Cityparin elämää

No ei kyllä lähistöllä ketään näykään, joten mitä mä uhoan? Mutta jos oletetaan, etten ois yksin, niin sitten kannattais pysyä kaukana. Olen kiukkuinen.

Viime yönä mulle kehittyi flunssa. Nyt on kurkku kipeä, on nuha, paleltaa ja muuta "mukavaa". Ja tämä kaikki just nyt, kun on paljon työjuttuja näköpiirissä. Tänään olen viimeisillä voimillani kirjoittanut yhden jutun ja tehnyt toista varten haastattelun, ja se toinen pitäisi nyt sitten illan aikana kirjoittaa, vaikkei ole enää voimiakaan. Huomenna sitten taas pitää mennä heti aamusta väsäämään kuvatekstejä, osallistua palaveriin, mennä tekemään taas yhtä haastista, kirjoittaa juttu ja mennä luennolle. Melkein repeän riemusta!

Enkä ole syönyt muuta kuin muutaman keksin, jotka nekin olivat huijausta. Dominon vanilja-mukamas-toffee -yhdistelmäkeksit mainostivat itseään "tuplaunelmana", mutta ne maistuvat ihan normi-Dominoilta. Tyytymättömyyden maksimoimiseksi keitin myös liian vahvaa kahvia jota kuitenkin olen kiskonut nyt neljä kupillista - ja näin varmistanut huonounisuuden tulevana yönä.

Kaksi ihmistä ovat jo saaneet tuntea kiukutteluni nahoissaan - kuvainnollisesti siis (äksyilin heille puhelimitse), sillä en sentään ole heittäytynyt väkivaltaiseksi. Sekin tosin johtuu luultavasti vain siitä, että olen viettänyt koko päivän yksin, mikäli haastateltavan ja kuvaajan tunnin läsnäoloa ei lasketa mukaan. Ihme että sentään sen tunnin ajan kykenin hillitsemään kiukkuni ja tyydyin hymyilemään teeskennellysti hampaiden kiristelyn päälle.

Haluux joku tapella?

Tänään täytyy:

1. Lähteä vähän kauemmas juttukeikalle. Ehkä nukahdan autoon. Krooh.
2. Käydä työhaastattelussa toivottavasti hankkimassa lisätienestin lähde.
3. Siivota. Huomenna yks haastateltava tulee tänne, ja tämä ei yksinkertaisesti voi olla tällainen läävä silloin. Harmi että aakoo asuu niin kaukana; muuten palkkaisin sen siivoojakseni.
4. Mahdollisesti kahvitella Lontoosta palanneen ystäväni kanssa. Pääsee juoruamaan!
5. Käydä lenkillä. Pakko.

Siinä kai ne. Miks mua ei huvita mikään?

Ahistaa. On ihan sunnuntaifiilis, vaikka on vasta lauantai. Johtunee krapulasta. Inhottava tunnetila joka tapauksessa. Ja tämähän vain pahenee - edessä on liskojen yö. Voi kun olis joku jonka kanssa nukkua, niin sen kestäis paremmin. Muttei ole, ylläri. Ihastunkohan mä enää koskaan kehenkään - ja ihqntuukohan muhun enää koskaan ketään? Elkää sanoko, että joo, koska ei se nyt auta. Haluu syliin.

On niin kylmä että täristää. Pitäis kai nukkua. Oli entisen työpaikan bileet; huomenna ois toiset - en ajatellut mennä. Kärsin sunnuntaiahdistuksen etukäteen jo näin lauantaina; huomiseks sitten pitää keksiä jotain muuta toimintaa ILMAN alkoholia. Seuraa? Anyone?

Unelmatyössä, jota kohtaan tuntee intohimoa, on se huono puoli, että sillä on taipumus luoda stressiä tekijälleen. Kun olen paahtanut hanttihommia motiivinani pelkkä raha, ei stressistä ole ollut tietoakaan - miksi olisikaan ollut? Eihän työ ole silloin asettanut juurikaan paineita eikä kääntänyt ajatuksiani jatkuvasti puoleensa muussa kuin työn tylsyyteen kohdistuvan sadattelun muodossa. Oikeastaan nämä hanttihommat eivät ensimmäisen työviikon jälkeen ole vaatineet ajattelua ylipäätään; työ on ollut helppo hoitaan ns. vasemmalla kädellä ajatusten harhaillessa ihan toisaalla.

No, nyt on tilanne aivan toinen. Teen sitä mitä haluan tehdä, sitä mitä olen halunnut lapsesta asti ja sitä mitä kohtaan tunnen suurta intohimoa. On upeaa saada tehdä sitä, mutta valehtelisin jos väittäisin sen olevan pelkästään hienoa ja hyvällä tavalla haastavaa. Faktahan on, että kyllä se luo myös paineita ja synnyttää stressiä. Joudun ajattelemaan työtä hirveän paljon, ja toki se on myös ikuista etsintää ja suunnittelua konkreettisen tekemisen ohella. Korvat on pidettävä auki ihan jatkuvasti, ja lisäksi on mietittävä, pohdittava ja pyrittävä olemaan luova, ajattelemaan luovasti, keksimään. Työ vaanii taustalla jatkuvasti valmiina ponnahtamaan esiin, mikäli otollinen tilaisuus osuu kohdalle.

En silti epäröi. Tiedän, että haluan tätä - koko ajan enemmän ja kiihkeämmin. Mutta myös haluaminen stressaa; kun tahtoo jotain oikein kovasti, sen eteen on valmis raatamaan eikä lopulta voi tyytyä mihinkään muuhun. Jonkin pitäminen kovin tärkeänä on raadollisen humalluttavaa. Se koukuttaa, se hurmaa, se voi tuntua pahaltakin - mutta siitä ei silti tahdo luopua, ei mistään hinnasta.

Puhuin eilen erään ihmisen kanssa siitä, miten toiset tietävät täsmälleen, mitä haluavat, ja toisilla taas ei ole siitä aavistustakaan. Ammatillisessa mielessä kuulun ensimmäiseen ryhmään. Juuri muista elämäni osa-alueista en tiedäkään, mutta tavoittelemastani ammatista olen vakuuttunut. Haluan sitä ja vain sitä. Keskustelukumppanini sanoi olevansa kateellinen siitä, että tuo kuvio on minulla noin selvä, hänellä kun ei ole. Tokihan asiaa voi ajatella noinkin, mutta itse näen siinä kaksi puolta. Kun et tunne intohimoa mihinkään tiettyyn työhön, sinulla on paljon enemmän vaihtoehtoja. Voit hankkiutua moneenkin eri ammattiin ja olla tyytyväinen. Minunlaiseni taas ei voi koskaan tyytyä muuhun kuin siihen, minkä kokee intohimokseen. Sen saavuttaminen voi tuntua taistelulta tuulimyllyjä vastaan, mutta sen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen - muuten ei voi olla onnellinen.

Shoppailuhirmu sai allekirjoittaneesta yliotteen, ja vaikka tarkoitus oli vain toimia makutuomarina veljen silmälasiostoksilla, sorruin seuraaviin hankintoihin:

Mutta kai sitä nyt huomisia pikkujouluja varten saa vähän tuhlailla?

Meikäläisen synnynnäinen huolettomuus ja hajamielisyys ilmoittelivat tänään taas itsestään. No, ilmoittelevathan ne päivittäin kadonneiden tavaroiden ja muun sellaisen muodossa, mutta tänään hieman radikaalimmin.

Olin kaupungilla ja ajattelin nostaa rahaa kahvilareissua varten. Menin automaatille, painelin tovin nappuloita, otin pankkikortin pois automaatista ja lähdin tyytyväisenä kahville. Kahvilassa kokosin tarjottimelle kahvi- ja vesimukit, menin kassalle ja ajattelin maksaa. Paha vain, ettei mulla ollut sitä seteliä, jonka juuri olin nostanut. Ai miksei? No siksi, että unohdin ottaa sen mukaani! Poistin automaatista siis vain pankkikorttini ja jätin rahan siihen kenen tahansa napattavaksi. Kaveri lohdutti, että automaatti imaisee setelit minuutissa takaisin sisuksiinsa, eikä siinä kyllä jonoa ollut, mutta saapi nyt nähdä, menikö tuo raha hukkaan vai onko se yhä tallessa. Ja hitto; siinä automaatilla vielä mietin tovin uutta tunnuslukuani ja iloitsin muistaessani sen kehittämäni muistisäännön avulla. Nähtävästi pitäisi kehittää muistisääntö myös siihen, että ottaa nostetut rahat mukaansa. Sillä eipä tämä ollut edes eka kerta - viimeksi takanani jonottanut asiakas huikkasi perääni lähdettyäni automaatilta ilman rahojani.

Seuraavaksi oli vuorossa toisenlainen sekoilu. Menin kahvilan vessaan ja sieltä tultuani ajattelin toki pestä käteni. Vilkaisemattakaan hanaa laitoin kädet sen alle ja odotin että vesi alkaisi valua. No, eipä alkanut, mutta tässäkään vaiheessa en vaivautunut luomaan silmäystäkään hanaan, vaan heiluttelin käsiäni sen alla saadakseni sen toimimaan. Kun vettä edelleenkään ei kuulunut, katsahdin vihdoin alaspäin ja havaitsin, ettei kyseessä ollutkaan automaattihana, vaan ihan sellainen tavallinen joka kodissanikin on - ja monessa yleisessä vessassakin.
Juu´u, teknologiayhteiskunnan lapsiahan tässä ollaan...

Tajusin just että kello on kohta kymmenen enkä ole syönyt tänään kuin pari sämpylää. Enää en ehdi kauppaan, ja nyt siis onkin käsillä valtaisa ongelma: Syödäkö ruisleipää vaiko nuudeleita? Ei pysty päättämään. :/

Olipa yö. En saanut millään unta ja lopulta nukahdinkin vasta joskus aamuyöllä. Ja sitten näin jotain tosi kummallisia painajaisia ja heräilin välillä niin että luulin jonkun olevani asunnossani. Inhottavaa. Näinä öinä sitä toivoisi nukkuvansa jonkun kanssa, vaikka yleisesti ottaen paremmin nukunkin yksinäni.

Voipi olla, että eräs eilinen asia järkytti mieltä ja aiheutti nuo omituisuudet. Hyvä kaveri nimittäin kertoi tutustaan joka hirttäytyi viikonloppuna. Nuori nainen, jolla kaikki oli päällisin puolin kunnossa. Oli siinä kai jotain masennusta, mutta tietenkään kukaan ei ollut osannut odottaa mitään tuollaista. Hirttäytyminen... jotenkin tulee mieleen, että miksi niin järjettömän ruma tapa. No, eihän itseään kauniisti voi tappaakaan, mutta silti tuntuu että tuo on jotenkin kaikkein äärimmäisin keino. Siinä on ainakin haluttu varmistaa henkiin jäämisen mahdottomuus, eikä ilmeisesti millään ole ollut enää yhtään mitään väliä. Jotenkin tuo kertoo äärimmäisestä vihasta itseään kohtaan.

Aloin sitten vain miettiä mielenterveysongelmia yleensäkin, ja totesin jälleen kerran, että viimeinen vajaa vuosi on opettanut paljon sillä saralla. En mä koskaan ole erotellut terveitä ja "hulluja", vaan aina olen kyllä tajunnut, että ihmismieli on hauras, ja periaatteessa kuka tahansa voi sairastua psyykkisesti. Tänä vuonna tuo kaikki kuitenkin konkretisoitui hyvin kipeällä tavalla, kun lähiomainen sairastui. Seurasin vierestä, kun koko ikäni tuntemani ihmisen mieli alkoi horjua, ja lopulta oltiin sitten sairaalassa asti. Vaikka aiemmin kaikki oli ollut hyvin, vaikka mitään traumaattisia kokemuksia ei ole, vaikka suvussamme ei kulje mielenterveysongelmia. Se vain pisti miettimään, ettei tässä kai itsekään ole sen paremmin turvassa tuollaisilta ongelmilta. Ei kai kukaan ole.

Ja tuo hirttäytymistapaus sai miettimään, että koskaan ei kannattaisi kadehtia ketään. Ei edes sitä iloista, fiksua ja nättiä tyttöä, jolla on kunnossa niin perhesuhteet kuin opiskelu- ja työasiatkin. Kenenkään elämästä, kokemusmaailmasta ja painajaisista ei lopulta tiedä yhtään mitään. Seuraavassa hetkessä se kateuden kohde voi olla kuollut - jopa oman käden kautta.

Sää on nyt sellainen, jossa pitäisi kulkea käsi kädessä jonkun erityisen kanssa. Haluaisin tehdä niin, mutta se erityinen puuttuu, eikä ole edes ihmistä, jonka toivoisin olevan sellainen. Ei ole ketään kestä haaveilla.

Olin eilen SMG:n keikalla ja sen jälkeen Monkissa elävää jazzia kuuntelemassa. Tanssittiin aika paljon, ja oli kiva huomata, miten muutkin rohkenivat lattialle esimerkkimme mukaan. Menin yöksi parille kaverille ja hengasin siellä tänään kuuteen asti. Röhnötettiin sohvalla, katsottiin randomina Absolutely Fabulous-jaksoja ja puheltiin tyhmiä ja tyhjiä juttuja. Ja naurettiin. Pääsin kylpyynkin ja massiivisten vaahtovuorten keskellä luin Pentti Saarikosken runoja. Melko romanttista. :P

On aika laimea lauantai; kärvistelen krapulassa. Äskettäin tulin kotiin ja nyt mietin, mitä tekisin loppuillan. Haluaisin tehdä jotain. Haluaisin vaikka mennä elokuviin, mutten tiedä, kenen kanssa. Pelkään pyytäväni jotakuta sellaista, jota en sitten jaksakaan. Että turhaudun ja ahdistun ja pian toivonkin olevani yksin. Ehkä menen elokuviin pelkän itseni kanssa. Tai teen jotain muuta.

Nyt täytyy mennä pinoamaan loput halot varastoon.