Miikka Anttonen

Kolmesta ystävästäni kaksi löysi perille asti Suomeen, viimeinen eli Mike unohti itsensä Barcelonaan. Ensimmäisenä perille saapui pari blogientryä takaperin mainitsemani Pratyush, joka laskeutui Suomeen sunnuntaina keskipäivällä. Pratyush oli pelannut koko edellisen yön pokeria, kuten myös minä. Sain sentään kaksi tuntia unta Pratyushin nollaa vastaan. Varsin alavireinen habitus kuittautui päiväunilla, ja viideltä olimme henkisesti valmiita päivän kohokohtaan - pokerinpelaamiseen.

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi ensi töikseen uudessa maassa mennä hotelliin ja pelata pokeria nenä kiinni ruudussa? Ei kai kukaan haluaisikaan, mutta ongelmana oli saapumispäivä eli sunnuntai. Vaikka se tunnetaan useissa ammateissa lepopäivänä, pokerinpelaajille se on kaikkea muuta. Sunnuntaina pelataan aina viikon isoimmat turnaukset, eikä niitä voi yksinkertaisesti jättää väliin. Periaatteessa sunnuntaipelit muodostavat arvioni mukaan noin 30-40 prosenttia koko viikon palkasta. Muiden päivien kanssa ei ole niin justiinsa, mutta sunnuntait ovat pokeriturnauksia elääkseen pelaaville lähes pyhä tapahtuma. Aikavälillä sunnuntai 17:00-maanantai 07:00 emme kommunikoi, meitä ei saa häiritä emmekä vastaa puhelimeen. Itse olen tänä vuonna jättänyt Suomessa ollessani väliin tasan yhden sunnuntain.

Vein Pratyushin hotelliin suunnitelman mukaisesti kolme näyttöä, joista yksi ei kuitenkaan toiminnut. Hyppäys kympin sporaan ja ehdimme Stockalle 5 minuuttia ennen sulkemisaikaa, nappasimme nopeasti halvimman (190 euron) näytön ja ryntäsimme hotellille take away-kinkkisafkat kainalossa. Olimme valmiita taistoon pari minuuttia ennen seitsemää, kun ensimmäiset isot turnaukset pyörähtivät käyntiin.

Fast forward 12 tuntia, ja aamuseiskalta olimmekin sitten ns. isossa kuopassa. Kuoppa on pokeritermi, ja tarkoittaa tappioita. Meidän sunnuntai-illan kuoppamme oli kollektiivisesti noin $15000. Tarkoitus oli hakea aamu/yöpalaa jostain, mutta surkea ilta vei voimat ja suuntasin nälkäisenä nukkumaan.

Maanantaina Pratyush heräsi klo 19:30, itse ponkaisin sentään pari tuntia aiemmin pystyyn. Minulla oli muutamia juttuja ensi viikon matkustusta varten jotka piti hoitaa, kuten uuden passin hakeminen ja äitimuorini luona vierailu, ja ilmoitin jo etukäteen Pratyushille että olen muina päivinä paitsi maanantaina käytettävissä. Pratyush halusi kuroa kuoppaansa umpeen, joten hän päätti pelata koko maanantainkin. Tiistaiaamuna Pratyushin hotellihuone oli erilaisten take away-boksien täyttämä ja kuoppa vielä viisi tonnia syvempi, Helsingistä hän ei ollut ensimmäisen kahden päivän aikana nähnyt muuta kuin Stockmannin elektroniikkaosaston ja sporassa kimppuun hyökänneen pultsarin. Kuulostaa erittäin paljon tyypilliseltä omalta ulkomaanmatkaltani.

Tiistaina ryhdistäydyimme ja päätimme pitää vapaapäivän peleistä. Kiertelimme ensin ympäri keskustaa aurinkoisessa säässä katselemassa Helsingin nähtävyyksiä ja shoppailemassa. Kluuvin SuperDrysta Pratyush nappasi käsittämättömät neonvihreät 90 euron verkkarit. En uskaltanut kysyä, missä hän aikoo niitä käyttää. Toivottavasti ei viikonlopun riennoissa. Shoppailukierroksen jälkeen loppuilta kului lintsillä ja pitkän kaavan mukaisella illallisella.

Eilen eli keskiviikkona oli ensimmäinen baari-ilta. Tätä varten vahvuuteemme liittyi toinen ystäväni Andrew, jonka kone laskeutui iltapäivällä. Kutsuin paikalle myös muutaman hyvän pokeriystäväni. Startti oli Kalliossa, jossa kiersimme olennaisimmat räkälät ja teemabaarit kuten Exoduksen ja Pacificon. Taisimme ehtiä olla porukkana noin 5 minuuttia, kun ystäväni pakottivat jenkkivahvistukset kokeilemaan nuuskaa. En ole itse koskaan kokeillut, joten en tiedä miltä sen pitäisi tuntua, mutta kovasti tykkäsivät. Nyt minulla on nuuska-addiktina myös ei-suomalaisia ystäviä.

Joskus yhdentoista aikaan otimme metron Kamppiin ja menimme Anna K:hon laulamaan karaokea. Tai siis pakotimme jenkit laulamaan, kappalevalintana Aikuinen Nainen. Heillä ei siis ole mitään suomen kielen osaamista, mikä toi kappaleeseen pienen lisämausteen. Esitys oli menestys ja keräsi varmasti illan raikuvimmat aplodit.

Karaokesta illan oli tarkoitus jatkua ilmiselvistä syistä Amarillon karkkikeskiviikkoon, mutta Vaticanin edestä bongatut opiskelijatytöt muuttivat suunnan sinne. Muutamaa vodkaämpäriä myöhemmin suuntasimme lopulta kahden aikaan Amarilloon, jonka kohdalla seurueellamme on yleistä mustaa aukkoa muistikuvissa. Voisin jopa pikakelata siihen, kun havahduin ranskanperuna huulessa Eerikin Pippurissa, vastapäätä sammunut Andrew. Kuvailisin iltaa onnistuneeksi.

Oli hauskaa havaita eroja jenkkiläisessä ja suomalaisessa baarikäyttäytymisessä. Tuskin tämä kenellekään shokkina tulee, mutta jenkkiystäväni joivat vähän ja olivat jo muutaman juoman jälkeen valmiina vipeltämään ympäri baaria, tanssimaan ja pysäyttelemään random-tyttöjä. Suomi-porukkamme taas keskittyi perinteiseen tyyliin enemmän juomiseen ja odotti, että tytöt tulevat pöytään jos ovat tullakseen. Vieraani olivat myös kohtalainen menestys naisten keskuudessa, ilmeisesti pelkästään puhumalla englantia ja olemalla suomiyrmyä sosiaalisempi voi saada seuralaisia. Pitää harkita ulkomaalaisen leikkimistä joskus Helsingissä, huomioiden että omat, yli kolme vuotta kestäneen yhtäjaksoisen seurustelun ruostuttamat naiseniskutaitoni ovat varsin heikot. Ainakin minulla on tänä viikonloppuna hyvät wingmanit.

Tänään on vapaapäivä, huomenna mennään Suomenlinnaan ja sekä perjantai- että lauantai-illat kulunevat pokerinpelaajien tukikohdassa Namussa. Sunnuntaina jenkit lähtevät Ranskaan pelimatkalle, itse pelaan vielä sunnuntain kotona ja maanantaina lähden kolmeksi viikoksi Maltalle.

Kakkososa tulossa myöhemmin.

"Mikä pokeriammattilaisuudessa on parasta?" on kysymys joka minulle on esitetty usein. Varjopuolista olen tässäkin blogissa jo luennoinut, mutta positiivisista puolista vain yksi nousee ainakin minulle selkeästi esiin: vapaus. Olen aika vapaudenhaluinen ihminen, ja todennut itseni jo monesti soveltumattomaksi aikataulutettuun elämään (koulut, työpaikat). Pokeria voi pelata mistä vaan ja milloin vain. Ei tarvitse lähteä töihin, sen kuin avaa vain läppärin.

Vapaudenhaluisuuteni huomioiden on mielenkiintoinen fakta, että olen ollut erilaisissa seurustelusuhteissa käytännössä koko aikuiselämäni. Siitä ajasta, kun olen pelannut pokeria vakavasti eli jostain 2009 eteenpäin olen seurustellut koko ajan. Olen uskollisuudeltani kultaisen noutajan tasoa eikä minulla ole koskaan ollut erityisen suurta kaipuuta vieraisiin naisiin, enemmän ongelmia on aiheuttanut se, etten ole saanut tulla ja mennä vapaasti.

Se onkin käytännössä ainoa asia, mikä minua on seurustelusuhteissa ärsyttänyt. Jos ajatellaan vaikka baarissa käymistä, niin sinkkuna olen aina rakastanut sitä tunnetta, mikä ennen baariin menemistä on. En varsinaisesti koskaan odota iskeväni yhtään ketään (olen siinä todella huono enkä yleensä jaksa edes yrittää), mutta se "eihän sitä tiedä jos tänään vaikka tapahtuisikin jotain"-kutkutus on jotain mistä pidän. Seurustelevana se kutkutus viedään pois, ja baari-illoista tulee tylsempiä kun ainoa pointti on vetää kännit.

Tai matkustelu - en ole mistään unelmoinut viime vuosina niin paljon kuin siitä, että voisin lähteä taas vaikka puoleksi vuodeksi reppu selässä "työ"matkalle. Olen todella palavasti halunnut kokea sen jo pitkään, mutta koskaan ei ole tullut tilaisuutta. Tyttöystävillä on ollut työtä, koulua ja niin edelleen. Aika harvassa ammatissa voi työskennellä tien päältä. Ja koska olen kuitenkin arvostanut tyttöystävääni haaveiden edelle, olen nyhjännyt Suomessa ja käynyt pisimmillään kolmen viikon reissuilla viime vuosina.

Koko tämän ajan haaveeni on ollut täysin saavutettavissa, koska olen noussut pokerissa sille tasolle että voin suht turvallisesti odottaa tienaavani tarpeeksi, että voin heittäytyä sen varaan myös Suomen ulkopuolella. Olen aivan varmasti syntynyt väärään maahan ja vihaan talvea enemmän kuin muut ihmiset yhteensä, ja olen jatkuvasti haaveillut siitä että voisin asua koko talven vaikka Meksikossa tai Australiassa, käydä joka aamu meressä uimassa ja mennä sitten palmun alle pelaamaan pokeria.

Vapaus.

Tähän asti en ole seurustelemisen takia voinut haavettani toteuttaa, ja vaikka minulla ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa menneistä seurusteluistani, olen jollain tapaa katunut usein sitä, etten ole ottanut pokerista niin sanotusti "kaikkea irti". Taisin itse asiassa tämän blogin avauspostissakin vailittaa siitä, kuinka päivät menevät kaavalla rämpinen sateessa Subwayhin-->pelaamaan niin, että päivän kohokohta on kympin sporalla ajaminen. Aika surkeaa verrattuna siihen, että päivä voisi mennä myös kaavalla, johon kuuluu flip-flopien käyttämistä, aurinkovoidetta, palmuja, rannan kookosmyyjiä ja rentoutumista.

Nyt siihen on ensimmäistä kertaa mahdollisuus. Lusikat menivät jakoon tänään, ja olen aika varma että lähden talveksi pitkäksi aikaa pois. Minulla on Meksikossa paljon jenkkikavereita (nettipokeria ei saa pelata USA:sta lainsäädännön takia), ja sieltä tuli noin 15 minuuttia eroilmoituksen jälkeen ehdotus että tulepa tänne Cabo San Lucasiin pariksi kuukaudeksi. Tunnen sieltä kymmenkunta ihmistä, ja ennustan hyviä aikoja.

Tuolta voisin taittaa joulu-helmikuuksi Australiaan. Sydneystä tunnen lukuisia ihmisiä, koska asuin siellä toista vuotta nuorempana. Rakastan muutenkin sitä kaupunkia, ja joulukuu olisi nätti kuukausi olla siellä. Tammikuussa Melbournessa on tenniksen Australian Open ja pokerin Aussie Millions, ja sen voisi ottaa majapaikaksi pariksi kuukaudeksi. Siellä asuu myös hyvä ystäväni ja pelieni rahoittaja Jay sekä lukuisia muita tuttuja pokerinpelaajia.

Sen jälkeen voisin vielä olla pari kuukautta talvea paossa jossain, esimerkiksi Aasiassa tai Etelä-Amerikassa. Ja kesäksi sitten Suomeen. Ei tämä ero nyt ihan kamala juttu ole.

Ainoana ongelmana on se, että asu(i)mme entisen tyttöystävän kanssa yhdessä, kämpässä jossa on vuokrasopimusta vielä puoli vuotta. Entinen parempi puolisko etsii nyt kämppistä, jonka löytyminen on ainoa este lähtemiselleni. Jos kämppäjuttu vain natsaa, niin se on adios ja unelmia toteuttamaan.

Seuraavat pari kuukatta tulevat varmasti olemaan vähän synkkiä, olen käytännössä unohtanut kokonaan miten sinkkuna ollaan ja kyllähän näin isot elämänmuutokset varmasti pistävät vähän masentamaan. Toisaalta horisontissa siintävä pitkäaikaisen haaveen toteutuminen saa suunpieliin väkisinkin hymynkareen. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

PS. En tiedä, oliko tässä mitään järkevää sisältöä, mulla on sekä kammottava darra että väsynyt olo. Säästin tällä luultavasti kuitenkin monta "hä, ai te erositte?"-tyylistä keskustelua, joten parempi näin. Ulkomaanvahvistukset tulevat ylihuomenna ja ennustan sattuneesta syystä erittäin kosteaa alkavaa viikkoa. Tästä lisää ensi blogissa jos muistikuvat eivät jää Namun tiskille.

Olin viime joulukuussa Prahassa pelaamassa viiden tonnin EPT-turnausta. Menin bookkaamaan heikkotasoisen hotellin kun sain hienon vision, että säästetäänpä vähän rahaa ja otetaan tuollainen ihan kivalta näyttävä luukku kilometrin päästä pelipaikalta. Kun tulin huoneeseen joulukuisena iltana 36 tunnin yhtäjaksoisen valvomisen jälkeen, havaitsin että huoneessa oli noin 3 astetta lämmintä, ei lämmitystä, netti ei toiminut ja kaikki muukin oli sanalla sanoen karmeaa. Sammahdin kuitenkin sänkyyn välittömästi, heräten yöllä hypotermian kourissa. Yritin bookata parempaa hotellia, mutta ilman nettiä se oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Soitin lopulta kaverilleni Suomeen seitsemältä aamulla ja pyysin varaamaan Hiltonin. (Tässä muuten matkavinkki: jos menet Prahaan, kyseisen kaupungin Hilton on parhaita tietämiäni hotelleja hinta/laatusuhteeltaan. Siellä maksaa yö vain noin 100 euroa ja hotelli on viisi tähteään ansainnut.)

Hiltonissa kaikki olikin sitten hyvin, mutta vahinko oli jo tapahtunut: yö arktisissa olosuhteissa sai sellaisen kuumeflunssan päälle ettei pokerista tullut pariin päivään mitään. Ihmeen kaupalla pääsin kuitenkin ensimmäisestä pelipäivästä jatkoon, vaikka pelasin 39 asteen kuumeessa. Toisena pelipäivänä kuume oli jo laskenut, mutta aivoni kävivät ylikierroksilla ja uskomattoman typerän peliliikkeen seurauksena putosin ennen kuin päivä ehti kunnolla alkaakaan.

Tämän jälkeen reissu jatkui linjalla millä se yleensä putoamisen jälkeen jatkuu, eli järjestäjäfirman bileillä jotka järjestettiin kuuluisassa yökerhossa.

Istuin alkuillasta muutaman ulkomaalaisen pokeriystäväni kanssa, kun seurueeseen liittyi minulle tuntematon, intialaistaustaiselta näyttävä nuorimies. Yleensä kun pokerinpelaajat esittäytyvät toisilleen (ja kyllä, tiedostan tämän olevan hieman noloa), esittäydymme nettinimimerkeillä. Syynä on tietenkin se, että nimipelaajat tuntevat toisensa netistä lukemattomien pelituntien ajalta, mutta harvemmin tapaavat toisiaan livenä.

Kerroin hänelle, millä nimimerkillä pelaan. Kaveri reagoi heti, ja alkoi välittömästi selostamaan kuinka olin tehnyt sitä ja tätä jossakin turnauksessa. Kun sain suunvuoron, kysyin kuka hän on. Hän kertoi nickinsä, mutta se ei soittanut mitään kelloja. Ajattelin, että ehkä kuulin sen musiikin takia väärin. Kolmen yrityksen jälkeen totesin että tämä kaveri on yksinkertaisesti täysi neverheard. Kuinka väärässä olinkaan.

Hetkeä myöhemmin seurueeseen liittyi toinen henkilö, jonka kaikki tunnistivat heti. Pius Heinz, pokerin hallitseva maailmanmestari. En ollut koskaan aiemmin tavannut Piusta, mutta esittäydyin ja vaihdoimme kuulumiset. Jälkeeni Pius meni Pratyush-nimeä tottelevan uuden tuttavuuteni luokse. He eivät esittäytyneet, vaan heittivät high fivet ja alkoivat juttelemaan kuin vanhat ystävät.

Kuka helvetti tämä tyyppi oikein on? Tämän kysymyksen esitin yhteiselle ystävällemme Bryanille niin, ettei Pratyush kuullut. "Se on pitkä tarina", Bryan sanoi.

Pratyushin matka kohti pokerikuuluisuutta alkoi siitä, kun hän voitti 13-vuotiaana yhden Yhdysvaltojen perinteikkäimmistä kilpailuista, Spelling Been. Kyseessä on siis tavauskilpailu, joka suomalaisnäkökulmasta kuulostaa varsin hölmöltä. Jenkeissä Spelling Bee-kilpailu on kuitenkin ollut kansakunnan huulilla jo vuodesta 1925, ja kunkin vuoden voittajalapsesta tulee jonkin tason valtakunnallinen julkkis. Systeemi toimii jotenkin niin, että ensin kussakin koulussa on karsinnat kaikille halukkaille 13-vuotiaille, voittajat lähetetään piirikunnan kisoihin, niiden voittajat osavaltion kisoihin, ja niiden yhdeksän parasta valtakunnallisesti televisioitavaan finaaliin. Ei siis mikään piece of cake. Aikuisten Spelling Bee-kilpailua on muuten näytetty televisiossa jo vuodesta 1938, ja sitä pidetään maailman ensimmäisenä visailuohjelmana.

Tässä hauska kuva ja pieni artikkeli Pratyushin voitosta:

http://www.sermonaudio.com/new_details.asp?ID=12104

Osoitus Spelling Bee-voiton tuomasta julkisuudesta ja statuksesta rapakon takana (Pratyush oli päässyt myös illastamaan istuvan presidentin kanssa Valkoiseen taloon):

Voittorahansa Pratyush sijoitti heti täysi-ikäiseksi tultuaan pokeriin. Opiskelukaveriksi tähän uuteen, kiinnostavaan peliin valikoitui sattuman kautta muuan saksalainen, samanikäinen nuorukainen. Molempien harrastus otti tulta alleen, ja paria vuotta myöhemmin tämä saksalaisnuorukainen voitti pokerin maailmanmestaruuden ja reilut $8 000 000. Hän oli myynyt ennen turnausta 20 prosenttia mahdollisista voitoistaan Pratyushille 2000 taalalla, josta tuli sijoituksensa myötä myös miljonääri 1,6 miljoonan osuudellaan.

Kuvassa keskellä Pratyush, Pius ja Piusin sisko Ronja ESPN:n lähetyksessä voiton ratkettua.

Voittorahoillaan Pratyush perusti lukiokaveriensa kanssa yrityksen Coloradossa, joka myy itsesuunniteltuja vaatteita: http://www.weneedthp.com/shop.html

Parhaana kaverina pokerin maailmanmestari, miljoonaomaisuus, menneisyydessä treffit Yhdysvaltain presidentin kanssa ja julkkis jenkeissä jo 13-vuotiaana. Ei hullumpi elämänkaari tälle parikymppiselle, jota vielä minuutteja aikaisemmin pidin ärsyttävänä hännystelijänä.

Meistäkin tuli Pratyushin kanssa lopulta todella hyvät ystävät, ja olemme matkustelleet tänä vuonna ympäri Eurooppaa. Pratyush ottaa ensiaskeleensa Suomen maaperällä vieraanani reilun viikon päästä. Saa nähdä, miten intialainen geeniperimä soveltuu suomalaiseen saunaan ja yöelämään. Pratyushin kohdalla en yllättyisi enää mistään. Palaan asiaan, kun poikien reissu on ohi.

PS. En löytänyt yhtään youtube-videota Pratyushin Spelling Bee-suorituksista, mutta hänen pikkuveljensä sen sijaan on jo youtube-legenda. Vai mitä mieltä olette tästä: http://www.youtube.com/watch?v=06JUfkiMOVc

(linkki ykkösosaan tekstin alapuolella)

Mustasta perjantaista lähtien pokerinpelaajan arki on ollut stressaavampaa kuin koskaan. Melkein joka päivä on kuulunut jotain negatiivista. Joku yhtiö on mennyt taas nurin, joku vanhan ajan huippupelaaja on katkennut, jotain on taas huijattu. Jenkit eivät tähän päivään mennessä ole voineet palata. Euroopassakin on ryhdytty kitkemään nettipokeria useiden maiden voimin. Esimerkiksi Viro, Ranska, Italia, Espanja ja Belgia ovat jo siirtyneet säädeltyyn, valtion verottamaan nettipokeriin jossa kyseisen maan pelaajat voivat pelata vain toisiaan vastaan. Hollannissa pokeria verotetaan niin pahasti, että voitollinen pelaaminen on mahdotonta. Puolassa pokeri on kielletty kokonaan EU-lakien vastaisesti. Suomessakaan ei olla kauhean kaukana siitä, että pokeri kriminalisoitaisiin ja ulkomaille pelaaminen estettäisiin kokonaan (RAY kyllä tarjoaa Suomen omaa pokeria, mutta saitilla ei ole pelaajia ja koko tuote on niin susi, että siellä ei voi kyllä ammatikseen kukaan pelata).

Olen itsekin joutunut viime kuukausina harkitsemaan omaa uraani. En ehkä hirveän vakavasti ole miettinyt muita vaihtoehtoja, koska lasken itseni kuitenkin siihen kastiin joka tienaa hyvin nykypäivän kovissakin peleissä. Olen tehnyt myös aivan liikaa töitä pokerin eteen, että voisin lopettaa. Mutta onko pokeriin panostaminen enää järkevää? Vielä muutama vuosi takaperin kannustin kavereitani kokeilemaan pokeria, sillä olin rehellisesti sitä mieltä, että rationaaliset, kylmäpäiset ja älykkäät ihmiset tienaavat siitä helposti enemmän kuin kesätöistä. Viimeiset pari vuotta olen sanonut että ei kannata edes yrittää kokeilla, koska taso on niin kova ja aloittaminen voitollisesti liian vaikeaa. Ja koska trendi on tämä, voisiko käydä niin että helppo raha katoaisi lopulta kokonaan? Onko pokeri elinkeinona edes mahdollinen muutaman vuoden päästä?

Näissä synkän epäilevissä tunnelmissa olin vielä reilu viikko sitten. Tuo päivä, olkoon vaikka Valkoinen Tiistai, oli pokerinpelaajille sellainen ilon päivä, että Moneymakerin voiton jälkeen ei ole toista vastaavaa nähty. USA:n oikeusministeriö nimittäin pääsi sopimukseen alan kahden kirkkaasti suurimman saitin kanssa isoista yrityskaupoista, jonka yhteydessä ne kadonneet 500 miljoonaa palautetaan pelaajille ja pokeri ottaa todella suuren askeleen kohti laillistumista.

Monet senaattorit ja vastaavissa viroissa toimivat yhdysvaltalaispoliitikot ovat olleet jo pitkään pokerin laillistamisen kannalla, mutta toistaiseksi lakialoite ei ole mennyt läpi. Nyt, kun oikeusministeriö ja FBI ovat näyttäneet vihreää valoa pokerille, on mielestäni lähes väistämätöntä että pokeri laillistetaan rapakon takana parin vuoden sisään. Siitä tulee luultavasti säädeltyä, eli niin että pelaajia verotetaan ja valtio ottaa osansa. Kääntöpuoli on se, että pokeria saadaan ensimmäistä kertaa sen historiassa mainostaa rajattomasti ja siitä tulee virallisesti hyväksyttyä urheilua. Ja jos jollain on rahaa panostaa mainontaan, niin nettipokerifirmoilla. Näen jo, kuinka televisiokanavat tulevat näyttämään Breaking Badin finaalijakson mainostauolla pokerisaitin mainoksia. Tässä on ainekset jopa isompaan buumiin kuin Moneymakerin jälkeen, ja silloin meille jo pitkään mukana olleille ammattipelaajille koittaa kissanpäivät.

Iso, hyödyntämätön markkina-alue on myös Aasia. Nettipokeri on aina ollut kiellettyä käytännössä kaikissa Aasian maissa. Aasialaiset pitävät tunnetusti uhkapelaamisesta, mutta tähän asti heidän rahansa ovat menneet kasinopeleihin. Jos Yhdysvallat avaa markkinat, en näe mahdottomana etteivätkö Aasian maat voisi seurata perässä. Ja se taas olisi lottovoitto pokerinpelaajille, kun upporikkaat kiinalaiset pääsisivät vähän kokeilemaan onneaan.

On mielestäni väistämätöntä, että jenkkimarkkinoiden aukeaminen heijastuisi positiivisella tavalla myös Eurooppaan. Vielä nyt pokerimarkkinat ovat tilassa, jossa vähän kaikki on laittoman rajamailla ja puolet maailman maista yrittää kieltää koko tuotteen. Tämä on mielestäni järjetöntä etenkin nykyisessä talaoustilanteessa. Nettipokeri on niin hillittömän suuri bisnes, että sen säätelemisellä ja verottamisella maat tekisivät hyvät tuotot. Tämä malli on jo todettu toimivaksi esimerkiksi Ranskassa, mutta jostain syystä malli ei ole vielä levinnyt laajemmalti. Epäilen suureksi syylliseksi Yhdysvaltoja, jonka kielteinen asenne on saanut pikkumaiden päättäjät varpailleen.

Suomessakin tilanne on vielä toistaiseksi todella huono, ja pokerinpelaaminen netissä niin syntistä että se on melkein laitonta. Emme maksa voitoista minkäänlaisia veroja (minäkin olisin virallisesti oikeutettu esimerkiksi asumistukeen nollatuloillani), ja jos poliitikoilta kysytään, olemme eräänlaisia harmaalla alueella operoivia talousrikollisia. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla niin. Jos saisin vapaasti pelata missä haluan tulevaisuudessakin, maksaisin mielelläni normaalin veroprosentin mukaiset verot. Uskon, että niin maksaisivat kaikki muutkin. Suomen valtio saisi hyvät tulot veroista, pelifirmat rikastuttaisivat kulttuuri- ja urheiluelämää sponsoroinnillaan, kaikki voittaisivat. Tätä ei ole Suomessa(kaan) tajuttu, mutta Yhdysvaltojen positiivisella esimerkillä tällainen säätely alkaa ensimmäistä kertaa tuntua mahdolliselta.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pokerinpelaajilla on siis syytä hymyillä. Tulevaisuus näyttää sittenkin rahakkaalta ja valoisalta. Odotan kyllä uutista jenkkipelien laillistumisesta ennen kuin suosittelen pokeria yhdellekään ystävälleni, mutta jos ja kun se tapahtuu, tulee pokerissa olemaan enemmän ilmaista rahaa kuin koskaan. Pokeri on myös valmiimpi uuteen buumiin kuin koskaan ennen, sillä tapaus Moneymakerin jälkeen kaikki piti luoda tyhjästä. Nyt pokeriuutissivustot, sosiaalinen media, opetusvideosaitit, tähtipelaajat ja muut ovat jo valmiina odottamassa, ei tarvita enää kuin pelaajia. Markkinajohtaja julkaisi juuri uuden mobiilisoftan, joka on luvalla sanoen aivan jäätävän hyvä. Pokeria voi jo pelata vaikka bussimatkalla kännykällä. Tässä on aineksia vaikka mihin.

Seuraavasta vuodesta tai parista tulee epäilemättä melkoista kituutusta, koska asiat lahden takana tapahtuvat yleensä hitaasti ja pelit todennäköisesti jatkavat koventumistaan ja harrastajat katoamista. Uskon kuitenkin, että lopulta odotus palkitaan ja minäkin saan sen haaveilemani kämpän.

Me pokerinpelaajat alamme vuonna 2012 olemaan jo melko yleinen ilmiö, melkein kaikilla on joku tuttu joka pelaa pokeria netissä ainakin harrastemielessä. Mutta mistä kaikki alkoi?

Pokerin historia ulottuu vuosisatojen taakse, mutta sitä en aio tässä käydä läpi. Käytännössä pokeri oli pienten piirien harraste, jota oli äärimmäisen vaikea pelata elääkseen aina vuoteen 2003 asti. Silloin kaikki muuttui, ja laukaisevana tekijänä oli herra nimeltä Chris Moneymaker.

Nettipokeria oli tarjottu jo muutaman vuoden ajan useamman saitin toimesta, mutta ilmiötä siitä ei koskaan tullut. Ennen Chris Moneymakeria sitä ei mainostettu missään, ja nettipokerista oli käytännössä mahdotonta kuulla ellei tuntenut sen harrastajia. Esimerkiksi suomalaisia nettipokerinpelaajia oli ennen vuotta 2003 arvioni mukaan ehkä 50-100 kappaletta.

Toukokuussa 2003 kirjoitettiin uusi sivu pokerin historiaan kissankokoisin kirjaimin. Vegasissa on pelattu jo 1970-luvulta lähtien vuotuinen $10 000 World Series of Pokerin pääturnaus, eli käytännössä lajin epäviralliset MM-kisat. Vuonna 2003 turnauksen ja $2 500 000 voitti vanhan korttihain sijaan kolmekymppinen täysamatööri, punaniskainen asuntovaunuharrastaja Chris Moneymaker - kyllä, se on hänen oikea nimensä! - jostain tuppukylästä. Hän oli voittanut paikan turnaukseen 40 taalan nettikarsintaturnauksesta.

Tämän markkina-arvo tajuttiin nettipokerisaiteilla. Tapaus Moneymaker raportoitiin laajasti mediassa, ja saitit alkoivat mainostaa pelejään ympäriinsä. Ihmiset tajusivat, että tätä jännittävää peliä voi pelata kotisohvalta ilman sosiaalista painetta, ja pokerista tuli tietokonepeleihin verrattava harraste stereotyyppisen tupakanhajuisessa korttihuoneessa istumisen sijaan. Kaikki ratsastivat Chris Moneymakerin tarinalla, kirjanpitäjällä joka toteutti unelmansa pelaamalla netissä ja muutti 40 taalaa 2,5 miljoonaksi.

Samaan aikaan käynnistyivät erilaiset pokeriohjelmat televisiossa. ESPN alkoi näyttämään pokeriturnauksia jälkilähetyksenä, niin että katsojat tiesivät kunkin pelaajan käsikortit ja pystyivät seuraamaan pelin tapahtumia. Ohjelmissa oli jenkkityyliset, innokkaat kommentaattorit, ja Moneymakerin myötä monet halusivat tietää, kuinka tätä helpon rahan peliä oikein pelattiin. Buumi oli syntynyt.

Vuodesta 2003 alkoi vuosia jatkunut nettipokerin kulta-aika. Pelaajamäärät kasvoivat kasvamistaan ja pokeri muuttui syntisestä uhkapelistä massojen harrasteeksi. Pikkuhiljaa syntyi toistasataa pokerihuonetta, jotka tarjosivat pelejä. Pokerimedia muuttui omaksi alalajikseen ja kasvoi yhdestä pienen levikin lehdestä massiiviseksi markkinaksi. Tulivat opetusvideosaitit, jokaisen maan omat Card Player- ja vastaavat lehdet, uutissivustot. Suomessakin julkaistiin parhaimmillaan neljää eri suomenkielistä pokerilehteä, ja Nelonen näytti Pokeritähti-ohjelmaa (jaksoja löytyy Youtubesta), jossa Martina Aitolehti ja kumppanit lätkivät korttia. Saitit värväsivät julkkiksia tiimipelaajikseen, ja pokerin ilosanoma jatkoi leviämistään. Esimerkiksi Amin Asikaista ja Kim Heroldia sponsoroi tunnettu kansainvälinen peliyhtiö, ja lisää harrastajia tuli aivan uusista piireistä. Pokeri oli läsnä jalkapallon MM-kisoissa, Euroviisuissa, lentokoneiden kyljissä. Myös yhden herrasmiehen otsassa, joka tatuoi siihen 50 000 dollaria vastaan erään pelifirman logon.

Näihin aikoihin rikastuminen pokerissa oli myös ällistyttävän helppoa. Käytännössä kuka tahansa edes vähän peliä opiskellut pystyi tienaamaan pokerissa enemmän kuin päivätöissä. Syy oli buumissa - pokeri oli se juttu jota kaikki halusivat kokeilla, ja pokerisaitit pursusivat harrastajapelaajia joiden rahat ammattilaispelaajat sitten veivät. Löysää rahaa oli satoja miljoonia, kyse oli vain siitä, kuinka paljon sitä ehti kauhoa. Tuon ajan kovimmat nettipelurit tekivät seitsennumeroista tiliä kotoaan katsoen toisella silmällä tv-sarjoja.

2006 tuli vielä Facebook ja sosiaalinen media. Pokeri sai taas yhden markkinointikanavan lisää, ja saitit alkoivat fiksusti mainostaa pelejään myös näillä keinoilla. Facebookissa kerrottiin ilmaisturnauksista, joita pelaamalla saattoi voittaa pienen rahasumman pelikassaksi. Jotkut sivustot jopa tarjosivat ilmaista 50 dollaria siitä, että pelaaja yksinkertaisesti tuli heille pelaamaan. Nämä 50-taalaiset kasvoivat monen kohdalla 50 tuhanneksi. Pokerisaittien omistajista tuli upporikkaita. Koodarinörtit ostelivat huvijahteja pokerisaittiensa tuotoilla, parhaat pokerinpelaajat elelivät sviiteissä ympäri maailmaa tehden "töitä" läppärillä silloin kun sattui huvittamaan.

Alkoi syntyä pokerijulkkiksia. Moneymaker oli historian ensimmäinen sponsoripelaaja ja julkkis, vuonna 2012 heitä on jo satoja. Tunnetuimmat pokerinpelaajat tunnistetaan kadulla sellaistenkin toimesta, jotka eivät ole koskaan pelanneet. Suomessakin tällaisia on mielestäni yksi, herra nimeltä Sahamies.

Kaiken tämän rahanpainamisen taustalla kyti kuitenkin uhkakuva. Se realisoitui vuonna 2006, kun Yhdysvaltain senaatissa hyväksyttiin UIGEA-laki (Unlawful Internet Gambling Enforcement Act). Tähän asti pokeria ei oltu säädelty käytännössä mitenkään, eivätkä bittiavaruudessa operoineet saitit maksaneet veroja mihinkään. Yhdysvalloissa ei pidetty siitä, että kansalaisten raha katosi nettipokeriin eikä valtio saanut mitään takaisin. Sen sijaan, että nettipokeria olisi säädelty (esimerkiksi verottamalla siivu voitoista tai saiteilta vuosituotoista) nettipokeri päätettiin kieltää kokonaan. UIGEA-laissa oli kyse rahansiirtojen rajoittamisesta, ja sen myötä pokerisaiteille tallettaminen ja niiltä rahan nostaminen oli amerikkalaisille yhtäkkiä lähes mahdotonta.

Sanon "lähes", koska ammattipelaajia moinen laki ei juuri estänyt. Itse pokerinpelaamista ei kielletty mitenkään, ainoastaan maksuvälittäjiä kiellettiin siirtelemästä rahaa saitille ja takaisin (eli jos tallettaisit pankkisiirrolla pokeritilille, pankki tekisi rikoksen). Tämä oli kierrettävissä käyttämällä Western Unionin tyylisiä rahansiirtopalveluja ja joitain luottokorttiyhtiöitä. Käytännössä kaikki pokeria elääkseen pelanneet jatkoivat kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta harrastepelaajat katosivat pikkuhiljaa. Vaikea random-bobia Teksasista on saada kiinnostumaan pokerista, kun edes pelaamisen aloittaminen on tehty niin vaikeaksi.

Kupla alkoi pikkuhiljaa puhkeamaan. Monet yhtiöt kieltäytyivät ottamasta jenkkejä asiakkaikseen ollenkaan sanktioiden pelossa. Pienet firmat menivät nurin, kun valtaosa asiakkaista katosi. Negatiivinen julkisuus alkoi lisääntymään, yhtäkkiä pokeri ei ollutkaan enää helppoa rahan tekemistä vaan riskialtista, lähes laitonta bisnestä. Kaikkialla kuuli tarinoita, kuinka se ja se pelaaja menetti niin ja niin paljon kun joku saitti meni taas konkurssiin. Tulivat huijausskandaalit, kun erään suuren saitin sisältä pelanneet "superuserit" näkivät kaikkien pelaajien kortit koko ajan ja varastivat pelaajien rahoja. Pokeri ei ollut enää harrastajille houkuttelevaa erilaisten riskien takia. Ja kun harrastajat katoavat, katoaa myös ilmainen raha, sillä kun ammattilaiset pelaavat keskenään voitolle jää vain talo. Toki absoluuttisesti parhaat pelaajat tienasivat edelleen hyvin voittamalla vähän huonommilta ammattilaisilta, mutta kokonaisuutena ravintoketju alkoi kuolemaan.

Sama jatkui vuosikausia. Pelit alkoivat kovenemaan pikkuhiljaa. Jos pääsisin jotenkin vuoden 2004 peleihin nykyisillä taidoillani, tekisin itselleni miljoonan parissa vuodessa. Nykyään 20 prosenttia tuosta on jo saavutus. Aloitin itse pelaamisen vuonna 2008, eli suunnilleen siihen aikaan kun pelit alkoivat radikaalisti kovenemaan. Muistelen edelleen kaiholla pelejä, joita silloin pelasin - vaikka olin silloin todella huono verrattuna nykyiseen, voitin silti rahaa koska muut olivat niin paljon huonompia. Ja tämä siis jo UIGEA:n ja muun tapahduttua. Olen kuullut monilta vanhoilta pelureilta tarinoita ajoista ennen UIGEA:a, ja voin vain kuvitella millaista rahan lapioimista pokeri on silloin ollut. Monet sen ajan menestyksekkäimmistä pelaajista ovat jo lopettaneet pokerin tai häviävät siihen nykyisin, koska pelit ovat koventuneet niin paljon että 2000-luvun alussa riittäneillä taidoilla ei pärjää enää ollenkaan.

Huhtikuussa 2011 tapahtui jotain, mitä pokerisukupolvi ei tule koskaan unohtamaan - niin sanottu Musta Perjantai. Aina tähän synkkään päivään asti Yhdysvaltain viranomaiset eivät olleet UIGEA:n lisäksi tehneet juuri mitään pokerin kitkemiseksi. Alan suurimmat yhtiöt kauhoivat edelleen rahaa jenkkipelaajilta kierrättämällä rahavirtoja ulkopuolisten maksuvälittäjien kautta. Firmat operoivat pienillä saarivaltioilla, yhdysvaltalaisviranomaisten koskemattomissa. Mustana Perjantaina USA:n viranomaiset kutsuivat FBI:n apuun, ja kaikki amerikkalaispelaajia hyväksyneet saitit (noin 70 prosenttia markkinoista) suljettiin ja pelaajien rahat jäädytettiin. Sinne jäi minullakin viisinumeroinen summa jumiin. En ikinä unohda sitä näkyä, kun yritin avata pokerisaitteja ja ruudulle lävähtikin tämä kuva:

Nyt jenkit todella katosivat, sillä maasta oli yksinkertaisesti mahdotonta pelata. Kaikki saitit, jotka olivat UIGEA:a uhmaten tarjonneet pelejä suljettiin, pelaajien rahat päätyivät jumiin Yhdysvaltain oikeusministeriölle. Sattui myös niin, että maailman toiseksi suurin saitti todettiin kyvyttömäksi maksamaan pelaajien rahoja. Koko firma oli käytännössä pyramidihuijaus, ja pelaajien rahoja oli kavallettu yhteensä yli 500 miljoonaa dollaria (tästä saa toivottavasti jonkinlaisen kuvan, miten paljon pokerissa on rahaa voitettavana). Näitä ei löytynyt mistään ja omistajat levittelivät käsiään tarjoten eioota.

Mitä sitten tapahtui? Artikkelin toinen osa tulossa pian.

Mainitsin tästä jo aiemmin blogissani, mutta kerrataan: minulla on kuukauden päästä tulossa 2-3 (pokeri)kaveria viideksi päiväksi visiitille Suomeen. Heidän tulolleen ei ole muuta syytä kuin se, että he pitävät matkustelemisesta ja haluavat nähdä uusia paikkoja. Lisäksi heitä kiinnostaa nähdä, millaisista oloista tulevat maailman parhaat pokerinpelaajat.

Aikaa on viisi vuorokautta, joista yksi menee pokerinpelaamiseen. Käytössä ei ole autoa tai kuskia, eikä mulla ole korttia. Yksi päivä menee myös luultavasti Tallinnassa. Tukikohtana Helsingin keskusta. Ajankohta elokuun puoliväli.

Kysymykseni Cityn lukijoille kuuluu: Mihin kaikkialle vien ystäväni, jotta he näkevät mahdollisimman paljon ja olennaisia asioita?

Ystäväni ovat kaikki 22-25-vuotiaita, kaksi Yhdysvalloista ja yksi Kanadasta. Kaikki arviolta 30+ maassa käyneitä, ulkomailla asuneita rentoja, hyvätuloisia, pokerinpelaajiksi todella sosiaalisia ja viriilejä nuoria miehiä.

Tavallaan haluan näyttää jonkin verran jotain stereotyyppisiä Suomi-juttuja tyyliin sauna ja järvi, koska vaikka niistä tuleekin itselle vähän hölmö olo, ne on kuitenkin niitä juttuja jotka Suomessa ovat ainutlaatuisia. Toisaalta haluaisin välttää liiallista turistimeininkiä, koska nämä kaverit eivät ole ihan tyypillisimpiä Lonely Planet kädessä matkailijoita.

Eli hakusessa siis suomalaisia paikkoja/nähtävyyksiä/tekemisenkohteita jne, joista itse nauttisitte turisteina, mutta joista mielellään ei tule liian turisti fiilis. Ja nimenomaan pääkaupunkiseudulta - johonkin parin tunnin bussi/junamatkan päähän voitaisiin varmaan raahautua, mutta Tamperetta pohjoisemmaksi en näe että ehdittäisiin mennä.

Tässä on ongelmana lähinnä se, että kun alan miettimään asioita jotka ovat Helsingin kesässä mielestäni hienoimpia, niin melkein poikkeuksetta tulee mieleen että samat jutut ovat kuitenkin ulkomailla paremmin ja isommassa mittakaavassa. Tarkoitus ei ole suututtaa Helsinki-fanaatikkoja, ja itse ainakin diggaan Suomen(kin) kesästä, mutta jos nyt otetaan esimerkiksi ranta: Kyllä Hietsussa on mun mielestä kiva käydä, mutta huomioiden että kaksi kolmesta kaverista on juuri asunut vuoden Meksikossa ja lisäksi koko kopla tulee tänne suoraan Barcelonasta, niin vähän vaikea sitä on esitellä hirveän suurena elämyksenä.

Sitten ottaisin vielä vastaan ravintolasuosituksia ja etenkin yökerhosuosituksia Helsingistä. Ravintolaskeneä tunnen kohtalaisen hyvin, mutta niitäkin saa ehdottaa - etenkin jotain skandityylisiä. Mutta tärkeämpänä: mihin baareihin / yökerhoihin veisitte nämä kaverit? Veikkaan että tullaan olemaan kolme iltaa ulkona, päivät on keskiviikko, perjantai ja lauantai. Sekä jotain aloittelumestoja että yökerhoja. Mulla on aika vahva visio, että kukaan ei tulisi olemaan erityisen kickseissä mistään Tigerista, koska näitä "hienoja" perusklubeja tulee kierrettyä joka turnausreissulla kuitenkin (pelaajabileet ovat joka paikassa aina käytännön tigereissa), vaan jotain vähän spesiaalimpaa ois positiivista löytää.

Mulla on mielessä yhtenä iltana kierros Kallio-Töölö-alueen räkäisimmissä ja boheemeimmissa paikoissa, ja lisäksi ainakin se Hesaria vastapäätä oleva jääbaari on varmaan aika must. Tykkään henkilökohtaisesti itse esimerkiksi laamabaarista Isolla Roobertinkadulla, ja luulen että vieraani diggaavat myös enemmän sen tyylisistä paikoista kuin cocktailmestoista. Mitä mieleenpainuvampi/oudompi baari, sen parempi. Jos joku esimerkiksi tietää baarin, jossa drinkit blandataan poron virtsaan ja tarjoilijat käyttävät neljän tuulen lakkeja, niin kertokaa please! Yhtenä iltana voisi varmaan ainakin mennä Kaivohuoneelle, mutta mikä olisi järkevä päätepysäkki muina iltoina? Mitä enemmän out-of-the-box, sen parempi.

Loppuun vielä bonuskysymys. Jos oletetaan, että ystäväni haluaisivat myös tavata suomalaisia tyttöjä (en nyt suoranaisesti tarkoita yhden illan juttuja, vaan yleisesti), mikä olisi järkevä paikka? Aussie Bar on ainoa paikka joka mulla tulee mieleen, jossa voisi käydä sen henkisiä tyttöjä jotka olisivat kiinnostuneita tutustumaan ulkomaalaisiin poikiin. Olen kyllä vähän pihalla näistä kuvioista, eli tämänkin suhteen ottaisin mielelläni apua vastaan. Muuten täytyy kysyä Walter de Campilta.

Ei muuta kuin ehdotuksia tulemaan! :) Kuvaraporttia poikien reissusta tulossa myöhemmin.

Olin lauantaina Hangossa juhlistamassa pokerinpelaajapainotteisella porukalla ystäväpariskunnan hääpäivää. Ohjelmaan kuului muun muassa wakeboardausta...

... tai ainakin niillä jotka siihen kykenivät, tässä oma paras yritykseni:

Puoli tuntia yritin päästä laudan päälle, mutta eihän siitä mitään tullut. Täysin unbeatable laji. Kuulin että samaan aikaan rannalla oli lyöty betsejä siitä, pääsenkö laudalle koko iltana. Kaverini oli kopannut 50-kertoimisen betsin 10 eurolla toisen kaverin 500 euroa vastaan. Lunastus jäi kuitenkin haaveeksi, kun lopulta luovutin litkittyäni jatkuvien kaatumisten seurauksena vatsan täyteen merivettä. Loppuillan kompensoinkin sitten käänteistä nestehukkaa alkoholitarjoilujen parissa.

Jossain vaiheessa saatiin kaverin kanssa idea, että otetaan tikanheittobetsi panoksena viiden tähden illallinen, joka häviäjän pitää itse kokata toiselle osapuolelle seuralaisineen asianmukaisissa vaatteissa ja voittajan toiveiden mukaisesti. Hävisin toki eli kaverini pääsee nauttimaan gourmet-illallisesta á la Anttonen.

Toki illan ohjelmaan kuului myös pakollinen rantapokeriturnaus:

Kilpailuhenki ei taaskaan antanut periksi vaan piti yrittää täysillä tässä hieman leikkimielisessä turnauksessa, ja tiukan taiston jälkeen sainkin Hanko Beach Open 2012 -tittelin itselleni. Palkintorahat sen sijaan hukkasin Hangon yöhön.

Loppuillasta suuntasimme hankolaiseen yökerhoon, johon Kim Herold sopivasti ujutti koko 20-päisen seurueemme jonon ohi. Kim on todella hieno mies ja ollut mukana pokerireissuilla jo monia vuosia, ja oli siten entuudestaan tuttu myös illan juhlaparille. Itse asiassa Kim oli soittanut ja tarjoutunut tulemaan laulamaan jo alkuillasta yksityiskeikalle rannalle, mutta vesiskootteriin unohtunut puhelin esti nämä aikeet. Yökerhossa Kim sitten veti keikan, jota en ikävä kyllä voi kommentoida koska muistikuvani leikkaavat todella pahasti kiinni jo tässä vaiheessa (löysin tosin itsestäni todella hämäriä kuvia tanssimassa eturivissä).

Kuulin että keikan jälkeen olimme vaihtaneet yökerhoa isompaan, mutta ovimies oli estänyt sisäänpääsyni liiallisen humalatilan takia. En kuitenkaan ollut vielä valmis nukkumaan, joten kiersin takakautta piikkilanka-aidan yli baariin sisään. Tästä minulla ei ole varsinaista muistikuvaa (kuulin kavereilta), mutta kuulemma aidassa oli myös piikkilangaton kohta. Olin kuitenkin provosoitunut piikkilangan tarjoamasta haasteesta ja halunnut mennä yli kaikkein hankalimmasta kohdasta. Seurauksena haavat molempiin kämmeniin ja noin 15 pienempää haavaa sääressä, kyljessä ja kyynärpäässä. Positiivisena puolena jotenkin ihmeen kaupalla en jäänyt tästä kiinni, vaan lipitin muun seurueen kanssa loppuillan lonkeroa, kädet verillä mutta onnellisena. It was worth it.

Aamuyöllä piti tehdä vielä pakollinen yöuinti, ikävä kyllä unohdin riisua shortsit ja vein vahingossa passinikin uimaan. En omista ajokorttia enkä henkilökorttia, ja uintiretken seurauksena ainoa virallinen henkilötodistukseni on nyt paperimössöä. Reilun viikon päästä on suunniteltu lähtöä San Remoon, mikä voi olla hieman vaikeaa ilman henkkareita. Toisaalta olen vähän miettinyt reissun skippaamista joka tapauksessa, sillä tajusin että kyseinen turnaus menee päällekkäin Flow:n kanssa. Ja Flow:ssa esiintyy mm. Bon Iverin lisäksi todellinen man of the moment, Frank Ocean: http://youtu.be/HfyWQ2AEBic

Vähän alkaa olla sellainen kutina, että tätä ei voi kyllä missata. Toisaalta en päässe tuonnekaan sisään ilman papereita (olen 25 mutta aina kysytään paperit vaikka yrittäisin ostaa yhden oluen kaupasta? Kiitti naamasta), eli pitäisi varmaan raahautua poliisilaitokselle joku päivä lähiaikoina.

PS. Ettei mene ihan off topiciksi, alla allekirjoittaneen viimeisen kolmen kuukauden pokeripelit graafimuodossa. Vähän alkoi $60 000 viivan väärällä puolella hajottamaan, mutta pikkuhiljaa voi jo alkaa hengittämään vapautuneesti. Vielä kun omilleen pääsemisen lisäksi onnistuisi voittamaan, niin voisi haaveilla biittaavansa 16-vuotiaan kesäduunarin palkan.

Olin toissa viikonloppuna Porvoossa leikkimielisessä futisturnauksessa. Turnauksen järjesti kaverini kartanonsa edessä sijaitsevalla kentällä, ja osallistujat koostuivat lähinnä pokerinpelaajista ja heidän ystävistään kasatuista joukkueista. Vaikka juomapulloissa taisi olla alusta lähtien etupäässä olutta ja lonkeroa, oli peli kohtuullisen kovaa johtuen erilaisista sivubetseistä. Ainakin neljältä pelaajalta murtui varpaita tai muita jäseniä ja jokunen kävelee vieläkin kainalosauvoilla (alla otos kaverin jaloista).

Oma joukkueeni oli jo etukäteen altavastaaja kolmea vastustajaa neljästä vastaan, sillä olimme liikkeellä ryhmällä joka oli vähän innostuneempi loppuillan viihdepuolesta kuin hampaat irvessä kilpailemisesta. Neljättä, pelkästään tytöistä koostunutta vastaan oletin, että olisimme edes kohtuullisen hyvässä hapessa, mutta siinäkin piti tehdä viimeisen sekunnin maali ja torjua rankkari ennen kuin voitto varmistui. Sankarillisen voiton siivittämänä äijäköörimme pääsi pronssiotteluun, missä ei sitten ollut mitään happea. Mitalit ripustettiin muiden kaulaan.

Vaikka juoksin itseäni aivan piippuun viisi tuntia putkeen ja omatkin jalkani ottivat melkoisia kolhuja, eniten kipeänä oli seuraavana päivänä kuitenkin kurkku liiasta huutamisesta. En tiedä, kiinnostiko ketään muuta joukkueessamme voittaminen. Luultavasti ei, sillä saunaan ja ryyppäämään pääsi nopeimmin putoamalla jatkosta. Mutta minua kiinnosti.

En huutanut viittä tuntia putkeen "VITTU JOS EI JAKSA JUOSTA NIIN VAIHTOON, NYT LOPPUUN ASTI JOKA TILANNE!"-tyylisiä huutoja siksi, että välittäisin erityisesti menestyksestä kaverin pihalla järjestetyssä turnauksessa. Betsejäkään minulla ei ollut. Välitin suorituksestamme niin paljon yksinkertaisesti siksi, koska vihaan häviämistä yli kaiken. Inhoan monia muitakin asioita maailmassa kuten ranskalaisia ihmisiä, ärsyttäviä kaupallisesti laskelmoituja "kesäbiisejä" ja Suomen ilmastoa, mutta mitään en vihaa niin kertakaikkisen paljon kuin häviämistä.

Ihan sama mikä laji ja miten leikkimielinen kilpailu on kyseessä, näen heti punaista jos en voita. Jos olette katsoneet Frendit-sarjaa, niin olen varmasti aika lähellä miespuolista Monicaa. Näen jo, kuinka joku kaunis päivä tulevaisuudessa pelaan lasteni kanssa Kimbleä, tulen syödyksi ja heitän suutuspäissäni pelin päin seinää karjuen samalla pelästyttäen lapset. En tiedä mikä minua vaivaa, en vain osaa hävitä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kasvatetaan hyviä häviäjiä. Niin minutkin kasvatettiin kotona, että aina ei voi voittaa mutta pitää silti kunnioittaa kilpakumppania ja osata hävitä hymy huulilla. Nappulafutisjengimme valmentaja sanoi, että vaikka emme voittaisikaan, tärkeintä on peli ja nauttiminen. Ei ihmekään, että hävisimme joka matsin 14-0. Eri palloilulajien tulevaisuus on pilattu kaikenlaisella Kaikki Pelaa-höpinällä. En ihmettele, että Suomi ei pääse koskaan futiksen arvokisoihin, kun kilpailuhenkisyyttä pyritään karsimaan kaikin keinoin juniori-iässä.

Ihmeen kaupalla tätä hyvän häviäjän ominaisuutta ei kuitenkaan kaikista yrityksistä huolimatta ole saatu karsittua omasta luonteestani pois. Ja hyvä niin. Olisin nimittäin varmasti aika surkea pokerinpelaaja, jos pystyisin nielemään tappiot kunnialla.

Pokerissa voi pärjätä hyvin pitkälle luontaisella lahjakkuudella. Käytännössä kaikkien pokerimenestystarinoiden taustalla on kuitenkin loputon määrä peräänantamatonta omatoimista harjoittelua. Väkisin eteenpäin painamista synkkinä aikoina, kun vastustajana on vain oma pää. Pokerissa se tarkoittaa pimeitä iltoja opetusmateriaalia katsoen ja omaa peliä tutkiskellen.

Kun aloitin urani vuoden 2008 alussa, pokeripelit olivat todella helppoja suuren pokeribuumin jäljiltä, joka koettiin pari vuotta aiemmin. Minulla ei silloin ollut ihan hirveästi käsitystä mitä tein ja en jaksanut opiskella tunnin tuntia, mutta voitin silti koko ajan. Niin huonoja muut olivat. Nykyään pelit taas ovat niin vaikeita, että niissä on käytännössä mahdotonta pärjätä ilman paneutumista.

Urani synkimmän pohjakosketuksen otin vuoden 2009 lopussa. Sen kahden vuoden aikana mitä urani oli kestänyt, en ollut itse edes yrittänyt opiskella tai kehittyä, vaan pelaillut menemään ilman sen kummempaa analysointia. Alussa se riitti, mutta kaksi vuotta myöhemmin enää ei. Kehitys oli ajanut ohitseni. Buumi loppui, rahahanat alkoivat tyrehtymään ja pelit kävivät pikkuhiljaa kovemmiksi. Yhtäkkiä rahani olivatkin lopussa, eikä minulla ollut mitään hajua, miten alkaisin voittamaan uudestaan.

Harkitsin jonkin aikaa jopa luovuttamista. Luonteeni ei kuitenkaan antanut periksi. En halunnut olla häviäjä, joka lopettaa pohjalla. Päätin alkaa opiskelemaan, opiskelin parin lukion kurssillisen verran todennäköisyyslaskentaa ja algebraa netistä joihin en aikanaan lukiossa jaksanut keskittyä, opiskelin katsomalla muiden pelaajien pelaamista, tutkimalla statistiikkaa ja monilla muilla tavoilla.

Uusi alku oli takkuinen, mutta aina kun tuli turpaan vittuunnuin lisää ja sain motivaatiota opiskella vieläkin kovempaa. Nyt, kolme vuotta myöhemmin, en ole enää häviäjä.

Tällainen asenne on ainakin minulle kaikki kaikessa. Pelaan tappioputkissa luultavasti paremmin kuin voittoputkissa, koska silloin olen tarkempi omien virheideni suhteen ja paneudun omaan tekemiseeni paljon enemmän. Jos häviän huono-onnisuuttani, sille en voi mitään, mutta jos huomaan tekeväni pelivirheitä suutun itselleni. Kerran live-turnauksessa ulkomailla en syönyt vuorokauteen, koska olin niin vittuuntunut omaan hölmöilyyni pelipöydässä. Eräs hyvä pokeriystäväni nukkui Pariisissa viiden tähden hotellissa lattialla puhelinluettelo tyynynä, koska omien sanojensa mukaan "ei ansainnut sänkyä". Respect.

Vaikka kilpailuhenkinen asenne on äärimmäisen tärkeää, siinä on pokerissa myös varjopuolensa. Pokeri kun on siitä typerä peli, että siinä paraskin pelaaja häviää jatkuvasti. Pokeriturnauksissa rahasijoille pääsee tyypillisesti noin 10% pelaajista. Tyypillisessä turnauksessa voin olettaa olevani parempi kuin noin 99% pelaajista, mutta en silti pääse tuurielementin takia rahoille kuin ehkä 12-15% ajasta. Eli lähes yhdeksän kertaa kymmenestä palaan tyhjin käsin, vaikka en tekisi yhtään virhettä koko päivänä.

Yritä siinä sitten olla objektiivinen ja sanoa itsellesi, että pelasit hyvin eikä mitään ollut tehtävissä. Aivan liian monesti olen matkustanut vuorokauden päästäkseni johonkin live-turnaukseen, ja sitten pudonnut nokisilmäistä Pedroa vastaan tilanteessa, jossa pelasin täydellistä pokeria ja Pedrolla oli täydelliset tuurit. Olen kertonut tapahtuneesta pokeriystävilleni, jotka ovat lohduttaneet parhaansa mukaan ja kuunnelleet ymmärtäväisinä. Silti olen kerta toisensa jälkeen löytänyt itseni yksin hotellihuoneesta täysin murtuneena. Unta ei saa, kun käy käsiä mielessään läpi uudestaan ja uudestaan. Kyseenalaistaa itseään, miettii josko jotain olisi sittenkin voinut tehdä eri lailla. Aina lopputulema on sama - Pedro nyt vain oli onnekas ja minä en - mutta fiilis ei siitä parane. Tappio on tappio. Olen yrittänyt kaikkia mahdollisia keinoja oppiakseni hyväksymään tappiot, mutta silti häviäminen ei tule koskaan yhtään helpommaksi.

Netissä pelatessa koko taipaleeni suurin kompastuskivi on myös ollut tappiolla lopettaminen. Vaikka olen muuten mielestäni aika ammattimainen, niin ehdoton paheeni on ollut tulosten liiallinen tarkkailu. Keskittymisen sijaan olen tarkkaillut maanisesti pokerisaitin kassaa vähän väliä, ja tappiotilanteissa hermoni ovat olleet riekaleina ja focus mennyttä. Tappiolla on aina ollut helvetin vaikea lopettaa.

Pokeria pitäisi pystyä katsomaan urana eikä yksittäisenä sessiona, viikkona tai kuukautena, mutta yritäpä sanoa se pelurille joka on juuri raatanut sormet rakoilla 12 tunnin session ja hävinnyt silti. Netissä jään keskimäärin voitolle ehkä 60% sessioista, ja rationaalisesti ajateltuna tiedostan kyllä tämän, sekä sen että pitkässä juoksussa eli kuukausien tai vuosien aikasäteellä raha tulee kyllä luokseni. Mutta pelitilanteessa tuo filosofia unohtuu, ja tilalle tulee luolamiesmäinen ajattelu ja häviämisenviha.

Kun pelasin vielä käteispelejä turnausten sijaan, olin kuuluisa siitä, että hain aina tappioita isommista peleistä takaisin. Jos pelasin esimerkiksi tavallisesti 200 euron pelejä ja olin illan päätteeksi 400 euroa tappiolla, ei ollut mitään toivoa mennä nukkumaan. Sen sijaan meninkin ottamaan uhkarohkean "shotin" kymmenen kertaa isompaan peliin, yrittäen päästä pois tappiolta. Jos epäonnistuin ja hävisin lisää, menin taas ja taas isompaan kunnes joko onnistuin tai pelitilini meni poikki. Hyvin monta kertaa kuukauden työ valui hukkaan yhteen ainoaan häviämistilttiin. Näissä tilanteissa kilpailuhenkisyydestä ei ollut mitään muuta kuin haittaa.

Nykyään olen siinä onnellisessa asemassa, että olen todella vakavan itsetutkiskelun ja opiskelun (olen ostanut sekä mentaalipuolen coachausta - joka on melkein sama kuin kävisi psykologilla - että lukenut todella paljon kirjallisuutta voittamisesta, häviämisestä ja urheilupsykologiasta) jälkeen vihdoin tajunnut, kuinka pokerissa lyhyen aikavälin tuloksilla ei saa olla merkitystä. Session jälkeen en katso kassan lukemia ollenkaan, enkä edes yleensä tiedä jäinkö voitolle vai tappiolle. Mietin vain omia pelisuorituksiani, ruoskin itseäni huonoista ja nautin hyvistä. Tähän tilaan pääseminen vaati viisi vuotta, verta, hikeä ja kyyneleitä sekä etenkin rekkalastillisen tappion tuskaan hävittyä rahaa.

Kilpailuhenkisyyttäni en vaihtaisi, mutta olisi joskus kiva jos sitä voisi edes ihan vähän hillitä. Ettei aina tarvitsisi hävetä itseään, kun pelaa kavereiden kanssa jotain höntsäilypeliä kaljoittelun lomassa ja alkaa hakkaamaan mailaa kappaleiksi tappiosta suuttuneena.

Olen muuten ajatellut pitkään golfin aloittamista. Tietääkö kukaan, mistä saisi ostettua mailoja bulkkialennuksella?

Jos tämänkertaisen blogautukseni kirjoitusasu on normaalia huonompi, syytän krapulaa. Olin eilen Kaivohuoneella bileissä, tarkoituksena ottaa muutama. Lopulta löysin itseni pöydästä 1,75l Belvedere ja blandiskori edessä 3.30 erittäin juhlatuulella, kun pilkku tuli.

Meitä oli iso remmi pokerinpelaajia, ketään ei nukuttanut. Mietimme potentiaalisia jatkopaikkoja. Useampi meistä asuu keskustassa, ja vaihtoehtoja oli monia. Päädyimme kuitenkin menemään Hietsuun.

Jakauduimme kolmeen taksiin. Muistaakseni yksi autokunta lähti hakemaan juotavaa kotoa, toinen pyyhkeitä ja kolmas ruokaa. Lopputulos oli se, että noin 15 matkaan lähteneestä hietsuun löysi kolme, blandiksia ja pyyhkeitä ei ollut, pari sipsipussia kylläkin.

Hetken sipsejä mutusteltuamme rohkaistumme uinnille. Ketään ei näy missään ja uimahousuja ei ole, joten heitämme vaatteet isoon kasaan ja juoksemme veteen. Noin 10 sekunnin räpiköimisen jälkeen toteamme veden sen verran kylmäksi, että päätämme lopettaa uimisen ja mennä pukeutumaan. Tässä vaiheessa havaitsemme, että vaatekasamme päällä on noin 800 lokkia syömässä sipsejä. Kellot, kengät, housut, paidat aivan lokinpaskassa. Well done.

Tämäkään ei kuitenkaan lannista juhlatunnelmia, vaan saamme vision lähteä jatkamaan uimista johonkin lämpimämpään paikkaan. Soitto 020202: "Moi, tota pystytsä kattoo jostain uimahallin joka ois auki tähän aikaan?" Urheilutalo kuulemma olisi. Taksi sinne, toteamme että halli on kesän suljettu.

Uusi puhelu, sama kysymys kuin edellä. Itäkeskuksen uimahalli kuulemma aukeaa 6:15. Kolme soturia ottaa taksin kohti itäväylää, edelleen lokinsyömät sipsit kainalossa ja vaatteet märkinä. Maksamme taksin, joka kurvaa kaukaisuuteen. Ovessa lappu, että halli kiinni tyyliin jonkun remontin takia.

Taas uusi puhelu, sekä numeropalveluun että taksikeskukseen. Seuraavaksi kohti uimastadionia. Se on auki. Menen sisään ja ostan lipun sekä vuokraan uimahousut. Katson taakseni ja totean että kaverini eivät pääse sisään. Haisivat kuulemma liikaa vanhalle viinalle. Hylkään vuokraamani uimahousut ja poistun kaverieni kanssa.

Vielä yksi oljenkorsi. Tässä vaiheessa kello on jo varmaan 9. Kumpulan maauimala, one time? Taksi sinne, toteamme paikan ulkopuolella että se on jopa auki. Armoton valmistautuminen ja psyykkaus jotta pääsisimme sisään, jokainen käy läpi omat linet mitä sanoa lippuluukulla ettei pientä humalatilaamme havaittaisi. Hirveä tsemppaus ja ihmeen kaupalla pääsemme kaikki sisään.

Tässä vaiheessa muistamme, ettei kenelläkään ole uimahousuja. Ympärillä olevista lapsiperheistä päättelemme, että sellaisia saatetaan vaatia. Lippukassalta voi onneksi vuokrata. Kysyvät kokoa, kaikki vastaavat "M". Saamme kolmet noin XS-kokoa vastaavat räikeän punaiset pöksyt, jotka muistuttavat enemmän bikinien alaosaa kuin miesten housuja. Se ei haittaa.

Menemme altaille, kysymme uimavalvojalta josko hyppytornit olisivat kohta auki. Ne luvataan avata kohta. Menemme hetkeksi makoilemaan puisille penkeille. Havahdumme auringonpistokseen 2-3 tuntia myöhemmin, aivan hajalla, krapulan hiivittyä puseroon ja nestehukan ollessa läkähdyttävä.

Retreat. Palautamme punaiset uimahousut, pukeudumme lokinpaskaisiin vaatteisiin ja otamme vielä yhden taksin kohti kotejamme. Ulkona on kesän ensimmäinen hellepäivä, kello on 12. Haaveilen sinnittelemisestä iltaan asti hereillä, jotta voisin kääntää unirytmini. Nukahdan mäkkipussin viereen noin 12:05.

Heräsin äsken, kello tulee iltakahdeksan. Aavistuksen sekava olo. Hyvän illan tunnistaa siitä, että toipumiseen menee ainakin kaksi päivää.

Tästä pääsemme itse aiheeseen, eli pokerinpelaajien biletystaipumuksiin. Se on ehkä kaikkein eniten meitä profiloiva asia mainstream-mediassa. Jos pokeri jossain mainitaan, niin yhdeksän kertaa kymmenestä kyseessä on joku "Sahamies kusi kadulle kännissä"-tyylinen otsikko.

Monella saattaa varmasti olla sellainen kuva, että pokerinpelaajilla on aina isot bileet, vip-aitiot joka bilepaikasta ja niin edelleen. Olen itse kiertänyt pokerimaailmassa kohta viisi vuotta ja ollut niin monissa bileissä, ettei ole mitään toivoa edes yrittää niitä laskea. Tämän näkemyksen turvin ajattelin kertoa, miten asiat oikeasti menevät.

Stereotyyppinen hienostoklubi-vip room-jatkot viiden tähden hotlassa-tyylinen mielikuva pitää maailmalla usein aika hyvin paikkansa. Pokeriturnausreissujen kohokohta on usein pelaajabileet, joita tosiaan järjestetään aivan älyttömissä paikoissa. Turnauksen järjestää aina joku peliyhtiö, ja käytännössä jokaisessa turnauksessa pelaajayhtiö järjestää myös joko turnauksen aluksi tai lopuksi hillittömät bileet jossain. Niihin panostetaan aina, koska peliyhtiöt haluavat tietenkin tarjota asiakkailleen elämyksiä ja laittaa sanan kiertämään kuinka juuri heidän turnauksessaan on parhaat bileet, kannattaa tulla toistekin.

Melkein joka kerta näihin bileisiin on buukattu kuukausia etukäteen yksi kyseisen kaupungin absoluuttisesti hienoimmista paikoista, usein koko baari on varattu ainoastaan pokerinpelaajien käyttöön. Paikalla saattaa olla joku puolitunnettu dj ja jotain ohjelmaa viihdetaiteilijoiden muodossa. Bileissä pyörii joskus julkkiksia (pokerista innostuneita joita joko minä tai kaverini on bongannut bileissä: Kevin Dillon, Michael Phelps, Ben Affleck, Hank Azaria, Dennis Rodman, Nelly). Juomat ovat aina ilmaiset, jokaisessa pöydässä odottaa korillinen viinaa ja blandiksia ja niitä saa juoda niin paljon kuin haluaa. Veikkaan, että bileet tulevat peliyhtiöille järkyttävän kalliiksi, mutta maksavat kuitenkin itsensä takaisin kun asiakkaat (me) ovat tyytyväisiä ja jatkavat pelaamista.

Eli kyllä, lähes aina ulkomaanreissuilla pokerielämään kuuluu juuri näitä surrealistisen hienoja bileitä, joita ei muuten pääsisi helposti kokemaan. Monella tapaa ne ovat ainakin itselleni kohtuullisen tärkeä osa kiertämistä - korttia nyt voi pelata missä vain, mutta on siistiä tehdä jotain muutakin ja saada jälkipolville muisteltavaa (bilejatkoista minulla on vuosien varrelta kirjan verran järjettömiä tarinoita, joita ajattelin dokumentoida tässä blogissa vähän myöhemmin).

Hienoa on myös se, että tämä pelaajabilekulttuuri on levinnyt viime vuosina myös pienempiin turnauksiin. Vielä urani alussa tilanne oli universaalisti se, että ainoastaan isoimmissa, 5000-10000 euron turnauksissa oli jotain muuta ohjelmaa kuin pokeria. Sitten muutama vuosi takaperin eräs peliyhtiö keksi brandata oman, halvan sisäänoston ja amatööreille suunnatun turnaussarjansa nimenomaan sillä, että ohjelmassa on aina jäätävät bileet. Sana levisi, turnaussarjasta tuli huippusuosittu, ja nyt lähes kaikki peliyhtiöt ovat ottaneet saman linjan. Nykyään pokeriturnaukset ovatkin monelle enemmän loma ja bileet kuin vakava pelitapahtuma.

On aina yhtä hauska seurata, kun törmää jossain Cannesin hienostoklubilla Penttiin Perähikiältä joka voitti 2000 euron turnaukseen paikan 2 euron karsintaturnauksesta vahingossa, on ekaa kertaa elämässään ulkomailla ja vetää 500 euron vodkaa flipflopit jalassa ja kaljamaha wifebeaterin alta pönöttäen paikassa, johon hän ei ikinä pääsisi sisään ellei pokerilafka olisi sattunut buukkaamaan paikkaa kyseiseksi illaksi.

Mutta entä sitten Suomessa? Tämä ei ehkä päde Ilariin, Jensiin ja muihin pokeritaivaan tuikkivimpiin tähtiin, mutta väittäisin suurimman osan meistä vetävän ihan samanlaisella profiililla kuin muutkin työssäkäyvät.

Urani alkupuolella koin itse pintaliitopaikoissa pyörimisen elämän siisteimmäksi asiaksi, ja monesti tuli pyörittyä kaiken maailman vip-tiloissa (Onnelan vip room 2009: 10 pokerinpelaajaa ja 5 BB-tähteä joka helvetin lauantai). Pidin silloin itse blogia peleistäni, mutta monesti tärkeämmäksi osaksi astui bragaileminen sillä, kuinka taas oltiin vähän backroomissa dokailemassa starojen kanssa.

Nyt, 25-vuotiaana ja hieman viisastuneena olen tajunnut, että kyllä ne siisteimmät illat lähtevät ihan tavallisista paikoista, massan parissa pyörimisestä ja yhdeksältä aamulla naisten bikinien alaosa päällä maauimalasta havahtumisesta. En ole turnausreissujen ulkopuolella juuri missään vip-tiloissa pyörinyt vuosikausiin, eikä kyllä kiinnostakaan. Kalliosta tai Töölöstä minut voi bongata, lonkero kädessä jauhamassa paskaa. Mieluummin jauhan sitä kaverieni kuin BB-Hennan kanssa.

Ja näin se on pokeriystävienikin kohdalla. Aika säännöllisesti kun käymme ulkona, jossain vaiheessa iltaa seuraan lyöttäytyy joku random joka meinaa alkaa hyperventiloida kun kuulee, että olemme pokerinpelaajia. "Ei helvetti, mä oon oikeesti pokerinpelaajien kans dokaamassa! Kuin siistii!". Mielestäni pokerinpelaajien kanssa dokaaminen ei eroa muiden ihmisten kanssa dokaamisesta kuin yhdellä tavalla eli siten, että keskustelu pyörii 99-prosenttisesti pokerin ympärillä ja seurueessa olevilla ulkopuolisilla on luultavasti helvetin tylsää.

Eli jos joku kutsuu sinut pokerinpelaajien illanviettoon, kannattaa suhtautua varauksella. Luultavasti meno on itse asiassa helvetisti kuivempaa kuin vaikka roskakuskien kanssa. Se mediassa annettu kuva luksuselämästä ja ylettömästä rahan tuhlaamisesta baarissa on kohtalaisen kaukana totuudesta ainakin suurimman osan ajasta. Varmasti parikymppisillä tilanne on vähän eri, kun joku on voittanut isosti ja ostaa sitten kaveriporukalle pöydän ja siihen viisi pulloa viinaa esittääkseen coolia (been there, done that). Mutta vähän pitempään alalla olleet ja suurin osa niistä, jotka voivat itseään ammattilaisiksi nimittää, ovat kyllä yleensä ihan normaalilinjalla. Paitsi silloin kun ollaan ulkomailla.

Otan ensi kerralla johonkin Lontoossa tai vastaavassa kaupungissa järjestettyyn bileiltaan kameran mukaan, ja postailen tänne otoksia. En kuitenkaan bragaillakseni, sillä aito brag on terassilla shortsit jalassa nautittu lonkero eikä Rafael Nadalin kanssa backroomissa siemailtu Belvedere-shotti.

Kuudennen linjan juhannustanssit jatkoineen veivät allekirjoittaneesta mehut niin pahasti, että tulin kipeäksi enkä pysty edes pelaamaan pokeria. Vihaan sairastamista, koska silloin ei saa mitään aikaiseksi. Tänään kykenin kuumeeltani sentään luonnostelemaan ensi syksyn reissukalenteriani. Tältä se näyttää:

25.7.-30.7. San Remo, Italia

Ohjelma: 2100 euron turnaus. Muuten ei harmainta aavistusta, koska pikkukaupungissa ei ole mitään tekemistä ja yöelämääkään ei käytännössä ole. Liikaa pizzaa ja pastaa, liian vähän urheilua. Samalla reissulla suunnitelmissa pyörähdys Nizzassa ja Monacossa, joka tosin saattaa korvautua nettipokerin pelaamisella hotellihuoneen pätkivällä netillä, jos turnaus sujuu huonosti.

Aiemmat kokemukset: Ei minkäänlaista menestystä. Olen ollut kolmesti Italiassa pelaamassa. Kertaakaan en ole saanut senttiäkään sijoitetuista rahoista takaisin. Vain kerran oli pientä epäselvyyttä jakajien mahdollisesta epärehellisyydestä, muuten hävisin ilmeisesti huonotuurisuuttani / taitojen puutettani. Paras suoritukseni tähän mennessä oli Radio Rock-juontaja Jussi Heikelän hatun varastaminen kesken pokeriturnauksen ja pakeneminen sen kanssa Sveitsin rajan toiselle puolelle baariin.

Paikalliset pokerinpelaajina: Geelitukkaisia show-miehiä. Italialaiset bluffaavat enemmän kuin minkään muun maan kansalaiset ja täysin järjettömissä tilanteissa. Ja sitten kun he voittavat potin, alkaa elvistely ja bluffien esittely. Tyypillisellä vastustajalla on hammastikku huulessa, feikkitimantteja täynnä oleva kello ja kauluspaita. Keskittymisestä menee niin suuri osa tarjoilijoihin ja jakajiin kohdistuviin huonoihin iskuyrityksiin, että pelin seuraamisesta ei tule mitään. Pidän Italiaa top3-kohteena tuottoisuuden kannalta, aika vaikea siellä on (teoriassa) hävitä.

Odotukset: Tulisiko jopa ensimmäinen voitollinen Italian-matka? San Remo on aivan kuollut kaupunki, jossa on lähinnä bordelli ja kasino. Jos pelit menevät kuten ne yleensä Italiassa menevät, ennustan pitkiä iltoja hotellihuoneessa läppäri sylissä pelaten.

13.8-25.8. Barcelona, Espanja

Ohjelma: Ensin pari jenkkiläistä pokeriystävääni tulee Suomeen vierailulle (haluaisivat kuulemma tavata kauniita suomalaisia tyttöjä), ja 17.8 lähdemme kaikki kohti Barcelonaa elleivät pojat rakastu ja jää Suomeen. Siellä ohjelmassa 5300 euron pääturnaus ja 1000-2000 euron sivuturnauksia.

Aiemmat kokemukset: Tämä on luullakseni 6. kerta, kun menen pokerimatkalle Barcelonaan viimeisen neljän vuoden sisään. Olen aina pärjännyt Barcelonassa peleissä hyvin, ja rahastuksia sieltä on kertynyt 47 000 euroa. Yöelämässä olen pärjännyt huonommin. Barcelonan kasino ja sitä ympäröivät baarit ovat tunnettuja siitä, että pokeriturnausten aikaan niiden ympärillä pyörii todella aggressiivisia taskuvarkaita. Minut on ryöstetty Barcelonassa ainakin neljästi, kerran meni tuhansia euroja voittorahoja. Kaikista saan syyttää vain itseäni, kun olen päätynyt kuljeskelemaan kolmessa promillessa kasinon edessä neljältä aamulla ilman kaveria.

Paikalliset pokerinpelaajina: Barcelona vetää jostain syystä paljon vanhoja pappoja, jotka polttelevat sikareita ja pelaavat huonosti. Tyypillinen espanjalainen pappa pelaa ensin 8 tuntia varovaisesti, koska ei halua pudota turnauksesta liian aikaisin, ja lopuksi tylsistyy tehden jonkun uskomattoman typerän peliliikkeen loppuillasta ja poistuu puhisten sikarinsa kanssa nauttimaan myöhäistä illallista.

Odotukset: Barcelona on European Poker Tour-kiertueen avausosakilpailu, johon tulee arviolta toistasataa kaveriani ympäri maailmaa - Chilestä, Australiasta, Etelä-Koreasta, USA:sta ja pitkin Eurooppaa. Ennustan pitkiä iltoja rantabaareissa ja pelipöydissä sekä aivan liian vähän auringonvaloa. Yleensä ostan Barcelonasta myös matkalaukullisen vaatteita, ehkä perustan muotiblogin seuraavaksi? Vapise, Sandra Marins.

4.9-18.9. St. Julians, Malta

Ohjelma: Ensin 1500 dollarin turnaus, joka kestää vain neljä päivää. Sen jälkeen jään viikoksi tai pariksi paikallisten kaverieni pokerikämpän vierashuoneeseen nukkumaan. Syyskuun alussa alkaa nimittäin WCOOP eli nettipokerin MM-kisat, joita ajattelin pelata mieluummin altaan reunalta kuin Suomesta. Ensin mainittu turnaus on siis käytännössä vain tekosyy sille, että lähden lomalle. Suunnitelmissa myös visiitti Game Of Thronesin kuvauspaikalle.

Aiemmat kokemukset: Kolmas tai neljäs reissuni Maltalle. Paikka on aika pieni ja käy nopeasti tylsäksi, ellei satu olemaan pokerinpelaaja joka ei tarvitse muuta kuin rannan ja nettiyhteyden nauttiakseen elämästä. Olen ollut paikan päällä aikanaan kahden eri tyttöystävän kanssa, joista kumpikaan ei muistaakseni tykännyt paikasta kovin paljoa. Joskus sitä unohtaa, että normaali-ihmisen viihtyvyyden eteen pitäisi ehkä tosiaan tehdä jotain muutakin kuin mitä itse helposti miellytettävänä pokeriaddiktina tarvitsee. Turnauksissa en ole koskaan pärjännyt. Muistoina lähinnä epämääräisiä jatkoja pitkäksi venähtäneiden iltojen jälkeen ja kovia krapuloita.

Paikalliset pokerinpelaajina: Ei juurikaan ole. Maltan turnauksiin tulee lähinnä huonoja pelaajia Italiasta (ks. kohta San Remo).

Odotukset: Ei minkäänlaisia. 1500 taalan live-osuus menee luultavasti viihdelinjalla. En ole erityisen kärsivällinen suhteellisen pienissä turnauksissa, joissa tuntipalkka on huono ja pelaajien taso vielä huonompi. Netti-MM taas... vaikka olen pelannut nettipokeria ammatikseni vuodesta 2008, suoritukseni MM-kisoissa ovat olleet vuodesta toiseen katastrofaalisen huonoja. Vähän veikkaan, ettei bragpostauksia ole luvassa tänäkään vuonna. Onneksi kaverini ovat sentään aktiivisia, joten uskon ja toivon saavani matkalla jotain järkevää aikaiseksi pelipöytien ulkopuolella (in before pelaan kaksi viikkoa putkeen netissä näkemättä auringonvaloa).

22.9-3.10. Cannes, Ranska

Ohjelma: 10450 euron turnaus ja tukku kalliita sivuturnauksia. Nielaisee noin 25 000 euroa, jos lähden. En tiedä vielä menenkö. Turnaus on yksi vuoden parhaita rahalliselta odotusarvoltaan, mutta en tiedä kestänkö ranskalaisia ihmisiä ja pokerinpelaajia enää yhtään kertaa. Jos menen, niin ohjelmassa on ylihintaisessa hotellissa hajoamista, ylihintaisten aterioiden syömistä, ylihintaisissa kaupoissa käymistä (kaverini osti viimeksi heräteostoksena darrassa 800 euron paidan Louis Vuittonin liikkeestä joka hajosi ekalla kerralla pesukoneessa?) sekä luultavasti traumaattisia hetkiä pelipöydissä.

Aiemmat kokemukset: Jos tätä lukee joku vannoutunut Ranska-fani, niin kannattaa lopettaa tähän. Ei helvetti soikoon miten kamala maa. Olen ollut Ranskassa 6-7 kertaa pelaamassa, joka kerta olen hävinnyt aivan järjettömiä summia maailman huonoimmille pelaajille. Joka kerta sama juttu - ruoka on pahaa, ihmiset töykeitä, saman tien kun tulee maahan alkaa vituttamaan ja paluumatkalla lentokoneessa saa melkein orgasmin kun poistuu vihdoin Ranskan ilmatilasta. Joka kerran jälkeen lupaa itselleen, ettei enää koskaan palaa takaisin, mutta muutaman kuukauden päästä löytää itsensä Ranskasta taas vain toistaakseen samat virheet.

Jostain syystä Cannesia lukuunottamatta melkein kaikki turnaukset Ranskassa järjestetään aivan käsittämättömissä paikoissa keskellä ei mitään. Esimerkiksi tammikuinen 5000 euron turnaus Deauvillessa: tarvitaan tyyliin pikajuna-paikallisjuna-randomjuna-bussi-raitiovaunu-taksi-combo että löytää perille, matkaa lähimmältä lentokentältä neljä tuntia. Kaupungissa ei asu ketään, missään ei ole mitään, ravintoloita ei ole, yökerhoja ei ole, apteekkia ei ole, ruokakauppoja ei ole. Ainoastaan kasino josta saa kaksi viikkoa vanhoja homeisia patonkeja ja kuppainen hotelli, joka maksaa 270 euroa yöltä. Paikka on tammikuussa kuin suoraan Hohdosta. Tänä vuonna jäimme vielä lumimyrskyn kouriin ja oli pitkään hyvin epävarmaa, pääsemmekö takaisin ollenkaan (kaupunkiin tulee vain yksi rautatie, jonka lumi oli blokannut). Näin jo 100 vuotta vanhan hotellin autioilla käytävillä REDRUM-tekstejä ja olin hyvin huolissani mielenterveydestäni. Never again.

Paikalliset pokerinpelaajina: Ranskalaiset ovat asukaslukuun suhteutettuna maailman innokkaimpia pokerinpelaajia, ja pokeri on Ranskassa edelleen todella kova juttu. Pokerisaiteilla on omia radiokanavia ja mainontaa on tv:n primetimessa koko ajan. Pokeritähdet ovat palvottuja sankareita. Ranskalaiset ovat pokerissa myös maailman huonoimpia. Missään muualla ei näe päivästä toiseen niin käsittämättömiä pelisuorituksia. Paikalliset ovat ylpeitä, ja juuri sen takia pelaavat tunteella eivätkä järjellä. Kun he voittavat, alkavat tanssiminen, "ALLEZ PAPAAAA!"-huudot ja kaikenlainen vastustajan verbaalinen lämmittäminen (onneksi eivät puhu englantia, joten en tajua mitään). Ja kun patonki häviää niin huudetaan, itketään, heitetään kortteja, kirotaan jakajaa ja käyttäydytään kuin pikkulapset. Teoriassa maailman helpointa rahaa. Ja silti niitä ei voi biitata, koska ranskalaiset hannuhanhet osuvat aina oikeisiin kortteihin. Ranskassa myös suhtaudutaan ulkomaalaisiin pokerinpelaajiin pelinjärjestäjien taholta todella erikoisesti - källätään rahaa jokaisen tilaisuuden tullen ja suositaan paikallisia kaikessa mahdollisessa. Jos pokerissa voi puhua kotikenttäedusta, niin Ranskassa se on suurempi kuin missään muualla.

Odotukset: Odotan palaavani Suomeen 25 000 euroa köyhempänä, aliravitttuna, äärimmäisen vittuuntuneena ja vannovani, etten enää koskaan mene tuohon maahan pelaamaan. Ja löydän sieltä itseni taas viimeistään tammikuussa.

Loppuvuonna on tarkoituksena tehdä kaksi vähän erilaista reissua, ensin Peru (pokeriturnaus Limassa ja sitten vaellus Machu Picchulle) ja kuukauden Intia-Laos-Vietnam-rykäisy. Näihin on kovemmat odotukset kuin ylläoleviin yhteensä.

Nyt menen takaisin sängynpohjalle näkemään houreunia ranskalaisten "herrasmiehien" voitontansseista.