Lähetin vähän aikaa sitten tv-tuotantoyhtiössä työskentelevälle ystävälleni pitkähkön kyselytulvaviestin, jossa kyselin alan työllistymisnäkymistä. En ole aikeissa lopettaa pokeria vielä vähään aikaan, mutta täysin odottamatta viime kuukausina on jostain mieleni sopukoista puskenut esiin ajatus, että ehkä en kuitenkaan pelaa tätä peliä loppuelämääni. Minut tunteville tämä tulee luultavasti melkoisena shokkina, koska ensinnäkään en ole aikuisiälläni ollut yhdessäkään vakavassa työsuhteessa (jos mäkkärin tyylisiä duuneja alle parikymppisenä ei lasketa), ja olen jo 26-vuotias. Toiseksi jopa meistä pokeriammattilaisista olen aina ollut huomattavasti keskimääräistä obsessoituneempi pokerista. Monet pelaavat nykyisin parikymmentä tuntia viikossa varallisuutensa turvin käyttäen lopun ajan elämästä nauttimiseen, minä tulen hulluksi jos en saa pelata ainakin viittäkymmentä tuntia. Muutamia vuosia sitten pokerikuumeeni ollessa korkeimmillaan olin aivan häkeltynyt, kun eräs pitkän linjan ammattilainen kertoi pelaavansa pokeria vain siksi, että sen tuoman korkean tuntipalkan turvin hänelle jää mahdollisimman paljon vapaa-aikaa. Itse olin aina pitänyt vapaa-aikanani sitä, kun saan pelata pokeria rauhassa ilman häiriötekijöitä.
Jotenkin tämä asetelma on muuttunut myös omalta osaltani viime aikoina. Ensimmäistä kertaa koskaan olen viimeisen vuoden aikana oikeasti nauttinut päivistä, kun ei tarvitse pelata pokeria. Olen pitänyt kokonaisia vapaapäiviä ja jopa -viikkoja ilman, että satunnaisia kutinoita lukuunottamatta olen kaivannut hiiren naputtelua. Olen saanut päästäni kiinni ajatuksia kuten "olisipa mukavaa jos olisi niin paljon rahaa, ettei tarvitsisi koskaan tehdä töitä". Aiemmin minulla ei ole oikein ollut mitään varsinaista tavoitetta tai päämäärää, koska vaikka olisin vienyt Bill Gatesin rollit, olisin silti luultavasti halunnut pelata 50 tuntia viikossa ihan vain siksi, että se on mielipuuhaani.
Mikä sitten on muuttunut? Suoraan sanottuna en tiedä. Pelit ovat sujuneet kokonaisuutena edelleen sen verran hyvin, että tappioiden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. En ole vielä liian vanhakaan, vaan hiirisormi naputtaa entiseen malliin ja 15 tunnin pelisessiot eivät vieläkään pahemmin hapota. Nautin edelleen suunnattomasti siitä degeneraattielämästä, kun saa uhkapelata päivästä toiseen massiivisia tuntimääriä. Jostain syystä minusta on kuitenkin viime aikoina tuntunut, että olisi hienoa yrittää antaa oma panos maailmalle jossain muussakin. Pokeriammattilaisuus on itsekkäimpiä mahdollisia ammatteja, jossa työssä menestyminen on samalla muilta pois ottamista. Muille ihmisille siinä ei anna muuta kuin vitutuksen, kun vie heidän rahansa. Minusta ei koskaan tule kahdeksasta neljään-työskentelijää, mutta olisi hienoa kokeilla joskus siipien kantavuutta jonkinlaisen epäitsekkään luomistyön parissa.
Pokeri on ammattina todella kuluttava myös siinä mielessä, että se imee henkisesti aivan kuiviin. Koska aivoni käyvät ylikierroksilla koko sen ajan kuin pelaan, en muina aikoina luultavasti anna itsestäni kovin sosiaalista tai intellektuellia kuvaa. Muistan, kuinka joskus 18-vuotiaana olin idealistinen kriitikonalku, joka googlasi satunnaisia wikipedia-artikkeleita yleissivistystä kohentaakseen ja painoi iltalukiossa espanjaa oppimisen ilosta. Kun nykyisin lopetan 12 tunnin pelisession, olen valahtanut ajattelukyvyltäni johonkin koiran ja kultakalan välimaastoon, eikä minulle tuota mitään ongelmia katsoa keskinkertaisia sitcomeja aivot narikassa. Löysin esimerkiksi vähän aikaa sitten tämän nettisivuston, josta voi katsella täysin ilmaiseksi mitä tahansa maailman parhaiden yliopistojen oppitunteja. Sain ainakin itse tästä löydöksestä aivan älyttömät kicksit, mutta ikävä kyllä 95 prosenttina päivistä minulla ei ole mitään mahdollisuutta oppia uutta. Näen vain puhuvia päitä, ja kaikki tieto menee toisesta korvasta ulos ilman, että pokeriajattelun turruttamat aivoni rekisteröivät yhtään uutta ajatusta. Maailma on kuitenkin aika ihmeellinen paikka, ja tuntuu vähän tuhlaukselta olla todella hyvä vain yhdessä asiassa, mikä sekin on vielä toisten ihmisten rahojen nyhtämistä sataprosenttisen itsekkäin tarkoitusperin.
Vaikka pokeriammattilaisuus on useimmille nimenomaan oravanpyörästä pakenemista - ja se on myös minulle ollut aina siinä kaikkein parasta - omanlainen oravanpyöränsä se on sekin. Ei ehkä aikaisten aamuherätysten tai ärsyttävien pomojen oravanpyörä, vaan pikemminkin itseensä imaiseva maailma, todellisuuspako. Minulla ei ole vuosikausiin ollut mitään hajua paljonko keskivertoduunari tienaa, paljonko ruoka maksaa, mihin aikaan aamun ensimmäinen bussi lähtee, mitä tavalliset ihmiset tekevät iltaisin, milloin aurinko nousee tai laskee ja niin edelleen. Jos en jollain käsittämättömällä tavalla olisi onnistunut elämään erittäin terveellisissä parisuhteissa tavallisiin tyttöihin ja omaisi selväjärkisiä kavereita, olisin luultavasti kadottanut kosketukseni todellisuuteen jo kauan sitten.
Katsoin Facebookista satunnaisesti 40 viimeisintä kaveria, joiden kanssa olen lähetellyt viestejä. Näistä 33 koski jollain tapaa pokeria. Jos mietin ystäväpiiriäni, niin valitettavan moni ystävyyssuhde on jäänyt varsin vähälle ylläpidolle sen jälkeen, kun viisi vuotta sitten tähän oravanpyörään astuin. Toki tietyt elämänmittaiset ystävät ovat säilyneet ja ihan parhaat ystäväni ovat edelleenkin pääsääntöisesti ei-pokerinpelaajia, mutta moni ennen tärkeältä tuntunut ystävyyssuhde on hautautunut jonnekin miljoonien jakojen ja hävittyjen ja voitettujen dollareiden alle. Omalta puoleltani syy väljähtäneeseen yhteydenpitoon ei koskaan ole ollut siinä, että olisin nähnyt itseni jotenkin eriarvoisena. Minulla ei vain yksinkertaisesti ole ollut energiaa. Jos pokerissa haluaa huipulle, ei ole muita vaihtoehtoja kuin elää sataprosenttista pokerielämää pelin ehdoilla (kuten muussakin huippu-urheilussa). Ja kun olen jo antanut itsestäni viimeisenkin pisaran koko päivän kestäneen maratonsession jälkeen, minulle on lähes mahdotonta jaksaa olla sosiaalisessa kontaktissa muihin kuin pokeriystäviini. Me ymmärrämme toisiamme, ja toisen nuhjuinen olemus, ajamaton parta ja alavireinen habitus viestii toiselle pokerinpelaajalle siitä, että töitä on taas tehty. Pokerinpelaajien kesken on helppo puhua siitä, kuinka taas meni kymppitonni kankkulan kaivoon ja vituttaa kuin pientä oravaa. Tällaiset keskustelut ovat uhkapelaajille jokapäiväisiä kahvipöytäkeskusteluja (tosin kahvin tilalla on yleensä olutta). Mutta kun yrität tavata ns. normaalia ihmistä, niin yritä siinä nyt sitten motivoitua puhumaan opintotuen leikkauksista tai siitä, kuinka junat ovat aamuisin myöhässä. Kuten sanoin, tällä ei ole mitään tekemistä oman egoismini kanssa, minulla ei vain kertakaikkiaan riitä siihen kovin usein energiaa. Kovasti haluaisin asian olevan toisin, mutta niin kauan kun ammattini on tämä, on muutosta vaikea nähdä. Ollakseni empaattinen ekstrovertti, jolla riittää aina aikaa muiden murheille ja joka rakastaa kahvilla käymistä kavereiden kesken maailmaa parantaen minun pitäisi tehdä jotain vähemmän kuluttavaa.
En varmasti koskaan pääse niin riippumattomaan ammattiin kuin pokeri matkusteluineen ja vapauksineen, enkä luultavasti myöskään samalle tulotasolle. Mutta ihan ajatuksen tasolla yhtäkkiä ei tunnukaan niin vastenmieliseltä, jos saisin joskus mahdollisuuden toteuttaa itseäni muutenkin. Itseni tuntien vähän luulen, että mahdollisessa tulevassa ammatissanikin tulen obsessoitumaan tehtävistäni samalla tavalla, mutta ehkä kykenisin ainakin olemaan parempi ystävä ja kumppani muillekin kuin niille, joiden elämä on pelkkää pokeria ja sosiaaliset kontaktit koostuvat tapaamisista Namun terassilla aamukolmelta.
Totta puhuakseni en ihan vähän odota sitäkään, kun puolentoista kuukauden päästä rantaudun pitkästä aikaa Suomeen ja pääsen vetämään ns. pokerikännit paatuneiden uhkapeluriystävieni kanssa, käymään läpi viimeisen puolen vuoden tapahtumat korttiringeissä sekä yrittämään pokerinörtin haparoivalla itseluottamuksella ja kymmenen rohkaisujuoman jälkeen sammaltavalla puheenparrella naisseuran iskemistä Helsingin kesäyössä. Nämä kokoontumiset nimittäin menevät joka kerta niin, että ensin puhumme tuntikaupalla tavallisen ihmisen korvaan kuolettavan tylsiä pokerijuttuja, ja sitten kun riittävän alkoholitarjoilun jälkeen voisi puhua jostain muustakin, oma ulosanti ei enää ole kovin ymmärrettävää. Vaikea käsittää, miksi nämä iltamat johtavat erittäin harvoin kontakteihin vastakkaiseen sukupuoleen.
Ensi kesänä aion kuitenkin myös yrittää jotain, mihin en toistaiseksi ole vielä koskaan pystynyt. Pelata inhimillisiä määriä vain 3-4 päivänä viikossa, sivistää itseäni muuten kuin pokeriartikkelien kautta, käydä kahviloissa, pyöräillä ympäriinsä wannabe-hipsteripyörälläni, pelata tennistä, tavata vanhoja ystäviä pitkästä aikaa ja käydä pussikaljalla. Ehkä myös kirjoitan jotain pöytälaatikkoon tulevaisuuden varalle. Jo pelkkä auringonvalon näkeminen olisi edistystä aiemmista kesistä, joten kovin korkealla rima ei ole.
Ystäväni jaksoi vastata noin 5000-merkkiseen tajunnanvirtamailiini, mikä paitsi lisäsi käsitystäni ei-pokerinpelaajien energisyydestä, myös valoi uskoa tällaisen kouluttamattoman ja työkokemuksettoman uhkapelurinrotjakkeen tulevaisuudennäkymiin. Ehkä joku kaunis päivä pelaan pokeria enää harrastuksena sunnuntai-iltaisin tohvelit jalassa, ja muun ajan toteutan itseäni kirjoittaen. Jos olen onnekas, ehkä joku vielä jopa maksaa siitä minulle jotain. Ihan vielä ei kuitenkaan ole sen aika, sillä pokerimaailmassa on minulle edelleen liikaa rahaa voitettavana ja jakoja nähtävänä. Seuraavat vuodet näyttävät hyvässä ja pahassa varsin pokeripitoisilta.
PS. Kuvat ovat viime viikon reissultani Cypress Mountainille. Vancouverin loputon vesisade alkoi ärsyttämään niin paljon, että päätin ratkaista ongelman menemällä niin korkealle (1320 metriä), että tulisi edes lumena.