Cityparin elämää

Tilin saldo 5,93 euroa. Wuhuu, bileet pystyyn! \o/

Eikä muuten johdu siitä, että olisin elänyt yli varojeni, vaikka rahaa vähän liian huolettomasti oonkin käyttänyt viime aikoina. Palkanmaksussa oli joku verokorttiprobleema josta ilmoitettiin mulle liian myöhään, joten iso osa saatavista siirtyi seuraavalle palkkapäivälle. Lisäksi oottelen saatavia yhdeltä velalliselta kaverilta, joka kyllä suorittaa maksunsa tänään. Että ei tässä sinänsä hätää ole. On sitä ennen kärvistelty vastaavalla summalla pidempiäkin aikoja. :)

Rahasta tuli mieleen, kesäsuunnitelmaketjun innoittamana pohdiskelin sitä, mitä seuraaviin kuukausiin meinaan itse sisällyttää. Ja totesin, että ihan viime kesän kaltaista festareilta toisille juoksentelua en voine tänä vuonna toteuttaa. Täytyy säästää rahaa sitä syksyistä lähtöä varten, koska perillä en ainakaan kahteen kuukauteen tule tekemään töitä, siitä kielikurssista johtuen. Saattaa jopa olla, että festarit jää tänä kesänä hyvinkin vähiin; kaiketi suuntaan vain Ruisrockiin sekä Jazzeille. Mutta eipä kyllä edes kirpaise karsia noita menoja kun tietää, että sitten kesän jälkeen pääsee pois koko maasta.

Eli näyttää siltä, että passaan myös aiotun Himosjuhannuksen. Mitähän sitä sitten kyseisenä juhlana tekisi...ehdotuksia? Anyone?

Tänään on taas parannettu maailmaa (=jauhettu paskaa) ihan antaumuksella. Kaverin kanssa hurahti tossa muutama tunti, kotiuduin vähän aikaa sitten. Käveltiin urheilupuistossa, testattiin siellä olevia kuntolaitteita, keinuttiin ja laskettiin liukumäkeä. Sitten syötiin vielä jätskit hämärtyvässä jokirannassa. Melkoista parhautta.

On se tavallaan ihan hyvä, että on kavereina samanlaisia haahuilijoita, haihattelijoita ja oman elämänsä kuljeksijoita kuin mitä itekin olen. Taitaa tässä kohtapuoliin käynnistyä viides "välivuosi", heh heh. Joskin inhoan kyseistä termiä, koska se sisältää oletuksen elämän putkimaisuudesta ja siitä, että opiskelua kohti tulisi koko ajan suunnistaa. Oma suunnistusvaistoni kun on vähän hukassa. Tiedän mitä haluan olla ja tiedän vielä haluavani opiskellakin, mutta nyt painaa levottomuus liiaksi, jotta voisin jäädä aloilleni. En löydä siihen motivaatiota, elämä pakottaa menemään. Ja olenko koskaan elänyt sen mukaan, mitä yhteiskunnan normien mukaan olisi "hyvä" tehdä, jos sydän on sanonut toisin? En. Joku voi sen vuoksi kutsua luuseriksi, saamattomaksi, vätykseksi tai miksi tahansa, mutta musta on ehkä miljoona kertaa tärkeämpää toteuttaa omaa tunnettaan. Mähän en pysty pakottamaan itseäni, enkä toisaalta tahdokaan.

Tuleekohan musta koskaan mitään? Tätä mietin joskus, ihan uteliaisuudesta. Vastausta en tiedä, mutta luulisin. En vaan tajua, miksi olisi niin kova kiire. Miksei voi ensin mennä, kokeilla juttuja, kokea ja oppia? En tästä enää nuorru, mutten toisaalta ole vanhakaan. Jos maa polttaa jalkoja, sisin huutaa elämää ja sydän repii toisaalle, en näe syytä, miksen tekisi sitä, mikä tuntuu hyvältä. Ehdin kai vähän myöhemminkin tulla joksikin. Ja toisaalta: Kaikki se, mitä olen kokenut, koen ja tulen kokemaan, jo tekee musta - ja mulle - sitä jotain.

Nälkä. Eikä oo muuta kuin porkkanoita. Voisin toki käväistä kaupassa, mutta yhtä hyvin voisin sinnitellä pari tuntia että pääsen mummin luo - siellä kun kuitenkin on taas pöytä täynnä vaikka mitä. Mummi saa nähdäkseen kuvia Irlannin reissulta, ja saa myöskin kuulla yhdestä J:llä alkavasta... :)

Sain tänään puhelun Irlannista, yhdeltä suomalaiselta kaverilta. Puitiin vähän miesasioita ja se(kin) myös kovasti kannusti mua katsomaan tämän J-kortin. No, en kyllä tarvii kannustusta. :D Höpisin myös toisen kaverin kanssa niitä näitä, pääosin miehistä. Hitsi vie, tarviiko niistäkin muka aina puhua! Minähän en sitä koskaan tee. :P

Aurinko paistaa ja olo on kerrankin suht´ rauhallinen vaikka on sunnuntai. Tiedossa sosialisointia ensin mummin ja sitten hyvän kaverin kera. Ja: TJ 17. <3

Äiti oli äsken kertonut sille J:stä ja siitä, että se tulee Suomeen piakkoin. Isukki oli alkanut panikoida, että mä nyt sitten rakastun ihan kunnolla ja muutan Irlantiin. Se oli kuulemma puolisen tuntia vain jankannut, että "No niin, nyt se sitten lähtee sinne pysyvästi, ihan varmasti". :D Äiti oli sitten koittanut rauhotella sitä toteamalla, etten kai mä nyt hetken tuttavuuden jälkeen mihinkään ole karkaamassa, ainakaan kenenkään miehen takia.
Aika hellyyttävää silti jotenkin. <3 Muistan kun olin 16-vuotiaana aikeissa lähteä vaihtariksi Jenkkilään, ja silloinkin isä jo asiasta puhuessani oli takuuvarma, että jään sinne sitten jonkun miehen luo. Ihan kiva kyllä toisaalta, että sillä on noin suuri luotto mieskuvioihini - ite kun en koskaan suunnittele liikoja. :)

Mutta joksikin aikaa pois oon kyllä edelleen lähdössä, vaikkakaan en yhdenkään kaksilahkeisen vuoksi. Varasin äsken sekä sen parin kuukauden kielikurssin että lennon. Lähtö on 29. elokuuta. Ja katselin myös työmahkuja sen jälkeen. Ne näyttää ihan hyviltä, joten eiköhän sinne voi sitten mahdollisesti jäädäkin vähäksi aikaa, kun eipä mua täälläkään mikään hetkeen odota.

Ja joo, Lonttisten läksiäiset lupaan kyllä pitää. ;)

Ulkona on taas aivan tajuton ilma. Olin siellä reilun tunnin ja rusketuin jo rajoiksi asti. Pisamiakin tuli. Kesä on niin täällä. <3 Harmi vaan että kohtapuoliin pitää lähteä työkeikalle eikä siis auringosta nyt ehdi nauttia tuon enempää. Onneks ilta on vapaa taas heti seiskan-kasin jälkeen. Toivokaamme huomiselle samanlaista säätä...

Meinasin olla lähtemättä parin tunnin kävelyn jälkeen enää juoksemaan, mutta lähdinpäs sitten kuitenkin tossa tunti sitten. En juossut kauaa, vajaa 40min, mutta menin aika vauhdilla tällä kertaa, joten se kompensoi aikaa. Ihan hyvin kulki siihen nähden että juhlimiset on vielä tänään painaneet vähäsen. Mutta kylläpä poistui taas kuona-aineita inhan "paksun" hien muodossa, hyi. Siellä oli liikkeellä joitain juhlijoita - ei kyllä yhtään harmittanut etten ole heidän joukossaan. Ajattelin ottaa ihan rauhallisesti nyt pari viikkoa, pikkujuhannukseen asti. Keskityn kuntoiluun ja muuhun mieltä virkistävään.

Sillä joo, kuntoilu, hikoilu ja hengästyminen etenkin juoksemisen muodossa vaan on ehkä parasta terapiaa. Istuin lenkin jälkeen tovin tossa ulkoportailla ja oli jotenkin hirmu levollinen olo. Itkinkin vähän, en pahaa mieltä, vaan sillain puhdistavasti. Hassua, kun ei kasvoja pitkin valuvasta suolavedestä tiennyt, oliko se hikeä vai kyyneliä. Kaiketi molempia. Olo jokseenkin helpottui ja vapautui.

Ja olen iloinen, että tänään valitsin erakkouden ja sosialisoinnin väliltä jälkimmäisen. Vähän oli sellanen vetäytyvä olo, mutta tällä kertaa teki oikein hyvää hengata ihmisten kanssa. Ensin näin yhtä tuttua tunnin verran, ja sitten vietin kuusi seuraavaa kolmen muun kera. Tyhjä hölinä seassaan vakavampiakin pointteja puhdisti mieltä sekin. Tästä on hyvä jatkaa.

Oi mikä ihana ilta. Olin parin tunnin kävelyllä, pääosin jokirantaa pitkin. Oli valoisaa, sitten hämärää, tuoksui kevät. Ja oli kaunista. Hämärän ensihetkellä tuntui melkein epätodelliselta, kuin olisi katsellut jotain satua. Oli niin tyyntä ja lämmintä ja jotenkin pehmeää. Turku on kaunis kaupunki, etenkin tähän vuodenaikaaan, mutta olen silti jo juurtunut ajatukseen, että lähden pois. Olen miettinyt ja aikonut sitä niin kauan, ja nyt tuntuu, että on todella aika mennä. Sitä ennen aion kuitenkin vielä ottaa kaiken irti Suomen keväästä ja kesästä. Kun ne hiipuvat pois, lähden.

Viime yö ei ollut liskojen yö. :O Mitä hittoa, ovatko maailmankirjat menneet sekaisin?! Eikä muuten ollut risteilynkään jälkeinen yö. Silloin pistin sen suunnattoman väsymyksen syyksi, mutta nyt ei toimi sekään selitys. Ei sillä, että liskoilua millään tavalla kaipaisin; ihmetyttää vaan, kun tähän asti olen kärsinyt joka ainoa krapulayö sietämättömästä liskodiskosta.

Mutta krapula-ahdistus oli kyllä ennallaan, vähintäänkin. Itse asiassa se jyllää vähän vieläkin. Nykyisin, kun nämä henkiset oireet vievät voiton fyysisistä, pelkään jo vähän ennalta tulevia ahdistuksia - etenkin, jos on edessä parin päivän juomingit. Ei mulla kyllä ennen tällaisia ahistuksia ollut, itse asiassa ne ovat aika uus juttu, kenties pari vuotta sitten iskivät. Aika harva ymmärtää niitä fiiliksiä pahimmillaan, mutta sentään yks ystävä on asiassa samoilla linjoilla, ja sanookin aina kärsivänsä psykoosikrapuloista. Me too. Ja psykoosikrapula yhdistettynä liskoiluun ajaa jo melkein pehmustettuun huoneeseen. Onneksi se on nyt viime kertoina jäänyt väliin. *koputtaa puuta*

Oon niin innoissani ajatuksesta, että pääsen kesän jälkeen pois, että haluisin varata lennot ja kaiken nyt heti välittömästi. Mutta ennen kesäkuuta en voi. Tieto lähtemisestä silti kutkuttaa mieltä oikein mukavasti. Katselin kalenteria ja totesin, että alle neljän kuukauden päästä olen jo muilla mailla vierahilla. Vilkaisin alustavasti jo lentojakin: 29.8. irtois halvalla. Luultavasti lähden siis silloin. Can´t wait...

Ei hitto, miten voikin ajatella jotakuta näin paljon, ihan jatkuvasti. En muista, koska olisin viimeksi ollut näin sekaisin jostakusta, ehken koskaan. What a feeling! Pystyn saamaan itseni ihan jonnekin nirvanaan pelkillä ajatuksilla. Eniten mietin sitä, mitä teen sitten kun tämä vittumainen odotus päättyy. Ehkä syön sen elävältä tai teen ainakin jotain muuta, jossa käytetään huulia ja kieltä ja hampaitakin - muita ruumiinosia unohtamatta. :P

Krapulapanetuskin vaivaa. Ja vain pahennan sitä erinäisillä mietteillä. Melkoista, että samaa ihmistä kohtaan tuntee tajutonta intohimoa ja mielettömän helliä fiiliksiä.

Hurry up time!

Tein päätöksen. Lähden kesän jälkeen kielikurssille. Jos pääsen opiskelemaan, lähden kuukaudeksi, jos en pääse, ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Haluan parantaa kielitaitoani ja haluan pois. Minne, sitä en vielä tiedä - englanninkieliseen maahan kuitenkin, muussahan ei oikein olisi pointtia. Ja jos en pääse opiskelemaan, voipi olla, etten ihan hetkeen kurssin jälkeen palaakaan. Olenhan jo monta kertaa todennut, että haluan vain pois täältä joksikin aikaa. Jalkoja polttelee. Eikä tämä liity mihinkään tai kehenkään, vain itseeni.