Onnettomat pelinarkit

Kävin viime viikolla pelaamassa pokerin SM-turnauksen. Edellisvuoden 5. sija vaihtui 33. sijaan ja pettymykseen. Sinänsä pokerin tyylisessä lajissa, jossa sattumalla on lyhyessä juoksussa ratkaiseva vaikutus tapahtumiin, on mielestäni hieman typerää ratkaista mestaruuksia yhden turnauksen perusteella. Harvoin yksittäisen turnauksen voittajasta voi sanoa, että kyseessä oli myös paras pelaaja (tämän vuoden voittaja, ystäväni Joonas Helin tosin todella myös ansaitsi tittelinsä). Silti häviäminen kirpaisee aina yhtä paljon. Jos jotain positiivista omasta kisakokemuksestani haluaa hakea, niin keksin siitä sentään aiheen seuraavaan blogiini.

Itse turnausta enemmän itseäni ja puolta pöytäseurueestani kiinnosti taustalla screenillä pyörineet futiksen EM-kisat. Kukaan meistä tuskin on niin vannoutunut jalkapallofani, että Espanjan ja Irlannin välinen kamppailu itsessään olisi ollut tarpeeksi herpaannuttamaan keskittymisen pelipöydästä, vaan kyse oli tietenkin erilaisista matsiin painetuista vedonlyönneistä. Usealla meistä oli tuossakin pelissä kiinni enemmän kuin SM-turnauksen (2100 euron) sisäänostossa.

Minulla on ollut urani aikana ilo tutustua satoihin pokerinpelaajiin. Mututuntumalta väittäisin, että ainakin 80 prosenttia meistä on paatuneita uhkapelaajia. Kun emme ole pelaamassa pokeria, kaipaamme jännitystä ja adrenaliinisyöksyjä niin paljon, että Peluurin tädit suosittaisivat pakkohoitoa. Meidän on yksinkertaisesti pakko saada flipata (pokeritermi joka tarkoittaa kolikonheittoa tai arpomista) koko ajan jostakin.

Tervein muoto alituisesta gamblaystarpeesta on se, että esimerkiksi ravintolassa koko seurueen laskun maksaja ratkaistaan ns. luottokorttiruletilla - kaikki heittävät pöydän keskelle kasaan oman korttinsa, ja tarjoilija valitsee sitten itse kortin, josta laskuttaa (strategiavihje: kannattaa omistaa mahdollisimman tylsän ja harmaan näköinen kortti). Jos olen pokerikaverini kanssa lasillisella jossain, niin edes niiden yksien tuoppien tilaamisen kohdalla ei käy laatuun, että kumpikin maksaisi omansa. Jonkinlainen flippi maksajasta on pakko saada. Toisen maksama juoma maistuu aina paremmalta.

Olen käynyt vuosien saatossa varmasti toistasataa kertaa yökerhossa pokerikaverieni kanssa. Harvassa ovat ne kerrat, kun ohjelma ei ole koostunut lähinnä rahasta flippaamisesta kasvavilla summilla. Joku voisi ehkä luulla, että kun lähdemme baariin, tarkoituksena on jahdata vastakkaisen sukupuolen edustajia ja pitää hauskaa. Niin me ehkä uskottelemme itsellemme tekevämme, mutta todellisuus on vähän liian usein se, että linnoittaudumme rauhaisaan nurkkapöytään, kaivamme korttipakan taskusta ja flippaamme "ihan vaan pari flippiä". Ja sitten tulee yhtäkkiä pilkku, vartilta tuntunut aika on venähtänyt kuuteen tuntiin, joku hieroo käsiään tyytyväisenä ja pari on vailla rahaa taksiin.

Muistan yhdetkin erään pokerialan yrityksen järjestämät bileet, joihin oli tilattu Ruotsista Playboy-lehdessä poseerannut topless-dj. Parikymppinen silikonirinnoilla varustettu mimmi soitti levyjä koko illan tissit paljaana keskellä tanssilattiaa noin sadalle pokerinpelaajalle. Huolestuttavan suurelle osalle tuli seuraavana päivänä järkytyksenä, että tällainenkin ilmestys oli ollut paikalla, sillä koko ilta meni korttipakan kanssa kädet täristen ja pupillit laajentuneina gamblaten.

Ja tämä oli siis se kohtalaisen terve osuus. Flippaaminen muutamista satasista on vielä kohtuullisen harmitonta puuhaa, joskin hieman typerää ajanvietettä, mutta entä sitten kun summat karkaavat käsistä kokonaan? Pari vuotta sitten jollain turnausreissulla olimme porukalla istumassa iltaa, ja pari tunnettua pokeriammattilaista päätti ajankuluksi flipata keskenään. Toinen heistä, tuolloin 18-vuotias vanhempiensa luona asuva nuorimies, oli ottanut reissulle mukaan lähes koko pelikassansa, noin 60 000 euroa. Siinä oli käytännössä hänen koko omaisuutensa, odottamassa hotellihuoneen kassakaapissa. Flippien koko karkasi hieman käsistä, ja paria tuntia myöhemmin nuorimies joutui luovuttamaan kassakaapin avaimen vastapelaajalleen. Veikkaan, että paluulento seuraavana aamuna oli melko hajottava kokemus.

Itse olen yleensä jotenkin onnistunut pitämään jossain määrin järjen päässä vetoasioissa. Kertaalleen hävisin joskus lompakon tyhjäksi ja kellonkin ranteesta, mutta sitä nyt sattuu. Flippitappioita seuraava tuska on aina ollut isompi kuin voittoa seuraava euforiantunne, ja juuri tästä syystä gamblailen ainakin nykyään keskivertokollegaani vähemmän. Mutta on minullakin heikkouteni, ja ne liittyvät nimenomaan tappion tuskassa lopettamiseen.

Vähän liian monta kertaa minullekin on käynyt niin, että olen ensin flipannut jostain mitättömästä asiasta, vaikka 30 euron taksimatkan maksajasta. Se pieni tappio, jolla ei rahallisesti pitäisi olla mitään väliä, on aiheuttanut pakottavan tarpeen päästä omilleen jotta tunnetila stabiloituisi. Vuoden 2010 futiksen MM-kisoissa laitoin ekaan peliin aivan pienen hupipanoksen tv:n katselua elävöittämään, mutta lumipalloefekti pyörähti käyntiin kun betsi ei osunut. Seuraaviin peleihin piti aina laittaa isommalla ja isommalla. Lopulta pumppasin Hollantia mestariksi joka helvetin kierroksen jälkeen - alkulohkon, puolivälierien, välierien. Kun katsoin finaalia tuhannen voltin krapulassa hotellihuoneen lattialla Las Vegasissa toissa heinäkuussa, ei ihan hirveästi naurattanut. Jos Hollanti olisi voittanut, olisin rahastanut lähes tähtitieteellisen summan ainakin omalle pelikassalleni. Nyt hävisin niin isosti, että jouduin pelaamaan loppukesän pokeria otsa hiessä saadakseni voita leivän päälle.

Tänäkin kesänä on jo painettu futisbetsejä harva se päivä. En voi kauheasti väittää lajista ymmärtäväni, mutta jo nyt on todettava, että sisällä on "hieman" isommin rahaa kuin oli tarkoitus. Alunperin suunnittelemani vetokassa on paisunut 20-kertaiseksi ja jäljellä ei ole kuin kasa virtuaalisia kuitteja. Espanjan mestaruutta vastaan, Saksan ja Portugalin mestaruuksien puolesta sekä Gomezia maalikuninkaaksi. Jos finaalin jälkeen soi taas Espanjan kansallislaulu, pääsee täältä suunnalta parkaisu. Toistaiseksi näyttää kyllä ihan hyvältä.

Eräs kysyi minulta hiljattain, miksi haluan pilata elämäni loputtomalla vedonlyönnillä. Minkä takia sen sijaan, että voisin seurata EM-futista sohvalta rauhallisena ja nauttia pelistä on joka pelissä oltava sellaista panokset, että olen tärisevä hermoraunio? Miksi jokainen sosiaalinen kokoontuminen pitää tärvellä sillä, että hauskanpidon sijaan heitetään kolikkoa koko ilta niin, että kenelläkään ei edes ole kivaa?

Kovasti toivoisin, että vastaus olisi jotain muuta kuin adrenaliinisyöksyt ja uhkapeliaddiktio. Mutta eihän se ole. Kun teemme työtämme pelipöydissä, adrenaliini virtaa koko ajan. Olemme onnellisia, koska addiktiotamme ruokitaan. Mutta entä silloin, kun olemme vapaalla? Elämän pokeriin liittymättömistä asioista on välillä tolkuttoman vaikea nauttia, kun kaikesta puuttuu jännitys. Ja juuri siksi katson mieluummin futista betsit sisällä kuin ilman, saadakseni vahvemman kokemuksen.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki pokeriystävänikin ovat säälittäviä narkkeja, jotka eivät voi itselleen mitään. Tuskin tulevat koskaan voimaankaan. Minä ei ainakaan näe, kuinka voisin muuttua. Päässäni on jo uhkaava skenaario siitä, kuinka vuonna 2048 olemme vieläkin Namun terassilla, kukaan ei edes huomaa ohi kulkevaa seksikästä takamusta tai nauti kesäillasta kauniissa kaupunkimaisemassa:

"Korotetaan panoksia!", joku huutaa risupartaansa.

Kaivan taskustani ruttuisen setelin ja nappaan samalla nitron. Pari kertaa liiallisen jännittämisen ja stressaamisen seurauksena ohitusleikattu sydän vetelee viimeisiään.

"Viidensadan flippi, kaikki mukaan! Kuka jakaa?"

Jaan pöytään tärisevin käsin kortteja kaataen samalla karpalovodkat lattialle. Ensimmäisestä kortista lähtien seuraa huutamista ja älämölöä, joka aiheuttaa paheksuntaa muissa asiakkaissa. Joku huutaa riemusta, joku painaa päänsä käsiinsä. Raha on taas vaihtanut omistajaa.

Kello tulee aamuneljä. Kukaan ei tietenkään ole naimisissa, koska eihän tällaisia äijiä kukaan kestä katsella vakituisesti.

"Pitäisikö yrittää bongata naisseuraa jatkoille vaikka taksijonosta?", ystäväni ehdottaa. Asiaa puntaroidaan hetki, kunnes päätämme yksimielisesti mennä mieluummin jatkamaan flippaamista keskenämme.

Koko ukkoretkue suuntaa ruuhkaiseen mäkkäriin, missä jono jumitetaan flippaamalla laskusta tiskillä. Pöydässä joku meistä saa slaagin ja kuolla kupsahtaa. Hautajaisissa puolet kutsutuista heittää kuiskaten kolikkoa takarivissä, kun pappi lausuu kauniita sanoja kuolleen pelurin elämästä.

Tai ehkä me vielä opimme, ja päädymme lopulta ihan kunnon kansalaisiksi. En kyllä löisi vetoa sen puolesta.

PS. Tässä on yksi parhaimmista sivubetsien kohteista, Venetsian lentokentän matkalaukkuhihnaruletti. Venetsia on World Poker Tour-kiertueen ainoa stoppi, jonne on yksinkertaisesti pakko lentää seurassa ihan vain siksi, että voi ottaa maksimaaliset matkalaukkubetsit oikeasta numerosta. Jos matkalaukku sattuu napsahtamaan ennalta päätetylle numerolle, joutuu kaveri maksamaan panoksen 36-kertaisesti takaisin.

Kirjoitettaessa soi Frank Ocean - Pyramids