Lauantai 2.11.
Havahdun aamuyhdeksältä äänekkääseen koputteluun ovella. Olen nukkunut ehkä seitsemän tuntia, ja tällä univelkojen määrällä se ei riitä mihinkään. Teeskentelen, etten kuule koputusta. Se ei kuitenkaan lakkaa, joten vääntäydyn väkisin ylös. Ovella odottaa sama mummeli joka yöllä ohjasi minut huoneeseeni. "Rise and shine!". Hän tiedustelee, josko haluaisin aamupalaa. Sanon, että haluaisin mieluummin nukkua. Saan osakseni paheksuvan katseen ja mutinaa siitä, kuinka täällä päin ei ole totuttu nukkumaan myöhään. Tunnen itseni enemmän jonkinlaisen maatilan kuin hotellin vieraaksi.
Nukun pari tuntia lisää ja vääntäydyn aulaan tilaamaan taksia yhdentoista jälkeen, turnauksen jatkuessa kahdeltatoista. Taksin tilaaminen osoittautuu yllättävän hankalaksi, sillä aksenttini tuntuu menevän pahasti ristiin connecticutilaisen vastaavan kanssa. Tai ehkä mummeli ei vain kuule mitään. Keskustelu menee suunnilleen näin:
"Hey, could you call me a cab please?"
(kauhistuu) "a cop?
"No, a cab."
"A COP? WHAT'S WRONG, DEAR?"
No, a cab, a taxi, you know."
"You want to rent a car?"
Kirjoitan lopulta aikeeni paperille. "Oh, you mean a caaaaaaaaabbb", mummeli sanoo paksuimmalla koskaan kuulemallani aksentilla. Lähin taksi on kuulemma parinkymmenen kilometrin päässä, joten sen tulemisessa kestää.
Taksi saapuu majatalolle pariakymmentä minuuttia ennen kahtatoista. Toivon sydämestäni, että kuski pystyy ajamaan vähän nopeammin päivänvalossa. Ja pystyyhän hän. Reitti Foxwoodsiin on kauniimpi kuin osasin odottaakaan. Koko matka on yhtä punertavansävyisten vaahteroiden reunustamaa harvaa metsää, joka on kuin suoraan kanadalaisesta luontodokumentista.
Etsin itseni kakkospäivän paikka-arvontalistasta. Olen pöydässä numero yksi. Arvaan jo, mitä se tarkoittaa. Yleensä ykköspöytä on aina niin sanottu tv-pöytä. Paikasta ja turnauksesta riippuen tv-pöytä yleensä joko streamataan nettiin tai tuotetaan tv-produktiona oikeaan televisioon. Telkkarissa pelaaminen on toki ihan siistiä, mutta miinuspuolena on aina se, että tv-pöytiin laitetaan aina myös kovimmat tai kiinnostavimmat pelaajat. Joissain turnauksissa tv-pöydät saattavat olla pehmeitä, kun niihin istutetaan paikallisia julkkiksia. Mashantucketissa sellaisia tuskin juuri on, joten epäilen pöydästäni löytyvän suurimman osan tänne eksyneistä hyvistä pelaajista. Se on todella hyvä kysymys, miksi minut on tähän pöytään laitettu. Hyvin vahvasti epäilen, että turnauksen järjestäjät ovat koskaan kuulleet minusta sanaakaan, etenkin kun kaikki live-tuloksenikin ovat toiselta puolelta Atlanttia. Toisaalta osallistujalistassa tuskin on lisäkseni yhtään ei-pohjoisamerikkalaista, joten ehkä he halusivat parrasvaloihin kiintiöulkomaalaisen.
Epäilykseni osuvat oikeaan. Pöydässä pelaa viisi muuta pelaajaa, jotka selvästi tietävät mitä tekevät, joukossaan livepokerilegenda Todd Terry. Pelasimme Toddin kanssa samassa pöydässä viimeksi viikko takaperin Vegasissa, mutta en ehtinyt hänen kanssaan juuri kolistella ennen putoamistani. Muista jäljellä olevista noin kahdestasadasta pelaajasta veikkaan löytyvän hyviä pelaajia yhteensä noin toiset viisi.
Tunnelma pöydässä on varsin leppoisa, mutta peli kymmentä pykälää kovempaa kuin edellisenä päivänä. Toisaalta olen nyt myös levänneempi, ja pelaan huomattavasti eilistä paremmin. Hyvät pelaajat putoavat viereltäni yksi kerrallaan, Todd heistä ensimmäisenä. Eivät tosin minun toimestani, vaan paikallisten sankareiden joiden käsittämättömälle tuurille ei näy loppua. Mehustelen huikean hyvää tilannettani, kun pöydässä on yhtäkkiä taas pelkkiä turistipappoja ja minä, ja voittajalle annettavan dollarisalkun tuoksu hiipii jo nenääni kuin Roope-sedällä konsanaan. Ilo on kuitenkin ennenaikaista. Musta viisiminuuttinen ja kerran käyneet huonot, ja olen jo puoliksi ulkona turnauksesta. Sätkin lopulta 12 tuntia eli melkein seuraavalle yötauolle ja rahasijoille - pieninkin rahasija palauttaa noin $7000 - mutta mikään ei auta. Putoan keskiyöllä ja poistun kasinolta tyhjin käsin. Kävellessäni pois en näe yhtään etäisestikään ammattilaista muistuttavaa pelaajaa turnauksessa jäljellä olevien pelaajien joukossa. Hard Rock Cafe-paidat päällä pelaavilla turisteilla taas on edessään suuria merkkikasoja. Pokeri ei ole aina reilua.
Taksimatka pimeyden halki kohti majataloa ja siellä odottavaa sekavaa mummelia on pitkä ja raskas. Kaksi päivää pelaamista, käsittämättömän vaikea matkareitti ja suuret matkakulut. Käteen jäi pelkkä luu, kuten niin monta kertaa ennenkin. Koskaan tulen tuskin live-turnausten kiertämistä lopettamaan, vaikka tuntemukset tällaisten rupeamien jälkeen taksin kurvaillessa pitkin synkkiä metsäteitä eivät kovin ruusuisia olekaan. Ongelma ei ole niinkään hävityssä rahassa, sillä voitettuihin ja hävittyihin rahasummiin turtuu nopeasti. On vain sanoinkuvaamattoman raskasta matkustaa mantereen halki tai toiseen maanosaan, kuten olen monesti tehnyt, vain poistuakseen tyhjin käsin. Onneksi nettipokeri on keksitty. Jenkeistä käsin sitäkään ei tosin saa pelata, eli en saa edes nopeaa lohdutusta toisin kuin eurooppalaisten live-turnausten jälkeen.
Sunnuntai 3.11.
Havahdun jälleen rise and shine-koputukseen. Olotila on edelleen synkkä, mutta en tiedä johtuuko se enemmän turnauksesta putoamisesta vai siitä, että olen jumissa tuhannen asukkaan kylässä kaukana sivistyksestä. Lentoni Meksikoon lähtee New Yorkista vasta reilun parin vuorokauden päästä. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä tekisin siihen asti tai miten pääsisin New Yorkiin. Yritän etsiä vastauksia netistä.
Ennen kuin pääsen edes alkuun, saan ensimmäisen hyvän uutisen muutamaan päivään. New Yorkissa asuva Andy, toinen edellämainituista feidariystävistäni, on laittanut Facebookissa viestin. Sähköt ovat palautuneet Andyn asuntoon paria päivää aiemmin riehuneen hurrikaani Sandyn jäljiltä, ja paikka on taas asuinkelpoinen. Andy on jo itse matkalla New Yorkiin, joten majapaikka kaupungista löytyy. Seuraavaksi pitäisi selvittää, miten pääsisin itse paikalle ja pois Connecticutin syövereistä. Mummeli kertoo, että normaalisti New Yorkiin kulkee juna, mutta Sandyn jälkimainingeissa junia on peruttu. Päätän etsiä juna-aseman ja kysyä suoraan sieltä.
Asemarakennus on niin pieni, että kuljen sen ohi ja kävelen hyvän matkaa eteenpäin manaten virheellistä karttaa. Paikalle viimein löydettyäni hyvät uutiset onneksi jatkuvat. New Yorkin Penn Stationille kulkevista junista ainakin osa on toiminnassa myös tänään. Seuraava yhteys lähtee kuuden tunnin päästä ja saapuu New Yorkiin iltakahdeksalta. Päätän jättää tavarat majataloon ja lähteä kierrokselle Mysticiin. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että löydän enää koskaan itseäni tästäkään paikasta, joten parempi kiertää nyt kun on mahdollisuus.
Mystic osoittautuu yhdeksi viehättävimmistä pikkukylistä, joissa olen käynyt. Saatan tosin olla hieman syksyisen väriloiston sokaisema huomioiden, että edellisen kuukauden olen katsellut käytännössä pelkkää aavikkoa ja merta. Varsinaista tekemistä ei juuri ole, mutta kävelen ympäriinsä pikkukaupunkitunnelmaa sisäänhengittäen. Kaupunkia halkoo nostosilta, joka on toinen Mysticin kahdesta matkailuvaltista. Kesäisin täällä saattaa kuulemma olla tuntien autojonoja, koska nostosiltaa pidetään ylhäällä puolikin tuntia kerrallaan ja valtatie kulkee suoraan Mysticin halki. Ei kovin käytännöllistä, mutta mukavan nostalgista. Pikkukaupat, kahvilat ja kymmenen asiakaspaikan ravintolat sijaitsevat pienissä puumökeissä. Nämä samat pikkubisnekset ovat ilmiselvästi olleet pystyssä jo vuosikymmeniä. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Mieleni lepää rauhallisissa maisemissa ja edellisten päivien vastoinkäymiset ovat kuin muisto vain.
(kuvassa maitovalas akvaariossa vähän Mysticin ulkopuolella, jonne ehdin myös)
Mysticin toinen nähtävyys ei kuulosta ensikuulemalta kovin ihmeelliseltä. Se on pizzeria nimeltä Mystic Pizza. Sekä wikitravel että pienen limonadikioskin myyjä kuitenkin vakuuttivat minulle, että minun on ehdottomasti syötävä lounaani siellä. En ole suuri pizzan ystävä, mutta astun kuitenkin sisään.
Paikan päällä minulle selviää, että Mystic Pizza on seissyt samalla paikalla jo lähes 40 vuotta. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, paitsi ruoan lienee pakko olla melko hyvää. Mystic Pizzan tekee kuuluisaksi se, että joskus 80-luvulla eräs Hollywood-käsikirjoittaja vieraili sattumalta ravintolassa ja inspiroitui paikasta niin, että päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 1988 päivänvalon näki Donald Petrien ohjaama, paikan päällä kuvattu elokuva nimeltä Mystic Pizza, jonka pääosaa esitti... Julia Roberts! http://www.imdb.com/title/tt0095690/
Pizzassakaan ei ole valittamista, mutta muutaman tunnin päästä olen onneksi jo AmTrakin kyydissä matkalla kohti oletettavasti vielä makoisampia sliceja. Vaikka pikkukaupungeissa on välillä hauska käydä, ahdistun niistä todella nopeasti. Tätä ahdistusta on omiaan lievittämään seuraava kohde eli New York, erilaisten kulttuurien sulatusuuni ja loputtomien haaveiden symboli. Siitä lisää seuraavassa merkinnässä.