Cityparin elämää

...mekko päälle, uutta hajuvettä kaulalle ja vappua viettämään. Ei ole sen kummempia suunnitelmia, ja hyvä oikeastaan niin. Mennään vaan muutaman kaverin kanssa pussijuopottelemaan viltin kera jokirantaan. Parhaat illat syntyy yleensä just silloin, kun ei liikoja suunnittele. Ja huomenna piknikille. Sounds nice. Ekaks vaan pitäis saada väännettyä ne tonnikalapasteijat jotka lupasin tehdä huomiseksi. Jaiks, tulee kiirus.

Ihana ilma ulkona. <3 Nyt kun vielä ois joku jonka kanssa kiehnätä ja vehdata, niin elämä olisi melko lailla ihQa. Eikä edes joku, vaan se yks tietty.

Kiwaa vappenia!

Tänään hoidettu työkeikka rassas ennalta jotenkin ihan liikaa. Se piti hoitaa enkuksi ja vaikka ko. kieltä nyt on muutenkin viime aikoina tullut käytettyä aika paljon, jänskäsin kuitenkin melkoisesti tilannetta, jossa jouduin haastattelemaan vierasta ihmistä sitä käyttäen. Oon mä noita keikkoja muutamia ennenkin hoitanut, mutta nyt jostain syystä hermostutti pal-jon. En oo mikään virtuoosi kielissä (paitsi äidinkielessäni ja tuossa fyysisessä, heh heh), mutta sujuuhan se. Ja niin, sujuihan se. Se on vaan aina vaikeeta tehdä muistiinpanoja noissa tilanteissa, kun ei oikein tiedä, millä kielellä niitä rustaisi. Sitten tekee sillä johon käsi ekana taipuu, ja yleensä lopputuloksena onkin melkoista fingelskaa. Pitäis kai kohtapuoliin purkaa ne muistiinpanot kun vielä tajuan niistä jotain - mulle kun käy jo silkassa suomen kielessä niin etten enää hetken päästä tajua lukuisista lyhenteistäni ja muista koukeroista yhtään mitään. Tänäänhän kuitenkin pitäis se juttukin vielä kirjoittaa, huomenna ei ehdi. Huoh. Missä motivaatio?

Mutta wuhuu, olo alkaa vihdoin normalisoitua risteilyn jäljiltä! Ei olekaan kuin vasta kolmas dagen efter käynnissä. Saan sentään nautiskella suht´ normista olotilasta tämän illan ja huomisaamun sekä alkuiltapäivän - sittenhän täytyy juhlia taas, ja kaiketi vielä kaksi päivää, sillä vappupäivän piknik ei tule olemaan selväpäinen. Ja kun siellä maistelee viiniä, tulee sitä sitten maisteltua iltaan/yöhön asti, arvatenkin. Lauantaina ois vielä kaverin synttäripirskeet, mutta ne taitaa olla pakko passata. Ei pää kestä enempiä. Ei niissä krapulan fyysisissä oireissa niinkään mitään, mutta kun nykyisin noi henkiset alkaa olla vähän liian hankalia kestää pidemmän päälle. Etenkin nyt, kun on muutenkin olemassa liian monta surullista asiaa. En halua miettiä S:ää ja M:ää putkitinttaamisen jälkimainingeissa. Jospa siis vapun jälkeen rauhoittuisi pikkujuhannukseen saakka.

Tiedän kolme aihetta joista huomenna tulen avautumaan iloisten aloittelun yhteydessä: John, seksi, mamma ja veli. Oho, siinä olikin jo neljä.

Hitto mikä päivä ollut, niin ihmeen kummallinen ja epätodellinen. Nukuin tosiaan viime "yönä" (ei siihen riittänyt edes yö) enemmän kuin koskaan ikinä ennen, 15 tuntia! Menin iltaysiltä makoilemaan sohvalle johon sitten nukahdin, ja vaikka heräilin ja välillä vietin aikaa omituisessa tokkurassa, vessakäyntiä laskematta nousin vasta tänään keskipäivällä. En ole koskaan ennen nukkunut about kymmentä tuntia enempää, ja silloinkin olen ollut aivan äärettömän väsynyt. Ja nyt tosiaan viisitoista tuntia. Käsittämätöntä, uniongelmaiselle varsinkin. Tavallaan oli kyllä syytäkin, sillä ehdin hommata ihan hyvät univelat parin viikon ajalta. Irkuissa tuli etenkin matkan loppupuolella nukuttua hirmu vähän (ehkä yhteensä yheksän tuntia kolmen yön aikana) ja nyt laivalla unta oli myös törkeän vähän, ja sekin vielä tooodella huonolaatuista.

Maratonunen jälkeen oli niin hiton outo olo että heräsin kunnolla kai vasta neljän aikaan suihkussa. Hiivin siitä sitten keskustaan S:ää tapaamaan ja sieltä vielä bussin kera vanhemmille. Kävin mammalla ja nyt siis istuksin vanhusten alakerrassa kun ne tsuumailee jotain leffaa tuolla. Edelleen on aika kumma fiilis, hyvä ja paha yhtä aikaa. Vaikka haikailen ja kaipailen, on silti varsin mukava olo siitä että tosiaan saan sen yhden ihmisen tänne kolmen viikon päästä. Ei vaan hitto vie jaksais odottaa edes sen vertaa. Hiemanko venailen että pääsen sen kainaloon ja alle ja päälle ja kaikkialle. Ja että saan suudella jotakuta jolla on merkitystä siinä kuuluisassa mielessä ja rutistaa sen lähes hengiltä ja nukkua vähäunisia öitä ja puhua ja olla. Voi olla, etten enää päästä sitä takaisin Irlantiin vaan kahlitsen sen esim. pöydänjalkaan kiinni. Tai itseeni. Helvetti on ehkä jäätymässä, kun Satu tuntee näin. IhQdaa.

Ja aina tulee se `mutta`. Läheinen ihminen, läheisin kaikista tai ainakin läheisimpiä kaikista, on luisumassa pois. Näin sen torstaina ja aistin jotain, josta sitten sanoinkin sille. Kuitenkin uskottelin itselleni aistineeni väärin. Kunnes tänään sitten kuulin muuta, paljon sellaista, josta tajusin olleeni oikeassa. Paljon pahaa. Nyt pelottaa ja surettaa, oon niin vitun huolissani. En halua palata vuoden takaiseen, en todella. Silti tiedän, ettei siinä mun haluamisiani kysellä, eikä kenenkään. Positiivinen ajattelu, toivominen ja uskominen on hyvästä ja auttaa eteenpäin, mutta on se vain niin helvetin rankkaa tajuta, että asiat ovatkin ihan toisin. Melkein oksennan ajatuksesta, että kohta joudun ehkä käymään siellä taas. Ja näkemään tämän tietyn ihmisen sellaisena, jollaisena en halua nähdä. Enteet ovat jo ilmassa, eikä tapahtuvaa ehkä voi pysäyttää.

Tulee vielä toinenkin `mutta`, se koskee mammaa, joka on menettämässä näkönsä. Tai no lähinäkönsä, mutta kuitenkin. Ja on niin murheissaan siitä, murheissaan ja hermostunut. Olen minäkin. Tänään kävin siellä ekaa kertaa niin, että luin hänelle ääneen lehteä. Tuntui oudolta ja niin pahalta. Toki mamma on vanha jo, 85-vuotias, mutta hyväkuntoisuuttaan sen usein unohtaa. Oon vain niin pahoillani. Ensin lähti pappa, nyt sitten näkö, ja vielä kovin äkkiä. - Meitä riisutaan, sanoo mamma ja yrittää olla tyyni ja urhea. Silti tiedän, että se kalvaa ja sattuu. Keskiviikkona on vielä yksi silmälääkäri; toiveet eivät ole kovin korkealla, silti haluan uskoa että jokin vielä auttaisi, edes vähän. Tiedän että pitäisi olla kiitollinen terveydestä ja hyväkuntoisuudesta noin yleensä, mutta näkö, lukeminen, kaikki se, mistä mamma nauttii - ei se helppoa ole.

On sellainen olo, kuin jotenkin jännittäisi koko ajan. Tässä on vähän liikaa kaikkea nyt. Onneksi on joku, johon keskittää ajatuksiaan, se tuo paremman olon. Kunpa aika vaan voisi kulkea eteenpäin pikkasen lujempaa. Sanoinko jo, että odotan sitä yhtä aivan hel-ve-tis-ti?

Juuri sinä hetkenä, kun asiat kaatuvat niskaan, kun vain ahistaa, kun itken elämän epäreiluutta ja ikävää, kun tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan ja kun yritän nukkua lähinnä siksi, ettei olisi koko ajan niin paha olo - juuri silloin saan sen, mitä eniten tarvitsen.

Se John tulee Suomeen kolmen viikon päästä, yhdeksäksi päiväksi. Se varasi lennot eilen illalla, kuulin asiasta erinäisten ongelmien vuoksi vasta äsken. Iloinen? Olen. Onnellinen? Voi kyllä.

Tajuan kaikki realiteetit. Ja tajuan kaikki vaikeudet. Silti mun on pakko katsoa tämä juttu. Pakko sen vuoksi, mitä tunnen. Mitä sitten, vaikkei siitä mitään tulisikaan ja mitä sitten, jos tulevaisuudessa tuntuu vielä pahemmalta kuin viime päivinä...on kuitenkin yritettävä. En halua myöhemmin miettiä, mitä olisi voinut olla. En halua ihmistä, josta joskus laulaa hiljaa mielessään "...kun kuolen, ajattelen sinua" vain siksi, että luovuin aikeesta yrittää. Ja voihan olla, että käy hyvinkin.

Alkoi muuten just jännittää - hyvällä tavalla. :)

Jos fiilis ennen viikonloppua oli ahdistunut, en tiedä, miten kuvata olotilaa nyt. Nieleskelin itkua jo kävelymatkalla juna-asemalta kotiin ja eteisessä aloin sitten vollottaa ihan kunnolla. Ei oikein voinut muuta kuin istahtaa keittiön pöydän ääreen itkemään; tuntui - ja tuntuu - niin vitun pahalta. Osasin odottaa jotain tällaista, mutta elämä on yllätyksiä täynnä - en tajunnut, miten helvetin paha olo todella voi olla. Ja vaikka seassa on ihan puhtaasti juomisen aiheuttamia fiiliksiä, on tähän muitakin syitä kuin pelkät kemialliset faktat. Ahistaa niin paljon että tekisi mieli oksentaa.

Viihdyn hyvin yksinäni, mutta tämä pohjattoman yksinäinen fiilis alkaa olla vähän liikaa. Eikä se edes johdu konkreettisesta yksinolosta, vaan siitä, etten pysty jakamaan tätä tunnetta kenenkään kanssa. Enkä edes lopulta tiedä, haluanko. Sympatia, empatia, hyvää tarkoittavat sanat ja halaukset - ne ehkä lievittävät tunnetta hetken, mutta se palaa aina. Ja ymmärrystä sanan varsinaisessa merkityksessä en löydä koskaan. Been there, done that.

Haluaisin vain palan sitä rauhaa, jota tunsin hetken. Enkä kuitenkaan voi saada sitä. Onneksi on olemassa itku, se vapauttaa vaikkei mitään lopulta muutakaan.

Niin ja juu, oli mulla kiva viikonloppu risteilemässä. Oli hyvä olla hetken aikaa irti kaikesta. Kunpa vain ei ois tarvinnut palata.

Jatketaan tutulla teemalla...

Vuodatin yhdelle kaverilleni fiiliksiäni tätä tiettyä ihmistä kohtaan. Kaveri tietää, etten juuri koskaan retkahda kehenkään kokonaisvaltaisesti. Voivottelin sitä, miksi niin pitää käydä ihmisen kanssa, joka asuu eri maassa. Sitten kaveri esitti kysymyksen: "Voiko olla, että sä tunnet noin osittain juuri siksi, että se asuu siellä?" Eli suomennettuna: Tunnenko näin siksi, että juttu on (lähes) mahdoton? Ihastunko muka täysillä, koska en kaiketi voi saada sitä ihmistä? Retkahdanko, koska tiedän, ettei ahdistumisen ja muiden tuttujen fiilisten vaaraa ole, koska en ehkä ikinä saa mahdollisuutta olla tämän ihmisen kanssa kunnolla?

Hyvä kysymys. Ja uskokaa kun sanon, että pohdin sitä, todella. Siltikään en usko asian olevan noin. Tunnen toisin. On totta, että monen monituista kertaa ihastukseni on vain valunut pois, nopeastikin. Joskus se on tapahtunut ensin ja tuonut sitten mukanaan ahdistumisen, joskus on käynyt päinvastoin. Ja totta on sekin, että kohteen ollessa kaukana on kai helppo kuvitella jotain toisenlaista. Kun ahdistumisen vaaraa ei ole, on helppo uskoa, ettei sitä tulisikaan. Mutta siltikään en usko sen olevan niin. Tämä siksi, että tunnen jotain erilaista, tunsin heti ja se fiilis vain syveni yhteisen ajan myötä. Oli niin helppo olla, helppoa ja seesteistä. En tunne noita tunteita kovinkaan usein. Halusin vain olla, en mennä. Ja jollain tavalla tunsin olevani turvassa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Turvassa miltä? Ehkä itseltäni, ehkä levottomuudelta, tai sitten en miltään. Siinä tunteessa oli kuitenkin jotain poikkeuksellista.

Enkä nyt väitä muutaman päivän tuttavuuden jälkeen silti tietäväni mitään. Toinen kaverini kysyi, enkö muka sitten voisi tämän ihmisen kanssa ahdistua ajan myötä. Mahdoton kysymys, johon en tietenkään voi vastata kattavasti. Ahdistus voisi tulla, se on selvä. Enhän todella voi tietää mitään. Mutta se ero tässä tapauksessa oli, etten aistinut ahdistumisen elementtejä noina päivinä ollenkaan. Vaikea selittää, mutta vaikken muidenkaan kanssa välttämättä heti ole ahdistunut, sen mahdollisuus on kuitenkin jollain tavalla ollut ilmassa. Nyt ei ollut. Ja se teki siitä poikkeuksellista.

Kotiinpaluu- ja erohdistuksesta sekä ikävästä huolimatta kahdesta asiasta olen onnellinen: Siitä, että tapasin tämän ihmisen. Se on todistanut, että voin tuntea näin, edes joskus. Olkoon juttu mahdoton tai mahdollinen, tuli tapahtumaan mitä hyvänsä, en kadu sitä mitä oli. Se vahvisti tietoisuuttani siitä, mitä haluan jos joskus ihmissuhteeseen eksyn. Tiesin, etten tyytyisi vähempään, mutta nyt se fiilis syveni entisestään. Ja sitten toinen, vähäpätöisempi juttu: Sama pätee fyysisyyteen, siis pidemmän päälle. Joidenkin kanssa vain sopii yhteen joka tavalla. Hassua, että parin päivän tuttavuuden jälkeen seksi oli kuin seksiä tunteiden kera, vaikkei niillä tunteilla sitten ollutkaan aikaa syvetä. Jos rakastelu kuvaisi pelkkää tunnetta tapahtuman aikana eikä sillä olisi tekemistä yhdessä vietetyn ajan tai sinänsä rakkauden kanssa, sanoisin, että olen rakastellut kahden ihmisen kanssa; pitkäaikaisen seurustelukumppanin ja tämän ihmisen. Naurakaa jos naurattaa, mutta minä koin sen, ette te.

Nukuin viime yön sikeästi, unia näkemättä. Se on kovin epätyypillistä mulle. Varmaankin lähes viikon vähäunisuus painoi. Heräsin kahdentoista jälkeen ja aloin sitten kirjoittaa yhtä juttua. Oli aika vaikeaa. On aina hankala kirjoittaa lehtitekstiä tauon jälkeen, ja nyt hommaa vaikeutti sekin, että mieli vaeltaa koko ajan jossain ihan muualla.

Niin joo. En mä ole viime päivinä puhunut ulkomaille muuttamisesta sen miehen takia. Sitä oon suunnitellut jo aika pitkään. En edes tiedä, minne menisin, mutta jonnekin pois kuitenkin. Ajan mittaan on alkanut tuntua yhä enemmän siltä että on päästävä pois. Levottomuus kasvaa ja kasvaa. Ellen lähde, joudun kohta varmaan popsimaan jotain ahdistuslääkkeitä.

Kyllä mä yhä yritän lukea pääsykokeisiin, mutta motivaatio valuu nolliin jatkuvasti. En varmaankaan opiskele ens syksynä. Tää kämppä mulla on syys-lokakuun vaihteeseen. Sitten...ei mitään. En aio etsiä uutta. Taitaa olla siis aika lähteä, syksyllä. En tiedä, voinko tuntea rauhaa muuallakaan, mutta on yritettävä.

Kolmas merkintä tänään, oletan. No olkoon. Tunnelma ei ole enää niin ahdistunut, nyt lähinnä vain alavireinen ja kaipaava. Ollapa jossain jonkun kanssa. Missä - sillä ei väliä, kenen kanssa - tiedän täydellisen sille paikalle.

Kun tunnet täysillä, ainakin tiedät eläväsi. Siinä tapauksessa omasta elollisuudestani ei ole koskaan ollut epäilystäkään.

Sanonpa vain, että harvoin sitä kokee niin nopeasti sellaisia henkisiä ja fyysisiä täyttymyksiä.

Hei tyypit, kyllä mä sittenkin lähden risteilemään. Tajusin, että on paljon parempi tyhjentää päätään kivojen ihmisten parissa kuin ahdistua yksin kotona. Pientä reissua mä tähän väliin kaipaankin, kun kotiinpaluuahdistus on vähän liian vaikea kestää. Olin ja olen kyllä yllättynyt ja otettukin, miten paljon ihmiset ovat toivoneet etten peruisi risteilyä... Mulle on soitettu, tekstattu, pikaviestitetty ja laitettu sähköpostiakin. On todella lämmittänyt mieltä huomata, etten ole yhdentekevä, vaan musta ilmeisesti tykätään. :) Voin sanoa, että tunne on molemminpuolinen. Hämmentävää, miten hyviä tuttuja, kavereita ja ystäviä olen saanut täältä niin lyhyessä ajassa. Aitoa ystävyyttä, sitäpä sitä... *liikuttuu vähän*

Joo, Suomessa siis ollaan taas. Tänään on ollut jokseenkin turta olo, siis sen perusahistuksen lisäksi. Tuntuu kuin olisin ollut poissa paljon kauemmin kuin kymmenen päivää. Ja on jotenkin vaikea tajuta, että tosiaan olen täällä taas, kotona. Pienessä ajassa ehti tapahtua niin paljon. Suomi tuntuu oudolta, ja jotenkin myös väärältä. Harhailtuani aamuyöllä halki pimeän Dublinin O´Connell Streetin bussipysäkille mun piti oikeastaan pakottaa itseni astumaan siihen bussiin, joka suuntasi lentokentälle. Kentällä iski lähes pakokauhu, olisin vain halunnut lähteä pois, jonnekin muualle. Tiesin selvästi, että ahdistus karisisi heti, jos vain kääntyisin pois. Sitä en tehnyt, vaan astuin muiden mukana lentokoneeseen. Vesi tuli silmiin useammin kuin kerran, mutta liian monien unettomien öiden aiheuttama sumuinen olo ei antanut periksi varsinaiselle itkulle.

Mikä onni, että mulla oli kaveri täällä odottamassa kun vihdoin viiden jälkeen sain kammettua itseni sisälle kotiovesta. Kuulumisten vaihtaminen, asioiden purkaminen ja myös nauru kohensivat oloa. Nyt sen sijaan kaikki tuntuu taas jokseenkin laimealta. Oikeasti jo odotan sitä risteilyä. Pään tyhjentäminen, tilanteen nollaaminen, känniavautuminen ja muu sellainen on nyt oikein tervetullutta. Perjantaina nähdään.

Terveisia Dublinista, saavuin tanne hetki sitten. Otin keskustan hostellin dormihuoneesta sangyn ens yoksi. Huone on ihan jees, siisti ja sita rataa. Sitten tulin nettikahvilaan selvittelemaan huomisia yhteyksia lentokentalle. Nayttaa silta etta taytyy lahtea jo 5.15 starttaavalla bussilla jotta ehdin ajoissa kentalle. No, mitapa tuosta. Lahto vituttaa ja ahdistaa joka tapauksessa ihan jarjettomasti, joten aikanen lahtoaika on pienta.

Tanaan kun lahdin Corkista iltapaivalla, itkin bussissa. Siihen asti sain jotenkin hillittya itseni, mutta sitten vollotin ihan avoimesti. Istuin bussin takaosassa mutta muita ihmisia oli sen verran lahella etta kylla ne sen ainakin kuuli jos eivat nahneet. Mutta mitapa siita. Sitten soitin pari itkunsekaista puhelua ja sain osakseni lohduttavia sanoja, jotka eivat paljon auttaneet, mutta ehka vahan kuitenkin. Loppumatka vuoroin vetistelin, vuoroin nuokuin. Ja yritin myos syoda jotain, mutta huonolla menestyksella: alas meni suklaakeksi, omena ja muutama pahkina.

Tiedan etta oon tahankin blogiini monta kertaa hehkuttanut sita, etta olen ollut niin ja niin ihastunut johonkuhun. Ja tiedan etta hehkutin sita myos viime Irlannin reissulla. Mutta en ma nain ihastunut ole ollut sitten sen jalkeen, kun 17-vuotiaana aloin hengata exan kanssa. Mulle kavi se kliseinen juttu, etta alkoi tuntua kuin olisin tuntenut taman ihmisen jo pitkaan, vaikka oikeesti tavattiin vasta viime perjantaina. Ja viela toinenkin kliseinen juttu: Sen seurassa oli niin mielettoman helppo olla. Ma en ole aina kovinkaan hyva uusien ihmisten kanssa, siis sikali, etta tuntisin oloni ihan luontevaksi. Nyt kuitenkin tunsin niin 100 prosenttisesti. Myoskaan ma en kovinkaan usein retkahda ihmisiin talla tavalla, silla kuten sanottu, viimeksi on tuntunut talta vuosia sitten. Mua ei ahdistanut tippaakaan jatkuva laheisyys ja muu sellainen, ja se on paljon se, itseni tuntien.

Parasta (ja tassa tapauksessa myos pahinta) kuitenkin on se, ettei tunne ole yksipuolinen, vaan toinen osapuoli oli ja on ihan taysin samoilla linjoilla. Siksipa vietettiinkin yhdessa viimeiset kolme yota, ja paivia kanssa, siis niilta osin, kun se ei ollut toissa. Nain sen perjantaina, lauantaina, sunnuntaina, maanantaina ja tanaan. Pari yota meni silleen etta vain juteltiin (siis sen fyysisen laheisyyden lisaksi). Kumpikin oli valilla ihan mielettoman vasynyt mutta valvottiin vakisin jottei vaha yhteinen aika menisi tiedottomassa tilassa. En ma ole kokenut vastaavaa tosiaankaan aikoihin, jos koskaan. Se asuu Corkin ulkopuolella joten hengailtiin yot mun hostellihuoneessa - se oli helpompi niin, koska majailin keskustassa. Se ei ois ollut sallittua, koska huone oli yhdelle, mutta jostain syysta hostellin henkilokunta ei puuttunut asiaan kertaakaan vaikka ne kylla tajusivat, ettei se ihminen ollut hostellin kirjoilla. Ne vaan hymyilivat meille. Ja me hymyiltiin itsellemme, aina silloin, kun ei ahdistuttu mun lahenevasta lahdostani.

Ja nyt tosiaan ahdistaa, paljon, hirveesti. Ma todella harvoin ihastun kehenkaan "kunnolla", ja talleen kokonaisvaltaisesti viela harvemmin. Sitten kun se tapahtuu, kohde on irlantilainen. Elama on niin epareilua. En nyt sitten tieda, mita tapahtuu. Tuo ihminen ois kovasti tulossa Suomeen ens kuussa tai kesakuussa, ja tietysti ma sen luokseni otan. Jarki sanoo ettei pitais jatkaa, koska kyllahan ma realiteetit tajuan. Mutta oonko ma koskaan kuunnellut jarkeani? En.

Sen vaan sanon, etten edes muista, millon olisin viimeksi itkenyt kenenkaan miehen vuoksi. Nyt itkin - ja paljon - ikavasta miesta kohtaan, jonka ehdin tuntea nelja paivaa. Ja tulen viela itkemaankin.

Edit: Niin joo, enpa tieda, jaako city-risteily valiin. Mahdollisesti. Ei oikein ole fiilista tan kaiken jalkeen.