Cityparin elämää

Cityn kautta alkunsa saaneen parisuhteen ja sittemmin uusperheen arkea.

Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2008.
Edellinen

Tyhjää täynnä  6

Vois pukeutua. Oon taas muutaman tunnin huvittanut naapureita kekkaloimalla pikkuhoususillani täällä. Mutta minkäs teet, kun tuolla loskapaskassa rämpiessä housut kastuu hetkessä, eikä koko ajan viitti olla vaihtamassa vaatteita. Pikkuhiljaa vois nyt kuitenkin alkaa tehdä lähtöä yhdistetylle lenkki- ja kauppareissulle.

Ai niin. Kaupalla on Alko ja Alkossa punkku. Hitsi että himottaa.



"Jos vielä juoksis tota kautta..."  14

Kerrankin sain vastustettua tuota ajatusta. Olin siis äsken juoksentelemassa, ja ekaan tuommoiseen ehdotukseen vastasin itselleni kyllä, mutta toisen kohdalla kieltäydyin. Alan aina ehdotella itselleni tuollaisia jos juoksu sujuu edes kohtalaisesti. Jos toteuttaisin jokaisen päähänpiston, olisin joka lenkin jälkeen puolikuollut. Nytkin taas jo pidensin alunperin suunnittelemaani lenkkiä, ja toinen pidennys olisi johtanut vain pääkipuun ja jalkajumitukseen. Kyllä vajaa tunti riitti tällä kertaa, kun kumminkin päivällä tuli jo lenkkeiltyä kävelten jonkin verran.

Mutta oi, kyllä juokseminen taas selvitti päätä ja muitakin osia. Oli ihmeen levoton olo koko päivän, mutta nyt se on poissa, tai ainakin lieveni huomattavasti. Piti vain nähtävästi juosta karkuun siltä.


Torstai on töitä täynnä  5

Tärisin kylmästä koko yön. Ei ollut kivaa, ei. Yritin kietoutua peittoihin ja itseeni, muttei lämpö pysynyt siltikään. Näin sekavia ja ihmeellisiä unia. Aamulla oksetti ja heikotti. Söin teelusikallisen hunajaa ensihätään, mutta se vain pahensi oloa. Sitten vetäisin pari appelsiinia, yritin hoitaa työasioita, ja niissä epäonnistuttuani menin takaisin nukkumaan reiluksi tunniksi. Herätessä olo oli parempi. Mittavan soitteluputken jälkeen sain jopa yhden asiantuntijan kiinni ja pääsin kirjoittamaan jutun loppuun. Eilen oli kyllä virallinen deadline, mutta minkäs teet, kun ei saa kommentteja keltään. Onneksi se on nyt valmis. Samantien kyllä tuli uusi keikka, mutta vasta lauantaiksi. Alunperin suunnittelin laiskottelevani loppuviikon, sillä maanantaina alkaa mahtikiire, mutta eipä tuo yksi keikka hirveästi työllistä. (Tosin eihän se ole edes ainoa homma; lupasinhan rustata uuden paripalstaisen, prkl.)

Sellainen torstai ollut tähän mennessä. Kohta pitäisi pukea ja suunnata sitten toimitukseen eilisen keikan kuvatekstejä sorvaamaan. Näenköhän tänäänkään ketään tuttua? Erakkokausi on pitänyt mut melko epäsosiaalisena jo aika pitkään. Tosin ovathan työkiireetkin vaikuttaneet siihen. No, ainakin on ollut aikaa keskittyä elämää tärkeämpiin asioihin, kuten ruokavalion uusimiseen. Vähä-/hyvähiilarinen sellainen on lähtenyt hyvin käyntiin: En ole viikkoon syönyt leipää, pastaa, riisiä tai mitään vastaavaa. Itse asiassa muut kuin hedelmistä ja vihanneksista saadut hiilarit olisivat todella vähissä ilman sitä sunnuntaista sadan gramman karkkipahetta. Ehkä saan senkin joskus kompensoitua.



Monsteripäivä  5

Tää on taas näitä päiviä, kun peilistä katsoo monsteri. Vaatteet eivät istu, tukka on jatkuvasti huonosti, naamasta nyt puhumattakaan. Miten voikin näyttää niin erilaiselta päivästä riippuen, ainakin omasta mielestään? Eikä tällainen ole helppoa kanssaihmisillekään. Sillä jos tuskailen ääneen "Kato nyt, miten järkyttävältä mä tänään näytän", on siihen olemassa vain kaksi väärää vastausta:

1. "Niinpä muuten näytätkin." <-- Eikä! Näytän siis kammotukselta muidenkin silmissä.

2. "No etkä näytä, sähän näytät ihan itseltäsi." <-- Kiitti vaan! Oon siis aina yhtä kamalan näköinen.

Jälkimmäinen vastaus on se, johon itse usein sorrun, kun kavereilla on vastaava ongelma. Ja juu, koettu on, ettei siitä hyvää seuraa. Monsteripäivää kärsivä kun ei käsitä, että yleensä se monsterius on oman pään sisällä eikä tosiaankaan muiden silmissä näytä yhtään sen kummemmalta kuin tavallisestikaan. Vaikka nytkin tämän tavallaan tiedostan, ei se omaan olotilaan vaikuta millään tavalla.

*Lähtee jatkamaan rumailua*



"Mä voisin ehkä rakastaa sua"  7

^Noin sanoi lapsuudenystäväni mulle äsken. Joo, minäkin häntä. <3

Vanhat ystävät ovat kyllä niin parhautta. Juttelin siis äsken mesessä ulkomailla vaihdossa olevan kaverini kanssa, ja tekipä taas hyvää. Se ihminen on monta kertaa saanut mut raivon partaalle, mutta silti meidän välillä on ihan älytön yhteisymmärrys. Ja oikeastaanhan nämä seikat liittyvät toisiinsa aika vahvastikin, sillä usein siinä ärsyttävät just sellaiset seikat, jotka tunnistan itsessänikin. Se on pirun omapäinen, oikukas, kiivas ja piikikäs - aivan niin kuin minäkin. Mutta jakaa myös niin hyvin omat tunnetilani. Tuli taas tunnustettua toinen toisellemme kaikki alhaisimmatkin tunteemme, joita en kyllä kehtaisi paljastaa monellekaan tässä maailmassa. Sille vaan on niin helppo kertoa, kun se tajuaa just, mitä tarkoitan ja omaapa vielä itse ihan samoja fiiliksiä.

Tällä kertaa repeilin näille (mutta allekirjoitin myös):

* "Ei tää johdu susta, tää johtuu musta ja mun menneisyydestä = Tottakai tää johtuu susta, jos sussa ei ois vikaa ni me pantais jo"

* "Vähän se vihlaisi, koska tietty sitä haluais olla toiselle korvaamaton ja ylittämätön --- koska senhän pitäis kaivata mua ja ripotella tuhkaa ylleen ja pukeutua mustaan ainaki viis vuotta."

On se vaan ihQ. Helvetin hankala kyllä, mutta sehän se vahvin meitä yhdistävä piirre on. ;)


Helvetti on varmaan jäätymässä  4

Satulla nimittäin on työstressi. Minä, saamattomuuden ja laiskuuden perikuva olen siis todellakin stressaantunut töistäni (ja vähän myös avoimen opinnoista). Ennenkuulumatonta! Oma vika tosin. Miksi pitää haalia itselleen hommia yli tarpeen ja suorituskyvyn? Taaskin olin vakaasti päättänyt, etten ota tälle viikolle enää yhtään juttukeikkaa, mutta kun lehdestä aamulla soitettiin, vastasin empimättä "joo". Siksikö, että olen liian kiltti kieltäytyäkseni? Ehei, vaan siksi, että suhtaudun vähän liian intohimoisesti tähän työhön. En osaa sanoa "ei", kun saan rahaa siitä mitä eniten tykkään tehdä. Sitten ajaudun stressaamaan ja panikoimaan - hölömöä.

Ja ensi maanantaina käynnistyvä pariviikkoinen putki vasta hölmöä onkin. Sitten tuuraan kokopäiväisesti yhtä toimittajaa JA teen silti friikkuluontoisesti juttuja liitteeseen. Mielenkiintoista nähdä, miten sen hoidan, kun kerran päivät olen töissä alkuiltaan asti, ja sen työajan ulkopuolella pitäisi hoitaa vielä nuo friikkuilut. Nytkin jo tuntuu aika loppuvan kesken, ja tulossa on siis vielä kaksinverroin pahempi tilanne. No, eipä mua tähän kukaan muu käskenyt kuin minä itse. Jos siis sairastun verenpainetautiin tai kupsahdan sydäriin, niin itseäni saan syyttää. Haudassa on sitten aikaa pohtia, oliko se sen arvoista.

^Havaitsen edellisessä ehkä pientä liioittelua. Todellisuudessa taitaapi käydä ihan vain niin, että työt hoituvat, mutta opinnot jäävät hetkeksi sivummalle.

Oikeastaan olisi kai hyvä, jos kerran hommat menisivät reisille liiallisen haalimisen seurauksena. Siten ehkä oppisin jotain - tai ehkä en.


Aakkostelua, osa 20  8

Aakkostelu on vähän jumittanut, mutta jatkuu nyt:

T = tunteikkuus

Olen monesti pohtinut, että olisi varmaan helpompaa olla vähän vähemmän tunteva ihminen. Mutta yhtä monta kertaa olen todennut, että siten jäisin myös paitsi paljosta. Se, että reagoi tuntein lähes kaikkeen ja kaikkiin, ottaa paljon, mutta antaa myös. Ja lopulta kai mieluummin kuitenkin olen tällainen syvästi ja vivaihteikkaasti tunteva, kuin tasaisempi tallaaja. Tai no, mistäs minä tiedän, kun olen aina tällainen ollut.

Tunteikkuuteeni kuuluu myös se usein ikäväkin puoli, että tunnetilat vaihtuvat nopeasti. Yhden päivän aikana voin helposti liidellä korkeuksissa, ryömiä rapakossa ja kaikkea siltä väliltä. Tulistun hetkessä, mutta lepyn myös. Ihastun ja sitten vihastun - tai päinvastoin. Itku voi muuttua nauruksi ja nauru itkuksi. Ja niin edelleen. Sinänsä pienetkin asiat voivat joskus saada tunne-elämäni pois tolaltaan.

Usein ihmisiltä kysytään, oletko järki- vai tunneihminen. Usein myös sanotaan, ettei asiaa voi sillä tavalla jaotella. Mielestäni kyllä voi. Ja minä ainakin lukeudun tunneihmisiin. Vastoin järkeni ääntä voin toimia helpostikin, mutta tunteita tulee harvemmin vastustettua. Jos joku tuntuu pahalta tai ahdistaa, en voi tehdä sitä. Jos taas joku tuntuu hyvältä, useimmiten teen sen piittamatta järkisyistä tai ympäröivistä odotuksista ja normeista. Tämä ei toki tarkoita sitä, ettenkö pyrkisi huomioimaan myös muiden ihmisten tunteita. Pyrin, mutta en silti sivuuta omiani. Se aiheuttaisi vain mieletöntä ahdistusta.

Tiedättekö mikä on absurdia? Se, että tunteikkuuteni on joskus nähty tunteettomuutena. Näin on käynyt lähinnä tilanteissa, joissa olen vain rehellisesti seurannut tunteitani - niitä nopeasti muuttuviakin.

Edellinen