Miikka Anttonen

Ensimmäiset pari päivää Vegasissa menivät suht usvassa. Torkuin, pelasin 15 tuntia, torkuin, pelasin toiset 15 tuntia, söin Caesar-salaattia neljältä aamulla lounaaksi, pelasin 6 turnausta joista rahastin nolla, pelasin käteispelejä joihin hävisin pari tonnia. Ei mitenkään odottamaton alku reissulle. Majapaikkana minulla oli ensimmäiset 4 päivää Hard Rock Hotel, joka on Vegasin nimihotelleista kulahtaneemmasta päästä ja sijaitsee myös reilun kilometrin päässä Stripiltä eli pääkadulta. Tiesin kaiken tämän, mutta sain huoneen hintaan $19/yö neljäksi yöksi sattumalta vastaan tulleen hotellitarjouksen kautta, joten en viitsinyt jättää tilaisuutta käyttämättäkään.

Näkymä Hard Rockin huoneen ikkunasta.

Torstai eli 14.2. oli täälläkin ystävänpäivä, ja etenkin jenkeissä se on nimenomaan parisuhteiden, ei ystävyyden juhla ja se päivä kun ostetaan kumppanille romanttinen lahja, syötetään sokerihuurretta, pussaillaan julkisilla paikoilla ja kuiskutetaan toisen korvaan hempeyksiä. Las Vegas on tunnetusti se kaupunki, joka vetää kaikki mahdolliset juhlapyhät täysin överiksi ja kyyninen sieluni odottikin ystävänpäivää kauhunsekaisin tuntein. En äkkiseltään edes muista, milloin viimeksi olisin itse ollut ystävänpäivänä parisuhteettomassa tilanteessa. Vaikka en millään tavalla ystävänpäivästä perustakaan, niin vähän vaikea kaiken Vegasin vaaleanpunaisen sydämenmuotoisuuden keskellä olisi olla masentumattakaan.

Ystävänpäivävitutus alkoi heti aamusta (tai no, "aamusta"), kun kävin aamupalasushilla Ra:ssa Wynn-kasinoa vastapäätä. Olin kuulevinani tarjoilijan äänessä pientä säälinsekaisuutta vahvistaessani, että ottaisin tosiaan pöydän vain yhdelle. Sushit tarjoiltiin sydämenmuotoisilta lautasilta (mitä helvettiä?) ja laskun kanssa tuli pari sydämenmuotoista karkkia. Never again kyseiseen raflaan. Sama meininki jatkui kaikkialla, kadut olivat täynnä hempeileviä pareja, joka ikisellä kasinolla oli joku ystävänpäiväshow jonka teemana oli selvittää ketkä ovat talon rakastunein pari, ja niin edelleen. Ja joka paikassa soi tavallisen hissimusiikin sijaan kokoelma kliseisimpiä hempeilykappaleita.

Minä vietin ystävänpäivää tällaisessa seurassa:

Pokerissa on se hieno puoli, että se yhdistää eri sukupuolia, etnisiä ryhmiä, maailmankatsomuksia ja ikäluokkia. Pokeripöydässä voit olla kuka tahansa mistä tahansa ja elämäsi voi olla miten rappiolla tahansa, eikä kukaan tuomitse. Pokeripöydässä kaikki puhuvat samaa kieltä, pokeria. Minä päätin pelata ystävänpäivän kunniaksi tyypillisen Texas Hold'emin sijaan hieman harvinaisempaa pelimuotoa, ja rekisteröidyin Fixed Limit Omaha 8 Or Better / Stud Hi/Lo Mix-turnaukseen. Se koostuu kahdesta pelistä joista toista en ole koskaan edes pelannut, ja jotka molemmat ovat niin sanottuja seniorien pelejä, jotka eivät tarjoa nuorison kaipaamaa jännitystä vaan muistuttavat enemmän maalin kuivumisen seuraamista. Minusta on aina ollut mielenkiintoista oppia uusia pelejä ja lisäksi niin edellisen kahden päivän loputon häviäminen leipäpeliini että ystävänpäiväkin alkoivat kyrsimään niin paljon, että halusin yksinkertaisesti kokeilla jotain uutta.

Tiesin kummankin pelin säännöt pintapuolisesti, oikeasta pelistrategiasta minulla ei ollut mitään hajua. Pelipöytäni keski-ikä oli luultavasti kahdeksankymmenen tuolla puolen - itseni mukaan laskettuna. En voi sanoa pelanneeni kovinkaan täydellistä split pot-pokeria, mutta illan edetessä aloin saamaan juonen päästä kiinni ja keksimään kikkoja, joilla pappaseurueen saisi nivaskaan. Jatkuvista ahaa-elämyksistä tuli hyvä fiilis, ja muutaman tunnin jälkeen olin jo niin uuden pelin lumoissa että unohdin koko ystävänpäivän.

12 tuntia myöhemmin jäljellä oli enää 11 pelaajaa yhdeksän parhaan saadessa rahaa ja muodostaessa samalla finaalipöydän. Muutama nuorikin kaveri, ja jos alle viisikymppinen pelaa tällaisia pelejä vapaaehtoisesti voi lähes varmasti olettaa kyseessä olevan ammattilaisen. Tällaista en muista aiemmin tapahtuneen, mutta jostain käsittämättömästä syystä turnausjohto hyväksyi pappakaartin valitukset kovasta väsymyksestä ja päätti siirtää turnauksen loppuunpelaamisen seuraavalle päivälle. Tämä taas ei miellyttänyt itseäni, koska seuraavana päivänä alkaisi oman reissuni pääturnaus eli 1675 dollarin WSOP Circuit Main Event Caesar's Palace-kasinolla. Nyt myöhästyisin siitä vain siksi, että papat saisivat vähän levätä. Protestit eivät kuitenkaan menneet läpi, vaan jouduin poistumaan yöpuulle vaivaisen 12 tunnin vääntämisen jälkeen. Olin vielä kutkuttavasti sijalla 9/11 eli pelottavan lähellä jäädä ilman rahallista korvausta ja nimeä lehteen (tässä tapauksessa pokerituloksia listaavalle Hendon Mob-sivustolle).

Seuraava päivä eli perjantai valkeni äärimmäisen kauniina. Taivaalta ei olisi voinut bongata yhtään pilveä edes kiikareilla, ja ulkona tuntui samalta kuin Suomessa joskus huhtikuun lopussa. Aurinko paistaa lämpimästi, kevät on pitkällä, orastavan kesän voi jo aistia. Vegasissa ei tosin tarvitse väistellä puolijäisiä koiranpaskoja. Pääsin checkouttaamaan Hard Rockistakin ja siirtymään kohti Palmsia, josta keinottelin itselleni sviitin käyttäen hyväkseni vanhaa kikkaa.

Jos käyt joskus Vegasissa, on sinun hyvin vaikea välttyä kuulemasta termiä "comps". Jokainen kasino-hotelli vaatii kävijöitään rekisteröitymään ilmaiseen pisteidenkeräysohjelmaan, jota voisi kuvailla uhkapelurin plussa-kortiksi. Aina kun pelaat mitä tahansa kasinolla pokerista peliautomaatteihin, kortti annetaan jakajalle tai tökätään laitteeseen, joka sitten rekisteröi kasinolle pumppaamasi rahan. Mitä enemmän käytät, sitä parempia etuja saat. Compseja saa myös kasinon sisällä tehdyistä ostoksista (useimmissa kasinoissa on Jumbon kokoinen ostoskeskus), ravintoloista, hotelliöistä ja niin edelleen. Itse käytän compsini poikkeuksetta huoneiden upgreidauksiin. Eli jos edellisellä reissulla yövyn ja pelaan tietyssä hotellissa, menen seuraavalla samaan paikkaan ja saan käyttööni sviitin ja/tai muita mukavuuksia ilmaiseksi. Tälle reissulle minulla ei ollut mainittavasti pinnoja säästössä, joten jouduin keräämään niitä mukavan seuraavan viikon varmistaakseni käyttäen klassista Vegas-keinottelua hyväkseni.

Olin jo bookannut seuraavaksi viikoksi yöpymisen tavallisessa huoneessa neljän tähden Palms-hotellista. Halusin kuitenkin oikeasti saman firman vieressä sijaitsevaan huippumoderniin viiden tähden Palms Place-luksushotelliin, mieluiten sviittiin. Kävin siis pari päivää aiemmin pelaamassa elektronista rulettia, joka palauttaa panostukset suhteessa 36:1. Mahdollisia numeroita on 37, eli jos panostat dollarin jokaiselle numerolle, saat varmuudella takaisin 36 taalaa 37 taalan panostamisella häviten siis yhden dollarin. Ei itsessään kannattavaa toimintaa, mutta juju on comps-kortinlukijan huijaamisessa. Se ei laske nimittäin voittoja, vaan kaikki peliautomaatissa kierrätetyt rahat. Kun painoin 12 kymmenen taalan panostuskierrosta läpi, hävisin oikeasti vain ne varmat $120, mutta kortinlukija laski kaikki panostukseni compseihin eli 37 x $10 x 12 = $4440. Yhtäkkiä olinkin Palmsin mielestä korkean profiilin asiakas. Ja tällaisille asiakkaillehan pitää tarjota parasta, joten "yllättäen" check-inin yhteydessä tiedusteltiin josko olisin halukas menemään sittenkin sviittiin Palms Placeen ilman erilliskorvausta. Normaalihinta viikolle sviitissä lienee noin $3500, ja nyt maksoin tästä tavallisen huoneen hinnan eli noin $500 ja koneeseen survotut $120 päälle. Tämä kikka toimii lähes kaikkialla Vegasissa, kasinot näkevät vain lyhyessä ajassa käytetyn suuren rahamäärän ja haluavat varmistaa hemmottelemalla, ettei kala liukene muille vesille tuhlaamaan. Itse olen ollut vähän laiska käyttämään sitä, ja täällä huoneessa kirjoittaessani en voi todellakaan tajuta miksi. Kaikenlaisissa hotelleissa on tullut yövyttyä, mutta tämä menee kyllä top 3:een.

Kuvassa noin 1/3 huoneen pinta-alasta.

Huoneessa on esimerkiksi oma poreallas jossa kävin äsken lillumassa. Kohellukseni täällä tosin muistuttaa erehdyttävästi Bill Murrayta Lost In Translation-elokuvan unohtumattomassa juoksumattokohtauksessa. En nimittäin osaa käyttää suurinta osaa tämän huoneen vempaimista. Painaessani keittiön valokatkaisemaksi luulemaani nappia alkoikin jostain rytisemään kauhealla kolinalla jääpaloja tiskipöydälle ja lattialle. Poreammetta virittäessäni säädin hieronta-asetukset täysille altaan ollessa vasta puolillaan, mikä johti veden suihkuamiseen suuttimista pitkin kylpyhuonetta. En osaa sammuttaa eteisen valoa, koska se toimii ilmeisesti äänen voimalla. Sen siitä saa kun leikkii rikasta.

Selviydyin lopulta uuden pelimuodon turnauksessa finaalipöytään ja lopulta neljänneksi. Kaikki papat jäivät taakse, kolme parempaa olivat nuoria, kyseisissä peleissä minua niin paljon harjaantuneempia ettei mahdollisuuksia tuon parempaan ollut. Hieno kokemus kuitenkin, vaikkei pokaalia tullutkaan ja rahasijakin ylsi vain nipin napin edes nelinumeroiseksi. Kuittasin rahat kassan kautta ja juoksin suoraan Caesar's Palaceen pelaamaan edellämainittua isoa turnausta, jossa pelasin vajaan kymmenen tunnin rupeaman. Pöydässäni istui lähes koko päivän Christina Lindley, jonka kanssa juttelin mukavia tajuamatta tämän hienoista julkkisstatusta. Yleensä julkkis- ja etenkin naisjulkkispelaajat pelaavat enemmän tai vähemmän karmeasti, mutta Christina pelasi mielestäni yllättäen jopa ihan hyvin. Perinteiseen tyyliin sekä minä, Christina että pöydän kolmas hyvä pelaaja putosimme ennen yötaukoa täysin kuutamolla olleiden päästessä jatkoon. Tasan ei käy onnen lahjat. Turnauksessa on huomenna kuitenkin ns. re-entry, ja käynen survaisemassa toisetkin $1675 loputtoman livepokerirotkoni pohjalle. Juuri nyt hyppään kuitenkin luksussänkyyn katselemaan koko seinän kokoisesta ikkunasta kajastavia nukkuvan Las Vegasin valoja. Vielä viikko tätä rinnakkaistodellisuutta, ja sitten Vancouveriin oikeaan maailmaan.

Kuten jo aiemmin vihjailin, päätin melko ex tempore olla jatkamatta vuokrasopimusta ja siirtyä Playa del Carmenista uusiin maisemiin. Kirjoitan tätä jossain Arizonan päällä matkalla Las Vegasiin (palaan tähän kirjoituksen lopussa). Viime viikko oli siis allekirjoittaneen viimeinen Meksikossa tältä erää. Koska päätös tuli perinteiseen tyyliin lyhyellä varoitusajalla, tajusin yhtäkkiä etten ollut tehnyt puoliakaan niistä asioista mitä Meksikossa suunnittelin ja aikaa oli enää viikko. Piti siis tsempata ja nopeasti. Viimeisellä viikolla kävinkin sukelluskurssin loppuun Cozumelissa, polskimassa cenoteissa vähän lisää ja ennen kaikkea Chichen Itzassa.

En ole koskaan ollut mitenkään äärettömän kiinnostunut niin sanottujen pakollisten turistinähtävyyksien katselemisesta. Esimerkiksi Eiffel-tornia tai Big Beniä tuijottaessa minulle tulee aina vähän hölmö olo; Tunnen itseni samaan aikaan massaturistiksi ja varsin usein en edes oikein tajua, mikä missäkin pytingissä on niin hienoa. Nopeasti ajateltuna oikeastaan vain Sydneyn oopperatalo ja Harbour Bridge ovat ihmisen tekemistä rakennelmista iskeneet todella kovaa. Muilta osin olen saanut ensmmän kicksejä viidakossa rämpimisestä, vähän kartoittamattomampien polkujen kulkemisesta ja luonnosta ylipäätään.

Chichen Itzassa olen kuitenkin aina halunnut käydä. Mielestäni mayat o(li)vat ensinnäkin ylipäätään kiinnostavia, ja Chichen Itzan päätemppeli on aina näyttänyt kuvissa jylhältä pönöttäessään keskellä viidakkoa. 13 tunnin reissu kuppaisessa ja erittäin ahtaassa minibussissa 35 asteen helteessä pisti vähän hapottamaan, mutta keskellä Jukatanin niemimaata odottanut näky oli kyllä kaiken kärsimisen, puutuneiden raajojen ja nestehukan arvoinen.

Minulle tuli myös yllätyksenä, että Chichen Itza ei ollutkaan yhtä kuin ylläolevien kuvien temppeli, vaan yhteensä (muistaakseni) 49:stä mayojen "korttelista" koostuva alue. Tämä massiivinen temppeli edustoineen muodosti näistä vain yhden korttelin, eli alue on aivan hillittömän laaja. Kolme tuntia jaksoin kierrellä keskipäivän paahteessa ja kaikenlaisia rakennelmia tuli nähtyä. Syrjäisemmillä alueilla saattoi helposti astella useamman minuutin ilman että tuli ketään vastaan, mikä paransi kokemusta huomattavasti. Esimerkiksi Roomasta en saanut oikein mitään irti - kontrasti sykkivän miljoonakaupungin ja vanhojen raunioiden välillä on liian jyrkkä, enkä ole koskaan oikein oppinut hahmottamaan kaupungin historiallista puolta. Ja mistään on vaikea nauttia, kun 2000 japanilaisturistia ottaa vieressä kuvia ja kaikki nähtävyydet on aidattu kymmenien metrien päästä. Chichen Itzassa tätä ongelmaa ei tosiaan siis ollut, vaan keskellä viidakkoa autioita raunioita ihmetellessä teki mieli kaivaa jostain ruoska ja ryhtyä Indiana Jonesiksi.

Ajastani Playa del Carmenissa jäi kokonaisuudessaan erinomaiset muistot. Pääsin ruksaamaan muutaman kohdan 100 things to do before you die-listalta, voitin isosti netissä ja hauskaa tekemistä riitti joka päivälle. Alla valokuvamuodossa parhaita asioita kahdesta kuukaudesta palmun alla:

Tämä näkymä käytännössä heti oven ulkopuolella joka aamu herätessä. Vaikea kyllästyä.

Yleinen meksikolainen elämänmeno, mikään ei ole niin justiinsa ja kiireellistä. Jotenkin Meksikossa tuntuu usein siltä, että aika ei kulje ollenkaan. Ihmiset maleksivat ympäriinsä ja käristyvät auringossa. Ilmanala on etenkin iltapäivästä niin lauhkea, että väsyttämään alkaa väkisin. Minullakaan ei ollut mitään ongelmia nukkua 13 tunnin yöunien päälle 3 tunnin päiväunia parin tunnin hereilläolon jälkeen.

Rantaelämä. Meillä oli vakiospottina rantalentiskenttien edusta jokapäiväisessä käytössä. Playa del Carmen vetää puoleensa paljon tyttöjä sekä ympäri Meksikoa että etenkin Argentiinasta, jotka pitävät sekä vähäisestä rantavaatetuksesta että länsimaisista miehistä. Meidän spottimme veti vähän liiankin hyvin puoleensa näitä yleensä varsin tyhjäpäisiä mutta miellyttävän näköisiä promotyttöjä, baarityöntekijöitä ja muita leveämmän leivän toivossa Playaan päätyneitä nuoria naisia. Joka päivä viimeistään yhdeltä piti tehdä vaikea valinta rannalle jäämisen ja pelaamisen välillä. First world problems. Eläinrakkaana oli myös hauska seurata, kuinka kulkukoirienkin elämä voi olla ajoittain myös hauskaa rannalla telmimisen merkeissä.

Michelada. Meksikossa kukaan ei osta baarista tavallista olutta, vaan aina micheladan. Se on olutta, johon on sekoitettu tyypillisesti tabascoa, mustapippuria, sitruunamehua, worchester-kastiketta, soijaa ja chiliä. Kuulostaa paperilla suht karmaisevalta, mutta maistuu käsittämättömän hyvältä. Mieleen tulee ehkä aavistuksen tulinen versio simasta. Tavallinen olut ei enää koskaan tulee maistumaan samalta.

Ruoka. Söin puolet ajasta käytännön katukeittiöissä ja sivukujien ravintoloissa muutaman euron annoksia, jotka maistuivat pääsääntöisesti taivaallisen hyviltä. Se nyt tuskin yllättää ketään, Meksikossa kuin oltiin. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin todeta, että itseni kaltaiselle ruokasnobille ruokailu oli myös PDC:n pahimpia puutteita. Kaupungista löytyy rajattomasti meksikolaisia ravintoloita, kaikki huonot pikaruokaketjut, pari pihviravintolaa, huonoja italialaisia ja yksi syömäkelvoton thaikkupaikka. Koska henkinen tasapainoni on ollut jo vuosia kytköksissä vähintään pari kertaa viikossa saatavaan hyvään sushiin, on Playassa ollut välillä vähän vaikea selvitä. Intialaisesta tai thaikustakin olisin voinut jossain vaiheessa maksaa aika paljon.

Ylläolevia kuvia katsellessa herää oikeastaan kysymys, miksi edes lähdin. Hytistyäni tänään Dallasissa (+13c) ja katsottuani Vegasin sääennusteita (+10c) olen jo kysynyt tätä muutamaan otteeseen myös itseltäni. Oikeastaan ainoa todella olennainen syy on se, että Playa del Carmen on niin hiton pieni paikka. Monet kaverini ovat asuneet siellä jo toista vuotta, eivätkä edes suunnittele lähtevänsä pois (ensimmäinen Playa-vauvakin syntyi vähän aikaa sitten). Monelle riittää ranta, aurinko, helpot naiset ja halpa hintataso. Meitä on moneen junaan enkä millään tavalla halua kritisoida muiden valintoja, mutta itseäni ajatus muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa asumisesta pidemmän päälle ahdistaa.

Niin naiivilta kuin se kuulostaakin, olen huomannut kasvavassa määrin kaipaavani suurten kaupunkien vibranssia, ihmisjoukkoja, pilvenpiirtäjiä, kahviloita, kellaripanimoja, julkista liikennettä, aitoja ihmisiä joilla on oikeita ammatteja ja tarinoita (viittaan tällä siis PDC:n "paikallisiin", jotka ovat käytännössä kaikki muuttaneet kaupunkiin jostain muualta nyhtääkseen rahaa turisteilta), toimivaa nettiä, kulttuuria ja ennen kaikkea valinnanvapautta. Auringon laskettua kuudelta Playa del Carmenissa on äärimmäisen vähän tekemistä, jos ei halua vetää kännejä. Siihen taas riittää vaihtoehtoja normaali-ihmisen maksalle vähän liikaakin. Kaipaan suunnattomasti sitä, että voin lopettaa pelit yhdeksältä illalla ja tehdä sen jälkeen melkein mitä tahansa. Kaipaan kaupunkia, jonka päästä päähän ei voi kävellä tunnissa.

Matka jatkuu pitkästä aikaa suurkaupunkiin ensi viikon torstaina. Sitä ennen minulla on edessä 10 päivää olemattomia unirytmejä, 30 tunnin pelisessioita, huonepalvelutilauksia neljältä aamulla, roskaruokaa, liikunnan puutetta ja muita Vegasin lieveilmiöitä. Käytännössä olisin voinut jatkaa suoraan Meksikosta uuteen paikkaan, mutta Las Vegas oli maantieteellisesti sopivasti puolimatkassa ja tekee mieli pelata live-pokeria niin rutosti. En tiedä mikä itsetuhovietti minulla oikein on, kun aina tekee mieli palata kiduttamaan itseäni maanpäälliseen neonvalohelvettiin uudestaan ja uudestaan, mutta varasin reissun noin kahden sekunnin mietinnällä. Aion pelata seuraavat kymmenen päivää live-pokeria lähes koko hereilläoloaikani ja toivottavasti saada sen kipinän tapettua taas vähäksi aikaa. Vegasissa olen yleensä lähes maanisdepressiivinen ja muualla perusonnellinen, mutta live-pokerin aiheuttamia voimakkaita tunnetiloja ei hirveän moni asia paatuneen uhkapelurin kohdalla peittoa. Ja missään sitä ei ole niin hauska pelata kuin synnin pääkaupungissa.

Vegasin valot näkyvät jo horisontissa, lentäjä ilmoittaa laskeutumisesta 30 minuutin päästä. Olisi oikein hyvä idea mennä nukkumaan saapuessani hotelliin iltayhdeltätoista, koska ensimmäinen turnaus tämänkertaisessa rupeamassa alkaa huomenna kahdeltatoista ja minulla on rutosti univelkaa. Jotenkin vähän luulen, että nukkumisen sijaan heitän laukut huoneeseen ja menen samoilla silmillä sekä suoraan pelipöytään että sieltä turnaukseen. Tästä on Meksikon leppoisuus kaukana.

Tiistai 30.10.

Olemme rantautuneet Rioon seuraamaan WSOP:n pääturnauksen finaalipöytää heti sen alkaessa. Mukana on enää kolme pelaajaa, ja parhaissa asemissa on kaverimme Greg Merson. Olemme kaikki pukeutuneet identtisiin kannatuspaitoihin, jossa lukee isolla "#WENEEDIT!" Aina kun Greg voittaa potin, huudamme taustalta "We need it". Meteli kasvaa ekspontentiaalisesti sitä mukaa, kun haemme lisää ja lisää Budweiseria. Meitä on lavan takana reilut 30 Team Mersoniin kuuluvaa. Joukossa on pokerikavereita vuosien takaa, sijoittajia, perheenjäseniä. Ainakin neljällä ystävälläni on parin prosentin osuus Gregistä. Sen sai ostettua kolmellasadalla, ja se on nyt tuottamassa yli 160 000 dollaria takaisin. Ei hullumpi sijoitus. Kaikki olettavat Gregin harjaavan turnauksen nopeahkosti, sillä molemmat vastustajat ovat selvästi heikompia.

Greg kohtaa takaiskuja eikä voittaja ratkea. Haemme lisää Budia. Peli jatkuu ja jatkuu. Aamuneljältä on jo selvää, että kyseinen finaalipöytä on WSOP:n yli 40-vuotisen historian pisin. Lähemmäs parinkymmenen Budin jälkeen tunnelma katsomossa alkaa muuttua väsyneeksi. Päätämme lähteä hetkeksi estradilta ja mennä käymään kaverini Andyn huoneessa. Katselemme ESPN:n lähetystä finaalipöydästä, joka tulee 15 minuutin viiveellä. Näemme omat punertavat kasvomme hurraamassa. Näen, kuinka Andyn silmäluomet alkavat painua. 11 tuntia intensiivistä reilaamista ja vielä intensiivisempää Budweiserin litkimistä on tehnyt tehtävänsä. Andyn huoneen sohva tuntuu petollisen mukavalta.

Havahdun aamukymmeneltä siihen, että jättikokoisista ikkunoista sisään paistava aurinko grillaa ihoani. Minulla on uskomaton jano, mutta minibaarista on juotu kaikki ei-alkoholipitoinen. Syöksyn vessaan ja litkin juomakelvotonta vettä hanasta kuin koira kuumana kesäpäivänä. Olo hulppean illan ja lyhyiden yöunien jälkeen on varsin sekava. Katselen sängyllä retkottavaa Andyä ja ESPN:n jenkkifutisohjelmaa hetken. Sitten se iskeytyy tajuntaani - ai niin, se finaalipöytä! Kuka edes voitti?

Yritän soittaa kavereilleni, mutta puhelimeni ei toimi. Otan hissin aulaan ja yritän kysyä työntekijöiltä, mutta kukaan ei tiedä. En keksi muutakaan, joten otan taksin omalle hotellilleni ja tarkastan asian netistä. Uskollista fanitusta. Finaali on ratkennut Gregin eduksi vasta kahdeksalta aamulla. Koko porukka on nukkumassa ja juhlat siirretty seuraavalle illalle. Painan itsekin pään tyynyyn.

Keskiviikko 31.10.

Herään neljältä intoa täynnä. Tänään on ohjelmassa sekä juuri reilut 8 miljoonaa voittaneen kaverin voitonjuhlat että Halloween, yksi vuoden isoimpia iltoja Vegasissa.

Ilta alkaa Rion reilut 20 000 dollaria yöltä maksavasta Palazzo-sviitistä, joka annetaan aina kahdeksi päiväksi tuoreelle maailmanmestarille käyttöön. Tätä sviittiä ei voi varsinaisesti nimittää huoneeksi eikä edes huoneistoksi, vaan pikemminkin palatsiksi. Jacuzzeja ja yksityisiä uima-altaita nyt löytyy muistakin paikoista, mutta harvemmin hotellihuoneen kylkiäisenä tulee esimerkiksi omaa parturi-kampaamoa.

Voitonmaljat kilistellään pienehkön, 30-40 hengen seurueen voimin. Sviitissä ei tapahdu mitään kauhean ihmeellistä, sillä kaikki odottavat jo rantautumista Marquee-klubille ja Kaskaden Halloween-keikalle. Kuukausi sitten en ollut kuullutkaan koko Kaskadesta, mutta kämppisteni aivopesu elektronisen musiikin suuntaan on tehnyt tehtävänsä ja olen jopa hieman innoissani. Halloween on omiaan lisäämään innostustani, sillä jenkkitradition mukaisesti tytöt pukeutuvat Halloweenina mahdollisimman minimaalisiin vaatteisiin. Las Vegasissa tämä vielä korostuu. Ja meillä taas on Gregin varaamina pari $5000 illalta maksavaa vip-pöytää parhailta mahdollisilta paikoilta. Ilmassa on lupausta huikeasta illasta.

Avauduin muutama entry takaperin siitä, kuinka en ole baareissa tanssivaa tyyppiä ja kuinka naisten iskeminen baareista on siten vaikeaa. En tiedä, onko tähän tullut varsinaista muutosta, mutta tämä ilta on vähintään poikkeus säännössä. En ole koskaan tanssinut yhtä paljon, rohkeasti ja innokkaasti kuin juuri nyt, tai nauttinut yhtä paljon olostani yökerhossa. Ehkä asiaan liittyy jotenkin se, että kaikki yökerhon tytöt haluavat puskea aitioihimme joita normaalisti varailevat lähinnä Hollywood-tähdet, ja meitä myös kohdellaan samoin.

Las Vegasista sanotaan aina, että sinne on äärimmäisen helppo kadottaa itsensä. Olen nähnyt tätä paljon itsekin. Kaikkein eniten se purkautuu havaintojeni mukaan siten, että varatut miehet juoksevat vieraissa. Vaikka kukaan sitä tuskin etukäteen suunnittelee, Vegasissa on aivan liian helppo suistua väärille teille (sori jos pilasin jonkun pokeriystäväni mahdollisuudet päästä ensi kesän reissulle). En ole itse koskaan aiemmin ollut Vegasissa sinkkuna (ja olen aina ollut kiltisti, toim. huom), enkä ole oikein edes ennen tajunnut mistä olen jäänyt paitsi.

Kaiken tanssimisen, kirkkaanpunaisen huulipunan ja millimetrin etäisyydelle työntyvien tyttöjen keskellä ajattelen, kuinka mikään tässä ei ole millään tavalla minua. Minun elämääni ei ole aikoihin kuulunut painaa tonneja illassa baariin, tanssia neljä tuntia kestävän keikan alusta loppuun otsa hiessä tai vastata itseruskettavassa voiteessa kylpeneen barbin lähentely-yrityksiin. Mutta juuri nyt, tänä käsittämättömänä iltana tässä käsittämättömässä kaupungissa, kun olen pukeutunut järjettömään elektroniseen ja musiikin tahtiin sykkivään Halloween-asuun ja Kaskade soittaa neljättä tuntiaan strobovalojen välkkyessä, tähän kaikkeen hukuttautuminen tuntuu jollain tavalla oikealta. Katsoessani ympärilleni näen, kuinka jokaikisellä ystävistäni on tyttö kainalossa. Tuskin kukaan heistä tietää, että 90 prosenttia meistä on vain tavallisia pokerinpelaajia epätavallisissa bileissä. Suljen silmäni ja unohdan viimeisetkin estoni tanssimisen ja kaiken muunkin suhteen. Vegasiin voi kadottaa itsensä myös positiivisessa mielessä.

Torstai 1.11.

Luovin itseni takaisin hotellilleni hetkeä ennen check-outia. Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että minun olisi pitänyt lähteä lentokentälle jo ajat sitten. Sen sijaan tulen tuntia ennen lennon lähtöä huoneeseen, jossa kaikki tavarat ovat hujan hajan enkä löydä edes passiani. Saan itseni taksiin 15 minuuttia myöhemmin, ja toivoa lennolle ehtimisestä on. Olen siis matkalla Connecticutiin pelaamaan $3500 sisäänoston World Poker Finalsia, joka alkaa seuraavana päivänä. Yritän ilmoittaa myöhästymisestäni matkaseurueelleni eli Bryanille ja Andylle, joista kumpikaan ei vastaa puhelimeen. "Varmaan turvatarkastuksessa", ajattelen itsekseni.

Ilokseni lento on myöhässä, koska Barack Obama on kaupungissa ja jumittanut koko lentokentän. Kun Air Force One on millä tahansa USA:n lentokentällä joko nousemassa tai laskeutumassa, koko muu lentoliikenne pysäytetään ja kiitoradat tyhjennetään. Nopeakin pysähdys saattaa myöhästyttää kymmeniä lentoja. En ole koskaan ollut näin tyytyväinen Obamaan. Äänestäisin pari päivää myöhemmin pidettävissä vaaleissa, jos voisin. Ehdin koneeseen lopulta helposti. Muistan vasta lähtöportilla, etten ole vieläkään saanut yhteyttä kavereihini. Yritän vielä kerran. Andy vastaa. "Heräsimme Bryanin kanssa juuri täältä Palazzosta", hän kertoo. Tajuan, että kumpikaan heistä ei ole ehtimässä lennolle. Kaiken piti olla järjestetty - Andyn siskon piti tulla hakemaan meidät kentältä ja ajaa meidät 150 kilometrin päähän Mashantucketiin, missä ikinä se sitten onkaan, ja meidän piti yöpyä Andyn vanhempien talossa lähellä kasinoa - eikä minulla siten ole minkäänlaista varasuunnitelmaa. Itse asiassa en edes tiedä, missä helvetissä Mashantucket tai Connecticut on. Astun kuitenkin koneeseen. Ikimuistoisen illan jälkeen elämä tuntuu hauskalta seikkailulta. Kun laskeudun viisi tuntia myöhemmin pimeään Hartfordiin, jossa on viisi astetta lämmintä eikä kukaan lentokentällä ole kuullut paikasta, johon olen menossa eikä minkäänlaisia busseja tai junia kulje hurrikaani Sandyn jäljiltä, seikkailu ei tunnu enää niin hauskalta.

Olen aivan kuolemanväsynyt. Kello on jo 23, eikä minulla ole kunnollista käsitystä olinpaikastani. Kylmyydestä päättelen, että nyt ollaan pohjoisessa. Ihmisten puutteesta voi taas vetää johtopäätöksen, että Bradley Airport ei liene minkään metropolin vieressä. Nämä asiat olisi toki voinut googlettaa etukäteen, mutta go with the flow ja niin edelleen. Otan taksin lähimpään hotelliin. Auto kurvaa aina vain pimeämmille kujille. Päädyn lopulta kammottavaan tienvarsimotelliin, jossa ei ole lisäkseni muita kuin outo respatyöntekijä. Missään ei ole ravintolaa, vaan iltapalavaihtoehtoni rajoittuvat automaatin suklaapatukoihin ja sipseihin. Kiroan sitä, miksen jäänyt Vegasiin kaverieni kanssa. Huoneessani haisee kuolema. Yritän selvittää, miten pääsisin sinne 150 kilometrin päähän huomiseksi keskipäiväksi, mutta netti ei toimi ja aivoni vielä vähemmän. Painan pään tyynyyn.

Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. En ole erityisen säikky, mutta joku tässä motellissa saa niskavillani pystyyn. Paikka on iso ja autio, kuin suoraan Hohto-elokuvasta. Ilmastointiputkista kuuluu epäilyttäviä rapsahduksia. Kaikkein pelottavinta on kuin suoraan oveni takaa kuuluvaa äänekäs kolina, joka kuulostaa aivan siltä kuin oveni ulkopuolella raahattaisiin jonkinlaista luurankoa. Ääni tuntuu tulevan kymmenien senttien päästä, mutta kun katson ovisilmästä käytävässä ei näy ketään. En uskalla avata ovea. Ääni toistuu puolen tunnin välein, ja herään siihen joka ikinen kerta läpi yön. Sekavien painajaisten läpi se tuntuu joka kerta painostavammalta. En tiedä, nukkuisinko yhtään paremmin jos tietäisin sen paljastuvan aamulla jääpalakoneeksi. Luultavasti en, sillä sängyssäni on mustia karvoja ja huoneessa on yhtä kylmä kuin ulkona. Nyt ollaan aika kaukana Las Vegasin loisteesta.

Sunnuntai 28.10.

Herätyskello soi vähän ennen kahtatoista. Puoliltapäivin pyörähtää käyntiin Wynn Classic-turnaussarjan $1590 hintainen pääturnaus. Se vetää puoleensa jo vähän parempia pelaajia korkeamman sisäänostonsa vuoksi. En ehdi syödä aamupalaa, mutta päätän kävellä Wynniin saadakseni vähän aurinkoa ja raitista ilmaa.

Kävelyidea osoittautuu äärimmäisen huonoksi. Minä olen ihminen, jolla on erittäin hyvä suuntavaisto. Olen jo kolmatta vuosikymmentä ollut kerran kerrasta porukassa se, joka löytää perille mihin tahansa. Mutta joku Circus Circuksessa saa aistini täysin sekaisin, sillä jotenkin onnistun taas kerran eksymään. Ensin poistun vahingossa hotellin sivuovesta, ja sitten päätän oikaista takakautta välttääkseni ruuhkaisella Stripillä kävelemisen. Löydän itseni karavaanaripuistosta täysin vastakkaisesta suunnasta. Optimistina lähden vielä oikaisemaan senkin läpi, mutta päädyn aina vain syvemmälle asuntovaunuhelvetin syövereihin ilman merkkiäkään vaihtoehtoisesta ulospääsystä. Kävelen lopulta samaa reittiä takaisin hotellin nurkalle, kierrän hotellin ympäri ja kävelen Stripiä pitkin Wynniin. Ylimääräistä aikaa tähän tuhrautuu reilut puoli tuntia.

Turnaus Wynnissä vaikuttaa ennakko-odotuksia huomattavasti paremmalta. En tunnista nopealla vilkaisulla kasinolta kuin kolme pelaajaa - ystäväni Daniel Strelitzin, joka putosi katkerasti vähän ennen finaalipöytää tämän vuoden MM-kisojen pääturnauksesta, sekä pöydässäni istuvat Todd Terryn ja Annette Obrestradin. Annette on 23-vuotiaana jo nettipokerilegenda. Tämä norjalainen peluri pelasi jo alaikäisenä nimimerkillä Annette_15 ja voitti turnauksista muutaman vuoden aikana toista miljoonaa. Hän oli miesvaltaisella alalla myös ilkeiden vitsien kohde pyöreästä ulkomuodostaan johtuen. Monia ilmeisesti ärsytti se, että he ärsyttivät rahojaan norjalaiselle pyöreäposkiselle teinitytölle. Nykyisin Annette on laihtunut ja muuttunut nörttiteinistä varsin miellyttävän näköiseksi nuoreksi naiseksi. Häntä ei myöskään ole näkynyt nettipöydissä pariin vuoteen juuri lainkaan. Joku voisi ehkä nähdä tässä jonkinlaisen yhteyden.

Turnaukseni ei ehdi kauaa vanheta, kun merkkini ovat jo Annetten pinossa. Olen aina pitänyt Annettea huikeana pelurina ja niellyt maskuliinisen ylpeyteni hänen edessään monen monta kertaa. Putoamiskäteni voisin pelata monella tavalla, mutta päädyn ehkä ensimmäistä kertaa niputtamaan Annetten aivan täysin. Hän selvästi pitää minua testosteroni-idioottina, joka yrittää bluffata puolustuskyvytöntä (nykyisin) heiveröistä tyttöä. Näin ajattelinkin asian olevan, ja Annette menee lankaan. Ikävä kyllä hän osuu kuitenkin ihmekorttiin ja putoan turnauksesta huomattavasti suunniteltua aikaisemmin. Annette tarjoaa anteeksipyyntöä ohivedostaan. "Don't worry, it happens", sanon ja sadattelen salaa mielessäni. Ehkä minäkin olen sitten sovinisti, kun en osaa olla naispuoliselle pelaajalle julkisesti vihainen.

Paahdan suoraa päätä Caesar's Palaceen pelaamaan toista, pienempää turnausta. Tajuan paahtavassa auringossa harppoessani, että en ole ollenkaan sopivassa mielentilassa pelaamiseen. Edellisten kahden päivän zeniläinen mielentilani on tipotiessään, ja tilalla on halu gamblata. Nykyisin se sentään purkautuu haluna pelata lisää pokeria, kun ennen painoin rahani pitkin ruletteja ja blackjackeja. Caesar's Palacen turnaus on onneksi niin pieni, ettei sillä ole rahallisesti mitään väliä. Vähemmän yllättäen putoan siitä parissa tunnissa typerällä pelisuorituksella.

Aurinko on jo laskenut, kello on vähän yli seitsemän. Löydän jostain voimaa tehdä reissun ensimmäisen hyödyllisen asian eli hankkia uuden matkalaukun. Kaukaa viisaana tajuan, että maanantai, tiistai ja keskiviikko menevät juhliessa, joten nyt on paras saumani ostaa uusi laukku. Menen taksijonoon, jossa homehdun reilut puoli tuntia. Vegasilainen taksisysteemi on ärsyttävimpiä maailmassa. Jokaisen hotellin taksijonoa pyörittää jonkinlainen sisäänheittäjä, jonka ainoana tehtävänä on kysyä jonossa seuraavana olevalta määränpää ja ilmoittaa se sitten kuljettajalle. Tämä sekä hidastaa jonottamista kohtuuttomasti että maksaa taalan per ilmoitus. Tähänkin palveluun menee yhdellä Vegasin-reissulla helposti 50 taalaa. Kun lisätään ovenavaajat, hissipojat ja muut vastaavat, menee reissulla helposti useita satasia asioihin, jotka voisi tehdä itsekin jos vain annettaisiin. Tunnen, kuinka vanha tuttu vegasvitutus alkaa lähestyä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, tulen Vegasiin aina mielelläni ja intoa täynnä, mutta parin päivän jälkeen olen jo aivan kypsä lähtemään.

Taksini kurvaa Premium Outletsin eteen kello 19:45. Paikka sulkee kello 20:00. Premium Outlets koostuu reilusta 200 liikkeestä, joissa myydään poistomyyntihintaan upouusia merkkivaatteita, -laukkuja, -kenkiä ja niin edelleen Tommy Hilfigeristä Guessiin ja Fred Perrystä Pacsuniin. Olen onneksi tehokas shoppailija, ja saan hankittua uuden, 200 taalan matkalaukun hajonneen tilalle. Ärsyynnyn uudestaan Deltan antamasta vaivaisesta 50 taalan hyvityskupongista lennolle, jota en luultavasti koskaan tule edes varaamaan.

Hotellille tullessani havaitsen, että olen jotenkin ollut reissussa taas yhdeksän tuntia, vaikka mennyt aikamäärä tuntuu korkeintaan kolmelta. Olen saanut poltettua reilut kaksi tonnia, ollut lähinnä syvässä ärsytyksen tilassa alusta alkaen ja onnistunut tuhlaamaan kokonaisen päivän. Kaverini soittavat ja kutsuvat Naked Fishiin illalliselle, yhteen lempiravintoloistani maailmassa. En jaksa mennä, sillä olen korviani myöten täynnä tätä kaupunkia. Vedän verhot kiinni ja laitan pään tyynyyn nukkuen 15 tuntia yhtä soittoa.

Maanantai 29.10.

Tänään se alkaa, World Series Of Pokerin finaalipöytä. Koko pokerivuoden huipentuma, jonka voittaja kuittaa reilut 8 miljoonaa dollaria. Jäljellä on enää yhdeksän pelaajaa reilusta 6000 aloittaneesta. Turnaus on pelattu finaalipöytävaiheeseen asti heinäkuussa, mutta finaalipöytä pelataan nykyisin aina kuukausien viiveellä mediahypen lietsomista ja sponsorisopimuksien solmimista varten. Pokeri on USA:ssa vieläkin iso juttu, sillä finaalipöytä televisioidaan ESPN:llä alusta loppuun primetimessa.

Tapahtumapaikkana on jälleen Rio-kasinon Penn & Teller Theatre. En ole koskaan aiemmin ollut seuraamassa finaalipöytää livenä, sillä ensinnäkään en ole aiemmin tuntenut ketään finaalipöydästä (viime vuoden voittajaan Pius Heinziin tutustuin vasta myöhemmin), ja toiseksi live-pokerin seuraaminen on mielestäni kuolettavan tylsää. En pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti katsovat live-pokeria haltioissaan. Minusta se on kuin maalin kuivumista seuraisi.

Riossa meininki on kuitenkin mukaansatempaava. Pelaajat saatellaan lavalle kuin nyrkkeilykehään, ja ESPN:n luoma mediashow on huikaiseva. Yleisö huutaa ja kannustaa kurkku suorana jokaisen voitetun potin jälkeen. Minulla on aluksi lieviä vaikeuksia liittyä fanitukseen, vaikka kaverillamme Greg Mersonilla hyvin pyyhkiikin. En ole koskaan oikein sisäistänyt pokerinpelaajiin kohdistuvaa fanitusta. Kaikki kun kuitenkin pelaavat itselleen eivätkä seuralleen tai maalleen, ainoana tavoitteenaan tehdä rahaa. Jotenkin kuitenkin kaikki nämäkin pelaajat ovat saaneet taustalleen kylttejä, kasvonaamioita, fanipaitoja ja -lippiksiä pitävät satapäiset fanilaumat, jotka seuraavat herkeämättä idoliensa jokaista liikettä ja toivovat suotuisia kortteja.

Greg on hommannut koko seurueellemme liput päälavalle, aivan pelaajien taakse. Vastapalvelukseksi pidämme mustia matchaavia fanipaitoja ja huudamme kovaa aina, kun Greg voittaa potin ja kamerat zoomaavat kannatusjoukkoihin. En ole aikoihin tuntenut oloani näin hölmöksi kun nyt miljoonien amerikkalaisten tv-katsojien edessä Budweiser kädessä hurratessani. Toisaalta Greg olisi voittaessaan paras mahdollinen maailmanmestari, mitä lajimme voi saada. Hän avautui ennen finaalipöytää taistelustaan huumeongelmien kanssa (http://forumserver.twoplustwo.com/19/high-stakes-pl-nl/drug-addiction-poker-1227023/), mutta on nyt kääntänyt ongelmat voitokseen.

Käyn jossain välissä syömässä, ja kävelen matkalla craps-pöydän ohi. Tuntia aiemmin finaalipöydästä katkeralla tavalla pudonnut Rob Salaburu huojuu pöydän edessä niin kännissä, että hänen kaverinsa joutuvat pitämään tätä pystyssä. Reilun miljoonan tienestit eivät selvästikään olleet tarpeeksi, kun rahat ovat jo menossa kasinon taskuun. Minä en tunne Robia, eikä minulla ole mitään asiaa mennä väliin. Sitä ihmettelen, mitä hänen kaverinsa mahtavat ajatella. Rob varmasti kiittäisi seuraavana päivänä, jos hänellä olisi edes jotain jäljellä. Tässä näkyy myös Vegasin raadollisuus. Jossain muualla näin sekaisin olevaa pelaajaa estettäisiin varmasti pelaamasta. Vegasissa ketään ei kiinnosta, vaan kasinot nyhtävät viimeisetkin sentit vaikka pelaaja ei pysy edes pystyssä. Toivottavasti nämä samat Robin "ystävät", jotka nyt seuraavat huvittuneina hänen maanista tuhlaamistaan, ovat paikalla myös huomenna, kun herätessä tunnetilat voivat olla aika surkeat.

Greg menee yötauolle merkkijohtajana kolmesta jäljellä olevasta pelaajasta. Kaikki ovat varmistaneet jo lähes neljän miljoonan dollarin tienestit. Voi olla, että tiistai-illan juhlat eivät ihan heti lopu. Lähetys ESPN:ltä alkaa kello 2:45 Suomen aikaa. Blogittajan voi bongata eturivistä Budi kädessä ja Merson-paita päällä.

Lauantai 27.10.

Herään puoliltapäivin siihen, kun siivooja tulee puoliväkisin ovesta sisään. Olen unohtanut laittaa do not disturb-lapun oveen. Luulen hetkellisesti, että huoneeseeni yritetään murtautua. En myöskään ensin muista, missä edes olen. Päästän epämääräisiä huutoääniä ja siivooja perääntyy hämmentyneenä ovesta ulos. Ajatukseni selkiytyvät ja tajuan olevani Vegasissa. Nukuin univeloistani ehkä 20 prosenttia pois, mutta Vegas saa minut piristymään välittömästi. Ponnahdan sängystä ylös, käyn nopeassa suihkussa, pesen hampaat ja otan taksin kohti Venetiania.

Turnaus on taas alkanut kello 12. Kello on melkein yksi. Olen jo rekisteröityä, kun yhtäkkiä muistan missaneeni kaikki ateriat edellisenä päivänä. Ilmeisesti ihmisen on mahdollista olla niin nälkäinen, ettei näläntunnetta enää edes oikein tunne. Oloni on aika normaali, mutta päätän vastahakoisesti tehdä kuitenkin itselleni palveluksen ja syödä ensin aamupalaa. Otan lähimmästä paikasta caesar-salaatin, joka ei ehkä ihan vastaa terveellistä aamupalaa, mutta on kuitenkin tyhjää parempi.

Tämänpäiväinen turnaus on paitsi edellisiä isompi, myös sujuu mallikkaasti heti alusta lähtien. Vastustajani ovat yhtä huonoja kuin eilenkin, ja pelimerkkipinoni kasvaa taas nopeaa vauhtia. Käyn haukkaamassa happea tauolla puoli viideltä säilyttääkseni jonkinlaisen kosketuksen todellisuuteen. Kasinon edessä on käynnissä yksi päivittäisistä kymmenistä hääseremonioista, kun joku pari on taas päättänyt mennä naimisiin kesken Vegasin-reissunsa. Luultavasti kännissä ja hetken mielijohteesta. Pari tuodaan kuvauspaikalle gondolilla Venetsia-teeman mukaista kanavaa pitkin. Pian he katoavat hääkappelin uumeniin. Huomenna he luultavasti faksaavat avioeropaperit Nevadan käräjäoikeuteen.

Turnaus jatkuu omalla painollaan. Vastustajia putoilee, pelimerkkipino sen kuin kasvaa. Pidämme tunnin ruokatauon seitsemältä. Syön lounaaksi/illalliseksi isoimman mahdollisen aterian pikaruokala Johnny Rocketsissa. Minua väsyttää taas niin paljon, ettei minulla ole voimavaroja kohdata mielisteleviä tarjoilijoita ja kuunnella viinisuosituksia oikeassa ravintolassa.

Minut siirretään uuteen pöytään joskus yhdeksän aikaan. Jäljellä on taas enää parikymmentä pelaajaa. Minut istutetaan NFL-paitaan ja -pipoon pukeutuneen ylipainoisen kolmekymppisen jenkkimiehen viereen. Hän aloittaa heti small talkin, ja vastaan takaisin pakolliset kohteliaisuudet. Muista poiketen hän ei kuitenkaan lopeta puhumista, vaan jatkaa ja jatkaa. Hänen juttunsa käsittelevät lähinnä huorissa käymistä ja epämääräisiä pokerijuttuja. Kaikesta paistaa, että hän pitää itseään jumalan lahjana pokerimaailmalle muttei oikeasti ymmärrä pelistä tuon taivaallista. En pysty keskittymään pelaamiseen, koska hän keskeyttää minut tuon tuosta ja yrittää väkisin jutella kesken jakojen. Käännän mp3-soittimeni volyymin tappiin ja ignoraan Minnesota Moronin. Kuulen kappaleiden välillä, kuinka hän puhuu vieläkin vaikken ole vastannut varttiin mitään.

Olemme muutamaa putoamista vaille valmiita laittamaan pillit pussiin tältä päivältä. Sunnuntaina pelattavan finaalipöydän voittaja kuittaa rapiat $16000. Minnesota Moron vierestäni putoaa sijalla 15. En ole hetkeen ollut näin vahingoniloinen toisen putoamisesta. Ei olisi näemmä kannattanut olla, sillä putoan itse ilmeisesti huonon karman saattelemana vain minuutteja myöhemmin sijalla 12. $1500 arvoinen rahastus ei suuresti lohduta.

Kello on kolme aamulla. Olen huomaamattani lätkinyt korttia 14 tuntia. Kohta kaksi vuorokautta Vegasissa, enkä ole tehnyt mitään muuta kuin pelannut. Toisaalta olen ollut täällä niin monta kertaa, etteivät nähtävyydet suuresti enää sykähdytä. Adrenaliinitasoni romahtavat taas pian turnauksen jälkeen, ja huomaan kaipaavani tyynyä pääni alle. Sitä ennen on kuitenkin käytävä apteekissa. Minulta puuttuu suuvesi, hammastahna, shampoo ja ennen kaikkea parranajovälineet. En edes muista, milloin olen viimeksi ajanut partani, ja leukaani voisikin käyttää hyvin hiekkapaperin korvikkeena. 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva jättikokoinen myymälä löytyy heti Venetianin ulkopuolelta, joten kovin kauaa en joudu etsimään.

Harkitsen taksin ottamista, mutta jono on pitkä ja olen niin väsynyt, että puheliaiden taksikuskien juttujen kuunteleminen tuntuu äärimmäisen ikävältä ajatukselta. Siispä kävelen takaisin hotellille. Ohitseni suhahtaa vähän väliä autoja, joiden kyljissä mainostetaan 24 tuntia vuorokaudessa toimivia seuralaispalveluita. Käveleminen on hidasta, sillä kadut ovat aivan täynnä lauantai-illan juhlijoita. Joka toisella vastaan tulevalla naissukupuolen edustajalla on silikonirinnat. Naisten asut ovat äärimmäisen anteliaita. Monet ovat matkalla pre-halloween-juhlista toisiin. Seisoessani Wynn-kasinon edessä liikennevaloissa minua ottaa kädestä täysin tuntematon, laiha ja juhla-asuun pukeutunut arviolta parikymppinen tyttö. Hänen pupillinsa ovat lautasen kokoiset, ja hän ei vaikuta olevan aivan tällä planeetalla. Hän katsoo minua, päästää irti ja kävelee päin punaisia jääden melkein auton alle. En tiedä, oliko tämä iskuyritys, avunhuuto vai jotain muuta. Katselen, kuinka tyttö kävelee Wynnin suuntaan. Vastaan tulee lukemattomia vastaavia tapauksia. Kaikki ovat joko kännissä tai ekstaasipäissään. Tuntuu, kuin olisin rantautunut vieraalle planeetalle, jota asuttaa loputon virta vastaan lipuvia tekotissipareja.

Wynnin ohitettuani meno rauhoittuu, ja loppumatka Circus Circukseen on lähes aavemaisen hiljaista. Täällä Stripin pohjoispäässä sijaitsee lähinnä vanhoja, 50-luvulla rakennettuja hotelleja, kuten Sahara, Riviera ja asuttamani Circus Circus. Ne kaikki huokuvat vanhan ajan henkeä, mutta myös melankoliaa. Minulle Vegas on aina edustanut vahvoja tunnetiloja - iloa ja surua, juhlia ja epätoivoa. Nämä pohjoispään hotellit olivat aikoinaan Vegasin hienoimpia, ja Sinatran, Elviksen ja Marilyn Monroen kaltaiset julkkikset yöpyivät ja esiintyivät niissä aikansa paparazzien piirittäminä. Nykyään ne ovat nuhjuisia ja kaukana uusien megakompleksien glamourista. Jotenkin minun käy näitä hotellivanhuksia sääliksi. Ne ovat kaikki lakkauttamisuhan alla, ja mikään niistä tuskin tekee hääppöistä voittoa. Vaikka viimeisen sadan metrin aikana törmään pelkästään huumekauppiaisiin ja rapajuoppoihin, olen tilapäisesti iloinen hotellivalinnastani. Tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuuteni yöpyä tässäkin hotellissa, nauttimassa viimeisistä tuulahduksista kauan sitten kadonneista ajoista, kun Vegasia hallitsi mafia eivätkä Steve Wynnin ja Donald Trumpin kaltaiset upporikkaat pohatat. Ensi kesänä senkin tilalla saattaa olla taas uusi, sieluton megakompleksi.

Hortoilen vaihteeksi oman aikani Circus Circuksen aulassa. Väsymystilani kasvaa tupakansavussa ja peliautomaattien kilinässä eksponentiaalisesti. Kun pääsen vihdoin huoneeseen, päätän käydä pikasuihkussa ja ajamassa partani ennen nukkumaanmenoa. Puolivälissä huoneestani sammuvat valot tuntemattomasta syystä. Ajan partani loppuun alasti pimeässä kylpyammeessa, ainoana valonlähteenäni ovenraosta kajastavat neonvalot. Olo on lievästi sanottuna epätodellinen.