ei, kyltti ei ole kokenut vuosikymmenten saatossa metamorfoosia. Olen paikassa nimeltä Hollywood, Florida, parikymmentä kilometriä Miamista pohjoiseen I95-moottoritien varressa. Miten minä oikein tänne päädyin? Kelataanpa vähän taaksepäin.

Pari merkintää takaperin kitisin pokerinpelaamisen (?) aiheuttamasta huimauksesta ja muista ikävistä oireista. Kanadasta ei kovasta yrittämisestä ja yleislääkärin, silmälääkärin, kiropraktikon, osteopaatin ja hierojan konsultoinnista huolimatta löytynyt mitään apua vaivoihin, ja neurologille en siis jonkun Kanadan mystisen lain takia päässyt. Koska oletin ongelmien johtuvan huonoista työasennoista ja liiallisesta näytön tuijottamisesta, päätin pistää pelit muutamaksi viikoksi jäihin ja lähteä Belizeen. Koska minulla oli kuitenkin muutama ylimääräinen päivä ja lentäminen hieman huolestutti huimausoireiden kanssa, päätin tehdä mielestäni aika järkevän muuvin ja ostaa ensin lennot Miamiin ja pitää muutaman välipäivän täällä Floridassa. Näin pääsisin kunnolliseen sairaalaan jos oireet äityisivät todella pahoiksi, ja myös lentäminen Suomeen olisi helpompaa kuin jostain autiosaarelta Belizestä. Jos kaikki sujuisi hyvin, jatkaisin Belizeen muutaman päivän päästä. Lisäksi Hard Rock Seminole-kasinolla Hollywoodissa pelattaisiin sattumalta kymppitonnin WPT-turnaus ja pienempiä sivuturnauksia, joten ajattelin voivani käyttää myös lomapäivät Floridassa hyödyksi. Pääturnaukseen ei ollut tässä kunnossa intoa, mutta $500-$1500 sivuturnauksia olisin mielelläni lätkinyt.

Lennot sujuivatkin rajanylitysongelmat poislukien varsin hyvin. Toinen lento oli kyllä älytöntä turbulenssia, mutta omaksikin yllätyksekseni pääni ei oirehtinut mitenkään. Ehdin jo nuolaista, kun hotellihuoneeseen päästyäni totesin että nyt heittää päässä ja kunnolla. Menin suihkuun, suljin silmät ja annoin veden valua naamalle. Oli kohtalaisia vaikeuksia pysyä pystyssä, ja tuntui kuin kylpyamme olisi avomerellä seilaava paatti, jonka päällä yritin itse tasapainotella. Olin tässä vaiheessa sattuneesta syystä ollut kuitenkin hereillä jo toista vuorokautta, joten hyppäsin sänkyyn ja nukahdin suht vaivattomasti vaikka sänkykin tuntui heiluvan mystisesti.

Unilta herättyäni olo oli suht pahoinvoiva ja edelleen huimaava. Seminole-kasinolla oli kuitenkin juuri alkamassa turnaus, ja fiksuna valitsin sen esimerkiksi syömisen sijaan. Ajattelin, että pokeri nyt viimeistään vie ajatukseni pois huimauksesta. Väärin ajateltu. Pystyin istumaan pöydässä vain parin jaon ajan, ennen kuin tuntui että putoan tuolilta ja oksennus ei ollut kauhean kaukana. Ensimmäistä kertaa elämässäni hylkäsin $240 edestä pelimerkkejä ja ryntäsin kasinolta ulos. Jos minä hylkään pokeripelin kesken kaiken ja jätän vielä rahatkin pöytään, jonkun täytyy olla todella pielessä. Vesisateessa kävely ja hengittely auttoi ja olotila kohentui kuitenkin sen verran, että sain otettua taksin hotellille ja syötyä melkein kokonaisen aterian. Loppuilta sujui yllättävän hyvin, katselin jopa tv:tä ilman sen kummempia ongelmia.

Seuraavana päivänä herätessäni olo oli vähän parempi. Samanlaista perushuimausta mitä tässä nyt on kohta kuukauden ollut ja aavistuksen pahoinvoiva olo, muttei sen pahempaa. Olin varannut tälle päivälle jo aiemmin ajan korvalääkäriltä (johon en Vancouverissa päässyt), josta oletin saavani edes vähän vastauksia. Korvalääkäri katsoi korvat, ei löytänyt mitään ongelmaa mistään. Sain suosituksen hakea apteekista huimauslääkettä. Nappasin elämäni ensimmäisen motion sickness-pillerin, vietin kaksi tuntia aivan älyttömässä ukkosmyrskyssä yrittäen saada taksia ja tulin hotellille lopulta joskus neljän-viiden aikaan illalla aivan likomärkänä. En tiedä katosiko huimaus vai ei, mutta vain muutaman tunnin hereilläolosta huolimatta jostain (mahdollisesti lääkkeen sivuoireena) puski aivan uskomaton väsymys. Käytännössä kaaduin sänkyyn ja heräsin 19 tuntia myöhemmin siihen, kun hotellista tultiin heittämään pihalle missatun checkoutin takia. Olo oli kuin koomasta heränneellä. Hampaiden harjaaminen oli helvetin vaikeaa, kun käsi tärisi kuin horkkatautisella. Odotin taksia seuraavalle hotellille kaksi tuntia, ja koko sen ajan kävelin ympyrää, koska paikallaan seisominen sai aikaan kaikkein huonoimman olon.

Kun vihdoin sain kamat heitettyä seuraavalle hotellille, olo oli jo niin uskomattoman huono ettei 911:een soittaminenkaan ollut kauhean kaukana. Tätä en silloin tajunnut, mutta olin syönyt noin yhden aterian edellisen 48 tunnin aikana, mikä ei varmasti ainakaan edesauttanut asiaa. Tilasin taksin ja kurvasin Aventura Hospitalin emergency roomiin.

Sairaalassa tuntui lähinnä siltä, kuin olisin keskellä jenkkiläisen sairaalasarjan episodia. Sain masentavan sairaalapuvun päälle ja oman huoneen, josta katselin lääkärien ja hoitajien rupattelua. Mietin mielessäni, kenellä on suhde kenenkin kanssa ja odotin Patrick Dempseyn ilmestyvän jostain hetkellä millä hyvänsä. Lääkärit ottivat veri- ja virtsanäytteitä ja aivoista CT-kuvat, ja sain jotain toista huimauslääkettä, mistä ei myöskään ollut mitään apua. Makasin puoliunessa sängyssä pari tuntia ilman mitään lääkärikontaktia, jonka jälkeen lääkäri tuli, kertoi että missään kokeissa ei löytynyt mitään. "Sinusta tuntuu varmaan nyt jo paremmalta?", lääkäri kysyi. Sanoin että yhtä huonolta kuin tänne tullessakin. "Meillä on ikävä kyllä täällä nyt kiireisempiä potilaita", lääkäri sanoi ja lähetti ulos parin tonnin lasku kourassa. American healthcare.

Sairaalassa lähtiessä olo oli aika synkkä, ja hoipertelin sattumalta vastaantulleeseen dineriin syömään. Vointi kohentui tästä sen verran, että pahimmat pyörrytykset lähtivät pois ja pystyin jopa kävelemään normaalisti. Koska aurinko ei ollut vielä edes laskenut, minulla ei ollut mitään tekemistä, kukaan tässä maanosassa ei selvästikään osaa auttaa eikä missään muutenkaan näkynyt kauheasti toivoa, lähdin kävelemään satunnaiseen ilmansuuntaan ilman mitään käryä siitä, missä edes olin. Parin tunnin epämääräisen kävelemisen jälkeen tulin yhteen Miamin alueen suurimmista ostoskeskuksista eli Aventura Mallille. Ei varmasti loppupeleissä kovin kaukana sairaalasta, mutta kävelemäni reitti luultavasti kiersi kilometrikaupalla. Hotellille päästyäni totesin, että ei kai tässä nyt helvetti ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa lento Suomeen. Vaikka en räntäisen kotimaamme ylimpiin ystäviin kuulukaan, niin suomalainen terveydenhuolto ansaitsee kyllä täydet pisteet. Seuraavalle päivälle lento $5000, maanantaille $3000, tiistaille $1500, keskiviikolle $1000. Vedin kipukynnyksen tiistaihin ja päätin pärjätä jotenkin siihen asti.

Sairaalaepisodista on nyt reilut kaksi vuorokautta, ja sen jälkeen fiilis on ollut nousujohteinen. Yhtään täysin selväpäisen tuntuista hetkeä tässä ei ole kuukauteen ollut, mutta nyt pystyy jotain jo tekemäänkin. Mitään kovin järkevää en ole silti saanut aikaiseksi, eilen tosin kävin sentään kymmenen kilometrin kävelylenkillä. Jostain kumman syystä liikkeessä oleminen tuntuu kaikkein luontevimmalta, ja istuminen laukaisee yleensä pahimman huimauksen. Ikävä kyllä täällä myös satoi ja myrskysi aina tähän aamuun asti lähes taukoamatta, mikä vähän hankaloitti ulkoilemista. Luonnollisesti ikään kuin vittuillakseen sade katosi viimeiseksi päiväksi, ja ulkona paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta tänään koko päivän. Jos nyt en ihan rusketusta ehtinyt saada, niin ainakin ihonväri vaihtui kalmankalpeasta keitettyyn hummeriin. Kotiinpäin sekin.

Fiilikset ovat kyllä edelleen todella synkät. En tiedä, johtuuko se enemmän aivoissani mahdollisesti muhivasta sairaudesta vai näiden säiden hylkäämisestä. Olin siis suunnitellut koko ajan niin, että menen Vancouveriin 6 viikoksi pelaamaan, jotta voin sitten pitää huhtikuun käytännössä lomaa, reppureissata pitkin Belizeä ja tulla takaisin ruskeana maailmanmiehenä. Helsinkiin palaamisenkin oletin tässä vaiheessa tuntuvan ihan mukavalta, koska kevät olisi jo pitkällä ja pääsisin tapaamaan kavereita pitkästä aikaa ja kenties pyörimään vähän Helsingin yöelämässä. Nyt hävisin Vancouverissa 50 tonnia ja tulen takaisin punavalkoisena ja puolirampana ilman mitään tietoa siitä, milloin pystyn ehkä seuraavan kerran pelaamaan pokeria, tapaamaan ihmisiä tai ylipäätään tekemään jotain muuta kuin nukkumaan ja kävelemään. Jos olisin tämän tiennyt, olisi Vancouverin-osuus jäänyt väliin ja reppumatkat tehty ajat sitten. Tarkoitus oli siis mennä ensin bussilla Yucatanin niemimaan halki, rajan yli Belizeen ja sieltä laivalla Caye Caulkerille. Googlen kuvahaku on ystäväsi, en voi sanoin kuvailla vitutuksen määrää. Sitä ei ainakaan vähennä Helsingin sääennuste.

Kovasti siis odotin ja toivoin tälle reissublogille vähän kunniakkaampaa päätöstä. Sen verran itsepäisen sinnikäs myös olen, että en totisesti ihan helposti reissua kesken jätä, vaan nyt on luultavasti joku kyllä vähän pahemmin vinossa. Menen lentokentältä käytännössä suoraan neurologille, ja ei auta kuin toivoa että sen jälkeen oltaisiin edes vähän viisaampia. Kaikenlaista reissua ja pokerihappeningia tässä on jo suunniteltu kesälle ja syksylle, mutta niistä ei nyt viitsi edes unelmoida ennen kuin saa tähän jonkinlaisen diagnoosin. Wish me luck.

PS. Ettei nyt ihan synkistelyksi mene, niin survaisen muutaman kuvan tältä päivältä:

Fro-yo ja +30c, tilapäinen piristyminen.

Muotibloggareille terkut mun kengiltä. Ei jaksanut kiinnostaa asianmukainen pukeutuminen, käveleminen muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa.

Nämä kaverit tulivat vastaan niin ruuhkaisella tiellä kaukana puistoista ja rannasta, että kovin pitkää elinikää en poikasille ennustaisi :(

Kuvasivat Hollywood Beachilla ilmeisesti jotain tv-mainosta. Näin vain mallityttöjä ja pienenpieniä bikinejä.

Viisi vuotta erilaisten näyttöpäätteiden tuijottamista, epäergonomisia työasentoja, huonoja unirytmejä, rutisevia niskalihaksia ja muuta hauskaa alkaa ilmeisesti tehdä tehtävänsä. Ennen maaliskuuta 2013 en ole koskaan saanut pokerista minkäänlaisia terveydellisiä oireita. Viimeisen kolmen viikon aikana onkin sitten tuntunut lähinnä siltä, kuin kehoni olisi läväyttänyt edellisen viiden vuoden patoutumat kertaheitolla kärsittäväksi.

Suht yhtäkkiä pamahti jostain päälle korvien paukkumista lukkoon ja takaisin, päänsärkyjä, huimausta, silmissä vilistäviä valkoisia pisteitä ja muuta hauskaa. Maaliskuun seitsemännen päivän tienoilta olo on ollut 24/7 lähinnä sellainen, kuin Mike Tyson olisi jysäyttänyt kunnolla ohimoon. Tai vastaavasti todella humaltunut. Maailma pyörii, silmissä vilisee, raajoja heikottaa eikä ole kauhean mukavaa.

Olen tämän jälkeen ravannut lääkäriltä toiselle ja painanut Kanadan terveydenhuoltopalveluihin parituhatta dollaria siinä sivussa. Yhdelläkään lääkärillä ei toistaiseksi ole ollut mitään käryä siitä, mistä tämä voisi johtua. Yleislääkäri määräsi jotain nenäsuihketta ja särkylääkkeitä joista ei ollut mitään apua, silmälääkäri totesi että näkö on kuin vastasyntyneellä ja silmämunat täysin normaalit. Korvissakaan ei ole mitään häikkää. Kiropraktikosta ja osteopaatista oli sentään sen verran apua, että molemmat totesivat selkäni ja niskani olevan aivan jumissa. Sitä ne ovat kyllä olleet jo vuosikausia, mutta ajoittaisia särkyjä lukuunottamatta niistä ei ole sen suurempaa harmia ollut, enkä ole jaksanut niitä hierotuttaa kuntoon. Nyt olen makoillut hierontapöydällä harva se päivä ilman mitään tuloksia.

Koska mitään sairauksia minulla ilmeisesti ei ole (tai ainakaan lääkärit eivät niitä löydä), niin pakko kai tässä on uskoa että syyllinen on ollut nenäni edessä 12 tuntia päivässä viikkokausia. Nimittäin tietokone, vuokraamani silmiä hajottava Acerin isokokoinen mutta surkean resoluution näyttö, tietokonetuolin virkaa tehnyt puoliksi selkänojaton puutarhatuoli ja liian korkea pöytä.

(Tätä 24. kerroksen näkymää tulee kyllä ikävä.)

Tietenkään en ole viitsinyt pitää lomaa paria päivää pidempään. Ajattelin, että kai tämä nyt siinä ajassa korjautuisi, jos koko juttu pelaamisesta johtuisi. Ilmeisesti väärin ajateltu. Minulla on myös aina ollut tappioputkessa todella suuria vaikeuksia pitää taukoa. Täällä Vancouverissa olen viiteen viikkoon hävinnyt noin 50 000 dollaria saaden aikaan kaksi voitollista päivää. Voin vakuuttaa, että keskittyminen ei ole viime viikkoina ollut ihan huippuluokkaa. Peliä on aavistuksen vaikea seurata, kun katse harhailee ja maailma näytön taustalla pyörii. Muutenkin ajatus on ollut etenevissä määrin kadoksissa viime aikoina. Mutta lähde nyt sitten 50 tonnin tappiot niskassa lomallekaan. Minun filosofiani on aina ollut se, että tappioputkessa painetaan töitä lisää ja lisää kunnes kurssi kääntyy, ja loman aika on sitten kun on voitettu tarpeeksi.

Koska mikään muu ei ainakaan toistaiseksi ole tarjonnut edes pienenpientä helpotusta, tässä ei kuitenkaan enää liene muuta vaihtoehtoa kuin pistää totaalistoppi peleille. Eilen vielä pelasin isot sunnuntaiturnaukset, mutta tästä päivästä lähtien olen sairaslomalla. Ikävä kyllä meille pokerinpelaajille ei ole sairaspäivärahoja, vaan jokainen päivä työkyvyttömänä on suoraan kukkarosta pois. Henkisesti on aivan uskomattoman vaikeaa yrittää pitää minkäänlaista lomaa tappiolla, ja tässä olotilassa se on vielä vaikeampaa. Lomasta on hankala nauttia, kun kadulla kävellessäkin huimaa kuin John Dalyllä ryyppyputken jälkeen.

Vancouverin-osio tästä reissusta ei siis mennyt aivan putkeen. Oikeastaan täällä ei missään vaiheessa ole onnistunut mikään. Se ei kuitenkaan ole kaupungin vika. Vancouver on yleensä aina maailman parhaimmista kaupungeista äänestettäessä listojen kärjessä, enkä yhtään ihmettele miksi. Kaikki allaolevat kuvat on otettu maksimissaan kolmen kilometrin päästä kaupungin ydinkeskustasta.

Näkymä Canada Placelta, käytännössä keskeltä keskustaa. Vesitasoterminaalista lähtee vähän väliä pikkukoneita Seattleen ja lähialueille. Vancouverin keskusta on pari kilometriä suuntaansa käsittävä oma saarensa, joka on pakattu täyteen pilvenpiirtäjiä, ravintoloita, kauppoja ja niin edelleen. Asuin downtownissa myös itse. Enemmän nuorta porukkaa olisi varmaan ollut jossain muualla, sillä esimerkiksi omassa 30-kerroksisessa talossani ei hississä näy juuri muita kuin bisnesmiehiä salkkuineen.

Aivan downtownin kyljestä alkaa Stanley Park-puisto, joka on aavistuksen New Yorkin Central Parkia suurempi. Puisto on tiheän metsän peittämä, ja sitä reunustaa ulkoileville vancouverilaisille elintärkeä, 22 kilometrin mittainen seawall. Keskustasta ei tarvitse juosta kuin kymmenen minuuttia, niin on jo seawallilla henkeäsalpaavien maisemien äärellä.

Satunnainen näkymä seawallilta tuulisena päivänä. Kite surfing (mitä lie suomeksi?) on jotain sellaista, mitä olen aina halunnut kokeilla mutta ballsit eivät toistaiseksi ole riittäneet. Ehkä vielä joku päivä.

Seawallin puolivälin paikkeilla seisova majakka, taustalla North Vancouver.

Pieni osa Stanley Parkista on puutonta puistoa, johon vancouverilaiset tulevat viettämään vapaapäiviään.

Puistosta löytyy myös Vancouverin eniten vierailtu maamerkki, toteemipaalut. Alkuperäiskansat myytteineen ja tapoineen ovat täällä vahvasti läsnä. Stanley Parkin originaalit toteemipaalut ovat peräisin 1800-luvulta, mutta ne siirrettiin joitakin vuosikymmeniä sitten museoon turvaan säältä. Tilalle laitettiin nämä jäljennökset. Propsit vancouverilaisille täytyy antaa siitä, että paalut seisovat puiston ja metsän välissä ilman mitään vartiointia tai suoja-aitaa 24-tuntisella pääsyllä, eikä paaluissa ole minkäänlaisia töherryksiä tai muuta ilkivaltaa. Juoksin itse kertaalleen keskiyön jälkeen paalujen ohi, eikä lähimaillakaan näkynyt yhtään ihmistä. Kuka tahansa voisi töhertää paalut täyteen kirkkoveneitä niin halutessaan. Jos paalut sijaitsisivat Helsingissä, ne tuskin selviäisivät viikkoakaan ilman tussikäsittelyä.

Lost Lagoon-lampi sijaitsee rakennukseni vieressä. Vancouverilaiset todella rakastavat ulkoilua, ja kauniita lenkkipolkuja tulee vastaan joka nurkalla.

Kitsilano Beach, kavereiden kesken Kits. Kaupunginosa on vähän kuin siistimpi versio Kalliosta - paikalla ovat boheemit taiteilijat ja yliopisto-opiskelijat, mutta paskat housussa kadunkulmaan sammuneet pultsarit puuttuvat. Jos tulen joskus uudestaan Vancouveriin, hommaan ehdottomasti kämpän Kitsistä. Jos en muista syistä, niin 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan Siegel's Bagels-leipomon takia. Kitsilanossa asuu myös suurin osa paikallisista julkkiksista, kuten esimerkiksi näyttelijä Ryan Reynolds ja jääkiekkolegenda Trevor Linden.

Kojoottivaroitus Kitsilanossa.

Koska pokeri on nyt pannassa hamaan tulevaisuuteen asti, on aika karistaa Vancouverin pölyt jaloista. Sinänsä kaupunki on loistava, mutta parantelen itseäni mieluummin kuitenkin rannalla kookospähkinä kädessä. Saanpahan edes hankittua kunnon rusketuksen vapuksi, ja niskatkin varmaan tykkäävät lämpimämmästä ilmanalasta. "Joudun" ensin tekemään varikkopysähdyksen Playa del Carmeniin, koska minulla on lähemmäs 50 kiloa matkatavaraa. Ne kaverille dumpattuani matka jatkuu näillä näkymin rajan yli Belizeen ja sieltä edelleen laivalla, kunnes ollaan tarpeeksi pienellä saarella kaukana nettiyhteyksistä ja pokerikiusauksista. Palaan asiaan matkablogin merkeissä, kun blogin kirjoittamiseen ei näköharhojen takia mene neljää tuntia ja auringonpolttamat posket punoittavat synkassa taskurapujen kanssa.