Matkalla

Lava-auto kurvailee kuoppaista, kirkkaan oranssista murskasta muodostuvaa tietä keskellä viidakkoa. Vettä sataa taivaan täydeltä, mutta 28 asteen lämpötilassa se on melkein positiivinen asia. Kaikki muistuttaa minua erehdyttävästi backpacker-ajoistani Koillis-Australiassa, Queenslandin sademetsien oransseista, tyhjistä teistä ja trooppisista sadekuuroista, jotka alkavat yhtä nopeasti kuin loppuvatkin. Muistan, kuinka istuin melkein identtisen lava-auton takapenkillä matkalla myrkyttämään peltoa paikallisen farmarin laskuun. Palkaksi 40 asteen helteessä tehdystä urakasta saimme muistaakseni 30 dollaria, pimeästi tietenkin.

Mihin kaikki aika oikein katoaa? Tuostakin on jo yli 5 vuotta. Silloin matkusteleminen ja elämä yleensäkin oli viatonta hauskanpitoa, sillä 19-vuotiaana voi aina tulla maitojunalla kotiin ja mennä huoltoasemalle töihin (kuten jouduin tekemään). Nyt tunnen itseni jo monella tapaa vanhaksi. Tuntuu, että joka toinen päivä Facebookiin pamahtaa jonkun vanhan tutun kihlautumis- tai perheenlisäysilmoitus. Ihmisillä lukee työpaikan kohdalla asianajotoimistoja, tilintarkastusfirmoja ja muita akateemista koulutusta vaativia vakansseja. Ja sitten olen minä. Kotipaikka: Bilekaupunki Meksikossa. Työpaikka: Ei ole. Parisuhde: Ei ole. Jälkikasvu: No ei helvetissä.

Ei sillä, ettenkö olisi tyytyväinen elämääni. Olen viime aikoina ollut äärimmäisen onnellinen täällä tropiikissa. Olen pelannut pokeria vähän vähemmän (onnistuin silti naputtelemaan toisen peräkkäisen $33000 rahastuksen viime lauantaina, ja vuosi 2013 on jo kolmen viikon jälkeen ollut menestyksekkäämpi kuin koko vuosi 2012 oli), ja tehnyt erilaisia vesiaktiviteetteja sitäkin enemmän. Olen käynyt salilla melkein joka päivä, ruskettunut rannalla ja ollut yleisesti ottaen melkein liian tyytyväinen kaikkeen.

Kavereideni vakiintuneita elämäntilanteita miettiessäni tulee väkisinkin ajatus, että nyt voisi olla järkevää tienata rahaa säästöön tulevaisuutta varten. Olen jo kauan sitten tajunnut, että pelatakseni parasta pokeriani minun täytyy olla asettunut tiettyyn paikkaan. Pokeripelin ja -ajattelun virittäminen huippuunsa vaatii omistautumista, mutta myös häiriötekijätöntä elämää. PDC tuntuu parin kuukauden asumisen jälkeen jo niin paljon kodilta, etten kiinnitä ulkopuolisiin tekijöihin juuri huomiota. Väitän, että pystyisin helposti pelaamaan suht normaalia 6 päivää viikossa-tahtia seuraavat kolme kuukautta ja voittaisin melkein varmasti 100 000 dollaria siinä sivussa. Sen sijaan olen suunnitellut taas matkoja ties minne, jotka sekä häiritsevät pelaamista että tulevat luultavasti hyvin kalliiksi. Vaikkei minulla olekaan mitään varsinaisia pitkän tähtäimen säästösuunnitelmia, olisi varmaan ihan kiva jos olisi edes jotain säästössä pokeriajoilta sitten vanhempana. Ikävä kyllä en vain kerta kaikkiaan pysty pysymään paikallani ja omistautumaan pokerille kuukausitolkulla. Elämä on liian lyhyt, ja täällä(kin) päin maapalloa aivan liikaa nähtävää ja koettavaa.

Lava-auto parkkeeraa vedenalaisen cenote-luolan sisäänkäynnin viereen. Vedenalainen luolaverkosto ulottuu kymmenien metrien syvyyteen. Vesi on kristallinkirkasta ja lämmintä. Luolissa uiskentelee pieniä, sokeita kaloja, mutta pääasiassa ihmiset sukeltelevat cenoteissa tippukivimuodostelmien vuoksi. Suuaukon jälkeen kaikkialla on pimeää, ja vedenalaiset taskulamput tulevat tarpeeseen. Jossain kohtaa nousen satunnaisessa luolassa pintaan ja sohaisen kattoon taskulampulla. Minua katsoo takaisin tuhansia silmäpareja lepakoita. Muutama lähtee lentämään päämäärättömästi ympäriinsä. Pienessä tilassa hallitsemattomasti lentelevät lepakot aiheuttavat pientä paniikkia, vaikkeivat ne hyökkäyshaluisilta vaikutakaan. Retreat.

Kun katsoo ylläolevaa graafia ja vertaa sitä sitten allekirjoittaneen lähes olemattomiin live-tuloksiin, on melko ilmiselvää että tuotto-odotuksen kannalta minun kannattaisi vain istua kotona, pelata 5-6 päivää viikossa ja rouhia rahaa pankkitilille korkoa kasvamaan. Olisi todella mukavaa omistaa normaali-ihmisen luonne, mutta jotenkin en vain pysty nauttimaan liian tasaisesta ja rutiininomaisesta elämästä pitkiä jaksoja. Alle kaksi kuukautta sitten manailin, kuinka live-pokeri on kamalinta ikinä. Nyt olen taas palaamassa vanhan addiktioni pariin ja huomaan selailevani lähikuukausien turnausohjelmaa maanisesti. Lähiviikkoina on kertakaikkiaan pakko lentää johonkin leikkimään chipeillä ja pelaamaan "oikeaa" pokeria.

Cenotet on tältä erää nähty, on aika jatkaa matkaa tapaamaan merikilpikonnia. Parinkymmenen minuutin matkan päässä kotioveltani sijaitsee Akumalin ranta, joka vetää erityisen meriheinänsä vuoksi puoleensa kymmenittäin merikilpikonnia. Olen nähnyt niitä luonnontilassa ennenkin, mutten koskaan näin lauhkeita. Paikka on siis täysi luonnonranta, muutamia ihmisiä sukeltelee siellä täällä. Rannalla on varmasti ainakin 40 kilvekästä kaveria, jotka uiskentelevat ympäriinsä ja mussuttavat meriheinää kuin vedenalaiset lehmät. Katselen yhtä, lähemmäs metrin mittaista yksilöä haltioituneena paikallani pohjassa, kun se päättää jatkaa mehukkaammalle meriheinämättäälle ja ui kymmenen sentin päästä sukellusmaskistani paskoen naamalleni vihreää kilpikonnankakkaa.

Sen sijaan että olisin kerrankin aikuinen ja printtaisin rahaa, taidan tälläkin kertaa jatkaa kiertämistä. Vaikka täällä Playa del Carmenissa on todella hyvä olla ja se on tukikohtana mitä mainioin, en kuitenkaan usko palaavani tänne enää kesän jälkeen. Siksi täytyy nyt ottaa tukikohdasta kaikki irti, ja köyhtymisen uhallakin kiertää lähialueita. Suunnitteilla on ainakin seuraavat reissut ennen paluutani Suomeen vapuksi:

-Belize ja Great Blue Hole. Ensinnäkin taas uusi maa käytyjen maiden listalle, ja Great Blue Hole lienee maailman hienoimpia sukellusspotteja. Seitsemän tuntia bussilla rajan yli ja tunnin venematka päälle. Lähdemme varmasti muutaman päivän reissulle jossain vaiheessa ilman varsinaista ennakkosuunnittelua.

-Kuuba ja kahden viikon kiertomatka. Tarkoituksena lentää Havannaan (täältä tunnin lento), vuokrata 50-luvun avoauto ja painella ympäri maata pari viikkoa.

-Chile ja LAPT. Vina del Marissa pelataan maaliskuun puolivälissä Latin American Poker Tourin osakilpailu. Vähän kutkuttaisi mennä pelaamaan, toisaalta pitkä lento ei innosta. Saa nähdä.

-Chichen Itza, Mayojen kuuluisin jäänne. En tiedä, onko mitään järkeä painella kahdeksaa tuntia Meksikon halki nähdäkseen yksittäisen keskellä viidakkoa pönöttävän temppelin, mutta mielestäni menee kyllä must do-kategoriaan.

-New Orleans ja Super Bowl. Vähän veikkaan että jää väliin, koska halvimmatkin liput maksavat yli kaksi tonnia ja lisäksi jäisi väliin tärkeät sunnuntaipelit pokeripöydissä. Jos tarpeeksi iskukykyinen porukka saadaan kasaan, harkitsen lähtöä silti.

-Los Angeles-San Francisco. Los Angelesin kuuluisalla Commerce-kasinolla pelataan kymppitonnin sisäänoston Los Angeles Poker Classic helmikuun lopussa, ja San Franciscossa on viikkoa myöhemmin 7500 taalan Bay 101 Shooting Star-turnaus. Jos lähdemme, vuokraamme auton ajaaksemme rannikkoa pitkin San Franciscoon. Kaverini Marco asuu San Franciscossa, joten tässä olisi suht ainutlaatuinen tilaisuus kokea kaupunki insiderin kanssa. Tämä reissu kutkuttaisi todella paljon, mutta miinuspuolena reissulle tulee vähän turhan paljon hintaa jos en rahasta pääturnauksissa.

Kilpikonnista on melko vaikea saada tarpeekseen, mutta toista tuntia vedessä ilman taukoa alkaa jo hieman hapottaa. Opin uimaan ikäisiäni myöhemmin enkä vieläkään ole erityisen nopea kauhoja, mutta täällä snorklaillessa kestävyys ainakin kehittyy nopeasti. Käytännössä kaikki koralliriutat sijaitsevat satojen metrien päässä rannalta, ja niille ja takaisin uiminen käy ihan kuntoilusta. Rannalle selvittyämme kuivaamme itsemme ja suuntaamme vielä tsekkaamaan Maya-kaupungin raunioita Tulumiin.

Kun lava-automme painelee moottoritietä takaisin kohti Playa del Carmenia, aurinko on jo laskemassa. Mietiskelen syntyjä syviä. Voisin vaikka vannoa, että viimeiset viisi vuotta ovat oikeasti kestäneet korkeintaan kaksi. Aika kuluu vuosi vuodelta hengästyttävämpää vauhtia. Muistan kuinka silloin, puoli vuosikymmentä takaperin, painoin rinkka selässä aina seuraavaan paikkaan Australian pöpelikössä. Ja niin näköjään teen nytkin. Mikä siinä on, että minun on niin vaikea vakiintua mihinkään? Playa del Carmenissa minulla on kaikki niin hyvin, että melkein hävettää. Ranta kivenheiton päässä, lähettipalvelu joka tuo mitä tahansa ruokaa kotiovelle, loistavat kaverit, täydellinen sää, merikilpikonnia ja koralliriuttoja, huikea yöelämä, aguachiles, halpa hintataso, paljon piukeita peppuja rannalla katseltavaksi. Joskus huomaan yhtäkkiä, etten ole pukenut paitaa päälleni kolmeen päivään, sillä tyypillinen asukokonaisuus koostuu uimashortseista ja flip-flopeista. PDC:tä onnellisempaa paikkaa on vaikea löytää. Mutta silti tunnen paloa mennä aina vain eteenpäin, ja suunnittelen nytkin äkkilähtöä jenkkeihin pelaamaan live-pokeria vaikka tiedän, että se johtaa olemattomiin unirytmeihin, vuorokauden pelisessioihin ikkunattomissa kasinoissa, roskaruoan syömiseen, vitutukseen ja rahan häviämiseen. Onko se merkki jonkinlaisesta itsetuhoisuudesta, jos pyrkii aina vain poispäin, vaikka lähes täydellinen elämäntilanne on jo saavutettu? Vai kärsinkö jonkinlaisesta jämähtämisfobiasta?

Joku viisas sanoi joskus, että tärkeintä ei ole määränpää vaan matka. En voisi olla enempää samaa mieltä. Saatan tosin olla hieman puolueellinen, sillä päämäärää minulla ei juuri ole sen enempää kuin viisi vuotta takaperinkään. Matkalla sen sijaan olen kaiken aikaa. En ehkä tiedä mihin olen menossa, mutta ainakin nautin joka hetkestä. Jos suurin vastoinkäyminen on naamalle paskova merikilpikonna, on kaikki kai aika hyvin.

Kirjoitettaessa soi The Strokes - Is This It