Miikka Anttonen

Kuten jo aiemmin vihjailin, päätin melko ex tempore olla jatkamatta vuokrasopimusta ja siirtyä Playa del Carmenista uusiin maisemiin. Kirjoitan tätä jossain Arizonan päällä matkalla Las Vegasiin (palaan tähän kirjoituksen lopussa). Viime viikko oli siis allekirjoittaneen viimeinen Meksikossa tältä erää. Koska päätös tuli perinteiseen tyyliin lyhyellä varoitusajalla, tajusin yhtäkkiä etten ollut tehnyt puoliakaan niistä asioista mitä Meksikossa suunnittelin ja aikaa oli enää viikko. Piti siis tsempata ja nopeasti. Viimeisellä viikolla kävinkin sukelluskurssin loppuun Cozumelissa, polskimassa cenoteissa vähän lisää ja ennen kaikkea Chichen Itzassa.

En ole koskaan ollut mitenkään äärettömän kiinnostunut niin sanottujen pakollisten turistinähtävyyksien katselemisesta. Esimerkiksi Eiffel-tornia tai Big Beniä tuijottaessa minulle tulee aina vähän hölmö olo; Tunnen itseni samaan aikaan massaturistiksi ja varsin usein en edes oikein tajua, mikä missäkin pytingissä on niin hienoa. Nopeasti ajateltuna oikeastaan vain Sydneyn oopperatalo ja Harbour Bridge ovat ihmisen tekemistä rakennelmista iskeneet todella kovaa. Muilta osin olen saanut ensmmän kicksejä viidakossa rämpimisestä, vähän kartoittamattomampien polkujen kulkemisesta ja luonnosta ylipäätään.

Chichen Itzassa olen kuitenkin aina halunnut käydä. Mielestäni mayat o(li)vat ensinnäkin ylipäätään kiinnostavia, ja Chichen Itzan päätemppeli on aina näyttänyt kuvissa jylhältä pönöttäessään keskellä viidakkoa. 13 tunnin reissu kuppaisessa ja erittäin ahtaassa minibussissa 35 asteen helteessä pisti vähän hapottamaan, mutta keskellä Jukatanin niemimaata odottanut näky oli kyllä kaiken kärsimisen, puutuneiden raajojen ja nestehukan arvoinen.

Minulle tuli myös yllätyksenä, että Chichen Itza ei ollutkaan yhtä kuin ylläolevien kuvien temppeli, vaan yhteensä (muistaakseni) 49:stä mayojen "korttelista" koostuva alue. Tämä massiivinen temppeli edustoineen muodosti näistä vain yhden korttelin, eli alue on aivan hillittömän laaja. Kolme tuntia jaksoin kierrellä keskipäivän paahteessa ja kaikenlaisia rakennelmia tuli nähtyä. Syrjäisemmillä alueilla saattoi helposti astella useamman minuutin ilman että tuli ketään vastaan, mikä paransi kokemusta huomattavasti. Esimerkiksi Roomasta en saanut oikein mitään irti - kontrasti sykkivän miljoonakaupungin ja vanhojen raunioiden välillä on liian jyrkkä, enkä ole koskaan oikein oppinut hahmottamaan kaupungin historiallista puolta. Ja mistään on vaikea nauttia, kun 2000 japanilaisturistia ottaa vieressä kuvia ja kaikki nähtävyydet on aidattu kymmenien metrien päästä. Chichen Itzassa tätä ongelmaa ei tosiaan siis ollut, vaan keskellä viidakkoa autioita raunioita ihmetellessä teki mieli kaivaa jostain ruoska ja ryhtyä Indiana Jonesiksi.

Ajastani Playa del Carmenissa jäi kokonaisuudessaan erinomaiset muistot. Pääsin ruksaamaan muutaman kohdan 100 things to do before you die-listalta, voitin isosti netissä ja hauskaa tekemistä riitti joka päivälle. Alla valokuvamuodossa parhaita asioita kahdesta kuukaudesta palmun alla:

Tämä näkymä käytännössä heti oven ulkopuolella joka aamu herätessä. Vaikea kyllästyä.

Yleinen meksikolainen elämänmeno, mikään ei ole niin justiinsa ja kiireellistä. Jotenkin Meksikossa tuntuu usein siltä, että aika ei kulje ollenkaan. Ihmiset maleksivat ympäriinsä ja käristyvät auringossa. Ilmanala on etenkin iltapäivästä niin lauhkea, että väsyttämään alkaa väkisin. Minullakaan ei ollut mitään ongelmia nukkua 13 tunnin yöunien päälle 3 tunnin päiväunia parin tunnin hereilläolon jälkeen.

Rantaelämä. Meillä oli vakiospottina rantalentiskenttien edusta jokapäiväisessä käytössä. Playa del Carmen vetää puoleensa paljon tyttöjä sekä ympäri Meksikoa että etenkin Argentiinasta, jotka pitävät sekä vähäisestä rantavaatetuksesta että länsimaisista miehistä. Meidän spottimme veti vähän liiankin hyvin puoleensa näitä yleensä varsin tyhjäpäisiä mutta miellyttävän näköisiä promotyttöjä, baarityöntekijöitä ja muita leveämmän leivän toivossa Playaan päätyneitä nuoria naisia. Joka päivä viimeistään yhdeltä piti tehdä vaikea valinta rannalle jäämisen ja pelaamisen välillä. First world problems. Eläinrakkaana oli myös hauska seurata, kuinka kulkukoirienkin elämä voi olla ajoittain myös hauskaa rannalla telmimisen merkeissä.

Michelada. Meksikossa kukaan ei osta baarista tavallista olutta, vaan aina micheladan. Se on olutta, johon on sekoitettu tyypillisesti tabascoa, mustapippuria, sitruunamehua, worchester-kastiketta, soijaa ja chiliä. Kuulostaa paperilla suht karmaisevalta, mutta maistuu käsittämättömän hyvältä. Mieleen tulee ehkä aavistuksen tulinen versio simasta. Tavallinen olut ei enää koskaan tulee maistumaan samalta.

Ruoka. Söin puolet ajasta käytännön katukeittiöissä ja sivukujien ravintoloissa muutaman euron annoksia, jotka maistuivat pääsääntöisesti taivaallisen hyviltä. Se nyt tuskin yllättää ketään, Meksikossa kuin oltiin. Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin todeta, että itseni kaltaiselle ruokasnobille ruokailu oli myös PDC:n pahimpia puutteita. Kaupungista löytyy rajattomasti meksikolaisia ravintoloita, kaikki huonot pikaruokaketjut, pari pihviravintolaa, huonoja italialaisia ja yksi syömäkelvoton thaikkupaikka. Koska henkinen tasapainoni on ollut jo vuosia kytköksissä vähintään pari kertaa viikossa saatavaan hyvään sushiin, on Playassa ollut välillä vähän vaikea selvitä. Intialaisesta tai thaikustakin olisin voinut jossain vaiheessa maksaa aika paljon.

Ylläolevia kuvia katsellessa herää oikeastaan kysymys, miksi edes lähdin. Hytistyäni tänään Dallasissa (+13c) ja katsottuani Vegasin sääennusteita (+10c) olen jo kysynyt tätä muutamaan otteeseen myös itseltäni. Oikeastaan ainoa todella olennainen syy on se, että Playa del Carmen on niin hiton pieni paikka. Monet kaverini ovat asuneet siellä jo toista vuotta, eivätkä edes suunnittele lähtevänsä pois (ensimmäinen Playa-vauvakin syntyi vähän aikaa sitten). Monelle riittää ranta, aurinko, helpot naiset ja halpa hintataso. Meitä on moneen junaan enkä millään tavalla halua kritisoida muiden valintoja, mutta itseäni ajatus muutaman tuhannen asukkaan kaupungissa asumisesta pidemmän päälle ahdistaa.

Niin naiivilta kuin se kuulostaakin, olen huomannut kasvavassa määrin kaipaavani suurten kaupunkien vibranssia, ihmisjoukkoja, pilvenpiirtäjiä, kahviloita, kellaripanimoja, julkista liikennettä, aitoja ihmisiä joilla on oikeita ammatteja ja tarinoita (viittaan tällä siis PDC:n "paikallisiin", jotka ovat käytännössä kaikki muuttaneet kaupunkiin jostain muualta nyhtääkseen rahaa turisteilta), toimivaa nettiä, kulttuuria ja ennen kaikkea valinnanvapautta. Auringon laskettua kuudelta Playa del Carmenissa on äärimmäisen vähän tekemistä, jos ei halua vetää kännejä. Siihen taas riittää vaihtoehtoja normaali-ihmisen maksalle vähän liikaakin. Kaipaan suunnattomasti sitä, että voin lopettaa pelit yhdeksältä illalla ja tehdä sen jälkeen melkein mitä tahansa. Kaipaan kaupunkia, jonka päästä päähän ei voi kävellä tunnissa.

Matka jatkuu pitkästä aikaa suurkaupunkiin ensi viikon torstaina. Sitä ennen minulla on edessä 10 päivää olemattomia unirytmejä, 30 tunnin pelisessioita, huonepalvelutilauksia neljältä aamulla, roskaruokaa, liikunnan puutetta ja muita Vegasin lieveilmiöitä. Käytännössä olisin voinut jatkaa suoraan Meksikosta uuteen paikkaan, mutta Las Vegas oli maantieteellisesti sopivasti puolimatkassa ja tekee mieli pelata live-pokeria niin rutosti. En tiedä mikä itsetuhovietti minulla oikein on, kun aina tekee mieli palata kiduttamaan itseäni maanpäälliseen neonvalohelvettiin uudestaan ja uudestaan, mutta varasin reissun noin kahden sekunnin mietinnällä. Aion pelata seuraavat kymmenen päivää live-pokeria lähes koko hereilläoloaikani ja toivottavasti saada sen kipinän tapettua taas vähäksi aikaa. Vegasissa olen yleensä lähes maanisdepressiivinen ja muualla perusonnellinen, mutta live-pokerin aiheuttamia voimakkaita tunnetiloja ei hirveän moni asia paatuneen uhkapelurin kohdalla peittoa. Ja missään sitä ei ole niin hauska pelata kuin synnin pääkaupungissa.

Vegasin valot näkyvät jo horisontissa, lentäjä ilmoittaa laskeutumisesta 30 minuutin päästä. Olisi oikein hyvä idea mennä nukkumaan saapuessani hotelliin iltayhdeltätoista, koska ensimmäinen turnaus tämänkertaisessa rupeamassa alkaa huomenna kahdeltatoista ja minulla on rutosti univelkaa. Jotenkin vähän luulen, että nukkumisen sijaan heitän laukut huoneeseen ja menen samoilla silmillä sekä suoraan pelipöytään että sieltä turnaukseen. Tästä on Meksikon leppoisuus kaukana.

Luin joskus pokeritaipaleeni alkuaikoina Cityn paperiversiosta artikkelin erilaisista mömmöistä, mitä jenkkiläiset opiskelijat pumppaavat itseensä ennen yliopistojen pääsykokeita, SAT-testejä ja vastaavia. Aivodouppiartikkeli julkaistiin joskus vuoden 2008 paikkeilla, kun itse aloittelin pokeriuraani. Kiinnostuin totta kai heti. Jos voisin jotenkin kemiallisesti parantaa aivojeni suorituskykyä, se näkyisi suoraan pokerituloksissa. Erilaisten aineiden sivuvaikutuksista luettuani päätin pitäytyä harmittomissa piristeissä, mutta tunnen kuitenkin satoja pokerinpelaajia niin Suomesta kuin ulkomailtakin ja kaikenlaista on tullut nähtyä. Kokoan siis tähän havaintoihini perustuvan kollaasin pokeriammattilaisten douppaamiskeinoista.

Kofeiini: Tämä lienee valtaosalle pokerinpelaajista tuttu muodossa tai toisessa. Koska pokerinpelaajan elämänrytmi on äärimmäisen epäsäännöllinen, on 15 tunnin sessioista usein vaikea selvitä ilman energialatausta. Vanhemman polven pelaajat juovat tyypillisesti pannukaupalla kahvia, kun nuoremmilla kuluu energiajuomia helposti viisi tölkkiä illassa. Join itsekin ennen Batteryä varsin usein, kunnes keltaisten litkujen maku ja lisäaineet alkoivat etomaan (vuosia jatkuneella vodka-redbullien kittaamisella yökerhoissa saattaa olla osansa asiaan). Tätä nykyä en juo energiajuomia kuin äärimmäisen pakon edessä, vaan otan kofeiinini suoraan tabletteina (maksaa muuten noin 3 euroa/100 tablettia Suomenkin apteekeissa eikä vaadi reseptiä). Täällä Meksikossa laitetaan jostain täysin käsittämättömästä syystä kofeiinitabletteihin mukaan aspiriinia. Yhdessä tabletissa on 200 milligrammaa kofeiinia ja saman verran aspiriinia. En huomannut tätä heti, vaan napsin kofeiinitabletteja purkista normaalin tahtiin. Söin siis samalla ensimmäisen Meksiko-viikkoni aikana kymmenen buranan verran särkylääkkeitä turhaan. Kun vihdoin havaitsin virheen, purkki lensi nopeasti pois. Sain kiertää pitkin kaupunkia päiväkaupalla ennen kuin vihdoin löysin yhden apteekin, joka myy puhdasta kofeiinia.

Melatoniini: Melatoniini on ihmisen elimistössä luontaisesti esiintyvä lisäravinne, jota käytetään nukahtamisen helpottamiseen. Ainetta markkinoidaan yleisimmin aikaerorasituksesta toipumiseen, ja sitä on Suomessa aina välillä myynnissä ja välillä se taas on pannassa. Esimerkiksi USA:sta melatoniinia voi ostaa jopa kioskeista. Olen itse käyttänyt pitkillä turnausreissuilla melatoniinia jo vuosikausia aikaerorasitukseen, mutta joskus myös kotona pitkäksi venähtäneiden sessioiden jälkeen. Täällä Meksikossa sille ei ole tarvetta, koska unirytmit ovat kohtalaisen järkevät, mutta Suomessa ollessani turnaussessiot aikatauluttuvat väkisin suunnilleen aikavälille 19-07. Ja jos on sattunut menemään pitkälle tärkeässä turnauksessa ja saanut kunnon adrenaliinilatauksen päälle, niin eihän sitä onnistu nukahtamaan ennen aamuyhdeksää millään. Tässä melatoniini on usein hyvä apu, mutta ei sekään erityisen terveelliseltä tunnu että aamulla otetaan melatoniinia nukahtamiseen ja iltapäivällä kofeiinia salille raahautumiseen. En suoranaisesti odota innolla tulevan kesän pelisessioita Suomessa totuttuani täällä mukaviin 12-21-tyylisiin sessioihin.

Kannabis: Suomen pokeriskenessä kannabiksen polttelu on vielä suht harvinaista. En ole esimerkiksi koskaan nähnyt kenenkään pelaavan pilvessä Helsingin kasinolla, kun taas esimerkiksi USA:ssa varmasti yli puolet parikymppisistä pokerinpelaajista käy pössyttelemässä jokaisella tauolla. Todella usein johonkin ulkomaille suuntautuvalla turnausmatkalla koko hotelli tuoksuu kannabikselta, pokerinpelaajat kun usein majoittuvat samaan hotelliin kimppadiilillä tietyn turnauksen ajaksi. Monesti toteankin heti hotellin aulassa että jaahas, täällä on taas tuttuja paikalla. Suurin osa yhdysvaltalaisista kavereistani polttelee aina pokeria pelatessaan niin livenä kuin netissäkin, Euroopassa se on selkeästi harvinaisempaa. Mielestäni tässä on taustalla ennen kaikkea kulttuurierot. USA:ssa pilveä polttavat vähän kaikki omista vanhemmista yliopiston professoreihin, eikä sitä katsota paheksuen. Ainakin Suomessa kannabis tunnutaan miellettävän valistusmielessä samaan kategoriaan kemiallisesti valmistettujen huumausaineiden kanssa, eikä yleisesti hyväksyttävää polttelukulttuuria ole oikein syntynyt. Suomalaisista kavereistani äärimmäisen harva (tietääkseni) polttelee pelatessaan, vaan sätkä rullataan ennemminkin session jälkeen rentoutumiseen.

Henkilökohtaisesti en oikein näe, miten polttelusta olisi hyötyä nettipokerin suhteen. Joka ikinen päivä lähes taukoamatta polttelevia kavereitani seuratessa tulee enemmän mieleen, että he polttelevat koska eivät osaa lopettaakaan ja tapa on jatkunut liian pitkään. En usko, että juuri kukaan heistä ajattelisi yhtään vähemmän selkeästi ilman kannabiksen vaikutusta, mutta vaikea vuosia jatkunutta polttelua on varmaan lopettaakaan kuin seinään. Sen sijaan live-pokerin suhteen näen jopa selkeitä hyötyjä. Live-pelaaminen on monelle ennen kaikkea sosiaalisesti iso juttu, ja on paljon vaikeampi pelata pelotonta ja uhkarohkeaakin pokeria oikeiden ihmisten edessä verrattuna kalsarit jalassa netin ääressä istumiseen. Siksi lähes joka live-turnauksessa pelaajat lähes juoksevat tauolla parkkipaikalle ja polttelevat autoissa, kulman takana ja niin edelleen. Tämän jälkeen he toteuttavat itseään pelipöydissä pystyen unohtamaan sosiaalisen tilanteen tuoman ahdistuksen ja löytävät itsestään kyvyn bluffata kaikkien silmien alla.

Viime vuonna Valencian Estrellas-turnauksessa kasino salli polttelun pääoven edessä, eivätkä turvamiehet vaivautuneet poistamaan ketään. Yleisesti polttelu kasinoiden välittömässä läheisyydessä on todella huono idea, sillä kiinnijäämisestä seurauksena on usein elinikäinen porttikielto. Tiedän ystäväpiiristäni monia tapauksia, joissa kaverini on ollut pelaamassa turnausta hyvissä asemissa, jäänyt kiinni jossain kasinon tiloissa sytyttämisestä ja saanut sekä elinikäisen porttikiellon että menettänyt jopa viisinumeroisien summien arvoisen pelimerkkipinonsa. Ehkä tunnetuin tällainen tapaus on viime kesältä, kun Dan "Wretchy" Martin sytytti sätkän Venetian-kasinon parkkihallissa kesken WSOP-turnauksen, tuli turvamiesten kiinniottamaksi ja menetti elinikäiset pelioikeutensa ja pinonsa $5000 turnauksessa.

Adderall ja muut ADHD-lääkkeet: Tämän kategorian tuotteet lienevät lähimpänä dopingia, mihin pokerinpelaaja voi "syyllistyä". Jenkeissä on käsittääkseni suht tavallista, että nappaillaan "addyjä" esimerkiksi ennen pääsykokeita keskittymisen parantamiseksi. Käytännössä ilman sivuvaikutuksia tämäntyyliset lääkeiaineet olisivat täydellinen keino pokeritulosten parantamiseen. Omakohtaista kokemusta minulla ei ole, mutta usean kaverini käyttöä olen seurannut pidemmän aikaa. Käytännössä kaikki kertovat, kuinka adderallin vetäiseminen naamaan saa sinut suorastaan rakastamaan pokeria, etkä kertakaikkiaan pysty lopettamaan sen pelaamista. Ajatus kulkee paremmin ja pelisuoritukset ovat parempia. Havaintojeni perusteella en voi kyseenalaistaa tätä, sillä näitä nappeja syövät kaverini saattavat helposti pelata kaksi vuorokautta putkeen ja pelata koko ajan vieläpä hyvin. Lienee kuitenkin myös selvää, että näin voimakkaiden lääkkeiden syöminen pitkäaikaisesti ei voi olla kovin terveellistä. Lisäksi samat kaverini myös valittavat, että pelaamisesta ei tule yhtään mitään ilman lääkkeiden vaikututusta. He ovat hermostuneita eivätkä pysty keskittymään mihinkään, kun taas nappien vaikutuksen alaisena he eivät huomaisi edes atomipommin räjähdystä miettiessään vastustajan 4bet-rangea kesken pokerikäden. Henkilökohtaisesti tätä touhua katsellessa mielessäni ei ole edes käynyt kokeilla, sillä mieluummin nautin tavallisesta elämästä ja kykenen pelaamaan koska tahansa jotakuinkin samalla tasolla.

Yhtä asiaa olen kuitenkin miettinyt. Entä, jos pääsisin esimerkiksi WSOP:n pääturnauksen finaalipöytään, jossa voittajalle on luvassa kahdeksan miljoonaa dollaria? Tai johonkin muuhun vastaavaan finaalipöytään, jonka voittamisella olisi elämää mullistava taloudellinen merkitys? Katsottuani kavereideni zeniläistä olotilaa ja huikeita pelisuorituksia adderallin vaikutuksen alaisena en voi välttyä ajatukselta, että ehkä yhden tabletin ottaminen tällaisessa tilanteessa olisi paras ratkaisu. Ja kun mietitään mediarumban tuomia paineita, ehkä jointin polttaminen ennen finaalipöytää veisi jännitystä sopivasti pois. Jos nappi ja jointti auttaisivat minua pelaamaan vielä vähän paremmin ja voittamaan sen kahdeksan miljoonaa josta voisin nauttia lopun elämääni, tuskin yksittäiskerran sivuvaikutukset voisivat kuitata hyötyjä.

Tähänastisella urallani olen päässyt vähän isompaan finaalipöytään livenä ainoastaan kerran. Tuolloin ratkaisin jännitysongelmat suomalaisittain juomalla kolme karpalolonkeroa ennen pelien alkamista ja voitin koko turnauksen. Suomessa pääasiallinen pokeridoping onkin live-peleissä itsensä alkoholilla lääkitseminen. Tätä ilmiötä taas ei näe Irlantia lukuunottamatta juuri missään muualla.

Kaikkein parasta tietenkin olisi, jos pystyisi aina pelaamaan parasta peliään ilman mitään stimulantteja. Monesti se ei kuitenkaan onnistu, ja siksi minä en ainakaan tuomitse kenenkään käyttöä, vaikka joidenkin adderall-nappailijoiden tilapäisesti parantunut keskittymiskyky saattaa olla suoraan omista tuloistani pois. Kannattanee kuitenkin tosissaan miettiä aineiden sivuvaikutuksia ennen kuin ryhtyy kokeilemaan. Muutama ylimääräinen voitettu dollari on aika pieni hinta omasta terveydestä, ja surullisia tarinoita entisistä, nappien voimalla pelanneista voittajista löytyy etenkin jenkkien pokerifoorumien puolelta pilvin pimein.

Varmaa kuitenkin on, että aivodoupin käyttö ei tule koskaan poistumaan pokerista. Tälläkin hetkellä tuhannet pelaajat voittavat netissä osittain laittoman valmistautumisen turvin. Se tosiasia on vain hyväksyttävä, sillä kusitestejä turnauspaikoille tuskin on ihan hetkeen tulossa.

Viimeaikaiset merkintäni ovat olleet itselleni epätyypilliseen tapaan suorastaan yltiöpositiivisia. Olen jo ihmetellyt, että koskahan pääsisin taas normaaliin, kyynisempään olotilaani jonkun epäonnisen tapahtuman myötä. Nyt pääsen vihdoin lopettamaan hehkutuspostaukset ja palaamaan angstien tielle.

Kolme kuukautta selvisin ilman pahempia ongelmia, mutta nyt ne vihdoin iskivät. Gringolämmöt. Viime kuukausina varsin paljon jenkkien kanssa henganneena olen todennut, että stereotypia mukavuudenhaluisista ja pilalle hemmotelluista jenkeistä pitää usein paikkansa. Varsin monella nousee kupla otsaan pienimmästäkin ongelmasta, mitä matkustaessa tulee vastaan. Itseäni pidän kohtalaisen avarakatseisena matkustajana, ja kaikki vuosien varrella tapahtunut pöpeliköissä rämpiminen ja bungaloweissa nukkuminen on johtanut melko hyvään vastustuskykyyn gringolämpöjen ottamista kohtaan. Jos bussit eivät kulje ajallaan, ruoasta löytyy sattumia, lattialla lyllertää liskoja ja torakoita tai ylipäätään melkein mikä tahansa elämässä ei kohtaa länsimaalaisia standardeja, niin eihän siitä nyt voi kukaan järkevä ihminen suuttua. Erilaisia kokemuksia vartenhan tässä matkalla ollaan. Monesti parhaat reissut ovat olleet juuri sellaisia, kun veneestä hajoaa moottori puolivälissä saarihyppelyä tai juna on hyytynyt random-pellolle keskelle ei mitään.

Viime päivinä Meksiko on kuitenkin koetellut allekirjoittaneenkin hermoja kovalla kädellä. Kaikki alkoi viime lauantaina, kun tähän asti hyvin toiminut netti hyytyi kesken kaiken. Olin onneksi juuri lopettanut pelisessioni, joten taloudellisia tappioita ei tullut. Sunnuntaina se sitten katkesi jo kesken session aiheuttaen muutaman satasen syöksyt, mutta palautui onneksi kuitenkin kriittisellä hetkellä pelastaen suurimman osan tilanteesta. Maanantaina ja tiistaina netti oli katki suurimman osan päivästä. Eilen se toimi aamulla normaalisti, joten käynnistin normaalin pelisession ja ostin reilulla neljällä tonnilla sisään pokeriturnauksiin. Tämän jälkeen netti katkesi aivan kriittisimmällä hetkellä, niin minulta kuin käytännössä koko kaupungilta. Juoksin kaverilta toiselle, ja kenelläkään se ei toiminut. Vettä tuli kuin esterin perseestä, ja läppäri kädessä lainehtivia katuja juokseminen ei mennyt tällä kertaa kategoriaan "hauskat kommellukset". Kun lopulta pääsin kaverilleni Felixille, jonka netti jopa toimi jotenkuten, oli jo aivan liian myöhäistä. Neljä tonnia kankkulan kaivoon.

Tämäkin nyt sinänsä olisi vielä jollain tavalla ihan ok. Mikä minulle sai lämmöt aikaan on vuokratoimisto, josta tämänhetkinen kämppä on. Olen käynyt siellä joka päivä valittamassa, ja aina sieltä yritetään jotenkin vierittää syy allekirjoittaneen niskoille. En kuulemma osaa yhdistää läppäriäni nettiin ja niin edelleen. Tänään vuokraemäntä sanoi, että ei viitsi auttaa koska emme jatka vuokrasopimustamme. Auttamishalukkuus kuulemma kasvaisi suuresti, jos jäisimme toiseksi kuukaudeksi. Olen myös käynyt päivittäin kitisemässä nettifirma Cablemasin toimistossa, jossa taas luvataan perinteistä mañanaa päivästä toiseen. Toistaiseksi kukaan ei ole vielä tehnyt mitään ongelman korjaamiseksi.

Samaan aikaan kun olen pyöritellyt peukaloitani ja ihmetellyt, että koskahan tässä pääsee taas tekemään töitä, on PDC:ssä ollut myös todella surkeat säät. Okei, Suomen sääennusteita katsottuani en kai voi valittaa, mutta vähän vaikea täälläkään on loputtomassa rankkasateessa kauheasti tehdä mitään. PDC on sen verran pieni paikka, että huonon sään aikaan koko kaupunki kuolee. Nuo hetket olen tähän asti täyttänyt pokeria pelaten, ja elämä on ollut erinomaisesti balanssissa lomailun ja pelaamisen välissä. Mutta nyt kun en ole voinut sen kummemmin lomailla kuin pelatakaan, on kupla ollut allekirjoittaneenkin otsassa käytännössä non-stopina. Olen käynyt neljä kertaa hieronnassa, neljä kertaa salilla ja katsonut noin 60 jaksoa tv-sarjoja lievittääkseni tylsyyttä.

Nettiongelmien vaivatessa olen yrittänyt samanaikaisesti hommata kämppää, koska nykyisestä loppuu vuokrasopimus kymmenen päivän päästä ja sitä emme helvetissä ole uusimassa. Sekin olisi vähän helpompaa jos voisi käyttää nettiä ja mailata asunnonvälittäjille, mutta nyt olen joutunut juoksemaan ympäri kaupunkia (loputtomassa rankkasateessa) välittäjältä toiselle ja esittelystä seuraavaan. Pari päivää sitten löysin vihdoin sopivan kämpän, josta allekirjoitimme jo paperit ja sovimme hinnaksi 20 000 pesoa (noin 1100 euroa) kuussa isosta kolmiosta merinäköalalla. Olin jo suht kickseissä, ja ajattelin että eiköhän nämä loput 10 päivää kestä vaikka netti ei toimisikaan.

No, vuorokautta myöhemmin välittäjä sitten ilmoitti, että on ilmennyt väärinkäsitys ja hinta onkin 27 000 pesoa. Ilmeisesti olin ollut niin tyytyväinen ja innokas sopimusta tehdessä, että välittäjä näki sopivan källisauman. Vaikka ylimääräiset 300 euroa kahdella jaettuna nyt eivät juuri talouteeni vaikuta, niin en vain kertakaikkiaan pysty tukemaan källääjävälittäjiä. Sanoin maksavani joko sovitut 20 000, tai kaupat puretaan. Välittäjä sanoi että no worries, puretaan sitten, uusi asukas löytyi jo joka maksaa mielellään tuon 27 000. Tämä siis sen jälkeen, kun nimet ovat jo paperissa, mutta ala tässä nyt sitten haastamaan ketään oikeuteen.

Yllämainitun episodin jälkeen taas en ole onnistunut löytämään oikein mitään järkevää. Kaikki kämpät ovat niin ylihintaisia, ettei luonne anna periksi maksaa, kun 98% kaupungista on taas loppuunmyyty ja lopuilta yritetään nyhtää tuhkatkin pesästä. Ja koska edellämainittu, erittäin epäluotettava Cablemas on ainoa kaupungissa operoiva nettifirma, alkaa Playa del Carmeniin jääminen tuntua päivä päivältä huonommalta vaihtoehdolta. Myönnän, kohta viikon pilvessä olleella auringolla saattaa olla osansa asiaan.

Vaikka täällä on loistavat kaverit ja yleisesti ottaen todella hauskaa, haluanko todella maksaa Suomen hintoja kämpästä vain todetakseni, että netti katkeaa joka toinen päivä enkä taaskaan pysty edes harjoittamaan ammattiani? Vaikka juuri nämä lausahdukset ärsyttävät itseäni muiden sanomina enemmän kuin mikään, niin pakko se on sanoa. Helvetti, että vituttaa se, ettei netti toimi kuten vaikkapa Suomessa eikä kiinteistönvälittäjiin voi luottaa. Gringolämmöt.

Tällä hetkellä harkitsen ihan tosissani jatkavani matkaa johonkin muualle 10. päivä, kun vuokrasopimus loppuu. Ainoa ongelma on se, etten tiedä mihin oikein menisin. Joka paikassa on suunnilleen yhtä paljon ongelmia kuin PDC:hen jäämisessäkin.

Yhdysvallat: Olisin jo New Yorkissa, mutta koko maassa on nettipokeribanni ja pelaaminen mahdotonta.

Kanada: Mielenkiintoinen maa, ja tunnen myös ihmisiä sekä Torontosta että Vancouverista. Ainoa ongelma on kylmyys, sillä ilmasto on melkein Suomen tasolla. Haluanko todella mennä takaisin kylmyyteen talvenpakenemismatkallani?

Väli-Amerikan ja Karibian maat: Hienoja paikkoja varmasti kaikki, ja haluaisin todella kiertää jokaisen näistä maista. Ikävä kyllä en tunne yhdestäkään juuri ketään muutamaa Costa Ricassa asuvaa kaveria lukuunottamatta, ja tämän kategorian maissa netti lienee oletusarvoisesti vieläkin epävakaampi.

Eurooppa: Liian eurooppalainen. Palataan asiaan toukokuussa.

Etelä-Amerikka: Esimerkiksi Brasilia olisi todella potentiaalinen veto, jos vain tuntisin jonkun jostain. Lisäksi vuoden 2014 MM-kisojen ajaksi villan vuokraamisesta on jo ollut puhetta, joten en oikein tiedä haluanko juuri nyt lähteä yksin johonkin random-kämppään pelaamaan. Jos saisin jonkun lähtemään messiin, niin lähtisin luultavasti aika nopeasti.

Australia: Tänne olen halunnut koko ajan palata, mutta ongelmana on loputtoman pitkä lento (ja toinen vastaava aikanaan Suomeen) ja kalleus. Lennotkin maksavat jo törkeästi, ja ausseissa on muutenkin kallista.

Aasia: Suurimmassa osassa maista nettipokeri on blokattu. En ole aivan kartalla kaikkien Kaakkois-Aasian maiden lainsäädännöistä, mutta käsittääkseni pokeria saa pelata netissä lähinnä Thaimaasta ja sen parista lähinaapurista. Nämä taas alkavat ensinnäkin olemaan vähän liian nähtyjä, ja toiseksi omannevat jokseenkin samat nettiongelmat kuin täälläkin. Bangkokissa netti toimii yleensä tarpeeksi hyvin, mutta kaoottinen saastehelvetti alkaa ahdistamaan jo parin päivän jälkeen. Saarilla taas olisi muuten tekemistä, mutta nettiyhteydet ovat kokemukseni mukaan poikkeuksetta perseestä.

Okei, myönnetään, kai tämä kaikki menee aika lailla first world problems-kategoriaan. Pahoittelut. Taneli Hämäläinen kirjoittaa tällä hetkellä niin hienoja kolumneja oikeista ongelmista kuten huume- ja seksiturismista, etten edes yritä haastaa vaan jatkan omaan napaani tuijottamista. Jotain tässä pitäisi kuitenkin keksiä. Jos PDC:n kiinteistönvälitys- ja internet-palvelut eivät nosta päätään radikaalisti lähipäivinä, ostanen lennot johonkin muualle. Mihin, siitä minulla ei ole harmainta aavistusta. Perinteinen tikanheitto silmät kiinni karttapalloon saattaa olla lopulta helpoin ratkaisu.

Lava-auto kurvailee kuoppaista, kirkkaan oranssista murskasta muodostuvaa tietä keskellä viidakkoa. Vettä sataa taivaan täydeltä, mutta 28 asteen lämpötilassa se on melkein positiivinen asia. Kaikki muistuttaa minua erehdyttävästi backpacker-ajoistani Koillis-Australiassa, Queenslandin sademetsien oransseista, tyhjistä teistä ja trooppisista sadekuuroista, jotka alkavat yhtä nopeasti kuin loppuvatkin. Muistan, kuinka istuin melkein identtisen lava-auton takapenkillä matkalla myrkyttämään peltoa paikallisen farmarin laskuun. Palkaksi 40 asteen helteessä tehdystä urakasta saimme muistaakseni 30 dollaria, pimeästi tietenkin.

Mihin kaikki aika oikein katoaa? Tuostakin on jo yli 5 vuotta. Silloin matkusteleminen ja elämä yleensäkin oli viatonta hauskanpitoa, sillä 19-vuotiaana voi aina tulla maitojunalla kotiin ja mennä huoltoasemalle töihin (kuten jouduin tekemään). Nyt tunnen itseni jo monella tapaa vanhaksi. Tuntuu, että joka toinen päivä Facebookiin pamahtaa jonkun vanhan tutun kihlautumis- tai perheenlisäysilmoitus. Ihmisillä lukee työpaikan kohdalla asianajotoimistoja, tilintarkastusfirmoja ja muita akateemista koulutusta vaativia vakansseja. Ja sitten olen minä. Kotipaikka: Bilekaupunki Meksikossa. Työpaikka: Ei ole. Parisuhde: Ei ole. Jälkikasvu: No ei helvetissä.

Ei sillä, ettenkö olisi tyytyväinen elämääni. Olen viime aikoina ollut äärimmäisen onnellinen täällä tropiikissa. Olen pelannut pokeria vähän vähemmän (onnistuin silti naputtelemaan toisen peräkkäisen $33000 rahastuksen viime lauantaina, ja vuosi 2013 on jo kolmen viikon jälkeen ollut menestyksekkäämpi kuin koko vuosi 2012 oli), ja tehnyt erilaisia vesiaktiviteetteja sitäkin enemmän. Olen käynyt salilla melkein joka päivä, ruskettunut rannalla ja ollut yleisesti ottaen melkein liian tyytyväinen kaikkeen.

Kavereideni vakiintuneita elämäntilanteita miettiessäni tulee väkisinkin ajatus, että nyt voisi olla järkevää tienata rahaa säästöön tulevaisuutta varten. Olen jo kauan sitten tajunnut, että pelatakseni parasta pokeriani minun täytyy olla asettunut tiettyyn paikkaan. Pokeripelin ja -ajattelun virittäminen huippuunsa vaatii omistautumista, mutta myös häiriötekijätöntä elämää. PDC tuntuu parin kuukauden asumisen jälkeen jo niin paljon kodilta, etten kiinnitä ulkopuolisiin tekijöihin juuri huomiota. Väitän, että pystyisin helposti pelaamaan suht normaalia 6 päivää viikossa-tahtia seuraavat kolme kuukautta ja voittaisin melkein varmasti 100 000 dollaria siinä sivussa. Sen sijaan olen suunnitellut taas matkoja ties minne, jotka sekä häiritsevät pelaamista että tulevat luultavasti hyvin kalliiksi. Vaikkei minulla olekaan mitään varsinaisia pitkän tähtäimen säästösuunnitelmia, olisi varmaan ihan kiva jos olisi edes jotain säästössä pokeriajoilta sitten vanhempana. Ikävä kyllä en vain kerta kaikkiaan pysty pysymään paikallani ja omistautumaan pokerille kuukausitolkulla. Elämä on liian lyhyt, ja täällä(kin) päin maapalloa aivan liikaa nähtävää ja koettavaa.

Lava-auto parkkeeraa vedenalaisen cenote-luolan sisäänkäynnin viereen. Vedenalainen luolaverkosto ulottuu kymmenien metrien syvyyteen. Vesi on kristallinkirkasta ja lämmintä. Luolissa uiskentelee pieniä, sokeita kaloja, mutta pääasiassa ihmiset sukeltelevat cenoteissa tippukivimuodostelmien vuoksi. Suuaukon jälkeen kaikkialla on pimeää, ja vedenalaiset taskulamput tulevat tarpeeseen. Jossain kohtaa nousen satunnaisessa luolassa pintaan ja sohaisen kattoon taskulampulla. Minua katsoo takaisin tuhansia silmäpareja lepakoita. Muutama lähtee lentämään päämäärättömästi ympäriinsä. Pienessä tilassa hallitsemattomasti lentelevät lepakot aiheuttavat pientä paniikkia, vaikkeivat ne hyökkäyshaluisilta vaikutakaan. Retreat.

Kun katsoo ylläolevaa graafia ja vertaa sitä sitten allekirjoittaneen lähes olemattomiin live-tuloksiin, on melko ilmiselvää että tuotto-odotuksen kannalta minun kannattaisi vain istua kotona, pelata 5-6 päivää viikossa ja rouhia rahaa pankkitilille korkoa kasvamaan. Olisi todella mukavaa omistaa normaali-ihmisen luonne, mutta jotenkin en vain pysty nauttimaan liian tasaisesta ja rutiininomaisesta elämästä pitkiä jaksoja. Alle kaksi kuukautta sitten manailin, kuinka live-pokeri on kamalinta ikinä. Nyt olen taas palaamassa vanhan addiktioni pariin ja huomaan selailevani lähikuukausien turnausohjelmaa maanisesti. Lähiviikkoina on kertakaikkiaan pakko lentää johonkin leikkimään chipeillä ja pelaamaan "oikeaa" pokeria.

Cenotet on tältä erää nähty, on aika jatkaa matkaa tapaamaan merikilpikonnia. Parinkymmenen minuutin matkan päässä kotioveltani sijaitsee Akumalin ranta, joka vetää erityisen meriheinänsä vuoksi puoleensa kymmenittäin merikilpikonnia. Olen nähnyt niitä luonnontilassa ennenkin, mutten koskaan näin lauhkeita. Paikka on siis täysi luonnonranta, muutamia ihmisiä sukeltelee siellä täällä. Rannalla on varmasti ainakin 40 kilvekästä kaveria, jotka uiskentelevat ympäriinsä ja mussuttavat meriheinää kuin vedenalaiset lehmät. Katselen yhtä, lähemmäs metrin mittaista yksilöä haltioituneena paikallani pohjassa, kun se päättää jatkaa mehukkaammalle meriheinämättäälle ja ui kymmenen sentin päästä sukellusmaskistani paskoen naamalleni vihreää kilpikonnankakkaa.

Sen sijaan että olisin kerrankin aikuinen ja printtaisin rahaa, taidan tälläkin kertaa jatkaa kiertämistä. Vaikka täällä Playa del Carmenissa on todella hyvä olla ja se on tukikohtana mitä mainioin, en kuitenkaan usko palaavani tänne enää kesän jälkeen. Siksi täytyy nyt ottaa tukikohdasta kaikki irti, ja köyhtymisen uhallakin kiertää lähialueita. Suunnitteilla on ainakin seuraavat reissut ennen paluutani Suomeen vapuksi:

-Belize ja Great Blue Hole. Ensinnäkin taas uusi maa käytyjen maiden listalle, ja Great Blue Hole lienee maailman hienoimpia sukellusspotteja. Seitsemän tuntia bussilla rajan yli ja tunnin venematka päälle. Lähdemme varmasti muutaman päivän reissulle jossain vaiheessa ilman varsinaista ennakkosuunnittelua.

-Kuuba ja kahden viikon kiertomatka. Tarkoituksena lentää Havannaan (täältä tunnin lento), vuokrata 50-luvun avoauto ja painella ympäri maata pari viikkoa.

-Chile ja LAPT. Vina del Marissa pelataan maaliskuun puolivälissä Latin American Poker Tourin osakilpailu. Vähän kutkuttaisi mennä pelaamaan, toisaalta pitkä lento ei innosta. Saa nähdä.

-Chichen Itza, Mayojen kuuluisin jäänne. En tiedä, onko mitään järkeä painella kahdeksaa tuntia Meksikon halki nähdäkseen yksittäisen keskellä viidakkoa pönöttävän temppelin, mutta mielestäni menee kyllä must do-kategoriaan.

-New Orleans ja Super Bowl. Vähän veikkaan että jää väliin, koska halvimmatkin liput maksavat yli kaksi tonnia ja lisäksi jäisi väliin tärkeät sunnuntaipelit pokeripöydissä. Jos tarpeeksi iskukykyinen porukka saadaan kasaan, harkitsen lähtöä silti.

-Los Angeles-San Francisco. Los Angelesin kuuluisalla Commerce-kasinolla pelataan kymppitonnin sisäänoston Los Angeles Poker Classic helmikuun lopussa, ja San Franciscossa on viikkoa myöhemmin 7500 taalan Bay 101 Shooting Star-turnaus. Jos lähdemme, vuokraamme auton ajaaksemme rannikkoa pitkin San Franciscoon. Kaverini Marco asuu San Franciscossa, joten tässä olisi suht ainutlaatuinen tilaisuus kokea kaupunki insiderin kanssa. Tämä reissu kutkuttaisi todella paljon, mutta miinuspuolena reissulle tulee vähän turhan paljon hintaa jos en rahasta pääturnauksissa.

Kilpikonnista on melko vaikea saada tarpeekseen, mutta toista tuntia vedessä ilman taukoa alkaa jo hieman hapottaa. Opin uimaan ikäisiäni myöhemmin enkä vieläkään ole erityisen nopea kauhoja, mutta täällä snorklaillessa kestävyys ainakin kehittyy nopeasti. Käytännössä kaikki koralliriutat sijaitsevat satojen metrien päässä rannalta, ja niille ja takaisin uiminen käy ihan kuntoilusta. Rannalle selvittyämme kuivaamme itsemme ja suuntaamme vielä tsekkaamaan Maya-kaupungin raunioita Tulumiin.

Kun lava-automme painelee moottoritietä takaisin kohti Playa del Carmenia, aurinko on jo laskemassa. Mietiskelen syntyjä syviä. Voisin vaikka vannoa, että viimeiset viisi vuotta ovat oikeasti kestäneet korkeintaan kaksi. Aika kuluu vuosi vuodelta hengästyttävämpää vauhtia. Muistan kuinka silloin, puoli vuosikymmentä takaperin, painoin rinkka selässä aina seuraavaan paikkaan Australian pöpelikössä. Ja niin näköjään teen nytkin. Mikä siinä on, että minun on niin vaikea vakiintua mihinkään? Playa del Carmenissa minulla on kaikki niin hyvin, että melkein hävettää. Ranta kivenheiton päässä, lähettipalvelu joka tuo mitä tahansa ruokaa kotiovelle, loistavat kaverit, täydellinen sää, merikilpikonnia ja koralliriuttoja, huikea yöelämä, aguachiles, halpa hintataso, paljon piukeita peppuja rannalla katseltavaksi. Joskus huomaan yhtäkkiä, etten ole pukenut paitaa päälleni kolmeen päivään, sillä tyypillinen asukokonaisuus koostuu uimashortseista ja flip-flopeista. PDC:tä onnellisempaa paikkaa on vaikea löytää. Mutta silti tunnen paloa mennä aina vain eteenpäin, ja suunnittelen nytkin äkkilähtöä jenkkeihin pelaamaan live-pokeria vaikka tiedän, että se johtaa olemattomiin unirytmeihin, vuorokauden pelisessioihin ikkunattomissa kasinoissa, roskaruoan syömiseen, vitutukseen ja rahan häviämiseen. Onko se merkki jonkinlaisesta itsetuhoisuudesta, jos pyrkii aina vain poispäin, vaikka lähes täydellinen elämäntilanne on jo saavutettu? Vai kärsinkö jonkinlaisesta jämähtämisfobiasta?

Joku viisas sanoi joskus, että tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. En voisi olla enempää samaa mieltä. Saatan tosin olla hieman puolueellinen, sillä päämäärää minulla ei juuri ole sen enempää kuin viisi vuotta takaperinkään. Matkalla sen sijaan olen kaiken aikaa. En ehkä tiedä mihin olen menossa, mutta ainakin nautin joka hetkestä. Jos suurin vastoinkäyminen on naamalle paskova merikilpikonna, on kaikki kai aika hyvin.

Minulla on valtavirrasta aavistuksen poikkeava persoona. Olen ollut havaitsevinani, että suurin osa ihmisistä on enemmän kuin tyytyväisiä niin sanottuun normaaliin elämänrytmiin. Töissä kahdeksasta neljään, alepan kautta kotiin, salkkarit kello 19:30. Minulla taas on aina ollut suuria vaikeuksia elää normaalissa päivärytmissä ja tehdä töitä tavallisina vuorokaudenaikoina.

Minulla on ollut kaikissa duuneissani kausia, jolloin olen halunnut tehdä työni mahdollisimman hyvin ja panostaa siihen täysillä, vaikka kyse olisi ollut burgereiden valmistamisesta. Vastapainoksi on ollut kausia, kun työnteko ei ole huvittanut lainkaan. Ainoastaan kolmivuorotyöstä löysin riittävää epäsäännöllisyyttä ja vaihtelevuutta, jolla sain mielenkiinnon pysymään yllä. Sitten löysin pokerin.

Pokeri iski heti ja kovaa. Tiesin jo parin pelikerran jälkeen, että tätä haluan tehdä työkseni, ja päätin panostaa siihen kaikkeni. Ensimmäisen parin vuoden aikana en kokenut oikeastaan minkäänlaista burnoutia vaikka pelasin lähes joka päivä, sessioiden kestäessä välillä jopa 15 tuntia.

Nyt, hieman vanhempana ja pokerissa jo melkein kaiken nähneenä, olen aina silloin tällöin havainnut jopa pokerin aina välillä vähän puuduttavan. Sitä on ollut ilmassa viime päivinä. Vastaavasti välillä tulee kausia, jolloin sitä ei kerta kaikkiaan voi olla pelaamatta. Edelliset kolme viikkoa elin jälkimmäistä kautta. Nykyään olen jo niin kokenut kortinlätkijä, että pystyn suhteuttamaan persoonani pokerielämäntyyliin suhteellisen hyvin. Yleensä pelaan 5-6 päivää viikossa ja melko normaalin mittaisia sessioita välttääkseni loppuunpalamisen. Yksi asia saa minut kuitenkin edelleen obsessoitumaan pokerista täysin. Häviäminen.

Olen ennenkin kertonut, kuinka olen aina ollut huono häviäjä lajissa kuin lajissa. Pokerissa se on todennäköisemmin erittäin huono luonteenpiirre kuin siunaus. Negatiivisena tällainen luonne näyttäytyy silloin, kun ei pysty suhtautumaan järkevästi hävittyyn rahaan, vaan pyrkii kuromaan tappiot takaisin riskillä pelaamalla liian suuria pelejä. Muistan urani alkuvaiheilta kymmeniä tapauksia, kun hävisin illassa esimerkiksi $1000 normaalien pokeritapahtumien seurauksena. En pystynyt hyväksymään häviämistä, vaan yritin voittaa tappiot takaisin kymmenen kertaa isommasta pelistä. Ja tietenkin hävisin lisää. Tällaisella toiminnalla ei ole ammattilaisuuden kanssa mitään tekemistä, vaan tappioiden hakeminen takaisin liian isoista peleistä on käytännössä silkkaa uhkapeliaddiktiota.

Nykyisin, vuosien harjoittelun jälkeen, voin sanoa olevani lähes immuuni hävityn tai voitetun rahan suhteen. Voin hävitä ihan miten paljon tahansa yhdessä päivässä, eikä se vituta paitsi silloin, jos olen itse pelannut huonosti. Ja silloin ruoskin itseäni harjoittelemalla opetusvideoiden ja erilaisten simulaattorien avulla kovempaa, ja painan sisään entistä pidempiä pelisessioita.

Tällaisen vaiheen olen nyt taas vaihteeksi käynyt läpi. Havahduin joskus joulun tienoilla tajuamaan, että takana on surkein vuosi ammattilaisurallani, ja yksinkertaisesti kieltäydyin häviämästä lisää. Aloin pelaamaan enemmän ja harjoittelemaan enemmän. Päätin pelata pokeria ja pohdiskella omaa peliäni kuin vanhoina hyvinä aikoina, eli lähes tauotta. Nyt takana on kolmen viikon ns. raivogrindi. Olen tilastointiohjelman mukaan pelannut pokeria 21 vuorokauden sisään reilut 200 tuntia. Pidin kaksi täyttä vapaapäivää, muuten käytännössä pelasin aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Katselin pokerivideoita ennen nukkumaanmenoa ja pohdiskelin erilaisia tilanteita ja laskutoimituksia päässäni.

Viimeisten kolmen viikon aikana en voi sanoa nauttineeni kauheasti rantaelämästä täällä trooppisessa paratiisissa, mutta pokerista olen nauttinut sitäkin enemmän. Se fiilis, kun huomaa alkavansa kasaamaan momentumia ja pystyy pelaamaan täydellisellä itseluottamuksella voittaen joka ilta, sitä parempaa ei montaa tästä maailmasta löydy. Ikävä kyllä ainakin itseni on käytännössä täysin mahdotonta päästä täydelliseen pokeri-flow:hun ilman ylläkuvatunlaista obsessoitumista. Pystyn toki tekemään rahaa minä tahansa päivänä vuosien tuoman kokemuksen avulla, mutta aivan parhaaseen pelivireeseen pääseminen vaatii aina parin viikon jakson, jolloin vain elän ja hengitän pokeria (ja sitten vielä ihmettelen, mikseivät parisuhteeni kestä). Tämänkertainen obsessiojaksoni päättyi viime viikon sunnuntaina, kun rouhaisin urani toiseksi isoimman yksittäisen nettiturnausvoiton ja $33.000 dollaria. Turnaus oli varsin kovatasoinen ja voin rehellisesti sanoa, että voitto olisi jäänyt haaveeksi ilman tätä latautumisjaksoa. Turnauspokeri korkeilla panoksilla on nykyisin jo sen verran kehittynyttä, että erot tehdään pienten nyanssien, ei suurten tasoerojen avulla. Ja näitä pieniä yksityiskohtia vastustajien pelistä on vaikea huomata, jos ei ole elänyt pokeria turnauksen alla.

Tämä kolmen viikon rypistys tuotti yhteensä reilun 70.000 dollarin voitot ja rakon hiirisormeen. Kun jakson kruunannut sunnuntaiturnausvoitto varmistui, hyppäsin uima-altaaseen ja korkkasin Dos Equis-oluen. Olo oli aika kaikkensa antanut. Tämä viikko onkin sitten mennyt pitäen lomaa pokerista, erilaisten vesiaktiviteettien parissa ja yöelämässä.

Tiedän monia pokerinpelaajia, jotka pystyvät helposti elämään tavallisessa unirytmissä ja takomaan rahaa ikään kuin toimistotyötä tehden. Se ei vain ikävä kyllä sovi minulle, vaan luultavasti elämäni tulee hamaan tulevaisuuteen asti olemaan tasapainottelua elämästä nauttimisen ja hiirenrämpyttämisen välillä. Onneksi olen vielä sen verran nuori, ettei kovin vakavasti tarvitse miettiä perheen perustamista sun muuta. Voin kuvitella hypoteettisen perheen reaktiot, kun isi katoaa taas yhtäkkiä pariksi viikoksi grindaamaan. Näin sinkkuna ollessa ja maailmaa kierrellessä tämä elämäntyyli sopii ainakin minulle kuin nenä päähän. Ensin saan pelata rakastamaani peliä päiväkausia, innokkaana kuin pikkulapsi uuden videopelin kanssa. Ja sitten voin lomailla juuri niin kauan kuin haluan ja sukeltaa vedenalaisissa cenote-luolissa (kurssi alkoi tällä viikolla, kuvat toimiston sivuilta mutta luvalla käytettyjä, www.scubaplaya.com).

Seuraavan kuukauden tavoitteeksi voisi asettaa vaikka suht inhimillisen työskentelymäärän 50 tuntia viikossa-tyyliin ja rusketuksen syventämisen. Life is good.

Tapahtunutta sitten viime päivityksen:

Vuosi vaihtui, raketit paukkuivat. Olin David Guettan keikalla rannalla tuhatpäisen yleisön joukossa, michelada kädessä ilman paitaa keskellä yötä. Juhlin aamuviiteen, kävin yöuinnilla. Kaverini löi toista kaveria vastaan tuhannen euron vedon, minkä seurauksena hän ui noin kolmensadan metrin matkan ankkuroidulle pikkujahdille, joi shampanjalasillisen paatin omistajien kanssa ja räpiköi takaisin bilettämään. Ystäväni Alex tuli rauskun pistämäksi rannalla joutuen sairaalaan. Tulin kipeäksi ja lähinnä sairastin vuoden ensimmäisen viikon pelaten pokeria peiton alta. Otin meksikolaisen flunssashotin perseeseen.

David Guetta uudenvuodenaattona.

Muutin eilen myös uuteen kämppään ranskalaisen ystäväni Nicolaksen kanssa. Nicolas on ensimmäinen mukava ranskalainen, jonka olen tavannut. Hän on tosin asunut puolet elämästään Lontoossa, mikä selittää tilastopoikkeaman. Ranskalaista Nicolaksessa on naisteniskemistaidot. Kävimme yhdessä illallisella jokin aika sitten, ja kuolasimme molemmat kuumaa tarjoilijatarta. Samainen tarjoilijatar oli yllättäen keittiössäni syömässä aamupalaa tänä aamuna, kun tulin kotiin BPM-festivaaleilta. Tyynylläni odotti Nicolaksen tervetuliaislahja: korvatulpat. ("She's loud like an opera singer, you know"). Miten hieno mies?

BPM-festivaalit Blue Parrot-klubilla eilen.

Uusi kämppä on lievästi sanottuna huikea. Jos edellinen oli pieni ja ahdas, niin tässä riittää ainakin kokoa. Neliöitä lienee noin 150 ja mukana oma uima-allas. Lisäksi sijainti on käytännössä paras, mitä tässä kaupungissa voi saada. Rannalle 50 metriä, pääkatu kulman takana, ja olemme aivan keskellä kaikkea. Kun pokeriturnaukset menevät viiden minuutin tauolle aina .55 joka tunti, voin potentiaalisesti juosta meriveteen ja takaisin ennen pelien jatkumista. Tai pelata pokeria omasta uima-altaasta. Hintaa paikalle tuli 20 000 pesoa kuussa, eli noin 1200 euroa jaettuna kahtia. Tuossakin on luultavasti vähän gringo-lisää, mutta ei sentään niin paljon kuin aiemmassa luukussani, josta blogitin jo täällä: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/122837/

Vanhoista merkinnöistä puheen ollen, kirjoitin aivan tämän blogin alkutaipaleella tyypillisestä työpäivästäni pokeriammattilaisena (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/121653/). Ajat ovat muuttuneet ja maa vaihtunut, joten lienee aika päivittää tuota hieman. Nykyisin elämäni näyttää suunnilleen tältä:

09:30: Herätys. Vaikein osa päivästä, sillä jostain syystä kahdeksan tuntia ei oikein ole ikinä riittänyt minulle. Yleensä kampean itseni ylös puolen tunnin sisään. Meksikolaisissa kämpissä harvemmin tulee lämmintä vettä suihkusta, joten kunhan saa vain raahattua itsensä peseytymään, on virkistyminen taattu.

10:00: Syön aamupalaa jossain 5th streetin ravintoloista, yleensä jonkinlaisen tulisen meksikolaisen omeletin. Katselen heräilevää Playa Del Carmenia ja luen espanjankielistä lehteä, josta ymmärrän ehkä 15 prosenttia. Toivon joku kaunis päivä ymmärtäväni enemmän, uutta kämppää vastapäätä sijaitseva kielikoulu toivottavasti auttaa.

11:00: Menen salille Evolve Gymille, joka on parhaita saleja missä olen koskaan käynyt. Jäsenyys on melkein Suomen hinnoissa, 150 taalaa kolmelta kuukaudelta. Siihen kuuluu rajaton pääsy kaikenlaisille jooga-, pilates-, body pump- ja vastaaville tunneille, joilla en tosin koskaan käy. Puntti on kuitenkin noussut pitkästä aikaa todella ahkerasti, ja fiilikset siitä todella hyvät.

12:00: Nappaan viereisestä smoothie-baarista proteiinijuoman ja menen tunniksi rannalle. Smoothie-paikan tädit heittävät juomaan pyydettäessä mitä tahansa tuoreita hedelmiä, marjoja ja proteiinimössöjä. Miksei tällaisia paikkoja ole Helsingissä (tietääkseni) yhdenkään kuntosalin yhteydessä?

13:00: Pelit alkavat. Yritän käydä pesemässä hiekat ja meriveden pois ennen session aloittamista, mutta suurimman osan ajasta jätän rannalta lähtemisen viime tinkaan enkä ehdi. Asunto on siksi hiekan peitossa jatkuvasti. Toisaalta meksikolaiset siivouspalvelut ovat halpoja ja tehokkaita, koko kämpän tehosiivous maksaa noin viisi euroa ja lisäksi saa hyvän fiiliksen paikallisten työläisten tukemisesta.

14:30: Aika tilata lounasta. Playa Del Carmenissa operoi pokerinpelaajien lähettipalvelu, PlayaNow. Joku ilmeisesti aistinut hyvän bisnesraon. Käytännössä voit tilata mitä vain mistä tahansa kaupungissa, ja skypettää tilauksen 24/7 päivystävälle lähetille. Parissakymmenessä minuutissa ovikello sitten soi, ja lähetti tuo ruoat muutaman taalan korvausta vastaan. Erittäin tehokasta, ja pystyy syömään terveellisesti halutessaan. Suomessa kotiinkuljetuspaikoissa vituttaa aina se, ettei niistä saa juuri muuta kuin pizzaa ja kebabia.

21:00: Jos sessio on mennyt huonosti, saattavat pelit olla jo paketissa. Yleensä olen mukana vielä parissa turnauksessa, ja lopettelen joskus 21-22 välimaastossa. Sen jälkeen menen pitkälle illalliselle johonkin kaupungin sadoista ravintoloista. Hyvää sushia täältä ei ikävä kyllä yleensä saa, mutta etenkin eteläamerikkalaiset pihviravintolat ovat olleet viime aikoina kova sana. Koska Playassa asuu tälläkin hetkellä lähemmäs sata pokerinpelaajaa, illallisseuran löytäminen ei ole kovin vaikeaa.

23:00: Illallinen on syöty, ja hiljaisina päivinä vetäydyn kotiin puuhailemaan omiani. Jos ei väsytä, saatan lähteä yöelämään janoisten ystävieni kanssa. Aika moni porukastamme käy ulkona melkein joka ilta, mutta itse yritän pitää bilettämisen kerran viikkoon-tahdissa. Ollapa vielä 18-vuotias, joka ei kärsi krapuloista. Yleensä biletämme jossain 12th streetin tuntumassa. Allaoleva kuva on kyseiseltä kadulta aamuviideltä, ei siis minkään klubin tai festarin sisältä vaan ihan tavalliselta kadulta. Kyllä, täällä todella riittää kiusauksia.

??:??: Nukahdan. Päivästä riippuen tämä tapahtuu yhden ja aamuseitsemän välillä. Jostain kuuluu aina torakoiden rapsahduksia tai liskojen kutsuääntä, mutta tuulettimen rauhoittava humina peittää ne alleen. Kaiken matkustamisen jälkeen Playa Del Carmen alkaa tuntua kodilta. Täällä on pokeriammattilaisen hyvä olla.

Koska minua ei ole luotu pysymään paikoillani, ensi kuussa on kuitenkin ohjelmassa paljon matkustelua: bussilla Meksikon halki Belizeen, lennot Kuubaan. Palaan asiaan.

PS. Huomasin, että The Wire alkoi pyörimään Suomen televisiossa viime viikolla. Olin aika lähellä kirjoittaa pitkän blogientryn siitä, kuinka The Wire on maailman kaikkien aikojen paras televisiosarja. Sitten tajusin, että suositus menisi luultavasti kaikilta ohi, koska The Wireä ei kertakaikkiaan voi katsoa kerran viikossa kuin tavallista sarjaa. Se pitää hankkia dvd-boksina, ja sen jälkeen lukkiutua viikoksi huoneeseen katsoen kymmenen jaksoa päivässä. The Wire ei oikeastaan ole edes tv-sarja, vaan oma maailmansa. Sen nyanssit on mahdollista havaita ainoastaan uppoutumalla sarjaan intensiivisesti. Ahmin itse ensimmäisellä kerralla sarjan parissa viikossa läpi, ja sinä aikana matkustin myös Espanjaan ja Englantiin ja pelasin 8 päivää pokeria. Nukkua en juuri ehtinyt. Kun viimeinen jakso oli nähty, olo oli tyhjä ja surullinen, vähän kuin festarien viimeisenä päivänä pääesiintyjän soitettua viimeisen encorensa. Suosittelen lämpimästi.

Minulla on jo vuosikausia ollut tapana erinäisissä pokeriblogeissani laittaa vuoden lopussa aina kulunut vuosi pakettiin ja ruotia pelisuorituksiani, tuloksiani ja muuta elämää. Jos kykeneväisyyteni itsekritiikkiin ei olisi kasvanut radikaalisti viime aikoina, tänä vuonna vastaava postaus jäisi kyllä tekemättä. Vuotta 2011 voisi pitää läpimurtovuotenani, ja muutenkin koko vuosi oli jälkeenpäin ajatellen melkein naurettavan onnellista aikaa. Vuoden paketointi oli siis suoranainen ilo. Näin kirjoitin (englanniksi) vuosi takaperin: http://www.cardrunners.com/blog/chuck_bass/2011-what-a-year

Tästä vuodesta kirjoittaminen taas on huomattavan paljon vaikeampaa. Koko vuosi on ollut oikeastaan alusta loppuun yhtä turbulenssia, ja tulokset ovat olleet huonompia kuin koskaan aikaisemmin urallani. Vuodesta 2012 tuli jotain sellaista, mitä en uskonut koskaan kokevani; tappiovuosi pokerissa.

Ensimmäiset pari kuukautta elämä oli muuten mallillaan, mutta kriittisestikin tarkasteltuna lähinnä huonon onnen avustamana hävisin netissä noin $50000. Vitutti kuin pientä oravaa, joten lähdin melkein kolmeksi viikoksi hermolomalle Miamiin ja Curacaoon.

Loman jälkeen muutin pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa yhteen, mikä oli varmasti vuoden typerimpiä ratkaisuja. Olen aina ollut sitä mieltä, että minua ei ole luotu asumaan yhdessä kumppanin kanssa, ja olin salaisesti vähän skeptinen muuton suhteen. Toisaalta ajattelin, että joskus se oletettavasti on kuitenkin edessä, joten sama kokeilla sitten jo nyt. Tyttöystävä oli kuitenkin kaikilla mittareilla loistava, enkä voinut kuvitella kovin helposti sopivampaakaan asuinkumppania löytäväni.

Keväällä reissasin aika paljon kiertämässä live-turnauksia (häviten tietysti), ja Suomessa oli muuttohässäkkää, Ikeassa juoksemista sun muuta häiritsemässä pelejä. Voitin jonkun verran kun pelasin netissä, mutten saanut sisään kovin miehekkäitä työtunteja. Toukokuun lopussa tein vaikean päätöksen skipata World Series of Poker ja rannekeunelmat puhtaasti siksi, että voisin pelata netissä pehmeitä kesäpelejä. Olen vieläkin sitä mieltä, että tämä oli taloudellisesti erittäin järkevä päätös. Ikävä kyllä odotusarvo ei ihan realisoitunut, sillä koko alkukesän hävisin netissä kuopaten yhteensä 60 tonnia lisää niin järjettömän epäonnisen jakson siivittämänä, etten tiennyt sellaisen olevan edes mahdollista. Heinäkuussa tuurit alkoivat sitten vihdoin kääntymään, ja sain kahdessa viikossa rouhittua koko kuopan umpeen. Tässä vaiheessa olisi ehkä voinut hengähtää ja pitää pientä lomaa. Sen sijaan päätin jatkaa pelaamista, sillä fiilis omasta pelistä oli todella hyvä.

Kesä-heinäkuu ja pieni swingi.

Heinäkuun lopusta alkoi kuitenkin sitten yksi tähänastisen elämäni synkimmistä jaksoista. Ensinnäkin aloin taas häviämään juuri, kun sain alkukesän tappiot kurottua umpeen. Toiseksi alkoi tulemaan päivä päivältä enemmän selväksi, ettei yhdessäasumisemme oikein koskaan lähtenyt kunnolla rullamaan. En osannut kuitenkaan myöskään korjata tilannetta, joten päädyin katsomaan oman parisuhteeni rappeutumista ikään kuin sivustaseuraajan roolista. Näissä synkeissä mielentiloissa ei todellakaan pitäisi pelata korkeiden panosten pokeria, mutta en osannut olla pelaamattakaan. Tämän angstisen parikuukautisen aikana hävisin netissä uudet 70 tonnia ja parisuhteen päälle. Pokeriammattilaisille on hyvin ominaista kylmähermoisuus ja kyky sulkea kaikki muu ulkopuolelle, ja siihen minäkin olen aina ennen pystynyt. Tuon jakson ajalta minun on kuitenkin pakko myöntää, etten yksinkertaisesti ollut tarpeeksi vahva sen kummemmin pitämään taukoa kuin pelaamaan parasta peliänikään. Sen sijaan tilttasin jatkuvasti, paiskoin hiirtä seinään ja reagoin pienenpieniinkin epäonnisiin hetkiin kuin pikkulapsi. Ja kalliiksihan se tuli. Tästä en voi syyttää kuin itseäni.

Syyskuussa alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan positiivisia asioita. Kävin reissaamassa Maltalla ja Lontoossa (tosin hävisin toki live-turnauksiin), ja oli kaikenlaisia juhlia ja pääsin nauttimaan sinkkuna olemisen positiivisista puolista. Netissäkin aloin pikkuhiljaa taas voittamaan. Lokakuun alussa muutin sitten Meksikoon, ja siitä asti elämäni onkin varsin tarkkaan dokumentoitu tässä blogissa. Nyt kun eroangstit on selätetty, olen itse asiassa pelannut lähelle parasta pokeriani koskaan ja myös voittanut netissä oikeastaan koko ajan lokakuusta lähtien. Jouluna voitin pyhien aikana urani toisen Triple Crownin. Ikävä kyllä live-pokeriin häviäminen on viivästyttänyt taloudellisen tilanteen korjautumista, mutta tunne omasta pelistä on tällä hetkellä niin hyvä, etten näe seuraavan vuoden kohdalla kovin suuria uhkakuvia päin helvettiä menneestä vuodesta huolimatta. Ja varmistaakseni lentävän lähdön aion nyt pelata seuraavat pari kuukautta lähes joka päivä ja elää muutenkin suht terveellisesti ranta- ja salielämästä nauttien. Uskon, että tuloksia tulee. Ja parempi olisi tullakin. Koko uran statistiikka nettiturnauksista näyttää edelleen sentään $263000 vihreää, mutta olen kuitenkin aivan liian vanha ottamaan tarpeettomia tappiovuosia ja polttamaan rahaa. Ensi vuonna aion olla fiksumpi ja tienata kunnolla.

Pelit Meksikossa so far, puuttuu +kymppitonnin joulupelit.

Olen myös yleensä aina listannut vuoden lopussa tv-sarjoja ja musiikkia, joista nautin eniten kuluneen vuoden aikana.

[varoitus: seuraavat kolme kappaletta sisältävät marginaalisia spoilereita Breaking Badin kausista 3-5 ja Homelandin kausista 1-2]

Tv-sarjoista voisi mainita ainakin sen, että suurimman osan vuodesta joka sunnuntai oli aina melkoinen F5:n rämpytys käynnissä aamuyöllä sunnuntaiturnausten jälkeen. Ensin kolme kuukautta Game of Thronesia, sitten samalla ohjelmapaikalla Breaking Badin viitoskausi ja sen perään juuri tauolle mennyt Homelandin kakkoskausi.

En ole mikään fantasiadiggari joten Game of Thronesista minulla ei ole sen syvällisempää sanottavaa, mutta toki HBO osaa asiansa ja kulloisenkin jakson parissa vietetty tunti on ollut poikkeuksetta hyvää viihdettä. Breaking Badista minulla oli paha kutina, että taso tulee melkein väkisin laskemaan, sillä kolmos- ja neloskausien ilotulitusta on yksinkertaisesti liian vaikea matchata. Mielestäni olin oikeassa, sillä minusta tämä viimeisen kauden alkupuolisko oli huonointa Breaking Badia koskaan. Toki sarja on edelleen loistava, mutta käsikirjoittamisen taso on yksinkertaisesti lopahtanut ja kiinnostavia henkilöitä putoillut pois liikaa. Parasta sarjassa on tietenkin se, että kenelläkään ei ole mitään helvetinkään käryä, miten tuo soppa tulee päättymään. Yleensä sitä aina suunnilleen tietää miten tv-sarjat loppuvat, koska jenkit tykkäävät onnellisista lopuista. Suosikkisarjoista oikeastaan vain Twin Peaks ja The Wire tarjosivat samanlaiset sweatit loppuun asti kuin Breaking Bad nyt. Henkilökohtaisesti veikkaan, että Walt on koko ajan ollut tarinan pahis ja lopusta ei tule kovin kaunista katsottavaa.

Tämän vuoden tv-sarjoista kaikkein eniten vuotta 2012 on minulle kuvastanut Homeland. Se kuulostaa paperilla karmealta, sillä eihän noita jenkkien patrioottisarjoja nyt voi kukaan jaksaa seurata, ja itsekin hyppäsin mukaan todella jälkijunassa. Käytännössä annoin Homelandille mahdollisuuden vasta sitten, kun noin 50 ihmistä oli sitä minulle suositellut. Ja käsittämätöntä kyllä, sarja on loistava. Se ei ehkä tule ikinä olemaan The Wire tai edes Breaking Bad, mutta yhdenkään tv-sarjan ääressä en viettänyt tänä vuonna yhtä sykähdyttäviä hetkiä. Väitän myös, että Homelandin pääosakaksikko on jo tähän mennessä tehnyt kaikkien alan palkintojen arvoiset suoritukset. Aina vähän omituisena näyttelijänä pitämäni Claire Danes on niin häkellyttävän hyvä, etten vieläkään ole täysin varma onko hän tosielämässäkin todella sekaisin vai vain uskomattoman hyvä näyttelijä. Juuri päättyneellä sarjan kakkoskaudella vauhti oli paikoin hengästyttävä, ja odotin kirjoittajien vetävän homman överiksi hetkellä millä hyvänsä. Vaikka kauden loppua kohden tuli pari heikompaa jaksoa, niin jotenkin käsittämättömästi kirjoittajat saivat kuitenkin pidettyä langat käsissään alusta loppuun. Viime viikon finaalijaksoa katsoessa unohdin melkein hengittää. Ensi vuoden elokuu ei voi tulla liian nopeasti.

Musiikkipuolella vuosi oli mielestäni aavistuksen köyhä. Tänä vuonna julkaistuista levyistä soittimessa soivat eniten:

Kendrick Lamar: Good kid, mAAd city - Vuoden paras levy tuli aivan vuoden lopussa. Ei voi kyllästyä.

M83: Hurry Up, We're Dreaming - Soundtrack niin lämpimiin kesäöihin, salille kuin pokerisession taustalle. Vuoden eniten kuuntelemani levy.

Drake: Take Care - En haluaisi pitää Drakesta. Kaveri, jonka koko tuotanto on käytännössä valittamista siitä, kuinka rahaa, menestystä ja naisia on aivan liikaa kuulostaa paperilla hirveältä. En voi kuitenkaan itselleni mitään, vaan diggaan todella paljon molemmista Draken tuotoksista. Take Care on vieläpä näistä parempi.

Frank Ocean: Channel Orange - Antaisin Frank Oceanille kaikki mahdolliset vuoden tulokas-, vuoden ääni-, vuoden persoona- jne. palkinnot. Ikävä kyllä kauan odotetusta ensilevystä en voi sanoa paria erinomaista kappaletta (etupäässä Pyramids ja Thinking About You) lukuunottamatta pitäväni. Se vain menee aivan liikaa r&b:n suuntaan omasta musiikkimaustani. Tykkäsin omakustannebiiseistä (Novacane, Songs For Women) paljon enemmän kuin lähes mistään Channel Orangen kappaleista. Ikävä kyllä.

Lana Del Rey: Born To Die - Ikävän epätasainen levy, joka pitää kuitenkin sisällään ehkä vuoden parhaan kappaleen (Video Games) ja monta hienoa hetkeä. Frank Oceanin ohella vuoden kiinnostavin persoona.

Vuonna 2012 aloin myös blogittamaan täällä Cityssä. On ollut mukava huomata, että ainakin jotkut ovat jaksaneet lukea väsyneen pokeristin jorinoita. Kiitos siis molemmille lukijoilleni.

Parempaa vuotta 2013 tasapuolisesti kaikille!

21. päivä joulukuuta 2012. Tavallinen torstai, ihmiset ryntäilevät viime hetken jouluostoksilla ja availevat joulukalenterin luukkuja. Ei täällä Playa del Carmenissa. Kuten useimmat lienevät viimeistään viime aikoina lukeneet, erään vanhoista maya-intiaanien teksteistä tehdyn tulkinnan mukaan kyseisenä päivänä koittaa maailmanloppu. Ilmeisesti muuallakin maailmassa on ollut ilmassa pientä jännitystä, samalle päivälle kun osui vielä talvipäivänseisauskin, mutta täällä Playa del Carmenissa kivenheiton päässä pyhistä maya-raunioista on ollut ilmassa vähän enemmänkin hysteriaa. Edellispäivänä minut pysäytti keskellä päivää hihhuli, joka varoitteli että enää vuorokausi aikaa suojautua. En vaivautunut kysymään, miten tarkkaan ottaen maailmanlopulta suojaudutaan. Krääsäkauppiailla on toki siihenkin vastaus, sillä täällä on ollut myynnissä muun muassa erehdyttävästi sadetakkia muistuttavia viittoja, joihin ei edes meteoriitti kuulemma pääse pureutumaan. Melkoinen keksintö.

Oma mielenkiintoni tämän päivämäärän suhteen rajoittui lähinnä Day Zero-festivaaliin (http://www.dayzerofestival.com/about-dayzero). Bileet alkoivat jo 20. päivän iltana kuudelta, kun maailmanlopun pitäisi joidenkin laskelmien mukaan koittaa kello 18:11 seuraavana iltana. Sekä minulla että belgialaisella ystävälläni Felixillä on vieläpä syntymäpäivät 19. ja 21. päivä, joita samalla juhlistaisimme. Tapahtumapaikkana keskellä viidakkoa kahden järven välissä seisova vanha maya-temppeli, ohjelmanumeroina vaihtoehtomusiikkia, Massive Attackin ja UNKLE:n dj:iden keikat, maya-rituaaleja ja kaikenlaisia new age-hippien puhdistautumisriittejä.

Paikka tosiaan oli viidakossa. Bussimatka kesti puolisen tuntia, koska mutkitteleva tie oli täynnä kuoppia sysipimeässä pöpelikössä. Paikalla odottava näky oli kuitenkin kaiken köröttelyn arvoinen. Tuhansia soihtuja ja kynttilöitä ympäriinsä, kauniisti valaistu pyramidia muistuttava temppeli ja iso nuotio keskellä aluetta, jonka ympärillä tanssi ihmisiä ilman paitaa ennen kuin ilta oli kunnolla edes alkanut. Päälavan strobovaloja lukuunottamatta kaikki valonlähteet olivat kynttilöitä, nuotioita tai soihtuja, eikä missään ollut juuri merkkiä sivistyksestä. Minulla ei alunperin ollut suuria odotuksia tapahtumanjärjestäjää kohtaan, mutta festarilla tuntui alusta alkaen siltä, kuin olisi siirtynyt ajassa muutaman vuosituhannen taaksepäin.

Vähän ennen puoltayötä ja pääesiintyjää keskellä aluetta oli mayojen jälkeläisten puhdistautumisseremonia. Oli varsin unohtumaton kokemus seurata, kuinka esiintyjät tanssivat rummun tahtiin pöllönaamareissa ja höyhenpuvuissa. Odotin jo, että koskahan jostain tuodaan vuohi tai vastaava uhrattavaksi, mutta sitä ei sentään onneksi tapahtunut.

Vuorokausi vaihtui, ei maailmanloppua ainakaan vielä. Massive Attackin Teardrop pyörähti käyntiin. Tanssin keskellä viidakkoa aurinkolasit päässä näkemättä mitään tai ymmärtämättä ajan kulkemista. Muistan istuneeni jossain vaiheessa nuotion vieressä puhumassa saksalais-venäläiselle tytölle joka oli lentänyt Meksikoon ihan tätä tapahtumaa varten. Muistan ihmisiä viidakossa, ihmisiä trippailemassa nuotion vieressä, ihmisiä temppelin päällä, pariskuntia loikoilemassa riippumatoissa ja kirkkaana loistavan tähtitaivaan. Yhtäkkiä kello olikin 5.30 aamulla ja aurinko alkoi nousemaan. Performanssitaiteilijat tulivat taas koloistaan, ja ihmiset vastaanottivat auringon vastaan haltioituneina halaillen toisiaan. Ohikiitävän hetken en voinut kyynisyydelleni mitään vaan hymähdin itsekseni, mitä ihmettä suomalainen pokerinpelaajanrenttu tekee Meksikon trance-woodstockissa. Sitten vastaanotin taas halauksia joka suunnasta.

Ohjelmassa luki kliimaksin eli 21.12. klo 18:11 kohdalla vain "mayan ritual performance". Vähän ennen h-hetkeä lavalle astelikin joukko eläinpukuisia esiintyjiä, jotka seisoivat rivissä kuin sotilaat odotellen kriittistä hetkeä. Laskuri mateli viimeiset sekunnit nollaan. Yllätys yllätys, ei suurta pamausta. Esiintyjille se tosiaan ilmeisesti tuli yllätyksenä, sillä he katselivat toisiaan hölmistyneinä eläinasuissaan selvästi ihmetellen, että eikö se maailma loppunutkaan. Kaverit eivät olleet edes vaivautuneet suunnittelemaan tätä ohjelmanumeroa, koska olettivat etteivät pääse koskaan sitä esittämään. En valita, jos tällä jinxattiin maailmanloppu.

Kun tuhatpäinen, tässä vaiheessa jo epäilemättä kuolemanväsynyt festarikansa oli yhteisymmärryksessä todennut että hengissä ollaan, bileet muuttuivat täysimittaisiksi raveiksi. En tiedä miten kauan ne kestävät, mutta veikkaan että viidakosta löytyy trippailevia tanssijoita punaiset aurinkolasit päässä vielä joulunakin.

Pahoittelut surkeista kuvista ja huonosta kirjoitusasusta, en viitsinyt ottaa mukaan muuta kameraa kuin kännykän, ja olotila on kuin vuorokauden viidakossa reivanneella. Ensi postauksessa laitan osaltani tämän vuoden pakettiin niin pokerin kuin muunkin elämän osalta, kuten minulla on ollut erinäisissä blogeissa jo vuosia tapana. Ikävä kyllä tämän vuoden postauksesta ei pääse tekemään ihan niin iloista kuin aiempina vuosina, vaikka loppu on melkoista nousukiitoa ollutkin.

Parempaa uutta baktunia kaikille!

Edit: Kaveri linkitti pätkän Radio Rockin podcastista, pari postausta takaperin mainittu rapuvarkautemme St. Maartenilla on näemmä ylittänyt uutiskynnyksen myös suomalaisessa radiossa. Kohdasta 5:50 eteenpäin: http://www.radiorock.fi/podcast?vt=audio&vid=296072

Kuten tätä blogia seuraavat ovat ehkä huomanneet, olen viimeiseen reiluun kuukauteen painanut ensin USA:n länsirannikolta itärannikolle, tehnyt visiitin Meksikoon, lentänyt sieltä pohjoiseen Kanadaan ja edelleen pomppimaan pitkin Karibian saaria. Vaikka matkustelu on toki aina mukavaa, niin vähän alkoi jo hapottaa niin päätä kuin lompakkoakin. Välillä tekee mieli pysähtyä samaan paikkaan pidemmäksi aikaa ja hengähtää. Siispä saavuin tänne Playa del Carmeniin tämän viikon maanantaina aikeenani etsiä kämppä kolmeksi kuukaudeksi.

Ongelmat alkoivat jo matkalla, kun Miamin lentokenttä oli aivan tukossa ja pääsin matkalaukkuhihnalta ulos 3,5 tunnin odottamisen jälkeen, jatkolennon missanneena tietenkin. Pääsin perille tänne PDC:hen vasta kahdeksalta illalla, eli aivan liian myöhään kiinteistönvälitystoimistoja ajatellen. Totesin Miamin kentällä myös puhelimeni hajonneeksi suolavesikylvyn seurauksena. Tekstiviestit toimivat, mutta soittajan äänestä ei saa mitään selvää. Ei siis kannata hetkeen soitella. Pahin biitti oli kuitenkin pankkikortti, jolla ei saanut rahaa ulos. "Korttisi on suljettu turvallisuussyistä", kertoi suolavesipuhelimeen saapunut tekstiviesti.

Minulla on käynyt noin 30 kertaa sama juttu Danske Bankin kanssa. Korttini on siis suoraan kytköksissä pankkitiliini, ja pokeriammattilaisen elämään kuuluu rahan jokapäiväinen siirtely netissä. Pokerisaitit pitävät majaa yleensä varsin eksoottisissa paikoissa, ja pankkivirkailijan silmin näyttää varmasti hieman epäilyttävältä, kun virallisesti nollatuloilla elävä kaveri siirtelee 20 000 dollaria Cayman-saarille ja saa samankokoisia siirtoja Maltalta ja niin edelleen. Niinpä tilini menee aika säännöllisesti lukkoon, ja joudun aina soittamaan ja kertomaan että kyllä, se olin minä joka maksoi Electronilla viiden tonnin turnausmaksun Kanadassa ja siirsi samana päivänä useita tuhansia kolmeen eri maahan netissä.

Kun havaitsin matkalla Meksikoon korttini taas kerran kuoletetuksi, en voinut edes soittaa aktivoidakseni sen uudestaan asiakaspalvelun jo suljettua. Suorastaan kihisin kiukusta. En yleensä kanna hirveästi käteistä, ja ilman edellispostauksen PLO-turnauksen voittoa olisin saattanut olla todella kusessa esimerkiksi hotellin check-inin kanssa. Nyt sain onneksi maksettua käteisellä hotellin ja pääsin nukkumaan pitkät yöunet.

Kun pääsin vihdoin soittamaan seuraavana aamuna, minulle selvisi että ensimmäistä kertaa koskaan kyse ei ollut Danske Bankin liian tehokkaasta valvonnasta, vaan korttiani oli tosiaan väärinkäytetty. Yhteensä reilut 1500 euroa rouhittu luottokorttiostoina Meksikossa pari päivää ennen kuin itse saavuin edes maahan. Kuulemma varsin yleistä täällä. Tätä ei ole muistaakseni ennen tapahtunut, ja minulle on vieläkin hämärän peitossa miten näin on ylipäätään voinut päästä käymään. Olen maksanut kortilla Meksikossa tasan nolla kertaa ja käyttänyt vain HSBC:n pankkiautomaatteja. Melkein ainoa vaihtoehto on, että joku nettihakkeri on jostain saanut korttini tiedot käsiinsä, mutta se taas on jo melkoinen sattuma, että hakkeri on nostanut rahaa samassa maassa jossa itse olen viettänyt aikaa. No, ilmeisesti rahat saa kuukauden odottelulla takaisin luottokunnalta.

Kämppäasiatkaan eivät olleet tosiaan menneet viime aikoina ihan putkeen. Minulla ja parilla kämppikselläni oli jo mainio kolmen makuuhuoneen ja uima-altaan kompleksi ns. varmistettuna. Ennen kuin pääsin itse edes paikalle, niin "landlord" olikin tehnyt hit and runit rahojen kanssa, eikä ilmeisesti edes omistanut koko paikkaa. Toinen kämppiksistäni flippasi tästä niin pahasti, että päätti lähteä pois koko Playasta ja siirtyä joulunviettoon jenkkeihin ja sieltä eteenpäin Australiaan. Siispä päädyin lentämään takaisin Meksikoon ilman mitään tietoa kämpästä tai mistään muustakaan.

Kämpän etsimistä ei tehnyt erityisen helpoksi se, että täällä Playa del Carmenissa on turistisesonki alkamaisillaan ja kaikki kämpät on bookattu jo aikoja sitten. Kävin tiistaina kahdeksalla eri kiinteistönvälittäjällä, ja halvin löytämäni kämppä maksoi reilut 2000 euroa kuussa. Meksikossa! Eikä tuossa edes ollut turistilisää, vaan ainoa tapa saada täältä kohtuuhintainen kämppä on muuttaa joskus muulloin kuin joulu-tammikuussa, jolloin puoli Amerikkaa haluaa tulla tänne ja nostaa hintakilpailun pilviin. Savu alkoi jo nousemaan korvista. Sitten, parin erittäin onnekkaan sattuman siivittämänä, sain yhteyden pienen profiilin kiinteistönvälittäjään, jolla oli vastavalmistuneita kalustettuja yksiöitä melkein siedettävään hintaan $1300/kk eli noin tuhannella eurolla. Ei kovin halpaa lystiä, mutta olin niin täynnä etsimistä että koppasin tarjouksen epäonnistuneiden tinkimisneuvotteluiden jälkeen yllämainittuun hintaan. Aika hauskaa maksaa samankokoisesta yksiöstä enemmän Meksikossa kuin Punavuoressa. Plussapuolena epäilen vahvasti, että täällä on lähikuukausina vähän hauskempaa kuin Punavuoressa noin keskimäärin.

Tuohonkin hintaan tulee vielä nettisopimus päälle, joka maksaa myös saman verran kuin Suomessa. Pokeriammattilaiselle oikeastaan mikään muu asumiseen liittyvä ei ole tärkeämpää kuin toimiva netti. Meksikosta sellaista on lievästi sanottuna hieman vaikea löytää. Playa del Carmenissa operoi tasan yksi siedettävän nettiyhteyden tarjoava firma, Cablemas. Vuokraisäntäni yritti ensin tarjota toista firmaa, jonka kanssa hänellä on jo sopimus. Sanoin tietäväni kokemuksesta, että se netti ei riitä mihinkään. Lopulta sain tehtyä henkilökohtaisen sopimuksen Cablemasin kanssa - viiden tunnin paikasta toiseen juoksemiseen jälkeen, tietenkin - kevyeen 250 dollarin hintaan kolmelta kuukaudelta. Kun maksoin kaiken tämän, selvisi että vielä pitäisi sopia asentajan kanssa siitä, milloin hän tulee laittamaan netin kuntoon. Vuokraisäntäni ystävällisesti vihjaisi, että asennus saattaisi onnistua nopeammin, jos olen halukas maksamaan asentajalle pienen tipin. Viidentoista minuutin puhelimessa jänkäämisen jälkeen pääsimme sopimukseen, että asentaja tulee sunnuntaihin mennessä ja vastaanottaa tästä 80 dollarin tipin tiskin alta. En edes jaksa enää välittää, sillä en ole pelannut nettipokeria aikoihin ja pelihalut ovat todella kovat.

Tänne uuteen asuntooni muutin torstaina. Olen viiden minuutin kävelymatkan päässä keskustasta ja rannalta, hiljaisessa kaupunginosassa. Sisään alueelle pääsee vain vartioidusta metalliovesta omalla avaimella, joten kamat ovat luultavasti suht turvassa. Turisteja ei näy lähikortteleissa, ja saan osakseni melko pitkiä katseita kävellessäni paikallisten lapsiperheiden asuttamia katuja kohti keskustaa. Iltaisin taas välillä vähän kuumottaa, koska osalla teistä ei ole katuvaloja ja kaikkialla on niin pimeää, että joudun harkitsemaan otsalampun hankkimista. Täällä on myös ilmeisesti jonkinlainen lepakkoepidemia, ja pusikoista kuuluvien epämääräisten rapsahdusten kuunteleminen pistää askellukseen mukavasti vauhtia.

Sali on melkein vieressä, samoin kuin terveyssmoothie-piste ja muutama loistava ravintola. Kuten lähes kaikissa muissakin kaupungeissa, keskustan ravintolat ovat ylihintaisia ja tarjoilevat pääsääntöisesti kehnolaatuista turistimössöä. Hieman ulkopuolelta taas löytyvät kaikki kruununjalokivet, kuten esimerkiksi melkein naapurissa sijaitseva modernia meksikolaista ruokaa tarjoileva Aguachiles. Tähän ravintolaan pyhiinvaelletaan vähän kauempaakin, eikä syyttä. Menu on tietenkin vain espanjaksi eikä henkilökunta puhu englantia, mutta toisaalta kaikki ruoka on niin hyvää, ettei tilaus voi epäonnistua.

Salaatinlehteen käärityt lounastacot, sisällä parasta koskaan syömääni rapu-cevicheä, hummeria ja aivan tuoretta tonnikala-sashimia. Hinta vajaat kolme euroa.

Kunhan netti alkaa toimimaan kunnolla, pärähtää käyntiin sellainen nettipokerin rämpytys että oksat pois. Tarkoitukseni on pelata melkein joka päivä aina vuokrasopimuksen loppumiseen asti ja toivottavasti rouhia kunnolla rahaa siinä sivussa. Kun luovutan kämpän pois maaliskuun puolivälissä, suuntaan luultavasti noin kuukaudeksi johonkin etelään päin live-pokeriin montuttamisen, loman ja reppureissun yhdistelmälle. Sitä ennen en usko poistuvani Meksikosta Belizeä kauemmas, jossa on tarkoitus vierailla tammikuussa.

Kameran asetukset olivat lievästi sanottuna pielessä, mutta en jaksa tähän hätään kuvata uudestaankaan, joten alla pari erittäin epäselvää otosta kämpästä:

Huonekalut kuuluivat siis sentään hintaan, mutta miinuspuolena pöytä puuttui. Kävin äsken paikallisessa köyhän miehen Ikeassa ostamassa 700 pesolla tietokonepöydän. Ikävä kyllä kokoamisohjeet ovat vielä vaikeaselkoisemmat kuin Ikean vastaavat, ja luovutin tältä illalta äsken (keskiyöllä) parin tunnin ähkimisen jälkeen luomukseni muistuttaessa enemmän naulakkoa kuin pöytää.

Pakollinen örkkikuva kylpyhuoneestani:

Olin uskossa, että eläinrakkaudellani ei ole rajoja. Tämän ystävän nähtyäni totesin olleeni hyvin väärässä. Oma uima-allas ja hauska pieni puutarha kompensoivat kyllä mukavasti ötökkäongelmia.

Ensi viikolla ilmeisesti maailmakin loppuu, ainakin jos Hollywoodin filmiteollisuutta ja muita hihhuleita on uskominen. Ainakin pääsen todistamaan tätä aitiopaikalta, sillä vieressä aavikolla vanhan Maya-temppelin vieressä järjestetään Zero Day-festivaali: http://www.dayzerofestival.com/location tuonne olisi tarkoitus mennä telttailemaan koko festivaalin ajaksi. Jos maailma on olemassa vielä bileiden loputtua, tulen raportoimaan tunnelmia tänne.

Tiistai 4.12.

Edellisiltana aamuseitsemään venähtäneet juhlat ovat johtaneet hieman alavireiseen habitukseen, mutta saan ihmeen kaupalla revittyä itseni ylös jo yhdeltätoista. Päätämme lähteä huonekaverini kanssa tutustumaan saaren pääkaupunkiin, Philipsburgiin. Parinkymmenen minuutin taksimatka kulkee pitkin korkeaa rinnettä, josta kelpaa ihastella turkoosia vettä. Emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan painelemme suoraan PADI:n sukelluskauppaan kysymään parhaita snorklausspotteja täällä päin saarta. Seuraavat tunnit menevätkin vedessä Little Bayssä ihmetellen helikopterihylkyä, merisiilejä ja muuta vedenalaista elämää. Philipsburg jää tällä erää näkemättä. Illalla pelaan 440 taalan sivuturnauksen ja häviän lisää rahaa.

Keskiviikko 5.12.

Katsomme Tripadvisorista saaren parhaaksi äänestetyn rannan ja suuntaamme Mullet Bayhin viettämään leppoisaa rantapäivää, räpylät kainalossa tietenkin. Ranta on täynnä pöhöttyneitä jenkkituristeja ja muutenkin kirkkaasti huonoin, mitä olen Karibialla nähnyt. Teen mental noten olla uskomatta edellämainittua sivustoa tulevaisuudessa. Löhöämme silti tuoleissa muutaman tunnin. Illalla pelaan 550 taalan sivuturnauksen ja häviän lisää rahaa. Päätän skipata rantabileet ja mennä aikaisin nukkumaan. Uneni häiriintyvät, kun huonekaverini puskee kolmessa promillessa sisään aamukuudelta ja esittelee innoissaan omasta lompakostaan löytämiään Hollannin Antillien Guldeneita. Iloa ei himmennä edes se, että eurot ja dollarit ovat kadonneet johonkin.

Torstai 6.12.

Suomen itsenäisyyspäivä. Sää ei ihan vastaa joulukuista Helsinkiä, eikä rantabaarista saa karjalanpaistiakaan. Onneksi on kuitenkin järjestäjäfirman (jota en ikävä kyllä saa tässä lakiteknisistä syistä nimetä, pahoittelut sinne) vip manager, joka on bookannut saarelle matkanneille reilulle kymmenelle suomalaispelaajalle oman katamaraanin päiväksi miehistöineen.

Heti kättelyssä pitkän linjan Unibet Open-veteraani ja radiopersoona Jussi Heikelä pistää laivan kajareista soimaan edellisiltana tätä tapahtumaa varten kasatun playlistin erilaisista Suomi-klassikoista. Seuraavien tuntien aikana Karibianmerellä pauhaavat muun muassa JVG, Maamme-laulu, Tapio Rautavaara, Eppu Normaali, Den Glider In ja muut rallit. Katamaraanissa on tietenkin open bar, jonka baarimikko avaa sanoilla "we have a wide variety of Caribbean specialties; white rum, dark rum, aged rum and more rum". Kun palaamme satamaan, ihmiset ottavat meistä rannalla valokuvia. Ilmeisesti täällä päin ei ole totuttu punakoihin suomalaisiin, jotka tanssivat laivan kannella ja laulavat helvetin kovaa ja epävireisesti uraanin halkeamisesta.

Perjantai 7.12.

Käyn aamupäivästä tsekkaamassa Philipsburgin yksin. Kaupunki koostuu turistinäkökulmasta kahdesta kadusta, Front Streetistä ja Back Streetistä. Front Street on täynnä reggaeta soittavia ravintoloita ja baareja, edessä on uimaranta ja huvijahteja. Back street taas pursuaa kalliita koru- ja laukkukauppoja. Ostan pakollisen Guavaberry-rommipullon baarikaappiini.

Tänään on myös turnauksen finaalipäivä. Siellä ei pelaa yhtään suomalaista. Kukaan ei ole tästä erityisen harmistunut, sillä illalla on pelifirman järjestämät päätösbileet saaren isoimmassa yökerhossa. Päätän kuitenkin pelata ensin vielä yhden sivuturnauksen. Aion pitää melko pitkän tauon live-pokerista erittäin surkean viimeaikaisen menestykseni saattelemana, ja ohjelman viimeinen turnaus, perjantai-illan Pot Limit Omaha rebuy sopii tämänkertaisen urani lopettamiseen oikein hyvin. Ensinnäkin se on pelimuoto, jota en osaa pelata. Toiseksi voin ottaa turnausta pelatessa hieman pohjia illan bileitä varten. Moni muukin on samoilla linjoilla, sillä finaalipöydässä meitä on lopulta kolme kännistä itävaltalaista ja kaksi suomalaista. Kun meitä on jäljellä enää kolme, kello lähentelee jo keskiyötä, ja kaikilla on kiire bileisiin. Päätämme jakaa rahat tasan, eli 3280 dollaria per naama. Sen jälkeen arvomme tuloslistoihin merkittävän nimellisen voittajan. Arpa osuu tällä kertaa minuun. Hyvin tyypillistä, että ensin häviän 130 000 dollaria live-pokeriin kun pelaan hyvällä valmistautumisella, peliä missä minulla pitäisi kaiken järjen mukaan olla kunnon edge ja selvin päin. Sitten kun päätän lopettaa live-kuoppaamisen pelaamalla laitamyötäisessä peliä, jota en edes osaa, voitan koko turnauksen. Ehkä tämä opettaa minulle jotain oikeanlaisesta valmistautumisesta sitten, kun päätän joskus palata vihreän veran äärelle.

Lauantai 8.12.

Suurin osa pokerinpelaajista lentää tänään aamulennolla pois. Minullakin on aamulento takaisin Meksikoon, sillä kämpän Playa Del Carmenissa pitäisi olla muuttovalmiina. Ikävä kyllä olen saanut pari päivää sitten Meksikon-kämppiksiltäni viestin, että asuntomme on mennyt alta kriittisellä hetkellä. Uutta kämppää etsitään parhaillaan, mutta tällä haavaa kaupungissa ei ole tarjolla muuta majoitusta kuin hotelleja. Päätän skipata lennon ja jäädä saarelle vielä pariksi päiväksi. Orastava krapula ja nestehukka helpottaa päätöksentekoa entisestään. Sen sijaan, että tuskailisin Miamissa turvatarkastuksessa, makoilenkin Baio Rougella, jossa on lisäksemme noin kolme ihmistä. Pöllyissä oleva pienen rantabaarin rastapäinen työntekijä väsää kahdella ja puolella taalalla meille parhaat smoothiet, joita olen koskaan maistanut.

Sunnuntai 9.12.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Koska en sattuneesta syystä ole Playa Del Carmenissa, voin lähteä venematkalle St. Bartsille, viidenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle paratiisisaarelle. Tämä on ensimmäinen kerta, kun muistan koskaan havainneeni Karibialla navakkaa tuulta. Avokantinen vene heittelee tuulessa puolelta toiselle kovassa aallokossa niin pahasti, että odotan sen hörppäävän vettä hetkellä millä hyvänsä. Pelko osoittautuu kuitenkin aiheettomaksi ja pääsemme tunnissa perille, litimärkinä kannelle roiskuneesta vedestä mutta yhtenä kappaleena.

Laiva heittää meidät saaren keskustaan Gustaviaan. Kadun nimi on Kungsgatan ja salossa on Ruotsin lippuja. Hetken ihmettelyn jälkeen selviää, että olemme vanhassa Ruotsin siirtomaassa, joka tosin nykyään kuuluu Ranskalle. Saarella on alle 4000 asukasta, ja paikan puhelinluettelo koostuu etupäässä rikkaista julkkiksista piilopirtteineen. St. Bartsilla ei ole kansainväliset mitat täyttävää lentokenttää, eikä tänne muutenkaan pääse kovin helposti. Koko Gustavia on aivan autio, tiet ovat autioita, rannat ovat autioita. Yhtään turistia ei näy missään. Meillä on vain päivä aikaa, ja alkuperäisen taksisuunnitelman sijaan päädymme vuokraamaan skootterit. Tämä osoittautuu koko reissun parhaaksi ratkaisuksi.

Minulla ei ole koskaan ollut suurempaa tarvetta omistaa autoa, enkä haaveile käyttäväni pokerivoittojani Ferrareihin. Kaksipyöräisiin minulla on sen sijaan aina ollut jonkinlainen fetissi. Minulla ei ole sen kummemmin ajo- kuin mopokorttiakaan, mutta onneksi useimmissa Aasian paikoissa ja esimerkiksi Meksikossa ei paljon kysellä niiden perään vaan skootterin saa vuokrattua helposti pelkällä passilla. Olen jo pitemmän aikaa suunnitellut parin viikon moottoripyöräretkeä jossain Thaimaa-Kambodza-Laos-Vietnam-akselilla, mutta tällä haavaa pelkkä 60 kilometriä tunnissa kulkeva skootterikin auttaa pahimpiin vieroitusoireisiin. Ainoana ongelmana on sen vuokraaminen, sillä täällä ökysaarella vuokraamot eivät varmasti halua ottaa minkäänlaisia riskejä. Meillä käy kaikkien aikojen tuurit, kun menemme vanhan pariskunnan pitämään vuokraamoon, jossa päivystävä viisikymppinen nainen (jonka päivän ainoat asiakkaat epäilemättä olemme) erehtyy epähuomiossa kysymään korttia vain kaveriltani mutta antaa meille kuitenkin kaksi pyörää. Ulkopuolella yritän hoputtaa kaveriani lähtemään pihasta mahdollisimman nopeasti, ennen kuin myyjä huomaa virheensä. Ihmettelen vähän, kun joudun opettamaan kädestä pitäen miten ajopeli laitetaan päälle. Myöhemmin selviää, että kaverini ei ole koskaan edes ajanut kaksipyöräisellä, muttei viitsinyt mainita asiasta. Onneksi skootteri on aika helppo vempain ajaa ja päivästä selvitään parilla pakoputken aiheuttamalla palovammalla ja naarmuuntuneella peilillä.

Toivottavasti en tee tässä nyt karhunpalvelusta St. Bartsille, mutta en kerta kaikkiaan malta jättää asiaa sanomattakaan. Saari on aivan kirkkaasti hienoin paikka, missä olen koskaan käynyt, ja reissattua on tullut kohtalaisen paljon. Kiersimme pyörillä koko saaren, söimme lounasta ravintolassa metrin päässä rantavedestä, uimme hillittömissä aalloissa lähes autiolla surffausrannalla ja snorklasimme vesissä, joissa seuranamme oli pelkkiä kotiloita. Ihan sama mihin suuntaan meni, kaikkialla oli pieniä suojaisia poukamia ja autioita rantoja. Nyt tiedän, missä haluan joskus viettää mahdollisen tulevan honeymoonini. Teilläkään ei tullut juuri ketään vastaan, vaan skoottereilla sai painaa niin kovaa kun moottorista lähti ilman törmäysvaaraa. Saarella on 300 metriä korkeuseroja, joten parin kilometrin välein tuli vastaan aivan järjettömiä näköalapaikkoja. Verbaalinen lahjakkuuteni ei riitä tekemään oikeutta St. Bartsille, joten annetaan kuvien puhua:

Lähdimme saarelta vasta auringon jo laskettua ja tuulen yllyttyä entisestään. Vähän tuli äitiä ikävä, kun vene kallisteli sysimustalla merellä ilman, että missään suunnassa näkyi valoja. En muista milloin olisin viimeksi pelännyt yhtä paljon kuin tuolla loputtomalta tuntuvalla matkalla, jonka ajan puristin kaidetta rystyset valkoisena ja rukoilin, että laiva kestää joka suunnasta pauhaavat itse alusta korkeammat aallot.

Tätä kirjoitan lentokoneesta matkalla kohti Playa Del Carmenia. Kämppää ei ole vieläkään, joten otin kolmeksi yöksi hotellin. Palaan asiaan, kunhan kämppä on (toivottavasti) löytynyt.