Viimeisestä blogimerkinnästäni näyttää olevan reilusti yli puoli vuotta. Elämä taisi viedä mennessään enkä sitten enää ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/muistanut kirjoitella tänne. Muutenkin Cityssä on tullut vietettyä todella vähän aikaa parin vuoden takaiseen verrattuna. Käyn täällä kyllä edelleen aina välillä lukemassa blogeja ja vähän keskustelujakin, mutta sisään jaksan kirjautua vain harvoin - saati sitten osallistua keskusteluihin.
Se pieni elämän alku, josta elokuussa kirjoitin, istuu nyt tuossa vieressäni sitterissä ja ihailee lelukaarensa välkkyvää aurinkoa. Poika on kaksi päivää yli kolmen kuukauden ja päivä päivältä ihanampi lapsi. Elokuussa mulla ei ollut mitään hajua vanhemmuudesta, vaikka kuvittelinkin tietäväni jotain. Nämä kolme kuukautta ovat opettaneet hirveän määrän uutta. Äitiyteen ei todellakaan voinut valmistautua millään tavoin - onhan se jotain ihan muuta kuin mikään aiemmin kokemani. Ja valmiiksihan siinä ei varmasti tule koskaan. Jokainen päivä on harjoittelua, uuden roolin opettelua. Vieläkin tuntuu omituiselta, että olen todella jonkun äiti. Tuon pienen suurisilmäisen hymypojan.
Ajatus tästä vastuuden määrästä hirvittää joskus. En tule enää koskaan olemaan vastuussa vain itsestäni sillä tavoin kun olin ennen. Tulen aina olemaan äiti. Se on jotenkin tosi suuri ajatus. Ja on hassua, miten niin luonnollinen ja jokapäiväinen asia kuin vanhemmuus, voi tuntua niin oudolta ja ihmeelliseltä. Että me teimme tuon ihmisen. Että ensin ei ollut mitään ja nyt on tuo hymy, nuo silmät, pehmeä tukka ja täydellinen iho. Että se kaikki on meistä lähtöisin ja että hän on osa meitä, nyt ja aina.
