Walter de Camp

Udaipurin kaupunki, Rajastanissa, Luoteis-Intiassa. Satumaisen kaunis kaupunki jarven ymparilla. Tata kutsutaan Intian Venetsiaksi. Bollywoodin filmiryhmat kayvat taalla toisinaan kuvaamassa jaksoja elokuviinsa.

On menossa haakausi, joka alkoi tammikuun 15. paiva ja jatkuu helmikuulle. Joka paiva kaupungin halki kulkee valtavaa metelia pitavia haakulkueita. Ensimmäisena ajaa kaiutinauto, jonka amyreista raikuu jarjettomalla volyymilla musiikkia ja hindin kielista selostusta. Kaiutinauton perassa kavelee haavaki ja viimeisena tulee parin kastittoman tyontamat puurattaat, joilla porisee generaattori.

Morsian ei ole kulkueessa. Jos olen oikein ymmartanyt, kulkue on matkalla morsiamen luokse. Kaiutinauton jaljessa, kulkueen etupaassa ratsastaa sulhanen valkoisella hevosella. Sulhanen on puettu prinssiksi.

On ilmeisesti mahdollista vuokrata valkoinen ratsu. Vai pitaisiko sanoa diapamia syonyt kaakki. Nama ratsut ovat nimittain tylsamielisen rauhallisia. Mikaan meteli ei hairitse niita. Ne eivat heita sulhoa selastaan.

Kulkue matelee kaupungin katuja. Se pysahtelee vahan valia, jotta moykkaa saadaan pidettya ylla loputtomiin.

Valkoisen ratsun selassa istuva sulhanen on yleensa tylsistyneenn ja tympiintyneen nakoinen. Muut kulkueessa saavat tanssahdella ja huudahdella ja heilutella itseaan. Sulhon on jokotettava satulassaan.

Siina ei varmaan mitaan muuta pysty ajattelemaan kuin tulevan haayon riemuja. Jos kestan taman korottelyn hevosen satulassa, paasen pukille.

Olen pari viime vuotta syonyt enimmakseen itselleni sopivaa ruokaa ja menettanyt sen seurauksena kykyani sulattaa mita tahansa jytinaa. Olen elanyt liian terveellisesti ja kadottanut peltivatsani. En suosittele terveellista ruokavaliota kenellekaan.

Intialaisilla on tapana aloittaa melkein minka tahansa ruoan valmistaminen nakkaamalla paistinpannuun kourallinen murskattuja korianterin siemenia ja muuta vastaavaa maustetta. Mustat karytetyt korianterin siemenen kappaleet lymyilevat currykastikkeessa ja missa tahansa soosissa kuin torakat seinalla.

Tassa kehittelemani curryn vastaisen taistelun ohjeet:

1. Tilaa Chicken currya ja annos riisia. Sinulle tuodaan lautanen ja lusikka seka erillinen kulho riisia ja erillinen kulho, jossa kananpalaset makaavat hautautuneena currykastikkeeseen. Molemmissa kulhoissa on lusikka.

2. Lusikoi pieni kasa paljasta riisia lautaselle. Kaiva currykulhosta yksi curryn peittama kananpala lautaselle mahdollisimman kauas riisikasasta.

3. Ota vasempaan kateen riisikulhon lusikka ja yrita sen avaulla pitaa kananpalaa paikoillaan. Kaavi toisella lusikalla curry pois kananpalasta niin hyvin kuin mahdollista. Nosta sen jalkeen about puhdistettu kananpala riisikasalle.

4. Toista kaavinta muillakin kananpalasilla. Palasiin jaa vahan currykastikkeen makua, mutta ne voi kohtalaisen mukavasti syoda paljaan riisin kanssa.

Sama metodi toimii myos taistelussa masalaa vastaan.

Kolkata on raatajien, ei kerjalaisten kaupunki. Kerjalaisia on taalla vain sellaisilla alueilla, missa on turisteja. Raatajia on kaikkialla.

Otan esimerkin kevyimmasta paasta. Sudder Streetin poikkikujalla Madge Lanella raataa suosikki chai-wallahini. (Wallah = mies, eli voi sanoa taksi-wallah, pyykki-wallah jne.). Nuorimies seisoo teerattailla ja valmistaa ja tarjoilee ja myy maustettua maitoteeta koko paivan.

Tulen yleensa paikalle paivan ensimmaisen kerran vahan kuuden jalkeen aamulla. Kaveri on hommissa. Putiikki on auki. Han luultavasti heraa viiden aikaan nukuttuaan yonsa rattailla ja aloittaa veden ja maidon lammittamisen.

Illalla yhdeksan aikoihin han myy edelleen teeta. Putiikki on auki. Han luultavasti lopettaa kymmenen aikaan, laittaa kamppeensa yokuntoon ja nukahtaa. Tyopaiva on siis n 17 tuntia..

Sama meininki viereisen kujan lassi-pojalla.

Iltayhdeksalta kaikki ovat nailla kulmilla vasymyksesta niin sekaisin, etta heidan vitsailunsa muuttuvat tahattomiksi solvauksiksi.

Ja nama ovat kevyita toita. Toista on tiilenkanto.

Meikalainen makaa huoneessaan ja lukee beatrunoilija Allen Ginsbergin Intian paivakirjaa vuodelta 1962. Lainaan siita muutaman rivin. Mainittakoon niille lukijoille, joiden lukuharrastukset eivat ole viela ylettyneet 1800-luvun venalaiseen kirjallisuuteen, etta Oblomov on saman nimisen romaanin paahenkilo, mies, joka on niin saamaton, etta han ei ikina jaksa tehda mitaan.

Ginsberg makaa hotellihuoneessaan Varanasissa, on iltapaiva ja han torkahtalee

"...to wake at midnight in the oldest city of the world
no need to rush out and carry burlup bags full on dong to
make money
my checks arrive from around the world
enough to lay here Oblomov..."

(Sori jos tahan jaa muutama kirjoitusvirhe, tama nappaimisto on SAATANAN surkea.)

Normaalisti heraan aamuisin kymmenelta, vajoan kylpyammeeseen ja yhdentoista aikaan istun aamuteelle. Mutta nyt, kun asun Kolkatassa (Kalkutassa), heraan joka aamu kuudelta. En tieda mika hitto tassa mattaa. Tallaista ei ole koskaan ennen tapahtunut.

Paiva alkaa siina vaiheessa hiukan sarastaa, ja Sudder Streetin jalkakaytavilla yonsa nukkuneet piruparat kaivautuvat esiin raasuistaan. He lakaisevat kasoihin edellisena paivana kadulle kertynytta jatetta ja sytyttavat ne tuleen.

Astun ulos Hotel Astoriasta tutkailemaan maailmaa. Nuotiot palavat kadun varsilla ja ilma on savupilvista siniharmaa. Kappailen katua tyytyvaisena. On ihmeellista olla hereilla tahan aikaan. Liityn hetkeksi jonkun nuorion luona seisovien, kylmasta hytisevien kurjimusten seuraan. He ovat ystavallisia ja tekevat tilaa.

Sitten koukkaan sivukujalle, jonne parikymppinen kaveri on jo pystyttanyt teerattaansa. Viisi rupiaa, noin kahdeksan senttia, maksava chai juodaan pienista kertakayttoisista savikupeista. Se on tosi hyvaa.

Eras tietty sanomalehdenmyyja onnistuu aina bongaamaan minut, pysayttaa polkupyoransa, ja saan ostetuksi hanelta Times of Indian. Telegraphin saan ilmaiseksi hotellilta.

Syon hyvan aamiaisen halvassa ravintolassa, ja kayn ostamassa kulman takaa kolme muuta sanomalehtea, Bengal Postin, Asian Agen ja Hindustan Timesin. Kun olen hotellissa saanut luetuksi kaikki viisi sanomalehtea, voinkin kayda takaisin sankyyn mukkumaan.

Taalla on mukavaa.

Mönkään meni!

Blogini 26.10.: "Ensiksi varma tieto: Manns Streetin homobaari lopettaa vuodenvaihteeseen mennessä."

Ja: "Sitten kuulopuheisiin. (...) Väitetään, että myös erittäin suosittu homoyökerho Hercules lopettaisi toimintansa vuodenvaihteeseen mennessä."

Nyt on tammikuu 2011 ja molemmat paikat jatkavat toimintaansa.

Painoten, että en olisi julkaissut kuulopuhetta Hercules-yökerhon lopettamisesta ellen olisi pitänyt asiaa melkoisen varmana. Pieleen meni siis kaikki.

Manns Street toimii talossa, joka oli menossa kokonaan remonttiin. Talon omistajat ovat nyt jostain syystä luopuneet remonttiaikeistaan. Manns Streetin kanssa on tehty uusi, toistaiseksi jatkuva vuokrasopimus.

Manns Street ja Hercules ovat saman omistajan paikkoja. Ehkä Manns Streetin jatkon mahdollistuminen on saanut hänet jatkamaan myös Hercules-yökerhon pitämistä.

Niin tai näin, hienoa että kaksi Helsingin suosituinta homoravintolaa jatkaa toimintaansa.

Homobaari Room Albert Kalevankadulla sen sijaan sulkeutui viimeisen kerran 23.12.