Voihan pokeri ja kadotettu terveys

Viisi vuotta erilaisten näyttöpäätteiden tuijottamista, epäergonomisia työasentoja, huonoja unirytmejä, rutisevia niskalihaksia ja muuta hauskaa alkaa ilmeisesti tehdä tehtävänsä. Ennen maaliskuuta 2013 en ole koskaan saanut pokerista minkäänlaisia terveydellisiä oireita. Viimeisen kolmen viikon aikana onkin sitten tuntunut lähinnä siltä, kuin kehoni olisi läväyttänyt edellisen viiden vuoden patoutumat kertaheitolla kärsittäväksi.

Suht yhtäkkiä pamahti jostain päälle korvien paukkumista lukkoon ja takaisin, päänsärkyjä, huimausta, silmissä vilistäviä valkoisia pisteitä ja muuta hauskaa. Maaliskuun seitsemännen päivän tienoilta olo on ollut 24/7 lähinnä sellainen, kuin Mike Tyson olisi jysäyttänyt kunnolla ohimoon. Tai vastaavasti todella humaltunut. Maailma pyörii, silmissä vilisee, raajoja heikottaa eikä ole kauhean mukavaa.

Olen tämän jälkeen ravannut lääkäriltä toiselle ja painanut Kanadan terveydenhuoltopalveluihin parituhatta dollaria siinä sivussa. Yhdelläkään lääkärillä ei toistaiseksi ole ollut mitään käryä siitä, mistä tämä voisi johtua. Yleislääkäri määräsi jotain nenäsuihketta ja särkylääkkeitä joista ei ollut mitään apua, silmälääkäri totesi että näkö on kuin vastasyntyneellä ja silmämunat täysin normaalit. Korvissakaan ei ole mitään häikkää. Kiropraktikosta ja osteopaatista oli sentään sen verran apua, että molemmat totesivat selkäni ja niskani olevan aivan jumissa. Sitä ne ovat kyllä olleet jo vuosikausia, mutta ajoittaisia särkyjä lukuunottamatta niistä ei ole sen suurempaa harmia ollut, enkä ole jaksanut niitä hierotuttaa kuntoon. Nyt olen makoillut hierontapöydällä harva se päivä ilman mitään tuloksia.

Koska mitään sairauksia minulla ilmeisesti ei ole (tai ainakaan lääkärit eivät niitä löydä), niin pakko kai tässä on uskoa että syyllinen on ollut nenäni edessä 12 tuntia päivässä viikkokausia. Nimittäin tietokone, vuokraamani silmiä hajottava Acerin isokokoinen mutta surkean resoluution näyttö, tietokonetuolin virkaa tehnyt puoliksi selkänojaton puutarhatuoli ja liian korkea pöytä.

(Tätä 24. kerroksen näkymää tulee kyllä ikävä.)

Tietenkään en ole viitsinyt pitää lomaa paria päivää pidempään. Ajattelin, että kai tämä nyt siinä ajassa korjautuisi, jos koko juttu pelaamisesta johtuisi. Ilmeisesti väärin ajateltu. Minulla on myös aina ollut tappioputkessa todella suuria vaikeuksia pitää taukoa. Täällä Vancouverissa olen viiteen viikkoon hävinnyt noin 50 000 dollaria saaden aikaan kaksi voitollista päivää. Voin vakuuttaa, että keskittyminen ei ole viime viikkoina ollut ihan huippuluokkaa. Peliä on aavistuksen vaikea seurata, kun katse harhailee ja maailma näytön taustalla pyörii. Muutenkin ajatus on ollut etenevissä määrin kadoksissa viime aikoina. Mutta lähde nyt sitten 50 tonnin tappiot niskassa lomallekaan. Minun filosofiani on aina ollut se, että tappioputkessa painetaan töitä lisää ja lisää kunnes kurssi kääntyy, ja loman aika on sitten kun on voitettu tarpeeksi.

Koska mikään muu ei ainakaan toistaiseksi ole tarjonnut edes pienenpientä helpotusta, tässä ei kuitenkaan enää liene muuta vaihtoehtoa kuin pistää totaalistoppi peleille. Eilen vielä pelasin isot sunnuntaiturnaukset, mutta tästä päivästä lähtien olen sairaslomalla. Ikävä kyllä meille pokerinpelaajille ei ole sairaspäivärahoja, vaan jokainen päivä työkyvyttömänä on suoraan kukkarosta pois. Henkisesti on aivan uskomattoman vaikeaa yrittää pitää minkäänlaista lomaa tappiolla, ja tässä olotilassa se on vielä vaikeampaa. Lomasta on hankala nauttia, kun kadulla kävellessäkin huimaa kuin John Dalyllä ryyppyputken jälkeen.

Vancouverin-osio tästä reissusta ei siis mennyt aivan putkeen. Oikeastaan täällä ei missään vaiheessa ole onnistunut mikään. Se ei kuitenkaan ole kaupungin vika. Vancouver on yleensä aina maailman parhaimmista kaupungeista äänestettäessä listojen kärjessä, enkä yhtään ihmettele miksi. Kaikki allaolevat kuvat on otettu maksimissaan kolmen kilometrin päästä kaupungin ydinkeskustasta.

Näkymä Canada Placelta, käytännössä keskeltä keskustaa. Vesitasoterminaalista lähtee vähän väliä pikkukoneita Seattleen ja lähialueille. Vancouverin keskusta on pari kilometriä suuntaansa käsittävä oma saarensa, joka on pakattu täyteen pilvenpiirtäjiä, ravintoloita, kauppoja ja niin edelleen. Asuin downtownissa myös itse. Enemmän nuorta porukkaa olisi varmaan ollut jossain muualla, sillä esimerkiksi omassa 30-kerroksisessa talossani ei hississä näy juuri muita kuin bisnesmiehiä salkkuineen.

Aivan downtownin kyljestä alkaa Stanley Park-puisto, joka on aavistuksen New Yorkin Central Parkia suurempi. Puisto on tiheän metsän peittämä, ja sitä reunustaa ulkoileville vancouverilaisille elintärkeä, 22 kilometrin mittainen seawall. Keskustasta ei tarvitse juosta kuin kymmenen minuuttia, niin on jo seawallilla henkeäsalpaavien maisemien äärellä.

Satunnainen näkymä seawallilta tuulisena päivänä. Kite surfing (mitä lie suomeksi?) on jotain sellaista, mitä olen aina halunnut kokeilla mutta ballsit eivät toistaiseksi ole riittäneet. Ehkä vielä joku päivä.

Seawallin puolivälin paikkeilla seisova majakka, taustalla North Vancouver.

Pieni osa Stanley Parkista on puutonta puistoa, johon vancouverilaiset tulevat viettämään vapaapäiviään.

Puistosta löytyy myös Vancouverin eniten vierailtu maamerkki, toteemipaalut. Alkuperäiskansat myytteineen ja tapoineen ovat täällä vahvasti läsnä. Stanley Parkin originaalit toteemipaalut ovat peräisin 1800-luvulta, mutta ne siirrettiin joitakin vuosikymmeniä sitten museoon turvaan säältä. Tilalle laitettiin nämä jäljennökset. Propsit vancouverilaisille täytyy antaa siitä, että paalut seisovat puiston ja metsän välissä ilman mitään vartiointia tai suoja-aitaa 24-tuntisella pääsyllä, eikä paaluissa ole minkäänlaisia töherryksiä tai muuta ilkivaltaa. Juoksin itse kertaalleen keskiyön jälkeen paalujen ohi, eikä lähimaillakaan näkynyt yhtään ihmistä. Kuka tahansa voisi töhertää paalut täyteen kirkkoveneitä niin halutessaan. Jos paalut sijaitsisivat Helsingissä, ne tuskin selviäisivät viikkoakaan ilman tussikäsittelyä.

Lost Lagoon-lampi sijaitsee rakennukseni vieressä. Vancouverilaiset todella rakastavat ulkoilua, ja kauniita lenkkipolkuja tulee vastaan joka nurkalla.

Kitsilano Beach, kavereiden kesken Kits. Kaupunginosa on vähän kuin siistimpi versio Kalliosta - paikalla ovat boheemit taiteilijat ja yliopisto-opiskelijat, mutta paskat housussa kadunkulmaan sammuneet pultsarit puuttuvat. Jos tulen joskus uudestaan Vancouveriin, hommaan ehdottomasti kämpän Kitsistä. Jos en muista syistä, niin 24 tuntia vuorokaudessa auki olevan Siegel's Bagels-leipomon takia. Kitsilanossa asuu myös suurin osa paikallisista julkkiksista, kuten esimerkiksi näyttelijä Ryan Reynolds ja jääkiekkolegenda Trevor Linden.

Kojoottivaroitus Kitsilanossa.

Koska pokeri on nyt pannassa hamaan tulevaisuuteen asti, on aika karistaa Vancouverin pölyt jaloista. Sinänsä kaupunki on loistava, mutta parantelen itseäni mieluummin kuitenkin rannalla kookospähkinä kädessä. Saanpahan edes hankittua kunnon rusketuksen vapuksi, ja niskatkin varmaan tykkäävät lämpimämmästä ilmanalasta. "Joudun" ensin tekemään varikkopysähdyksen Playa del Carmeniin, koska minulla on lähemmäs 50 kiloa matkatavaraa. Ne kaverille dumpattuani matka jatkuu näillä näkymin rajan yli Belizeen ja sieltä edelleen laivalla, kunnes ollaan tarpeeksi pienellä saarella kaukana nettiyhteyksistä ja pokerikiusauksista. Palaan asiaan matkablogin merkeissä, kun blogin kirjoittamiseen ei näköharhojen takia mene neljää tuntia ja auringonpolttamat posket punoittavat synkassa taskurapujen kanssa.

Kirjoitettaessa soi Beach House - Wishes