Walter de Camp

Tähän mennessä on tapahtunut: Walter on käynyt katsomassa jo kolme oopperaa. Niiden jälkeisinä öinä hän ei ole pystynyt nukkumaan, koska musiikki on soinut hänen päässään.

Lue koko sarja:

www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120242/

www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120255/

www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120317/

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120584/

Ja nyt Ilta oopperassa, 5. jakso: laulavat lynkkaajat

Vien aina takkini samalle ruskeahiuksiselle narikkatytölle, narikan lämpiön puoleiseen päähän, ja olen ottanut hänet (lupaa kysymättä) sydämeeni omaksi narikkatytökseni. Olen päättänyt olla hänelle uskollinen, ja luvannut mielessäni olla koskaan antamatta takkiani kenellekään toiselle narikkatytölle. Amen.

Nyt kuitenkin havaitsin heti pääovesta sisään astuessani narikan Mannerheimintien puoleisessa päässä hauskan näköisen vaaleahiuksisen narikkatytön. Pitäisikö minun viedä välillä takkini tälle tapaukselle? Vaihtelu virkistää, man. Ei, torjuin ajatuksen. En voisi pettää omaa narikkatyttöäni. Kuljin narikan toiseen päähän, mutta voi kauhistus. Siellä ei ollut narikkatyttöäni! Hän oli poissa. Jouduin jättämään takkini jollekin tuiki tuntemattomalle narikkaihmiselle (koska en viitsinyt enää kävellä narikan toiseen päähän vaaleaverikön luo). Tämä oli uskollisuuden palkka.

Oli alkamassa italialaisen Giacino Puccinin vuonna 1910 New Yorkin Broadwaylla ensi-iltansa saanut ooppera Lännen tyttö, La fanciulla del west (fanciulla on suomeksi tyttölapsi). Hetkinen! Tämähän oli jo toinen Puccinin ooppera, jonka näkisin. Edellinen oli La rondine, viime joulukuussa. Sen lopussa koettu naispäähenkilön tempaus jättää miespäähenkilö oli suistanut minut tolaltani useiksi päiviksi.

Ja nyt tämä narikkatyttöni katoaminen.

Paikalla oli taas kaikenikäisiä katsojia, joiden joukosta bongasin heti noin kolmekymppisen naisen. Hän oli hoikka, vaaleahiuksinen suomalaisnainen, jollaisten olemassaoloon perustuu maailmanlaajuinen käsitys Pohjolan naisten suurenmoisuudesta ihmisinä, elämänkumppaneina, äiteinä, keittäjinä ja seksiobjekteina. Hän oli pukeutunut lanteita ja reisiä myötäilevään, hieman kiiltelevästä kankaasta valmistettuun mustaan kynähameeseen ja mustaan tiukkaan puseroon sekä korkeakorkoisiin kenkiin. Hänestä teki aivan poikkeuksellisen hänen täydellinen ja luonteva ryhtinsä. Ei vähäisintäkään hartiakyssyä, kun hän tyynen rauhallisena lipui korkeakorkoisilla kengillään lämpiöön saapuneen väen keskellä. Pää meidän kaikkien kyyristelijöiden yläpuolella. Yksikin hyväryhtinen ihminen saa huomaamaan, että kaikki muut ovat huonoryhtisiä. Meikäläisen kohdalla ryhdistä ei koskaan ole voinut puhuakaan.

Suoraryhtinen meni ensimmäiselle parvelle, minä tutusti omalle paikalleni rivin päähän permannolle. Olen jo oppinut, ettei esitettä ehdi lukea ennen oopperan alkua. Ihmettelin vain muutamien edessäni istuvien naisten uskomattomia permanenttikampausviritelmiä ja lukaisin nopeasti esitteen ensimmäiset rivit: "Tapahtuu Sierra Nevadan vuorilla Kaliforniassa vuosien 1849-50 suuren kultakuumeen aikana. I näytös: Sheriffi Rancen hallitsema kullankaivajayhteisö kokoontuu työpäivän jälkeen Minnien emännöimään kanttiiniin."

Sheriffi Jack Rance

Lännen tyttö on siis italialaisen oopperasäveltäjän tekemä länkkäriooppera. Villin lännen kullankaivajat, kapakanpitäjä Minnie, sheriffi Jack Rance ja lainsuojaton Dick Johnson puhuvat asioistaan laulaen italian kielellä italialaisten oopperasävelien mukaan. Näistä lähtökohdista syntyy niin outoa kamaa, että jokaisen oudoista asioista kiksejä saavan kannattaa rynnätä katsomaan tämä ooppera. Mitään näin outoa ei joka päivä ole tarjolla. Tapahtuipa sinun elämässäsi ja lähipiirissäsi miten outoja juttuja tahansa, se on pientä verrattuna Lännen tyttöön.

Tavallaan ei edes tekisi mieli mennä yksityiskohtiin. Sheriffi Rance ja lainsuojaton Johnson rakastuvat molemmat Minnieen. Minnie torjuu Rancen ja rakastuu Johnsoniin. Sheriffi Rancea ottaa päästä. Hän kokoaa kullankaivajat pyydystämään lainsuojattoman Johnsonin ja yllyttää heidät lynkkaamaan hänet. Laulavat lynkkaajat sitovat köyden Johnsonin kaulaan. Tässä vaiheessa on käyty kaksi kertaa väliajalla, ja olen juonut vakioteeni ja syönyt vakiosuklaaleivokseni ja kulkenut ympäriinsä lämpiössä etsien suoraryhtistä naista.

Elokuvan alalla on tehty noin 600 ns. italowesterniä. En ole nähnyt niistä ainoatakaan. Sen sijaan tuttavani toimittaja Lauri Lehtinen, joka suunnittelee filmisarjoja Elokuva-arkiston näytöksiin, on nähnyt niistä noin 300. Hän on viettänyt suurimman osan elämästään italowesternejä katsellen. Soitin hänelle ja kysyin, ovatko myös italowesternit outoja. Hänen mielestään kysymykseni oli outo.

Hän aloitti luennon italowesterneistä: Estetisoidaan asioita, ei suoraa suhdetta historiaan, ei patrioottisuutta, paetaan todellisuutta länkkärisfääriin, usein ironista, vittuilevaa. Italialaiset usein cooleja, toisaalta roomalainen mentaliteetti, ironinen mutta digataan esim. oopperaa. Kysyin häneltä, ovatko italowesternit uskottavia. "Päätän uskoa", hän vastasi.

Pitääkö oopperaa katsoessa päättää uskoa? Ei, ymmärtääkseni. Oopperat ovat kaiken uskottavuus-problematiikan tuolla puolen. On outoa, että vasta Lännen tyttö sai minut ajattelemaan asiaa. Eihän myöskään jossain oopperassa, joka tapahtuu muinaisessa Egyptissä, ole mitään realistisuutta. Hei, nyt mä käsitän! Vain tunteiden pitää olla oopperassa uskottavia! Ja musiikin hyvää. Kaikki muu on samantekevää! On päinvastoin hienoa, jos mikään muu kuin tunteet ei ole uskottavaa eikä normaalia! Jess! Mä tajuun!

Minnie on Lännen tytön keskeinen hahmo. Alusta alkaen on selvää, että Minnie on vahvempi kuin yksikään näistä miehistä. Hän pystyy saamaan kullankaivajamiehet tekemään juuri niin kuin haluaa. Lopussa hän pelastaa rakkaan Johnsoninsa lynkkaajien käsistä uhkaamalla ampua itsensä ja Johnsonin. Karskit lynkkaajat käsittävät nopeasti, ettei heidän ole sopivaa pahoittaa Minnien mieltä.

Puccinin Lännen tytön ensi-ilta 10.12.1910 tukki liikenteen Broadwaylla. Jenkkiyleisö hurmaantui. Kansallisoopperan tekemässä Lännen tytön esitteessä kerrotaan, että joidenkin ensimmäisten esitysten jälkeen Lännen tyttö on jäänyt Puccinin muiden oopperoiden varjoon. Puccinillahan on valtavia menestysoopperoita kuten La Bohème ja Madame Butterfly.

Oopperan esitteessä sanotaan, että heikohko menestys on johtunut siitä, että Lännen tytössä ei ole juuri lainkaan erillisinä aarioina tunnetuiksi tulleita numeroita. Eikö ole hienoa? Oopperan omissa esitteissä käsitellään teosten ongelmallisia piirteitä ja kerrotaan avoimesti, että tietyt oopperat eivät ole menestyneet kovin hyvin. Ei voi kuvitellakaan, että Helsingin kaupunginteatterin Katri Helena -musikaalin esitteessä pohdiskeltaisiin asiaan liittyviä kriittisiä seikkoja. Kuten esimerkiksi kysymystä, mitä järkeä on kuluttaa helsinkiläisten rahoja tekemällä musikaali maalaisten diggaamasta Katri Helenasta.

Aariat tosiaan puuttuvat Lännen tytöstä. Katsojat eivät voi osoittaa suosiotaan. Kullankaivajayhteisön miehet ja Minnie vain laulavat vuoropuheluaan, sinänsä hienon musiikin mukaisesti.

Lännen tytön esityksen päätyttyä jumituin norkoilemaan Kansallisoopperan aulaan. Ihmiset pukeutuivat ulkovaatteisiin ja valuivat pikku hiljaa ulos. Minullakin oli jo talvipalttoo päällä, mutta en halunnut lähteä kotiin! Olin niin kotiutunut oopperaan ja Oopperataloon. Tuleeko ilta, jolloin minut pitää kantaa ulos, mietin. Siinä tapauksessa minusta tulee käänteinen hahmo kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle, joka pitäisi kantaa sisään.

Seuraava yö: Lännen tytön musiikki ei aarioiden puutteen takia soinut mielessäni. Sen sijaan näin aamuyöstä järkyttävän unen: joku mies yritti uhkailemalla viedä minulta naisystäväni. Sheriffi Rance!!!

Ilta oopperassa, 6. jakso: vedenneidon valinta

ilmestyy maaliskuun alkupuolella.

Kerää koko sarja!

PS. Ilmaisen oopperalipun voitti muuan Jenni. Saammekohan jonain päivänä lukea, millainen oli hänen Ilta oopperassa?

PPS. Tänä keväänä on tulossa vielä kaksi klassista oopperaa: tsekkiläisen Antonin Dvorákin Rusalka, jossa on mm. kuuluisa Laulu kuulle, ja uutena ensi-iltana Claude Debussyn ainoa ooppera Pelléas ja Mélisande. Jälkimmäinen on varmasti todella hieno. Kyseinen teos on viimeksi esitetty Suomessa 60 vuotta sitten. Sen ohjaa, lavastaa ja valaisee Marco Arturo Marelli, joka on tehnyt sen myös Berliinin Deutsche Operaan. Hän aikoo tuottaa lavalle 30000 litraa vettä. Keskeisissä rooleissa laulavat kovat nimet ja orkesteria johtaa Mikko Franck.

Tähän mennessä on tapahtunut: Walter on on käynyt katsomassa jo kaksi oopperaa. Hänen paikkansa on aina rivin päässä, koska yksi hänen monista fobioistaan estää häntä istumasta keskellä riviä.

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120242/

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120255/

http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120317/

Ja nyt Ilta oopperassa, 4.jakso: kesyt krokotiilit

Kleopatra-beibi on ollut kylvyssä rakkaan kumikrokotiilinsa kanssa.

Hytisyttävän kylmänä talvipäivänä oopperailtaan oli saapunut melkein pelkästään vanhoja ihmisiä, posthormonaaleja. Heti ensimmäiseksi kuulin jonkun miehen tilittävän tilannettaan seuralaisilleen kummallisen innostuneeseen äänensävyyn: "Alkaa luusto mennä kasaan." Hetken kuluttua näin naisen, jonka toista silmää peitti musta merirosvotyylinen lappu. Kävelykeppejä käytettiin ahkerasti. On kuitenkin turha kuvitella, että kaikki olisivat olleet rapakunnossa. Paikalle oli saapunut myös varsin hyväkuntoisia, hyvätuloisia päälle kasikymppisiä. He turvautuvat tarvitessaan yksityisiinkin lääkäripalveluihin ja viettävät pari kertaa vuodessa kuukauden kylpyläloman Italiassa. Keeps you going, old dog!

Oli alkamassa Georg Friedrich Händelin vuonna 1724 valmistuneen Julius Caesar -oopperan esitys. Joutuisin sukeltamaan mittaamattoman kauas menneisyyteen, barokkiin. Aikamatka historiaan voi olla yhtä ufo kuin scifin tulevaisuuden kuvitelmat. Ainakin itselleni barokki on yhtä tuntematon kuin tulevaisuus. Barokkimusiikki on korvissani jännää, mutta paljon alkeellisempaa kuin 1800-luvun musiikki. Poliittisesti korrektiahan on digata hulluna Bachista, joka nikkaroi kamaansa samaan aikaan kuin Händel, mutta en ole ikinä pitänyt Bachista. Nyt oli tulossa kolme ja puoli tuntia Händeliä yhdellä tauolla, joten edessä ei suinkaan ollut vaivaton iltapuhde.

Viereeni rivin toiseksi viimeiselle paikalle istuutui äärettömän lihava nainen. Tunsin heti, että tästä ei voi tulla mitään. Kolme riviä taaempana näin tyhjää tilaa ja pakenin sinne. Nyt oli vieressäni kolme tyhjää paikkaa ja sen jälkeen hieman nuorempi, ehkä nelikymppinen rehevä nainen mustassa mekossa. Hän antoi huolettomasti helmojensa kivuta puoleenväliin runsasmuotoisia reisiään. Monien miesten unelma lihallistuneena. Valot himmenivät ja kokomusta esirippu avautui.

Händelin musiikki alkoi soida ja tyhjällä lavalla nähtiin ensin vain pystyssä harovia valokiiloja. Ne toivat mieleen toisen maailmansodan aikaiset valonheittimet paikallistamassa vihollisten lentokoneita. Sitten ilmestyi heppe rynnäkkökiväärin kanssa pukeutuneena amerikkalaiseksi sotilaaksi. Häntä seurasi esiintyjiä muinaisen Egyptin asuissa. Siis käsittämätön sekasotku.

Tässä oopperassahan on oikeasti kysymys siitä, että roomalaiset saapuvat taistellen valtaamaan Egyptiä. Vain muutaman hetken kuluttua olikin jo laulaen edetty siihen pisteeseen, että Pompeiuksen vaimon Cornelian ja heidän poikansa Sextuksen eteen heitetään Pompeiuksen irtileikattu verinen pää. Cornelia laulaa täyttä kurkkua tuskaista aariaansa ja toistelee: "En jaksa enää elää."

Tunsin oloni vieraantuneeksi. On vaikea noin vain yltyä osallistumaan ihmisen tuskaan, jos on nähnyt hänet elämänsä ensimmäisen kerran muutama minuutti aikaisemmin, eikä tiedä hänestä yhtään mitään. Siinähän vääntelehdit.

Illan edetessä aloin ymmärtää, että tämä on barokkioopperaa. Barokkiajan oopperoissa oli ennen kaikkea kaksi tunnetta: viha ja rakkaus. Jokainen henkilö on koko ajan jomman kumman tunteen riivaama. Ei ole minkäänlaisia vivahteita. Juoni on kömpelö. Henkilöhahmojen taustoja ei tuoda esille. Aarioiden tekstit eli libretot ovat kökön yksinkertaisia. Samoja lauseita toistetaan yhä uudelleen.

Barokkioopperan outoutta lisää vielä se, että Händelin aikana oopperatähdet laitettiin laulamaan korkealla äänialalla, kimeällä äänelle. Laulavat miehet olivat usein kastroituja (kuohittuja) laulajia. Miehiä, joilta oli leikattu pois kivekset. (Naisten muuten kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota niihin oleellisiin pallukoihin, koska ilman niitä pallukoita ei ole myöskään toimivaa patukkaa.) Barokin jälkeen parin vuosisadan kuluessa oopperoiden äänimaailma on muuttunut matalammaksi. Nyt meidän mielestämme miessankarin pitää olla mieluiten basso. Kun Julius Caesar laulaa kimeällä äänellä, se on hyvin vieraannuttavaa. Miten Rooman suuren valtakunnan suurin johtaja voi kimittää?

Händelin Julius Caesarissa on siis jo sisäänrakennettuna valtava määrä vieraannuttavia aineksia. Neuvo ohjaajalle: ei enää lisää Brechtin vieraannuttamisefektejä, please!

Julius Caesar on Kansallisoopperan tämän kevään uutta tuotantoa. Sen on ohjannut Ville Saukkonen ja puvustanut Kalle Kuusela. Kansallisoopperan lehdessä he sanovat: "Nyt on meidän sukupolvemme vuoro tehdä tuo liki 300 vuotta vanha ooppera."

Eikös mitä, nämä kaverit päättivät vieraannuttaa täysin vieraantuneita katsojia vielä enemmän. Näyttämöllä on esimerkiksi yhtä aikaa eri aikakausien vaatteita. Lavasteita ei ole ja kaikki on enemmän tai vähemmän kummallista.

Tässä kuvassa näette Kleopatran ja Julius Caesarin. Vetoan teihin, jotka ette koskaan nukahtaneet koulun historiantunneilla? Vaikuttaako tämä (kimakalla äänellä laulava) H&M-tyyppisiin vetimiin puettu pikku jeppe Rooman valtakunnan kuuluisimmalta keisarilta ja sotapäälliköltä? Tämä kaveri, joka on juuri aikeissa kouria minihameiseen jakkupukuun puetun Kleopatran pakaroita?

No, okei. Oli miten vieraannuttavaa tahansa, odotin kiihkeästi Kleopatran kylpykohtausta. Tästä nuo kaverit olivat etukäteen luvanneet: "Siinä meillä on PVC-muoviin pukeutuneita ranskalaisia midinettihahmoja, joilla on Anubiksen pää. Niillä on myös valtavat lehmänutareet, joista ne lypsävät maitoa altaaseen, jossa Kleopatra ui krokotiilien kanssa."

No, joo. Se oli kyllä aika vaatimaton esitys. Lavalla ei ollut allasta. Osaa lavan pinnasta oli laskettu alaspäin ja Kleopatra seisoi siellä jossain ja kurkisteli lavan korkeammalla olevan pinnan ylitse. Mitään utareita ei lypsetty eikä maitoa purskahdellut kylpyveteen. Ja ne krokotiilit! Etukäteen oli luvattu vaaleanpunaisia krokotiileja. Tässä oli kaksi tosi leppoisan näköistä vaaleanvihreää krokotiilia.

Ei, ei, jätkät. Ei tolla tavalla. Utareet roiskumaan! Lypsäkää! Lypsäkää!

Kun oopperaa oli jatkunut kolmisen tuntia, kolmen istuimen päässä lojuva rehevä puuma ajautui täydellisen piittaamattomuuden tilaan. Hän laittoi toisen pullean säärensä toisen päälle sillä tavalla, että yläpuolella olevan säären nilkka on alapuolella olevan reiden päällä ja ylemmän säären polvi osoittaa sivulle. Pystyttekö hahmottamaan? Siis jalkojen ollessa tässä asennossa reidet avautuvat apposen levälleen. Naisen hame tietenkin nousi paljastamaan hänen lihaisat reitensä kokonaan. Lisätkää tähän korkonilkkurit, jotka hänellä oli jalassa.

Minähän vääntelehdin ja kääntelehdin ja retkotan aina esitysten aikana olivatpa ne miten tylsiä tai hyviä tahansa. Nyt käännyin lojumaan kasvot puolittain tuohon felliniläiseen naishahmoon päin. Caesarin laulaessa tuskaansa annoin katseeni asettua salin hämärissä naisen säärille. Kuuntelin Händelin musiikkia ja tallensin samalla mieleni videomuistikirjaan rehevien pohkeiden, polvien ja reisien jokaisen kaarteen. Tämä oli sellaista naisen lihaa, jonka olemassaolosta monet miehet hurmioituvat. Nautin siitä heidän puolestaan.

Sitten havahduin huomaamaan, että laulun vuoro oli siirtynyt Kleopatralle. Hän luuli Caesarin kuolleen. "Jumalainen Caesarini on ehkä kuollut", Kleopatra lauloi. "Ei ole!", teki mieleni huutaa hänelle, lohdutukseksi. "Minulla ei ole mitään toivoa", Kleopatra lauloi. "On, on!", halusin huutaa hänelle.

Ja todellakin, lopussa he saivat toisensa ja lauloivat yhdessä onnestaan. Ja sivu mennen sanoen Julius Caesarin ja Kleopatran esittäjät Owen Willetts ja Christina Raphaëlle Haldane laulavat erittäin hienosti.

Oopperatalon päälämpiössä on aina suuri vieraskirja, johon kuka tahansa, älykkyysosamäärästään riippumatta, saa kirjoittaa lausuntojaan. Kun menin seuraavan kerran oopperaan, luin siitä pari kommenttia Julius Caesar -illasta. "Looooved Julius Caesar! Amazing! Thank you!" Ja: "Stadin kingi IFK!"

Mehän tiedämme, että homoseksuaalit rakastavat oopperaa. Se on heidän mielestään kiehtovaa campia. Julius Caesar on ehdottomasti high-campia. Sen täytyy kai olla parempaa kuin middle-camp ja low-camp. Vai kuinka?

Olinpa valvetajunnassani mitä mieltä hyvänsä Julius Caesarista ja sen toteutuksesta, alitajuntani soitti koko seuraavan yön päässäni unen lävitse Händelin musiikkia. Miten kaunista se itse asiassa onkaan! Julius, Kleopatra ja kumppanit lauloivat minulle aamuun asti. Korkealta ja kauniisti.

Ilta oopperassa, 5. jakso: italo-oopperaa!
ilmestyy ihan kohta.

Kerää koko sarja!

PS Ilmaisen oopperalipun arvonta suoritettu! Onnellinen voittaja löydetty! Yksityiskohdat kerrotaan seuraavassa jaksossa!

Tähän mennessä on tapahtunut: Walter on päättänyt ryhtyä käymään oopperassa. Hän on löytänyt oopperatalosta lipputiskin ja saanut ilmaislippuja. Giacomo Puccinin oopperassa La Rondine (Pääskynen) hän on samaistunut Magdan törkeästi jättämään Ruggero-rassukkaan ja saanut uuden vision sisäelimiin.

"Sydämellä ole mitään arvoa. Jos joku sanoo: "Sydämeni jää luoksesi." Hänelle voi vastata: "Ota vain mukaan kaikki sisäelimesi.""

Ilta oopperassa, 1. osa: sisääntulo http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120242/

Ilta oopperassa, 2. osa: pääskysen ohari http://www.city.fi/yhteisot/blogit/walterdecamp/120255/

Ja nyt Ilta oopperassa, 3. osa: kylpylän jengi

Sain taas Kansallisoopperan lipputiskiltä ilmaiseksi paksun esitteen. "Matka Reimsiin. Il viaggio a Reims". Kyseessä on italialaisen Gioachino Rossinin vuonna 1825 ensi-iltansa saanut ooppera. Rossini sävelsi 39 oopperaan, mm. Sevillan parturin, joka on taatusti maailman kuuluisin hiustenleikkaaja.

Juuri kun avasin esitteen summamutikassa jostain kohdasta ja luin tekstin "kuningas pitkästyi ensi-illassa", näin kauniin naisen, joka laskeutui portaita oopperatalon päälämpiöön pukeutuneena läpinäkyvään pitsihameeseen. Voi luoja, huokaisin. Näitä esitteitä on ihan mahdoton lukea ennen esityksen alkua.

Oli alkamassa Matka Reimsiin -oopperan ensi-ilta. Jep! Olen jo onnistunut sementoimaan asemani oopperakirjoittajana niin hyvin, että saan ilmaislipun ensi-iltaan! Ehkä se johtuu siitä, että kahden edellisen blogimerkinnän kommenttipalstalle minulle on jo ilmoittautunut kolme fania. Hi, you little monsters!

Itse asiassa kyseessä oli uusintaensi-ilta, koska Matka Reimsiin esitettiin ensimmäisen kerran Kansallisoopperassa vuonna 2003. But who cares. Eihän kukaan meistä ollut silloin vielä syntynytkään.

Kansallisoopperan Matka Reimsiin on italialaisen, pian 86 vuotta täyttävän Nobel-kirjailijan Dario Fon Kansallisoopperalle ohjaama. Fo on näytelmäkirjailija, ohjaaja, näyttelijä, säveltäjä jne. Hän on kuuluisa satiirisesta tyylistään. Fo on kritisoinut Italian oikeistoa, poliittista korruptiota, Vatikaania, abortin vastustajia jne. Dario Fon läheisimmät poliittiset kannattajat ovat italialaisia kommunisteja. Tajua, Arhinmäki: Kansallisooppera esittää kommunistisympatisoijan materiaalia!

Kaksi ilmeisesti järvenpääläistä romukauppiasäijää istui takanani permannolla. Olin taas saanut paikan rivin päästä, koska olen keskelläriviäistumisfoobikko.

Yritin nopeasti lukaista esitettä: "Napoleonin kukistumisen jälkeen suurvallat Englanti, Ranska, Preussi, Itävalta..." Sekosin, sillä toinen romukauppiaista selosti koko ajan kovaan ääneen kaverilleen, miten jossain hänen ostamassaan laitteessa oli ollut huono käyttöohje.

Edessäni istui kaksi missukkaa, jotka olivat täsmälleen sen näköisiä kuin olisivat olleet menossa taannoisiin seduloihin. He olivat siis laittautuneet retro-sedulatyylisiksi. He pöyhivät koko ajan hiuksiaan. Toinen kohotti toisen tukkaa ja avasi hänen mekkonsa selässä olevaa vetoketjua. Muutama hius oli jäänyt vetoketjun väliin ja hän auttoi kaveriaan female troublen selvittämisessä.

Valot himmenivät, kylpylämäiseksi maalattu esirippu avautui ja ensimmäiset Rossinin sävelet leyhähtivät sieluihin. Eteen ilmestyi näkymä kylpylään. Lavalle köpitteli kylpykaapuihin kietoutuneita ihmisiä. He nakkasivat kaavut yltään ja pullauttivat itsensä tekoveteen mulimaan ja heittelemään kuperkeikkaa.

Koko jutun juoni on siinä, että kylpylään on kokoontunut ilmeisen vajaaälyisten tyhjäntoimittajien joukko, joka on aikeissa matkustaa Reimsiin kuningas Kaarle X:n kruunajaisiin. Tämä kylpylän jengi koostuu kreiveistä ja kreivittäristä, herttuoista ja herttuattarista jne. Ensimmäisen näytöksen aikana seurataan heidän über-älyvapaita touhujaan, jotka siis tapahtuvat laulaen. Melkein kaikki nämä yhteiskunnallisessa laskusuuntauksessa elävät aristokraattinobodyt esittävät ainakin yhden aarian. Esiin nousee polttavan kovia aiheita: Hölmö A liehittelee hulluna hölmöä B. Hölmö B pilkkaa kiihkeästi hölmöä A. Naishölmö C (muotiaddikti kreivitär Folleville) pyörtyy ja parkuu kuultuaan, että hänen vaatearkkunsa on kadonnut. "Vain naiset voivat ymmärtää tuskani", hän laulaa yhä uudelleen. Naishölmö C saa takaisin elämänhalunsa, kun hänen vaatteitaan taas löytyy. Jne.

Jos olisin Kansallisoopperan kassanhoitaja, sommittelisin mainoslauseen: "Rahat takaisin, jos löytää ensimmäisestä näytöksestä yhdenkin fiksun lauseen."

Silti se on tavallaan erittäin viihdyttävää ja hienoa katseltavaa ja kuunneltavaa. Hullun kylpyläjengin kriittinen läpivalaisu. Minulla oli vain yksi ongelma. Olin ollut edellisenä iltana pitkään jatkuneissa kotibileissä. Ei kankkusta, mutta nukkuminen oli jäänyt liian vähiin. Rossinin musiikki on loistavaa, ja loistavan musiikin säveliin voi nukahtaa paljon helpommin kuin rupisiin riimeihin. Käsi ylös kaikki ne, jotka eivät ole ikinä nukahtaneet missään esityksessä. Edellisenä yönä oli eräs kaveri kertonut minulle, että hän oli aikoinaan käynyt "kahdessakymmenessä oopperassa" ja nukahtanut joka kerta. En halunnut seurata hänen jalanjälkiään ja kuorsata kesken sulosointujen. Onnistuinkin pysyttelemään hereillä, mutta muutaman kerran havahduin huomaamaan, että toinen käteni oli nukahtanut.

Näytöksen edetessä kylpylän jengi on valmis lähtemään matkalle Reimsiin, Kaarlen kruunajaisiin, mutta sitten paljastuu karmea fakta. Hevoset ovat kadonneet. Jäljellä ovat vain vaunut. "Me ei päästäkään Reimsiin." Suunnaton lamaannus ja alakulo valtaa jengin. Silloin saapuu kirje Pariisista. Kaarle X järjestää siellä kruunajaisjuhlat pari päivää myöhemmin, joten kylpylän jengi voi mennä sinne, jollain vuorovaunuilla. Kaikki repeävät iloitsemaan. Me päästäänkin bilettään.

Tämä on vähän samaa kuin jos Kaivarin Lionsit olisivat kylpemässä Rantasipissä Aulangolla ja aikoisivat ehdottomasti pakata pyyhkeensä ja voiteensa ja pynttäytyä parhaimpiinsa ja matkustaa Helsinkiin suuren sankarinsa ja toivonsa Sauli Niinistön presidentin virkaanastujaisiin, mutta heidän autonsa varastettaisiin. Sitten he saisivat tietää, että heti virkaan astuttuaan Sauli Niinistö järjestää Linnassa kutsut kaikkein tärkeimmille kannattajilleen eli Kaivarin Lionseille ja Kokkolan eläkeläisille, ja Rantasipin kylpijät voisivat lähteä sinne, junalla. Mikä riemu!

Väliajalla nautin kupin teetä ja suklaakermasokeripommileivoksen. Retro-sedulatyyliset missukat ryntäsivät hiuksiaan pöyhien ensimmäisinä tiskille ja ostivat kuoharit. Katselin hetken aikaa kaikkialla liikkuvia korkeakorkoisia kenkiä ja sitten vetäydyin vessaan. Olen löytänyt sieltä jo oman suosikkieriöni. Se on miesten vessan invavessa. Siellä on oma pesuallaskin. Huuhtelin kasvoni moneen kertaan kylmällä vedellä. Olin valmis toiseen näytökseen.

Ja nyt tulee tärkeä tiedotus kaikille faneilleni. Hi, you little monsters! Te voitte ostaa kaikkein halvimmat liput kolmannelle parvelle. Ensimmäisen näytöksen alkaessa kurkistatte parven kaiteen yli ja katsotte, missä permannolla on vapaita paikkoja. Permannolla on rivien reunoilla aika usein muutamia paikkoja vapaana. Väliajan päättyessä voitte livahtaa niille paikoille permannolle! Teidän ei tarvitse olla kolmannella parvella kuin ensimmäinen puoliaika! Kukaan ei väliajan jälkeen tarkasta lippuja! Hei, haloo, mä en yllytä mihinkään, mutta tällaista näyttää tapahtuvan. Nytkin oli aikamoinen tohina, kun ihmiset vaihtoivat paikkojaan toisen näytöksen alkaessa. Esim. retro-sedulatyyliset missukat siirtyivät monta riviä eteenpäin. Romukauppiaat ja minä jäimme kököttämään peräkanaa.

Minun oli mahdoton kuvitella, mitä toisessa näytöksessä enää voisi tapahtua. Mutta Suuri Yllätys oli tuleva.

Heti kun toinen näytös alkoi, kylpylän jengi reuhtoi kuumeisessa kiihkossa. Kaikki olivat kuin amfetamiiniruiskeen saaneita. Liehitellyt naiset alkoivat myöntyä liehittelijöidensä kosintoihin. Päätettiin järjestää suuret juhlat. Oli kerätty matkakassa, ja se poltettaisiin juhlimalla, ja loput fyrkat jaettaisiin almuina köyhille. Juhlat alkoivat.

Nyt kävi ilmi, että pirullinen satiirikko Dario Fo oli tätä esitystä varten kirjoittanut toisen näytöksen libreton eli tekstit suurelta osin uusiksi, ja saanut siihen jonkun Rossinin oikeuksia valvovan jäppisen luvan. Vajaaälyinen kylpylän jengi alkaa yhtäkkiä laulaa mitä yhteiskuntakriittisintä kamaa. He muuttuvat kumouksellisiksi älyköiksi! "...seuraavaksi hoidetaan arabit ja bantut. Sitten käännämme katseemme Intiaan ja Kiinaan. Siellä saamme polttaa oopiumia." Aivan hillitöntä!

Lopuksi, yksi naisista saa tehtäväksi laulaa vielä yhden aarian. Sen aihe arvotaan. Lapuille kirjoitetaan ajankohtaisia laulun aiheita: "On lottovoitto syntyä Suomeen. Tosin siellä eläminen vaatii toisen lottovoiton." "Euro katosi Kreikkaan." Ja, kuvitelkaa: "Missä EU, siellä ongelma." Rossinin lähes 200 vuotta vanhaan oopperaan on sisällytetty Timo Soinin iskulause! Kannattaisiko sen perussuomalaisten nuoren oululaisen kansanedustajajeppen, joka ensimmäisen kerran Helsinkiin tullessaan alkoi heti suunnitella Kiasman taidemuseon lakkauttamista, miettiä asioita uudelleen. Jos Kansallisoopperassa lauletaan Timo Soinin tekstejä, voiko perussuomalaisilla enää olla valittamista Helsingin pytingeistä? Ooppera päättyy valtaisaan pilkkanäytelmään keisarista.

Dario Fon ohjaus on huippuhieno. Siinä on jatkuvaa säpinää, ja kylpylän yllä keinuu ja kiipeilee akrobaatteja. Parempaa versiota Matka Reimsiin -oopperasta ei voi olla olemassa.

Rossinin musiikki on ensimmäisestä viimeiseen nuottiin suurenmoista. Kahden oopperan kokemuksella arvioisin, että Oopperan orkesteri on erittäin hyvä. Tässä esityksessä on sitä paitsi joku älyttömän kuuluisa britti orkesterinjohtajana. Kaikki myös lauloivat ja esiintyivät valtavan hyvin. En pystynyt nukkumaan oopperan jälkeisenäkään yönä, koska Rossinin musiikki soi koko ajan päässäni.

Ilta Oopperassa, 4. jakso: vaaleanpunaisia krokotiileja
ilmestyy helmikuun alussa.
Kerää koko sarja!