Walter de Camp

City-lehti julkaisi viime keväänä Post-homot-nimisen artikkelin, jossa esitin, että ainakin Suomen kaltaisissa länsimaissa, ainakin isoissa kaupungeissa asuvat homot ovat siirtymässä ns. homoaikakaudesta post-homoaikakauteen.

Tämänvuotinen Helsingin Setan järjestämä Pride-viikko näyttää vahvistavan asian. Priden ohjelmissa on ensimmäisen kerran keskitytty oikein todella muistelemaan entisiä, erilaisia aikoja, jolloin homoseksuaalit miehet joutuivat tapaamaan toisiaan salaa puistoissa ja metsissä.

Pride-viikolla ilmestyi kaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemaa kirjaa entisistä ajoista: Valdemar Melankon Puistohomot - Raportti Helsingin homokulttuurista 1960-luvulla ja Harri Kalhan Tom of Finland - Taidetta seksin vuoksi.

Helsingin Sanomat julkaisi kaksi isoa juttua helsinkiläisten homomiesten entisistä ajoista, jolloin tavattiin tietyillä puistonpenkeillä ja tiettyjen julkisten käymälöiden luona ja tietyillä metsäalueilla.

Nykypäivän homoelämästä taas kertoo Pride-klubi, joka on toiminut viikon jokaisena iltana Vanhan terassilla keskellä kaupunkia 04:ään yöllä. Taide on niin homoa -näyttelyn avasi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ja paikalle saapui niin runsaasti väkeä, että en kyennyt näkemään kuin kaikkein isoimman peniksen.

Ja ohjelmasta voisi poimia vielä Kalasataman konttiaukion Homotekno Open Air -tapahtuman.

Kun homoseksuaalisuudesta tulee hyvin tavanomainen asia heteroseksuaalin kaupunkiväestön havaintokentässä, ei ole lainkaan ihmeellistä, että jostain ilmestyy yksittäinen pateettinen heteropariskunta heittelemään kananmunia Pride-kulkueeseen osallistuvien niskaan.

Eli: vaikka Helsingin Seta ei virallisesti asiaa myönnä, he ovat omalla toiminnallaan vahvistaneen keväisen Post-homot-artikkelin pätevyyden.

Hedi Slimane suunnitteli 2000-luvun alussa Dior Hommen miesten vaatteita ja loi uudenlaisen miessiluetin: laihan ruipelomiehen. Slimane teki vaatteita, joita hän voisi itsekin käyttää. Niitä ei ollut tarkoitettu raamikkaille kuntosalilla kävijöille. Niistä tuli hipsterimiesten vaatteita. Skinny look. Vaatteita hieman boheemille, vähälihaksiselle älykkömiehelle. Indiejäppiselle.

Koska indieskene on osoittautunut pitkäikäiseksi, myös laihat älykkömiehet ovat edelleen muotia. Naiset haluavat lihaksittomia, laihoja älyköitä.

Mutta tämähän ei voi jatkua ikuisesti. Ennen pitkään tulee uusi mullistava musiikkikuvio ja hipsterit menevät muodista, ja miesten vaatteet ja look muuttuu. Sen tähden oletankin, että kaikkia älykkömiehiä askarruttaa ja raastaa kysymys, saako laiha älykkömies naisia myös tulevaisuudessa. Voiko tulla päivä, jolloin fiksukaan ruipelo ei enää saa pillua?

Vastaus: kyllä saa!

Siis tarkoitan kaupungeissa. Maallahan tarvitaan lihaksia. Kaupungeissa miehet eivät ainakaan 1960-luvun jälkeen ole enää tarvinneet fyysistä voimaa. Ei tarvitse kantaa mitään eikä rakentaa mitään. Vähäisilläkin lihaksilla pystyy vaihtamaan energialampun. Älykäs jätkä välttää myös tappeluja, eikä joudu heiluttelemaan hauiksettomia käsivarsiaan. Skinny look voi mennä muodista, mutta kaupunkinaiset tulevat aina haluamaan honteloita älykkömiehiä.

Hedi Slimane. Pankaa merkille älykölle tyypillinen huono ryhti. Eteenpäin vääntynyt niska

Hedi Slimane on vuodesta 2007 ollut poissa muotisuunnittelusta, mutta viime keväänä hän suostui ottamaan vastaan Yves Saint Laurentin pääsuunnittelijan paikan. Hän vaati itselleen diktaattorin oikeudet Yves Saint Laurentin vaatteiden ja brändin suunnitteluun.

Ensin oletettiin, että häneltä ilmestyy resort-kokoelma kesäkuussa. Nyt odotetaan hänen ensimmäistä kokoelmaansa syyskuussa. Tähän asti Hedi Slimane on suunnitellut vaatteita vain miehille. Nyt hän luo muotia sekä miehille että naisille. Naiset, varautukaa siihen, että tuo mies suunnittelee ensi vuoden ulkonäkönne!

Viime viikolla lähdin seuralaiseni kanssa vuokratulla autolla ajamaan Rovaniemen lentokentältä, ja heti siinä muutaman kilometrin päässä, kun tie kääntyy pohjoiseen, vastaan tuli joulupukki hienolla avoautolla. Joulupukki istui kuljettajan vieressä täysissä joulupukin vaatteissa. Toisaalta, missä vaatteissa joulupukki sitten olisi ellei joulupukin vaatteissa. Tietenkin joulupukki on joulupukin vaatteissa ympäri vuoden. Ei kai joulupukki voi kesällä olla uimahousuissa tai Armanin puvussa tai pukeutuneena ihmiskauppiaaksi.

Siellä on nyt se tilanne, että Joulupukin maan rinnalle on perustettu ainakin yksi kilpaileva joulupukin koti. Mikä on tosi törkeää. Ei voi olla useita joulupukkeja. Niinpä ei ole täysin varmaa, oliko se avoautossa viilettävä joulupukki oikea joulupukki vai kilpaileva feikkijoulupukki. Se näytti kyllä ihan oikealta.

Sodankylän filmifestivaaleille mennessä kannattaa ehdottomasti vuokrata Rovaniemen lentokentältä auto, eikä mennä linja-autolla. Kun liikkuu omalla autolla, voi pysähtyä puolimatkassa Köyrimön Keitaalle - ääh, siis sori, Käyrämön Keitaalle. Suomalainen mies ja hänen kiinalainen vaimonsa myyvät Chinese and European Foodia. Ja pihalla pyörii usein poroja.

Sodankylässä parhain ruokapaikka on Päivin Kammari. Siellä käyvät kaikki kuuluisat ulkomaiset vieraatkin.

Kaikki mitä Sodankylän filmifestivaaleista sanotaan, pitää paikkansa. Se on loistava kuvio. Jos sinne kerrankin menee, ei voi koskaan enää olla poissa.

Tänä vuonna siellä oli mieletöntä draamaa. Kumpaakaan Kaurismäkeä ei näkynyt kaljottelemassa koulun pihalle pystytetyssä ravintolassa ja "lääkäri määräsi Peter von Baghin lähtemään Helsinkiin lepäämään". Petterin lähtö tapahtui juhlien toisena päivänä. Sen jälkeiset kolme aamukeskustelua hoidettiin Peter von Baghin opetuslasten vetäminä. Ne onnistuivat ihan ok.

Kaikesta ohjelmasta mainitsisin unkarilaisen ohjaajavieraan Béla Tarrin filmit - ihan oman laatuistaan kamaa, mustavalkoisia, pitkinä otoksina tehtyjä. Menin katsomaan lauantai-iltana 20:30 alkanutta seitsemän ja puoli tuntia kestävää Sátántangó-elokuvaa. Jengillä oli eväät mukana.

Se filmi alkaa 10 minuuttia kestävällä yhtäjaksoisella otoksella, missä lehmät tulevat ulos navetasta. Kamera siinä jonkin verran kääntyy ja seuraa niiden luupäiden löntystelyä, jolloin nähdään yksityiskohtaisesti maalaiskylän karu maisema jossain pustalla. Tämä ei tietenkään ole mitään sellaista mitä ikinä haluaisin katsoa, mutta se filmi alkoi nopeasti koukuttaa.

Häpeäkseni lähdin sieltä ulos puolentoista tunnin kuluttua, koska halusin viettää lauantai-iltaa Sodankylä-cityssä seuralaiseni kanssa. Turha selittää. Todella avutonta toimintaa. Eräs tuttuni kertoi seuraavana päivänä katsoneensa Sátántangóa neljä ja puoli tuntia. Vähän parempi. Olimme yhtä mieltä: meidän on pakko nähdä se filmi kokonaan. Olen ihan varma, että eräs toinen tuttuni katsoi filmin loppuun asti. Se on taatusti yksi maailman parhaimpia elokuvia.

Lopuksi pieni vinkki: kaikkein eniten juovien elokuva-arvostelijoiden kirjoitukset ovat luotettavimpia. Itsehän en juo, joten en edes yritä esittää elokuvakriitikkoa
.
Tavataan ensi kesäkuussa Sodankylässä.

Runsas viikko sitten vietettiin Raffaellon kesäterassin eli suomeksi sanoen Mummotunnelin kesäavajaisia. Olen harvoin ollut sellaisessa väentungoksessa. Kun ruoat oli syöty ja tilaisuus pääsi kunnolla vauhtiin ja kansansanedustaja Ben Zyskowicz käveli sisään pihalle klo 19:55 - 2 tuntia 55 minuuttia tilaisuuden alkamisen jälkeen, miten ihailtavaa coolia! - alkoivat mummotunnelin rankimmat naiset heilahdella musiikin rajussa tahdissa.

Tuskinpa missään muualla kuin Mummotunnelissa näkee käytettävän yhtä paljon liilaa huulipunaa ja liilaa silmäluomimeikkiä. Sehän on ihan ok nuorilla naisilla, mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä pelottavammalta se näyttää.

Ilman perusteellisia kenttätutkimuksiakin voinen varmuudella sanoa, että Mummotunnelin naisten alusvaatteiden yleisin väri on musta. Tämähän perustuu siihen naisten väärinkäsitykseen, että mustat alusvaatteet olisivat erityisen seksikkäät.

Jotta Mummotunnelin naisten lohduttoman tasapaksuun alusvaatetilanteeseen saataisiin dramaattinen käänne parempaan, olen todellakin - kuten viime kertaisen blogimerkintäni eräs kommentoija epäili - tutkinut alusvaatekatalogeja eli nettiä. Olen löytänyt Mummotunnelin naisten meikkiin soveltuvia hienoja liilan värisiä seksikkäitä alusasuja. Nämä ovat myös yhtä pelottavia kuin se meikki.

Ja huom! Nämä sopivat kaikenikäisille neuronaisille!

Nämä ovat newyorkilaisen Clare Herronin käsin tekemiä. Hänellä on pieni liikeyritys nimeltään Clare Bare Eco Lingerie. Hän tekee kaikki alusvaatteet kierrätysmateriaaleista tai muusta ekologisesti kestävästä kuidusta.

Neuronaiset voivat mainiosti sängyssä miehen kanssa ollessaan ruveta vaahtoamaan tästä ekologisuudestaan ja syyttämään miestä hänen kalsareittensa epäekologisuudesta ja epäeettisyydestä. Se piristää!

Näiden alusvaatteiden tekijä Clare Herron tykkää mopseista.

Clare Herronin tekemiä alusvaatteita voi tilata tästä: http://www.etsy.com/shop/ClareBare

Painotan, että Clare Herron tekee monenlaisia alusvaatteita. Olen poiminut nämä hänen tämän kesän kokoelmastaan, mutta yleisesti ottaen hänen alusvaatteensa sopivat hipstereille. Ne eivät läheskään kaikki ole liilan värisiä. Joten kannattaa seurata hänen kokoelmiaan.