Miikka Anttonen

Kävin viime viikolla pelaamassa pokerin SM-turnauksen. Edellisvuoden 5. sija vaihtui 33. sijaan ja pettymykseen. Sinänsä pokerin tyylisessä lajissa, jossa sattumalla on lyhyessä juoksussa ratkaiseva vaikutus tapahtumiin, on mielestäni hieman typerää ratkaista mestaruuksia yhden turnauksen perusteella. Harvoin yksittäisen turnauksen voittajasta voi sanoa, että kyseessä oli myös paras pelaaja (tämän vuoden voittaja, ystäväni Joonas Helin tosin todella myös ansaitsi tittelinsä). Silti häviäminen kirpaisee aina yhtä paljon. Jos jotain positiivista omasta kisakokemuksestani haluaa hakea, niin keksin siitä sentään aiheen seuraavaan blogiini.

Itse turnausta enemmän itseäni ja puolta pöytäseurueestani kiinnosti taustalla screenillä pyörineet futiksen EM-kisat. Kukaan meistä tuskin on niin vannoutunut jalkapallofani, että Espanjan ja Irlannin välinen kamppailu itsessään olisi ollut tarpeeksi herpaannuttamaan keskittymisen pelipöydästä, vaan kyse oli tietenkin erilaisista matsiin painetuista vedonlyönneistä. Usealla meistä oli tuossakin pelissä kiinni enemmän kuin SM-turnauksen (2100 euron) sisäänostossa.

Minulla on ollut urani aikana ilo tutustua satoihin pokerinpelaajiin. Mututuntumalta väittäisin, että ainakin 80 prosenttia meistä on paatuneita uhkapelaajia. Kun emme ole pelaamassa pokeria, kaipaamme jännitystä ja adrenaliinisyöksyjä niin paljon, että Peluurin tädit suosittaisivat pakkohoitoa. Meidän on yksinkertaisesti pakko saada flipata (pokeritermi joka tarkoittaa kolikonheittoa tai arpomista) koko ajan jostakin.

Tervein muoto alituisesta gamblaystarpeesta on se, että esimerkiksi ravintolassa koko seurueen laskun maksaja ratkaistaan ns. luottokorttiruletilla - kaikki heittävät pöydän keskelle kasaan oman korttinsa, ja tarjoilija valitsee sitten itse kortin, josta laskuttaa (strategiavihje: kannattaa omistaa mahdollisimman tylsän ja harmaan näköinen kortti). Jos olen pokerikaverini kanssa lasillisella jossain, niin edes niiden yksien tuoppien tilaamisen kohdalla ei käy laatuun, että kumpikin maksaisi omansa. Jonkinlainen flippi maksajasta on pakko saada. Toisen maksama juoma maistuu aina paremmalta.

Olen käynyt vuosien saatossa varmasti toistasataa kertaa yökerhossa pokerikaverieni kanssa. Harvassa ovat ne kerrat, kun ohjelma ei ole koostunut lähinnä rahasta flippaamisesta kasvavilla summilla. Joku voisi ehkä luulla, että kun lähdemme baariin, tarkoituksena on jahdata vastakkaisen sukupuolen edustajia ja pitää hauskaa. Niin me ehkä uskottelemme itsellemme tekevämme, mutta todellisuus on vähän liian usein se, että linnoittaudumme rauhaisaan nurkkapöytään, kaivamme korttipakan taskusta ja flippaamme "ihan vaan pari flippiä". Ja sitten tulee yhtäkkiä pilkku, vartilta tuntunut aika on venähtänyt kuuteen tuntiin, joku hieroo käsiään tyytyväisenä ja pari on vailla rahaa taksiin.

Muistan yhdetkin erään pokerialan yrityksen järjestämät bileet, joihin oli tilattu Ruotsista Playboy-lehdessä poseerannut topless-dj. Parikymppinen silikonirinnoilla varustettu mimmi soitti levyjä koko illan tissit paljaana keskellä tanssilattiaa noin sadalle pokerinpelaajalle. Huolestuttavan suurelle osalle tuli seuraavana päivänä järkytyksenä, että tällainenkin ilmestys oli ollut paikalla, sillä koko ilta meni korttipakan kanssa kädet täristen ja pupillit laajentuneina gamblaten.

Ja tämä oli siis se kohtalaisen terve osuus. Flippaaminen muutamista satasista on vielä kohtuullisen harmitonta puuhaa, joskin hieman typerää ajanvietettä, mutta entä sitten kun summat karkaavat käsistä kokonaan? Pari vuotta sitten jollain turnausreissulla olimme porukalla istumassa iltaa, ja pari tunnettua pokeriammattilaista päätti ajankuluksi flipata keskenään. Toinen heistä, tuolloin 18-vuotias vanhempiensa luona asuva nuorimies, oli ottanut reissulle mukaan lähes koko pelikassansa, noin 60 000 euroa. Siinä oli käytännössä hänen koko omaisuutensa, odottamassa hotellihuoneen kassakaapissa. Flippien koko karkasi hieman käsistä, ja paria tuntia myöhemmin nuorimies joutui luovuttamaan kassakaapin avaimen vastapelaajalleen. Veikkaan, että paluulento seuraavana aamuna oli melko hajottava kokemus.

Itse olen yleensä jotenkin onnistunut pitämään jossain määrin järjen päässä vetoasioissa. Kertaalleen hävisin joskus lompakon tyhjäksi ja kellonkin ranteesta, mutta sitä nyt sattuu. Flippitappioita seuraava tuska on aina ollut isompi kuin voittoa seuraava euforiantunne, ja juuri tästä syystä gamblailen ainakin nykyään keskivertokollegaani vähemmän. Mutta on minullakin heikkouteni, ja ne liittyvät nimenomaan tappion tuskassa lopettamiseen.

Vähän liian monta kertaa minullekin on käynyt niin, että olen ensin flipannut jostain mitättömästä asiasta, vaikka 30 euron taksimatkan maksajasta. Se pieni tappio, jolla ei rahallisesti pitäisi olla mitään väliä, on aiheuttanut pakottavan tarpeen päästä omilleen jotta tunnetila stabiloituisi. Vuoden 2010 futiksen MM-kisoissa laitoin ekaan peliin aivan pienen hupipanoksen tv:n katselua elävöittämään, mutta lumipalloefekti pyörähti käyntiin kun betsi ei osunut. Seuraaviin peleihin piti aina laittaa isommalla ja isommalla. Lopulta pumppasin Hollantia mestariksi joka helvetin kierroksen jälkeen - alkulohkon, puolivälierien, välierien. Kun katsoin finaalia tuhannen voltin krapulassa hotellihuoneen lattialla Las Vegasissa toissa heinäkuussa, ei ihan hirveästi naurattanut. Jos Hollanti olisi voittanut, olisin rahastanut lähes tähtitieteellisen summan ainakin omalle pelikassalleni. Nyt hävisin niin isosti, että jouduin pelaamaan loppukesän pokeria otsa hiessä saadakseni voita leivän päälle.

Tänäkin kesänä on jo painettu futisbetsejä harva se päivä. En voi kauheasti väittää lajista ymmärtäväni, mutta jo nyt on todettava, että sisällä on "hieman" isommin rahaa kuin oli tarkoitus. Alunperin suunnittelemani vetokassa on paisunut 20-kertaiseksi ja jäljellä ei ole kuin kasa virtuaalisia kuitteja. Espanjan mestaruutta vastaan, Saksan ja Portugalin mestaruuksien puolesta sekä Gomezia maalikuninkaaksi. Jos finaalin jälkeen soi taas Espanjan kansallislaulu, pääsee täältä suunnalta parkaisu. Toistaiseksi näyttää kyllä ihan hyvältä.

Eräs kysyi minulta hiljattain, miksi haluan pilata elämäni loputtomalla vedonlyönnillä. Minkä takia sen sijaan, että voisin seurata EM-futista sohvalta rauhallisena ja nauttia pelistä on joka pelissä oltava sellaista panokset, että olen tärisevä hermoraunio? Miksi jokainen sosiaalinen kokoontuminen pitää tärvellä sillä, että hauskanpidon sijaan heitetään kolikkoa koko ilta niin, että kenelläkään ei edes ole kivaa?

Kovasti toivoisin, että vastaus olisi jotain muuta kuin adrenaliinisyöksyt ja uhkapeliaddiktio. Mutta eihän se ole. Kun teemme työtämme pelipöydissä, adrenaliini virtaa koko ajan. Olemme onnellisia, koska addiktiotamme ruokitaan. Mutta entä silloin, kun olemme vapaalla? Elämän pokeriin liittymättömistä asioista on välillä tolkuttoman vaikea nauttia, kun kaikesta puuttuu jännitys. Ja juuri siksi katson mieluummin futista betsit sisällä kuin ilman, saadakseni vahvemman kokemuksen.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki pokeriystävänikin ovat säälittäviä narkkeja, jotka eivät voi itselleen mitään. Tuskin tulevat koskaan voimaankaan. Minä ei ainakaan näe, kuinka voisin muuttua. Päässäni on jo uhkaava skenaario siitä, kuinka vuonna 2048 olemme vieläkin Namun terassilla, kukaan ei edes huomaa ohi kulkevaa seksikästä takamusta tai nauti kesäillasta kauniissa kaupunkimaisemassa:

"Korotetaan panoksia!", joku huutaa risupartaansa.

Kaivan taskustani ruttuisen setelin ja nappaan samalla nitron. Pari kertaa liiallisen jännittämisen ja stressaamisen seurauksena ohitusleikattu sydän vetelee viimeisiään.

"Viidensadan flippi, kaikki mukaan! Kuka jakaa?"

Jaan pöytään tärisevin käsin kortteja kaataen samalla karpalovodkat lattialle. Ensimmäisestä kortista lähtien seuraa huutamista ja älämölöä, joka aiheuttaa paheksuntaa muissa asiakkaissa. Joku huutaa riemusta, joku painaa päänsä käsiinsä. Raha on taas vaihtanut omistajaa.

Kello tulee aamuneljä. Kukaan ei tietenkään ole naimisissa, koska eihän tällaisia äijiä kukaan kestä katsella vakituisesti.

"Pitäisikö yrittää bongata naisseuraa jatkoille vaikka taksijonosta?", ystäväni ehdottaa. Asiaa puntaroidaan hetki, kunnes päätämme yksimielisesti mennä mieluummin jatkamaan flippaamista keskenämme.

Koko ukkoretkue suuntaa ruuhkaiseen mäkkäriin, missä jono jumitetaan flippaamalla laskusta tiskillä. Pöydässä joku meistä saa slaagin ja kuolla kupsahtaa. Hautajaisissa puolet kutsutuista heittää kuiskaten kolikkoa takarivissä, kun pappi lausuu kauniita sanoja kuolleen pelurin elämästä.

Tai ehkä me vielä opimme, ja päädymme lopulta ihan kunnon kansalaisiksi. En kyllä löisi vetoa sen puolesta.

PS. Tässä on yksi parhaimmista sivubetsien kohteista, Venetsian lentokentän matkalaukkuhihnaruletti. Venetsia on World Poker Tour-kiertueen ainoa stoppi, jonne on yksinkertaisesti pakko lentää seurassa ihan vain siksi, että voi ottaa maksimaaliset matkalaukkubetsit oikeasta numerosta. Jos matkalaukku sattuu napsahtamaan ennalta päätetylle numerolle, joutuu kaveri maksamaan panoksen 36-kertaisesti takaisin.

15:00: Herätyskello soi ensimmäisen kerran. Yhdeksän kertaa kymmenestä olen nähnyt pokeripainajaisia - jakoja, joissa kaikki menee tavalla tai toisella pieleen. Ikkunasta huoneeseen tulvivat auringonsäteet häikäisevät. Täydellisenä päivänä olen nukkunut hyvin ja ponnahdan ylös kertaheitolla. Yhdeksän kertaa kymmenestä painan torkkua.

16:00: Painettuani torkkua 12 kertaa pääsen vihdoin ylös. Jos olen muistanut ja ehtinyt käydä edellisenä päivänä kaupassa, survon kilon hedelmiä ja vihanneksia mehulinkoon saaden terveellisen ja ravitsevan aamupalan. Yhdeksän kertaa kymmenestä en ole käynyt kaupassa, ja jääkaapissa odottaa vain kolme päivää sitten ostetun take away-annoksen jämät. Menen Subwayhin.

17:00: Täydellisenä päivänä menen salille. Yhdeksän kertaa kymmenestä en jaksa, vaan pelaan Wii:llä table tennistä. Häviän aina samalle vastustajalle, pisamanaamaiselle tytölle, joka nauraa minulle pelin loppuruudussa. Vituttaa.

18:00: Aika hankkia ruoat illan pelisessiota varten. Pelatessa ei ehdi pitää taukoja, joten ruoan pitää olla helposti syötävää. Optimitilanteessa valmistan sen itse, mutta siinä olen toistaiseksi onnistunut noin kaksi kertaa viimeisen kahden vuoden aikana. Haluaisin syödä sushia, mutta lähin hyvä sushipaikka on juuri sen verran kaukana, että yhdeksän kertaa kymmenestä en ehdi sinne. Haen thaimaalaista tai intialaista.

18:56: Tulen kotiin neljä minuuttia ennen pelisession alkamista. En ehdi pelatessa kaataa ruokia rasiasta lautaselle, vaan kaiken pitää olla valmiina oikeissa kipoissa, jotta voin juoksujalkaa heittää ruoan mikroon kesken session. Viimeiset minuutit ennen sessiota koostuvat siis take away-pakkauksien purkamisesta. Kaadan kiireessä riisiä ja eri kastikkeita lautasille sotkien puoli keittiötä. Yhdeksän kertaa kymmenestä en ehdi siivota jälkiäni.

19:00: Pelit alkavat. Turnauspelaajana en voi määrätä omia työaikojani, vaan pelaan silloin kun isoimmat turnaukset alkavat, eli seitsemältä. Avaan ikkunan, laitan musiikin soimaan ja yritän keskittyä. Yhdeksän kertaa kymmenestä huomaan noin vartin jälkeen pelaavani päin helvettiä, ja keskittymisen sijaan fleguilevani Facebookissa ja pelaavani kännykällä Angry Birdsiä. Otan pari kofeiinitablettia piristyäkseni. Ne auttavat.

22:00: Ensimmäinen ruokatauko. Juoksen toimistoni ja olohuoneen poikki keittiöön, avaan jääkaapin oven, heitän ensimmäisen ruoka-annoksen mikroon, juoksen takaisin toimistoon, klikkailen hiirellä kolme minuuttia, sitten takaisin mikrolle hakemaan lämmitetyn ruoan. Yhdeksän kertaa kymmenestä poltan sormeni kuljettaessani tulikuumaa lautasta. Aikaa patalappujen käyttämiselle ei ole. Syön pelatessani ja roiskutan soijakastiketta näytöilleni.

00:00: Aikaisimmin alkaneet turnaukset loppuvat. Pelaan illassa noin 50-70 turnausta, jotka kestävät keskimäärin 4-5 tuntia. Tässä vaiheessa alkaa yleensä olla jotain käryä siitä, onko illasta tulossa hyvä vai huono. Jos kaikki on mennyt päin seiniä, huomaan kuinka alan ärsyyntyä ja joudun keskittymään hengittämiseen kuin buddhalaismunkki pitääkseni itseni kurissa pelipöydissä.

01:00: Toinen ruokatauko. Näihin aikoihin rekisteröidyn viimeisiin turnauksiini, jos ilta on ollut edes siedettävä. Näin ollen pääsen lopettamaan pelit noin viideltä. Jos olen paljon tappiolla, vituttaa sen verran että rekisteröidyn vielä pari tuntia lisää päästäkseni omilleni. Yhdeksän kertaa kymmenestä se ei onnistu, vaan häviän lisää ja sekoitan samalla unirytmini.

05:00: Lopetan pelit. Seuraavat kaksi tuntia olen juuri niin väsynyt, etten jaksa mennä esimerkiksi salille tai tehdä muuta kehittävää, mutta toisaalta veressäni on niin paljon adrenaliinia, että seuraavaan kahteen tuntiin ei ole mitään mahdollisuutta myöskään nukahtaa. Olen kuluttanut kaikki henkiset voimavarani pelaamiseen, ja seurauksena en pysty myöskään esimerkiksi lukemaan mitään aikakauslehteä syvällisempää. Tässä välissä olisi oikein hyvä aika tavata kavereita, olisin sosialisointiin juuri sopivassa mielentilassa. Ikävä kyllä kaverini eivät ole tällaiseen aikaan hereillä. Jotkut pokerikaverit ovat, mutta kukaan ei jaksa lähteä kotoaan mihinkään. Ja eihän mikään ole sitä paitsi aukikaan. Yleensä katson pari tuntia tv-sarjoja tai luen pokerifoorumeita.

07:00: Ensimmäinen yritys nukahtaa. Yhdeksän kertaa kymmenestä se ei onnistu. Suljen silmät, ja päässäni alkaa välittömästi pyöriä loputon määrä pokerikäsiä illan sessiosta uusintana. Kysyn itseltäni kysymyksiä kuten "olisiko minun sittenkin pitänyt jättää 4-bettamaatta AQ suittarilla TAGin hijackin avausta vastaan ilman positiota, kun olin pelannut itsekin aika tiukasti ja pöytäimagoni ei ollut sopiva tuolla kädellä katkeamiseen 56 isoa blindia syvillä?". Yhdeksän kertaa kymmenestä otan melatoniinitabletin nukahtaakseni.

08:00: Nukahdan.

Ylläoleva on varsin tarkka kuvaus tyypillisestä päivästäni. Ei varmasti kuulosta monen korvaan houkuttelevalta. Pokeria pidetään mediaseksikkäänä lajina, jossa rikkaat ja rohkeat nuoret miehet mittaavat pippeleitään pelipöydässä pari tuntia viikossa, ja muuten jahtaavat naisia Ferrareissaan ja nauttivat drinkeistä cocktail-baareissa. Ei se ihan niin mene. Lähes kaikki ammatikseen vakavissaan pelaavat elävät suhteellisen samanlaista elämää. Huonot rytmit, liian vähän kuntoilua, liikaa huonoa ravintoa, liian vähän sosiaalista elämää, etenkin muualla kuin viikonloppuna baarissa.

Olen vankkumattomasti sitä mieltä, että pokerissa on nykypäivänä lähes mahdotonta pärjätä ilman äärimmäistä omistautumista. Se ei ole kahdeksasta neljään-työ. Ei pelkästään vuorokausirytmiltään, vaan ennen kaikkea siinä mielessä, että pokerinpelaaja ei voi mennä työpaikalleen ja työt lopettaessaan poistua unohtaen kaiken taas ennen seuraavaa työpäivää. Ilman äärimmäistä lahjakkuutta huipulle päästäkseen on hengitettävä pokeria. Se tulee uniin asti ja vie niin suuren osan valveillaoloajasta, joko mielen sopukoissa kytemässä tai konkreettisesti pelipöydissä, että muulle ei jää kauheasti aikaa. Pelaan ehkä keskimäärin 50-60 tuntia viikossa, mutta henkisesti olen pöydissä varmasti lähemmäs 80 tuntia.

Onko se sen arvoista?

Väitän, että suurelle osalle ei ole. Olen itsenikin kohdalla monesti epäillyt sitä. Pokerissa menestystä mitataan suoraan rahassa, enemmän kuin missään muussa urheilulajissa. Ja sitä rahaa pitää tulla säkeittäin, jotta tällaisessa elämässä olisi mitään mieltä.

Asiaan on kuitenkin myös toinen näkökulma. Vähemmän rehellinen ja rationaalinen, mutta kuitenkin väistämätön. Minä rakastan pokeria. Pisin loma, mitä olen neljän vuoden urallani pitänyt oli kaksi viikkoa, ja sinä aikana meinasin tulla hulluksi kuin omistajaansa kaipaava koiranpentu. Jos joutuisin elämään ilman pokeria, saisin samanlaisia vieroitusoireita kuin viimeisen heroiinipiikkinsä vuorokausi sitten ottanut. Uskon, että valtaosa kanssapelaajistani kokee samoin.

Rakastin pokeria ensimmäisestä sekunnista kun sitä pelasin, rapufarmilla jossain Kaakkois-Australian pöpelikössä syksyllä 2007. Siihen asti en oikein ollut tiennyt, mitä haluaisin elämälläni tehdä, mutta pokeri iski kovaa ja heti. Sen jälkeen ei ole mennyt päivääkään, ettenkö olisi ajatellut pokeria. Vaikka tämä elämäntyyli on äärimmäisen kuluttavaa ja monilta osin epäterveellistä, en voi sanoa katuvani valintojani. Oikeastaan pokeri ei edes ole ollut minulle mikään valinta. Se vain tapahtui.

Vielä nytkin, kaikkien näiden vuosien ja noin neljän miljoonan pelatun jaon jälkeen, olen innoissani kuin pikkupoika nappulaliigan matsissa joka kerta kun istun pelipöytään. Ja juuri siksi rakastan työtäni joskus jopa enemmän kuin vapaa-aikaani.

Joten vaikka monesti toimiston oven avatessa vituttaa jo valmiiksi, aamuherätykset ovat hirveitä ja olen seota stressistä ja voitetun ja hävityn rahan määrästä, en vaihtaisi elämäntyyliäni mihinkään. Olen kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, pitää lomaa silloin kuin haluan, vapaapäivän silloin kun haluan ja niin edelleen. Minun ei tarvitse vastata työstäni kenellekään, ja palkkani suuruus riippuu täysin siitä, miten hyvin työtäni teen. Ihminen viettää kolmanneksen elämästään töissä, ja väitän että olen työssäni onnellisempi kuin 99 prosenttia ihmisistä. En siis voi oikeasti valittaa.

Tässä koko kuviossa on vain yksi asia, josta haluaisin päästä eroon. Nimittäin syyllisyydentunne. Pokeri on periaatteessa maailman vapaimpia ammatteja, koska siinä voi työskennellä missä ja milloin tahansa sattuu huvittamaan. Henkisesti se on kuitenkin kuin pallo jalassa, josta ei pääse eroon. Koska saan itse päättää, milloin pidän vapaata tai pidänkö ollenkaan, tunnen itseni lusmuilijaksi aina kun päätän olla pelaamatta ja tehdä jotain muuta. Vapaailloista on helvetin vaikea nauttia, kun joka hetki jyskyttää takaraivossa ajatus siitä, pitäisikö sittenkin olla pelaamassa. Joskus haluaisin, että minulla olisi kellokortti ja pomo, jolle vastata. Ja silti juuri sitä vihasin kaikkein eniten vanhoissa työpaikoissani McDonald'sissa ja kaupan kassalla.

Kun asuin vielä kauempana keskustasta rauhallisessa lähiössä, omasin melkein joka päivä saman ongelman. Nimittäin hakiessani noutoruokaa keskustasta jouduin miettimään, menenkö taksilla kotiin 15 minuutissa vai otanko 45 minuutin bussi-juna-kombinaation. Tuntipalkkani on keskimäärin minimissään 70 euroa, eli pelaamalla puoli tuntia kauemmin tienaisin 35 euroa. Taksi maksaisi 25 euroa, joten itse asiassa tienaisin taksilla ajamalla 10 euroa, ja lisäksi ei tarvitsisi kantaa kauppakasseja hyisen lumituiskun läpi.

Mutta voisinko minä, alempaa keskiluokkaa olevasta perheestä lähtöisin oleva lähiöiden kasvatti tehdä sitä itselleni ja omille juurilleni? Ajaa taksilla kuin mikäkin kansanedustaja keskellä päivää, vaikkei minulla ole mihinkään kiire?

En koskaan ottanut taksia, mutta kaduin sitäkin joka kerta.

Pokeri on aina läsnä, enkä pääse siitä eroon vaikka haluaisin. Ja enhän minä edes halua.