Pokeria intiaanien mailla

Perjantai 2.11.

Havahdun kuolemalta haisevassa motellissani herätyskellon soittoon aamuyhdeksältä. Olen lähinnä torkkunut epämääräisiä parinkymmenen minuutin jaksoja koko edellisen yön. Kun tähän lisätään valvottu sitä edellinen yö, ei olotila ole ihan kaikista freesein. Väsymystä suurempi ongelma on kuitenkin se, että minulla ei ole tietoa sen kummemmin seuraavan yön majapaikasta kuin siitä, miten pääsisin 150 kilometrin päähän Mashantucketiin.

Olen siis matkalla Foxwoodsiin pelaamaan World Poker Finalsia, mutta tällä hetkellä olen jumissa kuppaisessa motellissa keskellä ei mitään lähellä Hartfordin lentokenttää Connecticutin osavaltiossa. Nyt olisi todella mukavaa, jos netti kerrankin toimisi.

Pusken suoraan motellin aulaan koneen kanssa, sillä kokemukseni mukaan hotellien langattomat toimivat yleensä parhaiten aulassa. Niin nytkin. Googlen etusivu lataa kyllä puoli minuuttia, mutta ainakin saan jotain irti. Haluaisin kovasti katsoa google mapsista missä olen (vähän Bostonista etelään enkä kaukana Kanadan rajasta aivan Koillis-USA:ssa, selviää myöhemmin), mutta se on netille liian rankka tehtävä. Saan sentään puolen tunnin tonkimisella kaksi olennaista mutta masentavaa informaationjyvästä irti: Ensinnäkin täältä ei ole minkäänlaista liikennettä Mashantucketiin päinkään, ja toiseksi kaikki hotellit pelipaikalla ovat täynnä.

Kysyn epäilyttävältä aulatyöntekijältä, paljonko taksi Mashantucketiin maksaisi. Hän veikkaa 200 dollaria, muttei tiedä varmasti. Lisäksi hän sanoo, että taksin tilaamisessa menee puoli tuntia. Mielestäni matka Hartfordin kentältä kesti maksimissaan 15 minuuttia, joten en aivan ymmärrä mistä asti taksit muka tulevat. Näyttää siltä, että edessäni on kallis taksimatka. Sen kanssa voin elää, mutta hotellitilanne on suurempi ongelma. Tänne en missään tapauksessa palaa, sillä Bradley Motel on kirkkaasti kamalin läävä missä olen koskaan nukkunut. En edes pidä itseäni kovin kriittisenä hotellien suhteen - olen backpacker-vuosinani viettänyt monia öitä kaiken maailman hostelleissakin - mutta johonkin raja on vedettävä. Päätän murehtia hotellista myöhemmin ja kurvata kohti kasinoa taksilla kaikkien laukkujeni kanssa. 40 kiloa matkatavaroita ei ole kovin miellyttävä määrä perässä vedettäväksi, mutta minkäs teet.

Matka kohti Foxwoodsin kasinoa on leppoisa, vastaantulijoita ei alun jälkeen juuri ole. Maisema on ensin metsän ympäröimää moottoritietä, sitten aina vain kapeammaksi käyvää mutkittelevaa pikkutietä. Ulkona on kymmenisen astetta lämmintä, vuodenaika näyttää Lapin syksyltä. Lehdet ovat vielä puissa ja vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt värittävät maisemaa joka ilmansuunnassa. Rullaan ikkunaa auki, ja ilma tuoksuu raikkaalta. Tuntuu, kuin kohtaisin kaikki syksyn ihanat puolet (eli kaiken paitsi sateen). Mukavaa vastapainoa Meksikon paahteelle.

Noin puolentoista tunnin jälkeen ja mittarin näyttäessä 220 taalaa näen ison Foxwoods-kyltin. Alla lukee: "Saavuit juuri Pequot-intiaanien omistamalle alueelle. Täällä pätevät intiaanilait". Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, sitä en tiedä. Lähimmästä asutuksesta on jo ainakin parikymmentä kilometriä, ja vähän tuntuu siltä että täällä ei ehkä kannata hirveästi rettelöidä. Kaikesta on pääteltävissä, että täällä ongelmat selvitetään jotenkin muuten kuin kutsumalla poliisi paikalle kymmenien kilometrien päästä.

Intiaanikasinot eivät itse asiassa ole USA:n pokeriskenestä tietäville uusi juttu. En ole perehtynyt asiaan sen tarkemmin, mutta pähkinänkuoressa joskus Reaganin presidenttikaudella valtaväestö ja intiaanit päätyivät jonkinlaiseen sopimukseen, jonka seurauksena intiaaniväestö saa harjoittaa yksinoikeudella uhkapelitoimintaa korvaukseksi hallituksen varastamista maista. Heimopäälliköt olivat kaukaa viisaita, sillä kasinotoiminta tunnetusti tuottaa. Ainakin New Jerseyn, Nevadan ja Floridan osavaltioissa tosin muutkin saavat pyörittää uhkapelejä erikoisluvalla, jonka syistä minulla ei ole tietoa. Joka tapauksessa isoja live-turnauksia on jenkeistä aika vaikea löytää edellämainittujen osavaltioiden ulkopuolelta ilman, että pelaa intiaanikasinoilla. Ja näissä järjestelyt eivät kuulemma ihan aina suju samalla lailla kuin Vegasin loisteessa. Minä olen kuitenkin selvinnyt jo Ranskan live-peleistä, joissa paikalliset sahaavat silmään minkä ehtivät (enkä nyt tarkoita bluffaamista), joten uskon selviäni mistä tahansa.

Saavun kasinolle viittä minuuttia ennen turnauksen alkua. Täällä ei ole käytössä myöhäisrekisteröintiä, joten juoksen laukkuineni tiskille ja lätkäisen 3500 taalaa tiskiin. Saan lipukkeen toiseksi viimeisenä kaikista pelaajista. Sen sijaan, että menisin pelipöytään, lähden etsimään paikkaa laukuilleni. Nousen hissillä tasoa ylöspäin kasinolta pääkerrokseen ja seuraan kohti loppuunmyytyjä hotelleja osoittavia kylttejä.

Parissa minuutissa minulle selviää, että ennakkoluuloni paikan suhteen olivat täysin turhia. Jos matkaa paikkaan nimeltä Mashantucket, joka sijaitsee osoitteessa Middle of nowhere, USA ja jonka sisäänkäynnillä ilmoitetaan että paikassa toimivat omat lait, niitä tosin voidaan ehkä pitää perusteltuina. Ilokseni kuitenkin huomaan, että Foxwoods on paitsi helvetin iso, myös äärimmäisen miellyttävä paikka.

Jos ikkunoista ei näkyisi loputonta havumetsää vailla ristin sielua missään, minulle tulisi ensimmäiseksi mieleen jonkinlainen loistoristeilijä Karibialla. Kompleksi on pari kilometriä suuntaansa pitkä, sisältää kolme (!) kasinoa ja loputtomasti peliautomaatteja, parikymmentä ravintolaa, yökerhoja, kolme hotellia ja niin edelleen. Sitä halkovat isot promenadit, jotka ovat täynnä erilaisia pikkukauppoja ja tax free-myymälöitä. Paikka on aivan täynnä viikonlopputuristeja. Muistan lukeneeni, että Foxwoodsiin tullaan parin tunnin ajomatkan päästä New Yorkista ja Bostonista viikonloppulomalle, vähän samaan tyyliin kuin suomalaiset lähtevät ruotsinlaivalle. Paikka on kasinon lisäksi myös giganttinen viihdekeskus. Tämä lupaa hyvää pelien kannalta. Kun pokeriammattilaiset pelaavat keskenään, voitolle jää yleensä vain talo. Hyvät pelit vaativat aina satunnaisia hupipelaajia eli "paisteja". Tällaiset paikat, joihin hupipelaajat pyhiinvaeltavat viikonloppulomalle päivätöistään ovat pokeriammattilaisen paratiiseja.

Heivaan laukkuni narikkaan, syön hätäisen nuudelilounaan ja syöksyn innokkaana pelipöytään. Enkä suotta. Seuraavaksi nuorin pelaaja pöydässäni on ehkä 40-vuotias, keski-iän minut mukaanluettuna huidellessa 50 pinnassa. Viiden minuutin jälkeen minulle on selvää, että tämä on heikkotasoisin turnaus missä olen koskaan pelannut. Silmäni tähyävät jo reilun 200 000 dollarin ykköspalkintoa.

Päivä on kuitenkin pitkä ja raskas. Käyn hakemassa tauoilla ns. energy shotteja (täyteen lisäaineita ja ties mitä myrkkyjä pumpattu eräänlainen tiivistetty energiajuoma, joita saa jenkeissä joka kaupasta), mutta meinaan silti nukahtaa pöytään. Aivotoimintani on erittäin vajavaista. Tällä kertaa tosin syy ei ole pelkästään minun. Kiroan vielä kerran mielessäni feidanneet ystäväni. Päivän puolivälissä tajuan jo, että en voi pelata yhtä aggressivisesti kuin yleensä, sillä aggressiivinen pelityyli vaatii henkisiä paukkuja, joita minulla ei tänään ole. Päädyn pelaamaan 13 tunnin päivän abc-pokeria, jollaista voisi opettaa koulutetulle apinallekin. Olen sillä kirkkaasti pöydän paras pelaaja, ja pääsen yötauolle hyvistä asemista. En niin hyvistä, kuin parhaana päivänäni tässä seurassa pääsisin, mutta kuitenkin paremmissa kuin isossa turnauksessa pitkiin aikoihin.

Taiston tauottua kello on jo yksi yöllä. Olen iloinen jatkopaikastani, mutta tietämättömyys seuraavan yön majapaikasta käy aina vain painostavammaksi. Käyn kysymässä kaikkien kolmen hotellin aulasta peruutushuoneita. Niitä ei ole. Lopulta tilanteeni kuultuaan viimeisen hotellin erittäin ystävällinen respaneitokainen soittaa johonkin varaustoimistoon, ja kymmenen minuutin päästä olen jo taksissa matkalla kohteeseeni, jonka nimen ja osoitteen hän kirjoitti paperilapulle. Siinä lukee "Mystic Inn, Mystic, Connecticut".

Ajomatka hotellilleni kestää nelisenkymmentä minuuttia. Tie on kapea, mutkitteleva ja tiheän metsän reunustama. Koko taipaleella ei ole minkäänlaisia katuvaloja, ja kuski joutuu ajamaan suurimman osan matkasta noin neljääkymppiä. Kuski on ensimmäinen intiaanitaustaiselta näyttävä henkilö, johon olen koko Foxwoodsissa törmännyt. Hän ei ole kovin puhelias, mutta kertoo kuitenkin intiaanien asuvan muutaman kilometrin päässä kasinosta reservaatissa. Kasinotoiminnan pyörittämistä varten he ovat palkanneet tavallisia amerikkalasia. Yritän höpöttää jotain satunnaista siitä, kuinka olen kaukaa Suomesta ja niin päin pois keventääkseni painostavaa tunnelmaa. Tai ehkä se on painostava vain päässäni, jossa pyörii ajatus siitä, miten synkkää olisi jos kuskini heivaisi minut ulos tänne säkkipimeän metsän keskelle. Kuski ei vaikuta innostuneelta jutuistani, joten katson parhaimmaksi pitää turpani kiinni.

Lopulta tien päässä näkyy muutamia valoja. Ajamme parin talon ohi. "That's the city centre", kuskini kertoo. Olemme kaupungissa nimeltä Mystic, asukasluku noin tuhat. Hotellini on pieni majatalo, jota pitää kahdeksankymppinen dementoitunut mummeli. Hän ei löydä varaustani kirjasestaan (vaikka hänelle on ilmeisesti soitettu noin 45 minuuttia aiemmin), mutta antaa minulle kuitenkin huoneen. Se on kodikas mutta kuuma. Huomaan, kuinka patteri on aivan tapissa, ja otsalleni puskee hikikarpaloita jo minuutin huoneessaolon jälkeen. Vartin päästä mummeli kipittää ovelleni keppinsä kanssa ja kysyy, onko minulla kylmä. Kaikki tämä tuntuu aivan siltä, kuin olisin saapunut keskelle Twin Peaks-televisiosarjaa.

Mystic Inn päivänvalossa.

Kirjoitettaessa soi Stone Roses - Fool's Gold