Pokerikiertue, osa 2: Lontoo

Maltan pokerit sujuivat samalla kaavalla, kuin ne ovat itseltäni live-turnauksissa viimeisen vuoden ajan sujuneet. Pelasin mielestäni erittäin hyvin, sain merkkini sisään parhaalla mahdollisella kädellä huonompaa vastaan. Sen jälkeen ei ollut tehtävissä muuta kuin antaa homma rouva Fortunan käsiin ja toivoa, että kerrankin käteni olisi paras myös maalissa. Sitä se ei ollut, vaan ärsyttävä kreikkalaisvastustaja vetäisi ohi ja voitti sitten koko turnauksen ja 75000 euroa. Itse en saanut edes rahapalkintoa. Ryysyjen ja rikkauksien ero on pokerissa pienempi kuin useimmissa muissa lajeissa.

Pudottuani kättelin vastustajan ja kävelin niin sanotun Walk Of Shamen pois kasinolta. Pöytäni oli perimmäisessä nurkassa, ja tuskastuttavan pitkällä matkalla kohti ulko-ovea näin toistasataa vielä mukana olevaa pelaajaa. Päässä pyörivät tutuksi tulleet vitutuksen ja angstin sävyttämät ajatukset. Olen tosin nähnyt eläessäni jo miljoonia pokerijakoja, eikä oikeastaan mikään pöydissä tapahtuva enää suuresti yllätä tai vaikuta tunteisiin. Totta kai se aina hetken ärsyttää, kun ei saa palkintoa tehdystä työstä ja itseä huonommat kaapivat kuusinumeroisia shekkejä. Oh well.

Kasinolta poistuttuani havaitsin kuitenkin lämpötilan suotuisaksi ja sään aurinkoiseksi, minkä seurauksena murheet unohtuivat hetkessä. Löhöilin loppuiltapäivän altaalla, pelasin illalla pokeria ja mutustelin sushia. Tämä kaava toistuikin sitten joka päivä koko loppureissun ajan. Viimeisenä Maltan-päivänäni oli jo aika levännyt olo, kun tuli kuitattua kuukausien univelat vetämällä 12 tunnin yöunia lähes joka yö.

Levännyt olo katosi muutamaa tuntia ennen lentoa Lontooseen. Olen eläessäni lentänyt varmasti noin 50 eri lentoyhtiöllä, joista oikeastaan yhdestäkään minulla ei ole juuri huonoa sanottavaa. Öljysheikkien Etihad ja Qatar Airways sekä Singapore Airlines ovat omaa luokkaansa, mutta halpalentoyhtiöistä esimerkiksi EasyJet, AirAsia ja JetBlue ovat myös toimineet aina kohdallani hyvin. Ainoan poikkeuksen tyytyväisyyteeni maailman lentoyhtiöitä kohtaan on aina muodostanut RyanAir. Pyrin yleensä välttämään sillä lentämistä kuin ruttoa. Nyt ei kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä haluamilleni päiville ei yksinkertaisesti saanut muuta Malta-Lontoo-Malta-yhteyttä kuin RyanAirin. Tai no, olisin myös voinut olla yötä Frankfurtin terminaalin penkillä ja tehdä saman kahdella pompulla sekä 20 tunnin välilaskuilla hintaan 1800 euroa. Tätäkin harkitsin hetken aikaa ihan vain, ettei tarvitsisi astua sinikeltaiseen sardiinipurkkiin.

Ongelmat alkoivat tällä kertaa jo ennen kentälle lähtöä. RyanAirilla on tunnetusti politiikka, että matkustajan on printattava oma boarding passinsa tai tästä napsahtaa 60 euron sakko. Tästä hyvin tietoisena menin noin 10 tuntia ennen lentoa hotellin respaan tulostamaan paperilappusta. Tietenkään RyanAirin sivut eivät toimineet. Rämpytin koko yön, mutta check-in-sivu ei suostunut aukeamaan. Lentokentällä minulle kerrottiin, että tämä on oma syyni, sillä olisin voinut printata lipun myös aiemmin ja varautua tällaisiin katkoksiin. 8 tunnin yrittäminen ja valvottu yö ei riittänyt syyksi väistää sakko.

Seuraavaksi alkoi vääntö ylimääräisistä kiloista. Laukkuni painoi 23,5 kiloa, kun painoraja on 15kg. Jokaisesta ylimääräisestä kilosta rapsahtaa 20 euron sakko - per suunta. Tähän toki olisin voinut varautua, mutta vähän vaikea kolmen viikon reissua on suunnitella ottamatta tarpeeksi vaatteita mukaan. Päädyin lopulta purkamaan laukusta alepan kassin täyteen vaatteita, kantamaan isoa näyttöäni kainalossa seuraavat kuusi tuntia ja survomaan repunkin täyteen kenkiä, puseroita ja niin edelleen. Lopullinen paino 17 kiloa ja 40 euron lisäsakko. Tässä vaiheessa napsahti jo 450 euron raja rikki tällekin "halpa"lennolle.

Koneessa ei tietenkään ollut senttiäkään tilaa käsimatkatavaroille, vaan jouduin istumaan koko lennon niin, että jalkatilani on vallattu repun ja kassin toimesta sekä pitämään noin puolet istuinta leveämpää näyttöä sylissäni. En voinut nousta, syödä, lukea enkä tehdä yhtään mitään muutakaan paitsi puristaa näyttöä ja toivoa, ettei se hajoa turbulenssin aikana.

Täällä Lontoossa on sentään kaikki hyvin. Otimme eilen yöelämän haltuun saksalais-englantilais-suomalaisella porukalla. Oppaana meillä oli ystäväni Joejoe (hän ainakin kivenkovaan väittää, että se on hänen syntymänimensä?), joka kuskasi meitä baarista toiseen ympäri SoHoa. Päädyimme muun muassa kellarissa sijaitsevaan heavy metal-baariin, jossa myytiin pelkästään erilaisia shotteja ja San Miguelia. Ainakaan oma pukeutumiseni ei sopinut paikan henkeen erityisen hyvin:

Loppuillaksi päädyimme Roxy-nimiseen paikkaan jossain sivukadulla, joka oli aivan täynnä tanssivia nuoria ihmisiä. Tiskiltä sai 8 punnalla kannuissa tarjoiltuja Long Island Ice Tea-drinkkejä triplana. Tanssiminen ei ole varsinaisesti vahva lajini, mutta löysin myös itseni tanssilattialta jossain vaiheessa iltaa. Suoritustani kommentoitiin sanoilla "you look like you're having an epileptic seizure". Tulipahan taas todettua, miten paljon siistimpää melkein missä vain on bilettää kuin Suomessa, missä meno on jäyhää ja painostavaa. Seurueessamme viihtyi myös puolen iltaa ruotsalaisia tyttöjä, jotka olivat kansallisten tapojen vastaisesti jopa enemmän kännissä kuin suomalaiset miehet. Toinen tytöistä obsessoitui kieltämättä erittäin hienosta baarilippiksestäni (siinä on karhun kuva, sydän ja teksti California Love) ja juoksenteli perässä varastamassa sitä päästäni puolen iltaa. Kysyin, josko saisin ottaa tytöistä kuvan tähän blogiin, koska halusin todistaa että historiallisesti pokerinpelaajien seurueessa oli täysin vapaaehtoisesti siihen liittyneitä tyttöjä. Tytöt suostuivat sillä ehdolla, että saavat pussailla kuvassa.

Jossain vaiheessa iltaa toinen tytöistä kuiskasi minulle jotain, mitä en oikein ymmärtänyt. Hän puhui jotain lähtemisestä ja pavuista (?!?!?). Pyysin kolmesti toistamaan ilman edistystä. Mysteeriksi jäi, oliko se kutsu lähteä hotellille vai jotain muuta. Itselleni tyypilliseen tyyliin vastasin tähän "I want more drinks first" ja poistuin baaritiskille, koska en halunnut jättää hauskaa iltaa kesken. Kun tulin takaisin, tyttö oli kadonnut. Helvetin vaikeaa tämä sinkkuna oleminen. Plussapuolena lippis oli ainakin tallessa.

Pelaan huomenna 1650 euron Unibet Openin, ja lauantai-iltana on ohjelmassa pelaajabileet Lontoon o2-areenan yhteydessä olevassa yökerhossa. Paikkavalinta vaikuttaa ainakin mielenkiintoiselta: http://www.proud2.com/photos.aspx

Pelottavaa tässä on lähinnä se, että lento takaisin Maltalle on sunnuntaina kello 10 aamulla. Sitä ei voi edes missata, koska pelit Maltalla alkavat käytännössä heti kun laskeudun. Pitäisi siis selvitä suoraan bileistä takaisin hotellille (jo tämä osa oli ainakin eilen erittäin vaikeaa), luovia itsensä Lontoosta Stanstediin, päästä läpi turvatarkastuksesta, onnistua vääntämään RyanAirin kanssa lisäkiloista ja selviytyä 3,5 tunnin lennosta näyttö sylissä orastavan krapulan kanssa. Ja tämän jälkeen pelata samoilla silmillä 15 tunnin sessio pokeria. Jatkan raportoimista, jos selviän Maltalle asti.

Kirjoitettaessa soi The xx - Chained