Cityparin elämää

Eilinen oli melko hirveä päivä. Edellisyönä nukuttiin ehkä reilu tunti, muu aika puhuttiin ja oltiin lähellä. Sitten tuli paljon pelätty aamu ja lähtö Tamperetta kohti. Mentiin junalla, tunnelma oli aika hiljainen. John sanoi että siitä oksettaa, ja tiesin mitä se tarkoitti kun matkattiin taksilla juna-asemalta lentokentälle. Kyyneleet tulvi silmiin ihan jatkuvasti, mutta enimmät niistä sain jotenkin hillittyä kentälle asti. Sitten en enää. Matkatavaratsekkauksen jälkeen istuttiin kentän edessä ulkona vetistelemässä. Puhuttiin vähän ja John vannotti mua lupaamaan pari asiaa meidän suhteen. Lupasin. Kello kävi ja vaikka ensin oli aikaa vartti, muuttui se kohta viisiminuuttiseksi ja sitten se valuikin loppuun. Saatoin Johnin vielä sisälle, mutten jäänyt katselemaan kun se meni pois. Kävelin suoraan ulos kentältä ja tieltä, vastapäiselle pellolle kiven päälle itkemään. Kun sain koottua itseni, menin takaisin seuraamaan koneen lähtöä. Tuskan maksimointia.

Ilta kavereiden kanssa Tampereella oli sinänsä hyväksi, ettei tarvinnut olla yksin. Ja kyllähän ne monta siideriäkin puudutusaineen tehtävää hoiti. Silti fiilis ei suorastaan kohonnut kattoon missään vaiheessa. Baarista takaisin tullessa lähinnä vain itketti, ja istuinkin tovin yksin ulkona ikävöimässä ennen kuin kömmin nukkumaan.

Tänään olo on ollut hiukan parempi, krapula-ahdistuksesta huolimatta. Kyllähän mun ajatukset on koko ajan siinä ihmisessä, mutta ainakaan en ole itkenyt kauheasti. Tosin yritän välttää miettimästä liikaa ja ainakin kuuntelemasta tiettyä musiikkia. Surullinen olen kyllä, mutta onnellinen myös - pakko olla, kun olen tavannut ihmisen joka saa tuntemaan näin. Ja oloa helpottaa myös se, ettei mun tarvitse miettiä, mitä toinen tuntee ja näenkö sitä enää ja haluaako se mut tästä välimatkasta huolimatta. Ilmeisesti se haluaa. Se haluaa tulla tänne pian taas, se haluaa olla mun kanssa syksyllä kun menen Irlantiin, ja se haluaa palata mun kanssa Suomeen jos kaikki vain sujuu, ja jos mä haluan tulla takaisin.
Joo, joo, pitkälle ajateltu, mutta tilanne on hiukkasen poikkeuksellisempi kuin normisuhteessa, ja lopulta musta kuitenkin tuntuu hyvältä se, että se ajattelee tuollaisia asioita. Kai se kertoo jotain.

Kai sekin kertoo, että se on tulossa tänne taas reilun kolmen viikon päästä, juhannuksen jälkeisenä maanantaina. Varasi lennon tänään. Puhun lennosta yksikössä, koska sillä on vain tulolippu. Ei se nyt koko kesäksi jää, mutta kenties kolmeksi viikoksi tai jotain.
Pääsen taas laskemaan päiviä.

Irlantilainen pakkaa tavaroitaan. Musta tuntuu että kuolen ajatukseen huomisesta. Enkä ole ainut. Jo tiistaiaamuna toi yks vetisteli asian vuoksi ja mä sitten perässä samana iltana. Viime yönä tuleva jäähyväisten jättö nousi pintaan taas ja puhuttiin asioita halki. J tulee tänne taas heinäkuun alussa, pariksi viikoksi kai. Huominen tuo tullessaan pienen kuoleman, mutta on hyvä tietää ettei se ole lopullista.
Silti valehtelisin jos väittäisin että olo on millään muotoa helppo. Äsken vierähti kolmetuntinen sohvalla eroahdistuksen vallassa. En tiedä, kumpi itki enemmän, kaiketi tuo vihreän saaren asukas.

Kolahtanut on ja kovaa. Tää on niin kliseistä, mutta tuo on kaikkea mitä oon halunnut. Sen kanssa voi puhua mistä vaan, nauraa samoille asioille, piikitellä, saada ja antaa loputonta läheisyyttä, ja sitten sen kanssa on vielä mielettömän kiihkeetäkin - siis niin sanotusti kaikki samassa paketissa. Ja tiedän, että tää on niin molemminpuolista kuin olla ja voi. Ennen eilistä J jostain syystä kuvitteli että mä säikähtäisin jos se kertoisi, mitä oikeasti tuntee. No, en säikähtänyt. Jaan sen fiilikset ihan täysin. Ei oo koskaan tuntunut tältä.

Ja nyt se pakkaa kamojaan. Jäähyväisten jättö on jo alkanut ja jatkuu tänään, ens yönä ja huomenna. Mietinpä vain, mihin meen itkemään sitten kun se tosiaan lähtee ja mä jään.

Muutama viikko ei ole paljon, tiedän. Mutta nyt se vaan tuntuu loputtomalta. Tavallaan se onkin. Silti en voi muuta kuin odottaa, ei oo vaihtoehtoja.

John ajaa partaansa ja ite just mietin, että pitäis ehkä pukeutua kohta. Tää päivä ehti kolmeen ennen kuin päästiin edes sängystä ylös ja sen jälkeen makoiltiin soffalla tähän asti. Nyt ois suunnitelmissa suihku, kävelylenkki ja illalla ruokailu hyvässä ravintolassa.

Tää on nyt viides päivä tuon irkun kanssa. Keskiviikkona vain harrastettiin haureutta, nukuttiin vähän ja käytiin illalla muutamalla jokilaivoilla ja Edisonissa ja Castlessa. Torstaina mentiin Naantaliin ja vierailtiin myös Aboa Vetuksessa, illalla oltiin leffassa. Perjantaina käytiin Ruissalon luontopoluilla ja Turun linnassa, illemmalla mentiin syömään vanhemmille. Äiti ja isä tykkäs Johnista, mutta sen toki arvasinkin. Isä innostui tarjoamaan sille viskiä ja sit myöhemmin päädyttiinkin kaupunkiin Castleen ja Monkiin muutaman kaverin kera. Pe-yönä oli pientä draamaa sattuneista syistä ja sain ton miehen jopa itkemään. Sain myös kuulla että se on rakastumassa allekirjoittaneeseen. Käytiin hyvä ja asioita selventävä keskustelu mikä oli pelkästään positiivista.
Eilen sitten podettiin krapulaa jonka helpotettua käytiin kävelyllä ja mentiin sit myöhemmin illalla Edisoniin Euroviisuja kattomaan. Ilta vähän venähti ja vaikkei kovin kännissä oltukaan, on olo ollut aika muheva tänään. Siispä tää päivä on mennyt mukavissa merkeissä sängyssä - loppu onkin historiaa.

Huomenna ois vuorossa Helsinki, tiistaina saunomista vanhemmilla ja keskiviikkona kaiketi pienimuotonen risteily Turun saaristossa. Oispa elämä aina tällasta.

Edit. Pari asiaa: Mä pystyn nukkumaan tuon ihmisen kanssa. Yleensä en ikinä osaa nukkua uuden ihmisen kanssa. Ja nyt osaan. Se on mulle aika iso juttu. Pystyn myös - *kröhöm* - saamaan sen kanssa if you know what I mean. Yleensä en pysty siihenkään uuden ihmisen kanssa, ja nyt oon alusta asti kyennyt tulemaan ilman pienintäkään onkelmaa. Ja viimenen asia: En oo tarvinnut tilaa. Yleensä mun on pakko saada aikaa itelleni PAL-JON, jopa sillon kun olen ihastunut, mut nyt en oo kaivannut sitä ollenkaan. Eikä se edes johdu siitä että välimatka on normaalisti mitä on. Mua vaan ei ahdista, kerrankin.

On ollut nonstop-kiehnäämistä, paljon todella huippua seksiä, puhumista, nauramista, kännikohelluksia, pientä draamaa ja ennen kaikkea hirveän iso läjä helliä tunteita.

Mä oon varmaan rakastumassa kohtapuoliin. Enkä oo edes ainoo.

Osaan taas. Siivosin jääkaapista turhia jutskia pois ja päätin myös tyhjentää simapullon, jonka mummi lähetti veljelle kun kävin sen luona joskus vapun tietämillä, ja jota siis veli ei koskaan saanut. En tajunnut että se on tietty "vähän" käynyt, ja niinpä avasin sen - tiskipöydän yllä kyllä, mutta eipä se mitään auttanut; simapullo niin sanotusti räjähti käsiin ja roiski hirveellä paineella sisuksensa pitkin seiniä, lattioita ja pitelijäänsä, eli mua. Tämä tietysti just kun olin saanut siivottua. Lievästi sanottuna vitutti, sima kun vielä on melko sokeripitoista, niin se sitten tahmas kaikki paikat. Ja rusinatkin lenteli ympäriinsä kuin tykin suusta. Onneks en sentään ollut ehtinyt vielä käydä suihkussa, meinaan siinä tapauksessa vasta oiskin vituttanut, kun olin yltä päältä simassa.

Aika alkaa käydä vähiin - pitäis tossa ysin jälkeen ajaa kaupalle viemään tyhjät pullot, sitten hakea äiti kyytiin (sillä on kokous Tampereella) ja sen jälkeen ajellakin Turun viholaiskaupunkia kohti. Tämä siis olkoon viimeinen blogimerkintä nyt vähään aikaan. Jätän teidät armaat mussukat hetkeksi ja keskityn elämän loistokkaisiin puoliin, kuten kiehnäämiseen ja vehtaamiseen. Kun näette minut jälleen, olen palannut. :)
Pitäkää lafka pystyssä.

Ps. Jänskäääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääää!

Kävin juoksemassa tunnin verran (tarkalleen 66 min). Lähdin tossa viiden jälkeen. Oli aika hieno hetki juosta, kun aurinko oli vasta noussut ja paistoi kamalan kirkkaasti, joki oli ihan tyyni ja hiljaistakin oli. Mutta valehtelisin jos väittäisin että kulki hyvin. Ei meinaan kulkenut. Pulssi pysyi kyllä suht´ alhaalla eikä karmeasti hengästyttänytkään, mutta jaloissa jumitti pahemman kerran. Olen empiirisen tutkimuksen perusteella havainnut ettei aamuliikunta ole ihan mua varten, sillä olen ilta- ja yöihminen henkeen ja vereen, mutta nyt varmaan painoi sekin, etten ole nukkunut sekuntiakaan. Valvoen hurahti viime yö, eikä se tietty ole paras lähtökohta juoksulenkille, kun tosiaan kuntoilu ei tahdo muutenkaan sujua aamuisin. Juoksinpa kuitenkin koko matkan enkä lintsaillut askeltakaan. Siihen sentään voi olla nyt tyytyväinen.

Venytellä pitäis, sitten keittää kahvia. Ja siivoilla vielä vähän. On se kumma, kun ihminen ei osaa siivota kerralla, vaan se on tällasta "yks tavara paikalleen tunnissa" -touhua sillon harvoin kun siivoamaan vaivaudun. Kun kämppä näyttää suhtkoht siistiltä, voinkin alkaa panikoida sitä, mitkä vaatteet laitan, miten väännän tukan ja voivotella, miks just tänään täytyy näyttää niin rumalta...

Nyt ois tj about 12h ja on hiljalleen alkanut jänskätä. En tiedä tulisko nukkumisesta mitään kun en ole edes koittanut; ei meinaan väsytä yhtään. Oon siivoillut, cityillyt ja vaipunut vähän väliä mietteisiini. Tekis mieli lähteä jolkottelemaan ulos mutta toisaalta ois hauska mennä sitten, kun alkaa valaistua, eli tossa joskus kolmen tunnin päästä. Ehkäpä meenkin, en meinaan välttämättä jaksa tänä yönä keskittyä nukkumiseen.

Ei haittaa jos huomenna väskää (kunhan en aja ojaan Tre-Tku -välillä), sillä taitaapa toi matkalainenkin olla aika väsynyt Suomeen saapuessaan - se kun joutuu viettämään yön Dublinin lentokentällä. Corkista lähti viimenen bussi Dubliniin iltaseiskalta, ja se on kentällä ehkäpä noin tunnin päästä, eli sikäläistä aikaa keskiyön pintaan. Ja lento lähtee vasta aamulla. Kaikki sympatiat on kyllä siellä, sillä satun tietämään ettei lentokenttäyö ole mitään herkkua. Vielä Dublinin kentällä...siellä on ne universumin epämukavimmat penkitkin.

Niin että en varmastikaan ole ainut väsynyt huomenna. Tavallaan hyväkin jos oon vähän uninen, mulla kun on vaikeuksia nukkua uusien ihmisten kanssa, joten unisuus parantaa mahkuja kyetä nukahtamaan. Ja oikein mielelläni mä vietän huomisen iltapäivän ja illan sen kanssa vaikka tuolla sängyssä jos sen olotila sitä vaatii. Ehitään me Turkuun tutustua kahdeksassakin päivässä. Saattaispa olla muutenkin vaikeuksia pysytellä pystyasennossa sen kanssa nyt, kun vihdoin nähdään...

Kävin vanhemmilta tullessa ABC:llä ostoksilla, sillä kaupat ehti jo mennä kiinni. Alkoi vituttaa rankimman kautta, kun siellä yks äijä tuijotteli ihan antaumuksella ja jopa kulki perässä ympäri kauppaa: seurasi leipähyllylle, juustohyllylle, pastahyllylle, teki täsmälleen samat kiepaukset kuin mä munia etsiessäni, ja säntäsi kassoille heti kun suuntasin sinne päin. Tuli vielä samaan jonoon ihan mun perään. Ja armoton tuijotus päällä ihan koko ajan. Ei sitä voinut olla huomaamatta vaikka yritin välttää katsomasta siihen suuntaan. Paloi hermo ihan viittä vaille siihen pisteeseen etten sanonut sille paria valittua sanaa. Imartelevaa? No ei todellakaan. Ihan vitun ärsyttävää.

Kevään ja kesän tulon huomaa kyllä muutenkin siitä, että tuijottelu ja huutelu julkisilla paikoilla lisääntyy huimasti. Onneks valtaosa hoitaa homman edes hiukan hienovaraisemmin kuin tämä äskeinen. Yks sunnuntai-ilta oikeestaan jopa huvitti, kun vastaan käveli neljä-viis about kolmekymppistä miekkosta, jotka vähän silmäilivät. Ohitettuuan mut yks niistä totesi suureen ääneen: "Ja päät kääntyy kuin nuorilla jätkillä!".
Sillon irtos hymy.

Äsken ei.

Olo ei oo vieläkään normaali viikonlopun jäljiltä, ei fyysisesti eikä henkisesti. Tosin en tiedä, mikä mulla on normaali henkinen olotila - se kun vaihtelee aika tiuhaan. Kuitenkin, krapulan oireita on yhä havaittavissa, vaikka join viimeisen siiderini lähes pari vuorokautta sitten. Eipä ole helppoa, ei. Ja perjantaina tarvis juopotella taas, Suomi-bileiden merkeissä. Onneks seuraavaa krapulaa ei tarvii kärsiä yksin. Vähän veikkaan, ettei krapula- tai sunnuntaiahdistuksesta ole tietoakaan tulevana viikonloppuna. Mulla on lievittäjä parhaasta päästä, itse asiassa paras.

Ihan järjetön kylmyys ollut tänään, olin sitten sisällä tai ulkona, niin oon ollut ihan kohmeessa koko ajan. Inhaa. Muutenkin viime aikoina on paleltanut kummasti, etenkin iltaisin ja öisin. En oo millään saanut itseäni lämpeemään. No, kohta saan apua siihenkin. :)

Ilta on mennyt musiikkia lataillessa (etupäässä Guns N´Rosesin ja The Cranberriesin biisejä). Aika levoton oon ollut niin ajatuksiltani kuin liikkeiltänikin. Jospa sekin helpottais kohta.

Tj 1,5. Kääk...

Pitäis siivota, pitäis viedä tyhjät pullot kauppaan, pitäis vaihtaa lakanat, pitäis sheivata paikat, pitäis pestä vaatteita, pitäis ostaa pari uutta rättiä, pitäis sitä ja pitäis tätä. Mutta kun ei vaan jaksais mitään. Tekis vaan mieli kuunnella hyvää musiikkia ja maata haaveilemassa.
Jotain on kuitenkin pakko saada aikaan - tämä kämppä ja minä emme tässä kuosissa ole valmiit vastaanottamaan irlantilaista vierasta.

Nyt on alkanut vähän jänskätä. Huomenna jänskää enemmän ja ke-aamuna vasta jänskääkin. Tää on ollut pisin kuukausi ikinä, ja onkin vaikee uskoa, että paljon odotettu hetki on ihan nurkan takana. Oon miettinyt hirveesti kaikenlaista ja joku jopa sai viikonloppuna sen kuvan, että suhtautuisin juttuun varauksella, pessimistisesti tms. En todellakaan. Kyse on vain siitä, että on ollut liikaa aikaa ajatella. Uskon kuitenkin hyvin vahvasti että kaikki menee hyvin ja se tykkää yhä musta ja mä siitä. Sen kanssa oli niin erilaista, niin helppoa ja levollista ja oikean tuntuista, että en mä usko sen fiiliksen kadonneen mihinkään. Ei mun tarvii kuin miettiä sen hymyä tai silmiä tai kosketusta, niin sisuskalut kääntyy ympäri. Ehkä siitä voi päätellä jotain. :)

En oo koskaan ikinä milloinkaan odottanut jonkun näkemistä niin paljon, kuin mitä nyt näiden viikkojen aikana. Ylihuomenna. <3