Aakkostelu on vähän jumittanut, mutta jatkuu nyt:
T = tunteikkuus
Olen monesti pohtinut, että olisi varmaan helpompaa olla vähän vähemmän tunteva ihminen. Mutta yhtä monta kertaa olen todennut, että siten jäisin myös paitsi paljosta. Se, että reagoi tuntein lähes kaikkeen ja kaikkiin, ottaa paljon, mutta antaa myös. Ja lopulta kai mieluummin kuitenkin olen tällainen syvästi ja vivaihteikkaasti tunteva, kuin tasaisempi tallaaja. Tai no, mistäs minä tiedän, kun olen aina tällainen ollut.
Tunteikkuuteeni kuuluu myös se usein ikäväkin puoli, että tunnetilat vaihtuvat nopeasti. Yhden päivän aikana voin helposti liidellä korkeuksissa, ryömiä rapakossa ja kaikkea siltä väliltä. Tulistun hetkessä, mutta lepyn myös. Ihastun ja sitten vihastun - tai päinvastoin. Itku voi muuttua nauruksi ja nauru itkuksi. Ja niin edelleen. Sinänsä pienetkin asiat voivat joskus saada tunne-elämäni pois tolaltaan.
Usein ihmisiltä kysytään, oletko järki- vai tunneihminen. Usein myös sanotaan, ettei asiaa voi sillä tavalla jaotella. Mielestäni kyllä voi. Ja minä ainakin lukeudun tunneihmisiin. Vastoin järkeni ääntä voin toimia helpostikin, mutta tunteita tulee harvemmin vastustettua. Jos joku tuntuu pahalta tai ahdistaa, en voi tehdä sitä. Jos taas joku tuntuu hyvältä, useimmiten teen sen piittamatta järkisyistä tai ympäröivistä odotuksista ja normeista. Tämä ei toki tarkoita sitä, ettenkö pyrkisi huomioimaan myös muiden ihmisten tunteita. Pyrin, mutta en silti sivuuta omiani. Se aiheuttaisi vain mieletöntä ahdistusta.
Tiedättekö mikä on absurdia? Se, että tunteikkuuteni on joskus nähty tunteettomuutena. Näin on käynyt lähinnä tilanteissa, joissa olen vain rehellisesti seurannut tunteitani - niitä nopeasti muuttuviakin.