Whistler ja 24 tuntia turistina

Peleissä on tullut viime aikoina niin pahasti pataan, että ajattelin pitää muutaman rentoutumispäivän. Lisäksi olen ollut jo kuukauden Vancouverissa saamatta aikaan juuri muuta kuin 40 000 taalan nettitappiot ja rakon hiirikäteen, joten lienee korkea aika päivittää blogia myös matkailunäkökulmasta. Yritän pokeriaddiktioltani kyetä viettämään lähiaikoina huikaisevat kolme täyttä vapaavuorokautta Brittiläisen Kolumbian maisemissa. Alla selvitys niistä ensimmäisestä.

20:00: Elämäni ensimmäinen jääkiekon syntymäsijoilla Kanadassa pelattava NHL-matsi on pyörähtämäisillään käyntiin Rogers Arenalla. Tänään on ohjelmassa Vancouver Canucks-Minnesota Wild. Vaikka peli on maanantaina, halli on ääriään myöten täysi ja yleisön pauhunta suomalaisnäkökulmasta jotain aivan käsittämätöntä. Ottelussa on hieman suomalaispanosta, sillä Minnesotassa pelaavat Niklas Bäckström, Mikko Koivu ja farmikomennuksella oleva Mikael Granlund.

Minä en juuri jääkiekosta ymmärrä, mutta betsasin kuitenkin vieraiden vähintään kahden maalin voittoa lähinnä Vancouverin loukkaantumissuman ja alati epävarman maalivahti Roberto Luongon takia. Kertoimeksi sain reilut neljä. Tämä on minun penkkiurheilussani sekä parasta että ikävintä. Minun on täysin mahdotonta seurata juuri mitään urheilutapahtumia ilman jännitysbetsejä. Olen hylännyt haaveet pitkällä tähtäimellä tuottoisasta vedonlyönnistä jo ajat sitten, vaikka toki yritän aina ennen peliä vähän miettiä mihin rahani survon. Tämänkertaisessa vedossa on minusta ihan ideaakin, koska kerroin on iso, Minnesota joukkueena vahvempi ja lisäksi NHL:ssä pelit tuppaavat repsahtamaan sen verran runsasmaalisiksi, että kahden maalin voitto tulee siinä kuin yhdenkin.

Mikko Koivu kauhomassa aloitusta.

Fanitan siis salaisesti Minnesotaa, mutta sinivihreän fanimeren joukossa en uskalla pitää minkäänlaista ääntä. Kun Vancouver menee toisessa erässä johtoon, hymyilen tekohymyä ja heitän high fivet viereisen moottoripyöräjengiläisen näköisen Canucks-fanin kanssa. Minnesota kuittaa kuitenkin melkein heti tasoihin, jolloin koen yhden penkkiurheilurani sykähdyttävimmistä hetkistä. Koko halli nimittäin hiljenee kuin salamaniskusta. Kukaan ei vihellä tai buuaa. Kukaan ei tunnu edes hengittävän. Tauoton kymmenientuhansien äänekkäiden fanien mekastus loppuu kuin seinään, ja muutamien sekuntien ajan hallissa voisi kuulla höyhenenkin putoavan. Sitten kiekko on taas jäässä ja mylvintä jatkuu.

Minnesota menee kolmannessa erässä minulle suotuisaan 3-1-johtoon. Vedon suhteen alkaa näyttää jo hyvältä. Bäckström on maalillaan kuin muuri, mutta harmaita hiuksia minulle aiheuttaa jokaisessa vaihdossa sekoileva Minnesotan pelaaja nimeltä Stoner. Kaveri kadottaa jatkuvasti kiekon omalla alueella ja on aivan tuuliajolla. Sen nyt tietää mitä siitä seuraa, kun stoner tuodaan tänne pilvipäiden mekkaan. Ihmeen kaupalla numerot pitävät ja pääsen lunastamaan isoimman betsivoittoni yli vuoteen.

08:30: Vaikka menin matsin jälkeen melkein suoraan nukkumaan, painan torkkua reilun tunnin ajan. Bussi kohti Vancouverin olympialaisten alppilajiareenana toiminutta Whistleriä lähtee puolen tunnin kuluttua toisesta päästä kaupunkia, enkä ole vielä päässyt edes sängystä ylös. Kadehdin suuresti iltaunisia ihmisiä, jotka pystyvät nukahtamaan aikaisin ja ponnahtavat aamuisin ylös virkeinä seitsemän tunnin unilla. Minulla on aina suuria vaikeuksia nukahtaa iltaisin, aamuisin en herää atomipommin räjähdykseenkään alle yhdeksän tunnin unilla. 10-11 tuntia niin saatan herätä jo hyvällä tuulella.

09:00: Ehdin juuri ja juuri bussiin tyhjin vatsoin. Parituntinen bussimatka Whistleriin kurvaillaan pitkin nimensä veroista Scenic Highwayta. Korkealla meren pinnan yläpuolella mutkitteleva tie koostuu vaihtelevista vuori-, järvi- ja metsämaisemista.

11:00: Heitän kamat hotellille ja lähden suoraan rinteeseen. Sinne päästäkseen pitää tosin ensin vuokrata varusteet ja ostaa hissilippu sekä minun tapauksessani hommata myös hiihdonopettaja. En tule koskaan unohtamaan sitä, kun joskus 10-vuotiaana menin Serenan jyrkimpään rinteeseen ilman mitään laskettelukokemusta. Ajattelin, että ei kai se nyt ole niin justiinsa jos ei osaa kääntyä tai jarruttaa ja painoin pystysuoraa mäkeä alas polvet kyykyssä kuin mäkihyppääjä. Joitakin kymmeniä sekunteja myöhemmin ihmiset hyppivät tieltäni pois kun huusin mäen alla kävelijöitä väistämään. Sukset pysähtyivät vasta kahvion edessä menevälle soratielle. Tämän jälkeen lasketteluni on ollut hyvin heikoissa kantimissa. Vaikka veri on aina vetänyt matkailemaan, niin ikinä en ole vielä alppikohdetta jostain syystä valinnut. Muutaman kerran olen sentään rinteessä aikuisiällä käynyt ja jotenkuten osaan jo kääntyä, mutta ajattelin kertaustunnin olevan paikallaan huomioiden Whistlerin rinteen lähes kaksituhatmetrisen korkeuden. Näiltä korkeuksilta ei viitsi tulla kierien alas.

12:00: Harjoitusrinne on tietenkin täynnä koppavia 9-vuotiaita, jotka kääntyvät taidokkaasti kuin Hermann Maier ja naureskelevat pipoonsa allekirjoittaneen räpellykselle. Pysyn sentään pystyssä ja tekniikkaakin saadaan vähän hiottua, mutta pääosin lasketteluni muistuttaa silti edelleen lähinnä poukkoilevaa fasaania.

13:30: Puolitoistatuntisen opetussession jälkeen päätän painaa gondolilla vuoren huipulle jo ihan näköalojen takia.

14:00: Huipulla totean, että täältä ei kyllä ole mitään toivoa tulla alas yhtenä kappaleena. Nielen ylpeyteni ja palaan viihdyttämään 15 vuotta nuorempia kaatuilevaisella suorittamisellani toista kilometriä alemmas. Saatan olla Whistlerin huonoin laskija, mutta näissä näköaloissa laskettelusta nauttii vähän vajavaisemmillakin taidoilla.

17:00: Laskemisesta tarpeeksi saatuani palautan tavarat vuokraamoon ja kävelen käytännössä yhdestä kadusta koostuvan kaupungin päästä päähän. Muutama ravintola ja baari, parikymmentä hotellia ja loputtomasti suksivuokraamoja, siinä se. Vaikka laskettelu on siistiä ja kaupunki häkellyttävän kaunis, en oikein pysty ymmärtämään miten monet jaksavat elää hiihtokeskuselämää koko talven (enkä varsinkaan ymmärrä miten jotkut jaksavat sitä persläpien maassa, terveisiä vain Valtterille ja Annille sinne La Graveen <3). Täällä(kään) kun ei tosiaan pysty tekemään mitään muuta kuin laskemaan ja juomaan olutta. Ehkä ymmärtäisin, jos uskaltaisin mennä edes toiseksi helpoimmaksi luokiteltuun rinteeseen.

17:30: Reissun traumaattisin kokemus tapahtuu hieman yllättäen ravintolassa. Menen satunnaiseen grilliravintolaan, jossa minua palvelee oikein mukava arviolta parikymppinen tyttö. Kyseessä on halpa ja vaatimaton hiihtokeskusmättölä, ja ihmettelen alusta asti tarjoilijan loputonta palvelualttiutta. Olen hiestä aivan märkä ja hiukset sekaisin raskaan päivän jälkeen, ja haluaisin vain syödä rauhassa nurkassa ilman kerran minuutissa toistuvaa "is everything fine so far?"-kyselyä. Lopulta ajaudun kuitenkin juttelemaan tarjoilijan kanssa muustakin kuin selvästi pakastelihasta valmistetusta pihvistäni. Tyttö on Ruotsista, tullut tänne laskettelemaan ja elättää itsensä tarjoilemalla, ja tunnisti heti aksenttini skandinaaviseksi. Kumpikin meistä on kaukana kotoa, ja elämänasenteissamme paljon samaa. Kun olemme uppoutuneet keskusteluun ties miten pitkäksi aikaa ja muut pöytäseurueet hiiltyneet palvelun puutteeseen, tajuan sen minkä paremmalla tilannetajulla varustettu ihminen olisi tajunnut jo 20 minuuttia takaperin. Tätä ei vielä ole koskaan reilun 26-vuotisen elämäni aikana tapahtunut, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä todella suloinen ja kiinnostava maailmanmatkaajakollega taitaa pitää minusta. Ja saman tien kun tajuan tämän, tunnen kuinka alan hermostua ja stressata siitä, kuinka haisen pahalle ja näytän siltä, että olen ottanut pää edellä tuntumaa lumihankeen tuntikausia. Äsken vielä onnistuin naurattamaan seuralaistani itseironisilla vitseillä huonoista laskettelutaidoistani, mutta nyt pääni lyö täysin tyhjää. Voisin kysyä mitä hän aikoo tehdä illalla, tai pyytää after skille, tai mitä tahansa. Mutta se vähäinenkin "game" mitä minulla on koskaan selvin päin ollut on jostain syystä kadonnut kokonaan. Syytän pitkää parisuhdetta ja talvea kohteessa, jossa yhtä yötä pidemmälle kiinnostavia naisia oli lievästi sanottuna vaikea löytää. Romanttisemman pyynnön sijaan kuulenkin itseni pyytävän laskun. Sitä odotellessani pohdin, voisinko jotenkin vielä pelastaa tilanteen. Nyt tytöllä on kuitenkin kiire toisten pöytien ja tiskin takaa pälyilevän pomon kanssa, joten mahdollisuus on jo mennyt. Jätän tipin ja nousen taksiin miettien, mitä helvettiä äsken tapahtui.

19:00: Illan viimeinen etappi on vuorenrinteessä sijaitseva Scandinave Spa. Se ei ole mikä tahansa kylpylä, sillä kaikki sen altaat ja saunat sijaitsevat ulkona -5 asteen lämpötilassa ja lumipyryssä. Mieleen tulevat kuumat lähteet Reykjavikissa, joissa pulikoin myös aikanaan keskellä talvea. Tulikuumissa altaissa on mukava lillua, kun nenälle putoilee lumihiutaleita ja hiukset alkavat jäätyä. Ainoana miinuksena voisi mainita paikan mainostaman suomalaisen saunan. Edustan kyltissä kerrotaan informatiivisesti suomalaisista viikingeistä ja näiden hammam-kylpylöistä, ja itse saunassa veden heittäminen kiukaalle on kielletty. Täytyy kyllä muutenkin ehkä vähän kritisoida omia ratkaisuja, jos lähtee Meksikoon talvea pakoon ja päätyy lumiseen Kanadaan maksamaan siitä, että pääsee suomalaiseen saunaan. Oh well.

21:00: Nyt voidaan puhua jo aikaisesta illasta. Kirjoitan tätä artikkelia läppäri sylissä karhuntaljan alla, kun hotellihuoneeni takka loimuaa taustalla. Huoneessa on lämmintä ja kotoisaa. Tulevana yönä otan ne täydet yksitoista tuntia ennen seuraavaa yritystä rinteessä, jota huomaan melkein jo odottavani. Ehkä tätä hiihtokeskuselämää voisi sittenkin jatkaa vähän pidempään.

Kirjoitettaessa soi Kings Of Convenience - The Girl From Back Then