Cityparin elämää

Mäkin tahtoisin vielä viisi-kuusikymppisenä olla parisuhteessa, jossa rakkauselämä ja seksuaalinen vetovoima pelaa vielä yli 35 yhteisen vuoden jälkeen siinä määrin, että päädytään rakastelemaan muun muassa Kuubassa Karibianmeren rannalla. <3

Kävin tänään taas jutustelemassa terapeutin sohvalla (juu, mulla on ikioma terapeutti, voitte siis leimata minut hulluksi <3). Oli ihan hyvä keskustelu, vaikka käytiinkin läpi varsin tuskallisia asioita. Kun mä istuin siellä kahvimuki kädessäni odottamassa, että terapeuttini lopettaisi puhelinkeskustelunsa ja keskittyisi minuun, olo oli jokseenkin huono ja jännittynyt. Tuntui siltä, etten voi puhua siitä asiasta. Etten uskalla, etten pysty, että jos sanon sen ääneen, se muuttuu jollain tapaa todellisemmaksi.

Mutta sitten kuitenkin, kun pääsin alkuun, oli puhuminen helpottavaa. Puhuminen jollekulle sellaiselle, johon mulla ei ole henkilökohtaista ihmissuhdetta, joka ei tunne mua muutoin kuin työnsä kautta, ja joka ei tunnetasolla koe olevansa millään tapaa vastuussa musta. Sain vain puhtaasti kertoa kaiken, sain kuuntelevan korvan, sain jonkun, jonka kanssa pohtia asiaa ilman ylenpalttista jeesustelua ja tuputtavia neuvoja "minun parhaakseni".

En mä sano, että siinä huoneessa, niillä sohvilla, suuria ratkaisuja tai päätöksiä olisi tehty. Eihän tuo kyseinen asia siitä miksikään muutu, että siitä puhuu. Mutta joskus silkka puhuminen, asioiden läpikäyminen sen sijaan, että niitä pyörittelee yksin mielessään, yksinkertaisesti helpottaa oloa - sittenkin, vaikkei puhuminen mihinkään tulokseen johtaisikaan. Oli myös hyvä kuulla toisen, vieraan aikuisen suusta niitä asioita, joita olin itse itselleni hokenut. Ikään kuin ei olisi ollut niin yksin, olkoonkin että kyseessä on terapeutti-asiakassuhde.

Eipä tässä blogimerkinnässä kai sen suurempaa sanomaa ole. Olipahan vain hyvä keskustelu ihmisen kanssa, joka tuntui ymmärtävän tunteitani ilman tarvetta tuputtaa liiaksi omia ratkaisumallejaan.

Sain lisäinfoa pääsykokeista: olin saanut 84 pistettä sadasta. Eli meni se sit aika hyvin. :) Yks tehtävä meni vähän mönkään, joten muista neljästä osiosta onkin sitten täytynyt tulla melkein täydet. Saan lisäpalautetta sitten tammikuussa kun opiskelu alkaa, mut myönnetään, että on se nyt ihan kiva olla pääsykoeparhaimmistossa, vaikkei sillä sinänsä nyt niin väliä olekaan. :)

Musta tulee opiskelija tammikuussa. Pääsin hakemaani kouluun. Kaikkiaan hakijoita oli yli 600, joista sitten karsiutui osa pois aluksi todistusten, sitten etukäteistehtävän ja lopulta pääsykokeen perusteella. Pääsykokeeseen lukeutuivat referaatti, uutistehtävä, ajankohtais- ja yleistietotehtävä, ryhmätehtävä (väittely) sekä yksilöhaastattelu. Jotka siis läpäisin.

Koulu on ammattikorkea, ja modimediajournalismia lähden opiskelemaan. Hyvillä mielin - pelkkä freelancerina kuljeskelu alkoikin jo vähän junnata paikallaan. Ja opiskelussa on se hyvä puoli, että lehtitöitä voi freelancerina jatkaa sen ohessakin.

Ehkä mä siis jopa valmistun joskus ja pääsen "oikeisiin" töihin. Tosin moni tällä alalla ja alan ulkopuolella on todennut, ettei toimittaja tee päivääkään oikeita töitä. No, kyllä mä mielelläni leikinkin.

Ja mikä parasta, nyt on mainio aika opiskella, kun työmarkkinoilla on melko kuollutta.

Öiseen aikaan on hyvä olla yksin.
Öiseen aikaan on hienoa olla hiljaa.
Öiseen aikaan on vapaus lukea.
Öiseen aikaan on rauha ajatella.

Vaan mitä jos ei halua ajatella? Mitä jos ajateltava asia silti hengittää niskaan, huutaa ajattelemaan? Mitä jos tietää, ettei se katoa mihinkään, vaikka kuinka yrittäisi teeskennellä, ettei sitä ole olemassa?

Annan niiden tulla hiljaa, ajatusten. Joka päivä vähän lisää. Ettei sattuisi niin paljon kerralla.

Ja tietenkin vain huijaan, itseäni.

Ei saa unta kun liskot kiusaa. Vajaan tunnin verran yritin mut eipä tullut mitään. Eikä yhtään auta, että jostain itselleni tuntemattomasta syystä mulla soi jatkuvasti päässä Back Street Boysin `Back Street Back`. Onko ihmispolon kärsimyksillä mitään rajaa? Ja aamulla pitäisi herätä kampaajalle - no, ehkä sen tuolissa voi salaa vähän nuokkua.

Pystyisinköhän nukkumaan jos olisi kainalo tarjolla? Enpä tiedä, mutta ainakin siinä olis mukavampi olla liskoja paossa. Kainalo kuitenkin saapuu vasta kymmenen päivän päästä. :/

*Yrittää kiristää Nukku-Matilta unihiekkaa, edes ripauksen.*