Arpajaisissa oopperalipun voittanut Jenni kävi eilen illalla katsomassa Georg Friedlich Händelin oopperan Julius Caesar. Oopperan väki oli järjestänyt hänelle hyvän paikan permannolta.
Hän lähetti oman kertomuksensa laitettavaksi tähän blogiin. Se on tässä:
Ilta oopperassa: Jennin ilta
Aktiivisena konserteissa ja keikoilla kävijänä päätin viime vuoden loppupuolella laajentaa kulttuurikokemuksiani ja ostin siltä istumalta lipun Aarre Merikannon Juha-oopperaan. Ooppera oli ollut minulle pitkään vieras taiteenlaji ja tuonut mieleeni lähinnä Juha Vainion Savonlinnan Oopperajuhlilla vierailevaa porvarisväkeä piikittelevän Ookko käyny oopperassa -kappaleen.
"Ookko käyny oopperassa?
Ookko kunnon ihminen?
Juhlaviikko Junttilassa
sulle antaa leiman sen.
Siellä jopa kuppiloissa
laulut klassilliset soi.
Artistit kun nenä voissa
illoin jodlaa: "Hii-o-hoi! "
Juha oli huikea elämys ja kipinäni oopperaan leimahti saman tien. Voittamani lippu Julius Caesar -näytökseen oli kuin taivaan lahja.
Räntäsateen pieksemänä ja pahaksi onnekseni väsyneenä saavuin Oopperatalolle. Lippu oltiin luvattu lähettää minulle postitse, mutta syystä tai toisesta sitä ei kukaan ollut lähettänyt. Hain lipun vahtimestarilta ja sain mukaani myös käsiohjelman sekä Ooppera 100 vuotta -kirjan. Paikkani oli permannolla viime hetkellä tulleen pariskunnan sekä vanhan rouvan välissä. Rouvalla oli häiritsevän voimakas, jollain tapaa tuttu parfyymi. Hetken kuluttua tajusin saman hajun leijailleen vanhainkodissa.
Olin kuullut esityksestä paljon kritiikkiä ja väliajalla mietin siihen syytä. Nautin musiikista, henkilöhahmot olivat selkeitä ja tarina eteni loogisesti. Musiikki oli tehnyt vaikutuksen ensisävelistä lähtien. Ainoastaan repliikkien jatkuva toisto häiritsi, välillä tuntui että tarina jää paikoilleen.
Väliajan jälkeen alkoi sitten tapahtua. Lidiaksi naamioitunut Kleopatra juoksi näyttämöllä pinkissä velourkankaisessa verryttelypuvussa hikinauha vaalean kiharaperuukkinsa päällä, tuoden väkisin mieleeni Kike Elomaan 80-luvulta. Kohtaus tuntui muutenkin kovin irralliselta ja mikään ei kertonut tapahtumien sijoittuvan muinaiseen Egyptiin. Taustakankaalla oli kuvioita kuin suoraan 70-luvun lastenkirjasta ja kuka ihme keksi laittaa Asterixin ja Obelixin heittelemään punaisia sydäntyynyjä Julius Caesarin kanssa tämän vihreän lintu- ja sydänkuvioisen kankaan edessä? Asterix ja Obelix tuntuivat koko ajan pelkäävän, että tyynyt putoavat. Varsinkaan Obelix ei olisi saanut nostettua sitä lattialta pois kovinkaan helposti. Yleisöstä kuului epäuskoisia naurahduksia.
Ikäväkseni väsymykseni alkoi tuntumaan pimeässä salissa rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Jouduin taistelemaan, jotta pystyisin keskittymään esitykseen. Kolmannen kohtauksen aikana silmäni alkoivat häpeäkseni kuitenkin painua kiinni ja torkuin arviolta varttitunnin ajan. Viime minuuteilla tokenin ja näin taustakankaalle heijastetut uutis- ja sotakuvat sekä Julius Caesarin ja Kleopatran onnenhetket.
Hyvä esitys, olipa kyseessä ooppera, teatteri tai elokuva, jättää aina jälkeensä muutaman kysymyksen ja herättää keskustelua. On vaikea lähteä arvioimaan Julius Caesaria yleisellä tasolla, sillä en pysty vertaamaan kuin Juhaan ja Juhaan tätä barokkioopperaa ei oikein voi verrata. Kokemus oli kaikin puolin hieno ja ihastukseni oopperaan jatkuu edelleen.
Kyllä, olin Hongkongissa Pelastusarmeijan majoituksessa, ja sieltä siirryin Filippiineille Manilaan, ja edelleen kaukaiselle ja syrjäiselle rannalle asumaan siellä olleeseen kanalaan.
Näistä kaikista lisää tuonnempana, mutta nyt olen palannut, ja - lo and behold! - sähköpostissa odotti tieto, että voin arpoa teidän lukijoiden kesken yhden ilmaislipun johonkin tämän kevään oopperaan!
Voittajan valittavana on jokin seuraavista oopperoista:
Georg Friedrich Händelin Julius Caesar (menen itse katsomaan sen tänään)
Giacomo Puccinin Lännen tyttö
Antonin Dvorákin Rusalka tai
Claude Debussyn Pelléas ja Mélisande
Tästä voit käydä tutustumassa näiden teosten esittelyihin:
En tietenkään voi arpoa mitään sellaiselle henkilölle, josta en ole koskaan kuullutkaan. Osallistuaksesi arvontaan sinun on lähetettävä ihan yksinkertaisesti nimesi ja sähköpostiosoitteesi minulle: walterdecamp.pressi@gmail.com
Olen kehittänyt seuraavanlaisen arvontamenettelyn. Kirjoitan kunkin minulle lähetetyn nimen saman kokoiselle pienelle paperilapulle. Sitten laitan laput diskopalloon, johon olen teetättänyt luukun. Kun laput ovat pallossa, suljen luukun. Työnnän diskopallon perseeseeni ja heitän kolme kertaa kuperkeikkaa. Olen kutsunut paikalle kaikki exäni, joista yksi saa työntää kätensä hanuriini, avata luukun ja ottaa pallosta voittaneen arvan. Sitten exäni yrittävät - mä todella toivon että ne ei häivy siinä vaiheessa - repiä pallon ulos perseestäni.
Kenelläkään teistä ei voine olla huomautettavaa tätä arvontamenettelyä kohtaan?
Teidän on lähetettävä yhteystietonne minulle 7.2. mennessä.
Lipun voittanut lukija saa halutessaan - tosi mielellään - kirjoittaa oman kertomuksensa ja arvionsa oopperasta tähän blogiin.
Tätä ennen on tapahtunut: Walter on päättänyt ryhtyä käymään Oopperassa. Hän onnistuu löytämään oopperatalosta lippuluukun ja saa hänelle myönnetyn ilmaislipun. Jo sisään tullessaan Walter on kiinnittänyt huomiota Punamekkoiseen Neitoseen. Kellon kutsuessa katsomoon, Walter bongaa Punamekkoisen uudelleen.
"Hänen kyljessään kulki nyt inhottavan komea, ällöttävän roteva, kaljupäinen miesystävä, joka kaiken kukkuraksi oli pukeutunut parempaan tummaan pukuun kuin minä. Miehellä oli jopa valkoinen kauluspaita. He lähtivät nousemaan ensimmäiselle parvelle vieviä portaita, käsikynkkään, ja punainen mekko kiristyi naisen pyöreän lantion ympärille tuoden esiin alushousujen reunasaumat."
Paikkani oli permannolla rivin 11 vasemmassa päässä, käytävän vieressä. Olin Oopperan ilmaislippuja kinuessani avautunut (yhdestä) fobiastani. Minua alkaa ahdistaa, jos joudun istumaan keskellä penkkiriviä. Se ei tokikaan ole ainoa fobiani. Kun olin kerran Havannassa Folke Westin kutsumana, ja siellä oli myös kolme Folken ystävää - Kreivitär, Talouspäällikkö ja Eightfingers, joista viimeksi mainittu oli Bangkokissa työntänyt kätensä sirkkeliin ja menettänyt puolet nimettömästään ja pikkurillistään -, tulin maininneeksi heille muutamia fobioitani. Joku heistä kysyi huvittuneena, että onko olemassa jotain, mitä minulla ei ole. http://www.city.fi/artikkeli/Go+west+go/1819/ Olen miettinyt asiaa ja voin nyt kertoa teille, että minulla ei ole kolmea psyykkistä ongelmaa: huolestuneisuutta, pessimismiä ja kyynisyyttä.
Oli alkamassa Giacomo Puccinin vuonna 1917 ensi-iltansa saanut ooppera La rondine (Pääskynen). Puccinin nimi oli kirjoitettu nimikirjoitustyyppisesti suureen esirippuun. Se näytti upealta.
Samalla rivillä lähelläni istui vanhempi aviopari sekä nuorempi nainen. He puhuivat englantia, joka ilmeisesti ei ollut kenenkään äidinkieli. Oletan, että pariskunta oli ruotsalaisia ja nuori nainen oli suomalainen. Hän istui pariskunnan välissä, ja pariskunnan rouva istui vieressäni. Rouva oli pukeutunut vaaleanharmaaseen villaiseen housupukuun. Siirtymässä post-hormonaaliseen kauteensa, tuumin.
Silloin kuulin takaani langattoman sisäpuhelimen äänen. "Kuuleeko orkesterisyvennys? Onko kaikki siellä valmista?" Mikä fiilis! Mahtava operaatio oli alkamassa! Kello oli täsmälleen "nineteen thousend". Ja Puccini-esirippu lähti avautumaan!
Sillä siunaaman hetkellä villahousurouva kääntyi puoleeni ja ojensi karkkipussiaan. Oh, thank you! Otin paperiin käärityn karamellin.
Puccinin ensimmäisten vaimeiden sävelten huokuessa katsomoon hyväilemään ihmisten sielua rapistin paperin auki ja pistin karamellin suuhuni. Se oli anista. Silloin muistin, että ihoni oireilee talvisin kuivassa ilmassa. Shit! Jos syön tämän karamellin, voiko ihoni alkaa kutista kesken oopperan? Tätä riskiä en voinut ottaa. Käännyin käytävälle päin ja ongin karamellin suustani. Ällöttävä möykky takertui sormiini. Työnsin karamellisormet pikkutakin taskuun ja käärin karkin taskun sisällä nenäliinaan. Se tuskin onnistui kunnolla, joten karamelli on taatusti kovettunut kiinni taskun vuoriin. Sormeni olivat nyt aivan tahmeat. Voi v....! Ei, en hinkannut sormiani puhtaaksi Oopperan istuimen kankaaseen, vaan penkkirivin rautarakenteisiin.
La rondinen ensimmäiset sävelet menivät ohitseni villahousurouvan karamellihäiriköinnin takia.
La rondine tapahtuu Pariisissa ja Nizzassa. Ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä ollaan Pariisissa. Rikkaalla pankkiirilla Rambaldolla on ylläpidetty nainen Magda. Pankkiiri on siis naimisissa ja Magda on hänen rakastajattarensa. Pankkiiri on hankkinut ja sisustanut rakastajattarelleen asunnon. Luoja, mikä läävä! Magdan vessa on luultavasti suurempi kuin minun koko asuntoni. Ja miten hienot kalusteet! Pelkkä olohuone on Oopperan näyttämön kokoinen! Suomessa varmasti 98 % ihmisistä asuu pienemmässä kodissa kuin Magdan asunto. Ja Magdalla on palvelijatarkin! Onko mahdollista, että jos kerään oikein paljon hyvää karmaa, voin syntyä seuraavaan elämään pariisilaisen pankkiirin rakastajattareksi? Okei, Magda joutuu antamaan pankkiirille omaa "pankkiaan" aina kun mies tulee käymään, mutta pankkiirit ovat kiireisiä ihmisiä.
Käykin ilmi, että Magda ei ole antopuuhien uuvuttama vaan äärettömän pitkästynyt. Hänen luonaan on käymässä kolme ystävätärtä Yvette, Bianca ja Suzy sekä varakkaita piirejä lipova runoilija Prunier, joka alkaa (laulaen) puhua romanttisesta rakkaudesta. Se viesti uppoaa Magdaan kuin veitsi vanhaan naiseen.
Jengin lähdettyä Magda pukeutuu yksinkertaisiin vaatteisiin. Hän laittautuu "grisetteksi" eli "kevytmieliseksi työläistytöksi". Hän on päättänyt lähteä viettämään iltaa tuon ajan suosittuun pariisilaiseen juhlapaikkaan Bal Bullieriin. Tässä on siis kysymys siitä, että normaalisti pankkiirin kustantamissa hienoissa merkkivaatteissa elelevä Magda pukeutuu Gina tricot'n ja Hennes & Mauritzin kuteisiin ja lähtee Tigerin yökerhoon bilettämään rikkaan rakastajansa tietämättä.
Ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä oli muutaman minuutin tauko, jonka aikana valot kirkastuivat. Oopperassa esitettäviä biisejä kutsutaan aarioiksi ja niiden jälkeen katsojat osoittavat usein suosiotaan. Villahousurouva ei ollut taputtanut kertaakaan. Nyt hän mutisi jotain tyyliin "boring". "I found it quite entertaining", hänen vieressään istuva nuori nainen kommentoi ensimmäistä näytöstä tyytyväisen tuntuisena. "And now it's second act. Love is burning!" Villahousurouva huokaisi raskaasti.
Toisen näytöksen tapahtumat sijoittuvat Bal Bullierin huvihuoneistoon. Bal Bullier oli viime vuosisadan alussa hiukan Moulin Rougea rahvaanomaisempi tanssimesta. Luotan siihen, että teidät kaikki on pakotettu koulussa pistoolilla uhaten lukemaan Juhani Ahon Rautatie. Ainakaan minulle opettaja ei kertonut, että Juhani Aho kävi Pariisissa tsekkailemassa Moulin Rougen can-can-tanssijoiden sääriä ja alushousuja ynnä muita puolialastomia naisia ja heidän lihaansa. Minulle puhuttiin koulussa vain rautatien ja höyryveturin hämmästelemisestä. Oopperan esittelylehtisestä luin Ahon kuvailua Moulin Rougesta, mikä sopii myös Bal Bullieriin:
"Parit pyörivät toisiinsa puristuneina, miehet ja naiset, rinta rintaa vasten, melkein yhtenä olentona [...] Ilma on lämmin ja kiihkoinen. [...] ja siinä on hajuvesillä höystettyä hikeä [...] niin kuin nousisi savu parhaillaan palavien ihmisellisten intohimojen uunista."
Tämä teksti on Juhani Ahon vuonna 1890 ilmestyneestä romaanista Yksin. Eikö lapset kannattaisi pakottaa lukemaan mieluummin tätä kuin Rautatietä?
Bal Bullieriin on saapunut muuan Ruggero, joka on pankkiirin ystävän poika. Hän on käymässä Pariisissa ja hänelle on suositeltu Bal Bullieria hyvänä illanviettopaikkana. Siellä on myös ylioppilaita, taiteilijoita sekä kolme "grisettea", Georgetta, Gabrielle ja Loletta. He ovat samantyyppisiä nuoria naisia kuin taannoisissa "seduloiksi" kutsuttuissa yökerhoissa viihtyneet kissat. Mitä jos laittaisimme näille henkilöille suomenkieliset sukunimet? Georgetta Tahvanainen, Gabriella Luttinen ja Lolette Mielonen. Tosi-tv-tyrkkyjä, eikö vain? Magda Mäkinen. Pyrkii Taideteollisen korkeakoulun jollekin osastolle? Taideteollisen korkeakoulun tunnuslause on Pro Arte Utili - Hyödyllisen taiteen puolesta. Magda Mäkistä ajatellen se voisi olla Pro Arte Non-utili. Ruggero Pulliainen. Kaveri, joka menestyy bisneksissään ja saa naisia, mutta jolla on aina ongelmia naisten kanssa?
Magda ja Ruggero kohtaavat. He rakastuvat. He laulavat sydämensä riemusta. Lavalle ryntää can-can-tanssijoita helmat korvissa. Kaiken yläpuolella heiluttaa Ranskan lippua vaalea nainen rinnat paljaina. Voittaa kotiolot, tuumin.
Magda jättää pankkiirin ja muuttaa Ruggeron kanssa Nizzaan.
Väliaika.
La Rondinen kolmannessa, viimeisessä näytöksessä ollaan Nizzassa. On kulunut kolmisen kuukautta. Tässä joudun antamaan täydet pisteet kolmannen näytöksen lavasteista ja valaistuksesta. Ne on niin hienot! Lähes koko näyttämön levyiset ylöspäin nousevat portaat, joiden takana on Välimeri. Vaikka merta ei näe, aistii sieltä tulevan valoisuuden ja tuntee ihollaan Välimeren lämmön.
Ruggero ja Magda rakastavat edelleen toisiaan. Näin ainakin voi olettaa. Ruggeron rahat ovat finito, mutta hänen vanhempansa ovat varakkaita ja hän on kirjoittanut äidilleen ja saa äidiltä vastauskirjeen. Äiti hyväksyy Magdan! Magda ei tosin ole kertonut mitään taustastaan. Ja äiti hyväksyy Ruggeron ja Magdan avioliiton. Ruggero ei tosin ole puhunut naimisiin menosta Magdalle. Yhtäkkiä Magdan hermot pettävät. Tai jotain. I don't know. Magda ilmoittaa jättävänsä Ruggeron!!! Siis mieletöntä, mieletöntä touhua!
He ryhtyvät laulamaan vimmatusti loppuaariaa. Ruggero-rassukka on ihan kipeenä. "Etkö käsitä, että tuhoat elämäni? Älä jätä minua!" Ruggero ruikuttaa. "Älä vaivu epätoivoon", Magda laulaa. Ja sitten sadismin huippuna: "Voit muistella minua. Sydämeni jää luoksesi." Ruggero-rassukka viruu tuskan kouristamana.
Minä samaistuin niin kauheasti Ruggeroon. Magda ei edes sanonut, miksi hän Ruggeron jätti. Se oli niin kaamea ohari. Jos joku haluaa oppia jättämään rakastettujaan tosi sadistisesti, kannattaa mennä katsomaan La Rondine. Loppuaarian teksti pitäisi saada paperille, niin että kaikki törkeät jättäjät voisivat opetella sen ulkoa.
Tästä myös näkee, ettei sydämellä ole mitään arvoa. Jos joku sanoo: "Sydämeni jää luoksesi." Hänelle voi vastata: "Ota vain mukaan kaikki sisäelimesi."
Tilitin Magdan ja Ruggeron erosta eräälle naiselle, ja hän kysyi: "Miksi Magda sitten jätti Ruggeron?" Sitä Ruggero ja minä koko ajan mietimme, vastasin.
Mutta voitteko kuvitella? Kolmannen näytöksen ja oopperan päättyessä villahousurouva puhkesi taputtamaan.
Ilta oopperassa 3. jakso: Matka Reimsiin
ilmestyy 9.1. Kerää koko sarja!
En kuvittele yltäväni samankaltaiseen sekoiluun kuin Marxin veljekset Ilta oopperassa -elokuvassa. Olen kuitenkin päättänyt aloittaa oopperassa käymisen, ja aion kertoa teille touhuistani. Suomen Kansallisoopperassa ei ole uusia oopperoita joka viikko, joten oopperajuttujeni määrä jää niin pieniin, että Paavo Arhinmäkikin voisi sen kestää.
Tanssikohtaus Giacomo Puccinin La Rondinessa.
Siis minähän rakastan oopperaa, ajatuksissani. En tietenkään ole käynyt oopperassa juuri lainkaan, koska liput ovat niin kalliita. Olen totaalinen oopperadiletantti. No know how. Joulun alla muistin yksinkertaisen tosiasian: enhän minä maksa ikinä mistään mitään. Olen toimittaja! Soitin Oopperaan, ja he lupasivat minulle lehdistöliput näytöksiin. Voin venytellä siellä ilmaiseksi! Kuunnella ihanaa musiikkia maksamatta äyriäkään! Jos Arhinmäki joskus myöntää minulle kolmenkymmenen tonnin apurahan niin kuin General Njassalle, lupaan ostaa niillä fyrkilla lipun yhteen jalkapallomatsiin.
Tästä aiheutui kuitenkin heti ihan jumalaton stressi. Lippu oli noudettava 20 minuuttia ennen esitystä. Onnistuin mielettömällä hosumisella astumaan sisään oopperatalon Mannerheimintien puoleisesta ovesta 22 minuuttia ennen esityksen alkua.
Ensimmäinen näkymä: punaiseen tyköistuvaan lyhyehköön mekkoon pukeutunut neitonen istuu narikan lähellä penkillä ja vaihtaa korkeakorkoisia mustia kenkiä jalkaansa, jolloin punaisen mekon helma liukuu yhä ylemmäs ihonväristen sukkahousujen verhoamaa hekumallista reittä. Ahaa! Oopperahan ei ehkä ole niinkään tylsää.
Äkkäsin ovien vieressä kaksi lippuluukkua, joiden eteen oli muodostunut jonoa. Toisella luukulla luki: "ennakkoon varatut". Asetuin jonon päähän seisomaan. Kului vajaa kymmenen minuuttia. Sitten aloin lukea luukun tekstiä tarkemmin. Voi v....! Ymmärsin seisovani jossain sellaisessa jonossa, josta käytiin lunastamassa etukäteen tilattuja väliaikadrinkkejä tai jotain vastaavaa.
Kello oli jo ainakin viittätoista vaille. Missä oli oikea lippupiste? Ei havaintoa. Narikkatytöltä sain tietää, että lipputiski on talon toisella puolella, alemmassa kerroksessa. Siellä ei ennakkoon varattujen lippujen kohdalla enää ollut tietenkään jonoa, koska viimeinen noutoaika oli sivuutettu. Lippuani ei kuitenkaan ollut myyty, joten sain sen! Samalla sain tukevan esittelylehtisen.
Oli joulukuun 28. päivä. Kohta esitettäisiin Puccinin La Rondine (Pääskynen). Kysymyksessä ei siis ole Puccini Who, eikä Who the Fucking Puccini, vaan Giacomo Puccini, yksi maailman tunnetuimmista oopperasäveltäjistä, kaveri, joka on säveltänyt mm. La Bohèmen, jossa neljä boheemia sekoilee parhaansa mukaan.
Oli kymmenisen minuuttia näytöksen alkuun. Yritin Oopperan lämpiössä ihmisten keskellä kulkiessani tutkia nopeasti esittelylehtistä, mutta siitä ei tullut kerta kaikkiaan mitään. Paikalla oli liian monta hyvännäköistä naista. Oli mahdotonta lukea. Esittelylehtinen pitäisi saada ennen iltaa.
Suurin osa oopperan kävijöistä on tietenkin elämänsä post-hormonaalista vaihetta kituvia varakkaita ihmisiä, post-hormonaaleja, joiden kohdalla tarvittaisiin kokenut lääkäri selvittämään, kykenevätkö he vielä mielessään ja kehossaan tuntemaan jotain. Tämä ei kuitenkaan ole koko tarina. Oopperassa näyttää käyvän myös nuorempaa lössiä. Yksi nainen oli täydessä, loistavassa goottiasussa. Jos La rondine ja gootti sopivat yhteen, niin eikö kulttuuriministerimme voisi pohtia, sopisiko ooppera myös hänen jalkapallo- ja koripalloinnostuksensa kupeeseen?
Joka tapauksessa näyttää siltä, että näin talven synkimpinä hetkinä hormonaaliset naiset pukeutuvat oopperaan lähtiessään vartaloa mukailevaan, enemmän tai vähemmän lyhyeen, useimmiten villatyyppiseen mekkoon, ohuisiin sukkahousuihin ja hyvin korkeakorkoisiin kenkiin. Se on erittäin viihdyttävä asukokonaisuus, jonka helmaa joudutaan yhtenään nykimään alaspäin. On oikeastaan hyvin kiinnostava, ja kiihottava, yksityiskohta, että miten paljon naisilla kuluu elämässään aikaa helman nykimiseen alaspäin. Silti kenellekään ei tule mieleen hankkia pidempää helmaa!
Jotkuthan saattavat vielä nykyisinkin luulla, että nainen ON nainen. Näinhän ei tietenkään ole. Nainen on olento, joka voi halutessaan LAITTAUTUA naiseksi. Ja jos joku nyt vaikka OLISI nainen, hän voi milloin vain LAITTAUTUA vielä enemmän naiseksi. Ja Ilta oopperassa on erinomainen kimmoke monille naisille laittautua NAISIKSI.
Yhtäkkiä kellon jo kutsuessa sisään katsomoon, havaitsin väkijoukon keskeltä Punamekkoisen Neitosen, jonka korkokenkien pukemista olin ensimmäiseksi seurannut. Hänen kyljessään kulki inhottavan komea, ällöttävän roteva, kaljupäinen miesystävä, joka kaiken kukkuraksi oli pukeutunut parempaan tummaan pukuun kuin minä. Miehellä oli jopa valkoinen kauluspaita. He lähtivät nousemaan ensimmäiselle parvelle vieviä portaita, käsikynkkään, ja punainen mekko kiristyi naisen pyöreän lantion ympärille tuoden esiin alushousujen reunasaumat.
Sanon tässä vaiheessa vain yhden varman asian: oopperoiden esittelylehtisiin on mahdoton syventyä ennen esityksen alkua.
Ilta oopperassa, 2. jakso: La rondine
ilmestyy pian. Kerää koko sarja!
