Walter de Camp

Vietin sunnuntaiaamupaivän Vantaalla eräällä omakotitaloalueella. En nähnyt yhdessäkään omakotitalossa Suomen lippua puolitangossa, vaikka oli suositeltu suruliputtamaan Norjan kauheiden tapahtumien johdosta.

Iltapäivällä palasin kotiin Kallioon. Ilahduin suuresti, kun oman kerrostalon lipputangossa oli Suomen lippu. Sitten lähdin hakemaan ruokaa Pekingistä Aleksis Kiven kadulta. Ylitin Hesarin, Vaasankatu ja tulin Aleksis Kiven kadulle. Kaikkialla oli Suomen liput puolitangossa. Kallio suruliputti.

Illalla lähdin kävelylle keskustaan. Kämpin paljon puhutun kauppakeskuksen kohdalla rupesin katselemaan lipputankoja. Ei, Kämpin tangoissa ei ollut Suomen lippuja. Espalla näin suruliputuksen vain Helsingin kaupungintalossa ja presidentinlinnassa (ja tietenkin Ruotsin suurlähetystössä). Ketään muuta asia ei ollut kiinnostanut pätkääkään. Myöskään Aleksilla ei näkynyt yhtään Suomen lippua. Etelärannassa UPM:n talossa ei ollut suruliputusta. Entä Eteläkanta kymppi? Suruliputettiinko "työnantajien" päämajassa? Ei todellakaan. Senaatintorilla suruliputus oli yliopistolla. Siis yhdessäkään yrittäjien rakennuksessa ei välitetty suruliputtaa!

En ehtinyt käydä katsomassa tilannetta Kaivopuiston ja Eiran kortteleissa. Ehkä joku lukija voi kertoa, miten suuri suru siellä vallitsi.

Kallio suruliputti! Luoja, että olen ylpeä omasta kaupunginosastani.

Koska asun Kalliossa, lähdin innolla katsomaan, miten Dostojevskin Rikos ja rangaistus on onnistuttu sijoittamaan Vaasankadun thaihieromoon ja sen lähiympäristöön.

Ryhmäteatteri on nyt täyttä Kalliota. Näyttämö sijaitsee entisessä elokuvateatterissa Helsinginkadulla. Näytelmä tapahtuu Vaasankadulla, ja suuri osa katsojakunnasta on ulkoisesta olemuksestaan päätellen Kallion kulmien asukkaita, eikä Töölön eläkeläisiä tai Kaivopuiston posliiniperseitä.

Tässä on vähän samanlaista tunnelmaa kuin jossain teatterissa Berliinin Kreuzbergissa tai Neukölnissä. Kulmakuntien henki elää.

Tietenkään tästä ei tulisi mitään, jos itse näytelmä olisi huono, mutta kun se ei ole.

Tuomo Aitta on ohjannut ja dramatisoinut näytelmän, ja kaiketi aika paljon kirjoittanutkin, koska alkuperäisessä Dostojevskin romaanissa tuskin on puhuttu golfvirran kääntymisestä tai poliisikomissarion peräpukamista. Tämä on hänen ensimmäinen ohjauksensa Ryhmäteatterille, ja ensimmäinen mitä olen häneltä nähnyt. Minusta tuli heti Tuomo Aitta -ihailija.

Näytelmä ei ole Kalle Holmberg -tyylistä koheltamista ja huutamista eikä Jouko Turkka -tyylistä tutisemista ja kuolan valuttamista suupielistä eikä siinä ole minkäänlaista kyynisyyttä. Se on melko vähäeleinen ja hyvin tunteisiin käyvä. Hieno ohjaus.

Kaikki näyttelijät hoitavat hommat huippu hyvin, se on ainut mitä heistä voin todeta, koska en ole teatterikriitikko. Lisään kuitenkin, että Ylermi Rajamaan Raskolnikov on niin kipeän pätevä nyhjäke, että varmaan venäläisetkin - jotka ovat kaikki Raskolnikov-asiantuntijoita - nostaisivat hänelle karvalakkiaan.

Ryhmäteatterin Rikos ja rangaistus on ensimmäinen näytelmä pitkään aikaan, jonka esityksessä en ole hetkeksikään pitkästynyt enkä puutunut. Suosittelen lämpimästi.