Cityparin elämää

Ovikello soi. Menin avaamaan. Ovella oli naapuri ilmoittamassa, että puukuormani on nyt saapunut. Ilmeeni varmastikin kertoi sen mitä ajattelin: "WTF?!" ja toki ilmaisinkin ihmetykseni tuota kuormaa koskien. Enhän minä tiennyt siitä mitään. Sitten tajusin, että veljeni - vuokraisäntäni - oli siis vihdoinkin tilannut minulle puita - asiasta ilmoittamatta tietysti. Selitin tilanteen, mutta minkäs naapuri sille voi? Isännöitsijäkin saapui paikalle juuri kun kuorma-auto peruutti pihalle ja kippasi kuutiolliseen polttopuita eteeni.

- Tämä tekisi 27 euroa, sanoi puukuormasetä. Eikä minulla ollut käteistä.
Soitin hädissäni veljelleni; hän ei vastannut. Ajattelin hetken, sitten soitin äidilleni. Onnekseni hän oli autolla liikenteessä ja sillä hetkellä vielä melko lähellä kotiani. Hän lupasi tulla maksamaan.

Puukuormasetä muuttui levottomaksi.
- Pitäisi olla viiden minuutin päässä seuraavassa paikassa, mutisi hän.
Vakuutin että maksaja saapuisi näillä sekunneilla ja yritin - ihan todella yritin - hymyillä samaan aikaan nätisti ja onnettomasti. En tiedä, heltyikö setä, mutta ainakin hän vaikeni.

Sitten saapui äiti, ja maksoi puukuormasedälle. Setä jatkoi matkaansa, kun taas me kolme - minä, äiti ja isännöitsijä - jäimme pihalle ihmettelemään halkokasaa. Mihinkäs ne laittaisi? Veljen oli pitänyt hyvissä ajoin tyhjentää eräs pieni varasto vanhoista romuistaan, ja vasta sitten tilata puita. No, niin ei ollut tapahtunut eikä puille siis ollut paikkaa. Lopulta isännöitsijä ehdotti, että puut jäisivät pihalle siksi kunnes saisimme järjestettyä niille jonkin tilan. Ja lupasipa vielä peitellä ne pressuin. Isännöitsijä on uusi paras ystäväni.

Äsken soitti veli. Hänen onnensa, että soitti vasta nyt. Hetki sitten olisin nimittäin vielä huutanut hänelle kurkku suorana. Nyt olin jo ehtinyt leppyä, ja itse asiassa koko tapaus näyttäytyi koomisena. Veli siis oli tilannut puut, mutta unohtanut sekä tulla tyhjentämään varaston romuistaan että informoida minua asiasta - kelpo vuokraisäntä. Onneksi sentään satuin olemaan kotona.

Huomenna on siis puunlatomistalkoot.

Tapasin unelmieni miehen. Siis ihan joka tavalla unelmieni miehen: älykkään, keskustelutaitoisen, kiehtovalla tavalla mysteerisen ja vielä pitkän, tumman ja seksikkäänkin. Sellaisen, jonka kanssa on hyvä olla, jota on suoranainen pakko koskettaa, ja jonka ajatuksista janoaa tietää aina vain lisää ja lisää. Se mies vei jalat altani.

Paha vain, että tuttavuus tämän unelman kanssa loppui lyhyeen; herätessäni olin jäljellä vain minä, peitto ja kaksi tyynyä. No, kai se olikin liian hyvää ollakseen totta. Tuo uni vain oli niin elävä, ja ihastukseni niin aito... Alitajuntani on ilmeisen kiero ja sadomasokismiin taipuvainen - kiusata nyt poloista tyttöä tuommoisilla unikuvilla!

On kai se kuitenkin hyvä että edes unissaan saa tavata jonkun sellaisen.

Takana parin päivän vatsataudin kourissa makoilu - nyt elämä taitaa onneksi jo voittaa. Onpa ainakin tullut katseltua leffoja: Wilbur (ihan jees), About Schmidt (ihan jees), Schindlerin lista (vaikuttava), Valkoinen oleanteri (hyvä) ja Ihmisen pojat (melko paska). Hävettää myöntää etten tosiaankaan ollut nähnyt Schindlerin listaa aiemmin, mutta parempi tietysti myöhään kuin ei silloinkaan. Näistä leffoista se tietysti järkytti ja itketti eniten, mutta miltei kaikki muutkin kostuttivat silmiä - johtunee sairastelun aiheuttamasta yliherkästä mielentilasta (seliseli).

Huomenna jos haeskelisi juttuaiheita perjantaista "työkeskustelua" varten, siivoaisi vähän, pesisi pyykkiä ja ainakin käväisisi ulkona - alkaa nimittäin pikkuhiljaa tukahduttaa tämä sisäilma. Ja sitä sosiologiaakin voisi lukea.

Sitä ennen kuitenkin fiilisten hetken Silvia Stai Dormendon ja pariin muun tärkeäksi muodostuneen italialaisbiisin tahdissa. :)

Mulla on pikadieetti päällä: Eilen oksensin aika monta kertaa enkä syönyt mitään, ja tänäänkin on mennyt vain vähän viinirypäleitä. Vanhempien "ruokamyrkytys" ei siis ollutkaan ruokamyrkytys, sillä su-iltana alkoi veljeni oksentaa ja eilisaamuna tosiaan minä. Isänpäiväpäivällisillä taisin saada tartunnan.

Oon viimeksi ollut vatsataudissa varmaan joskus lapsena, enkä todellakaan muistanut, miten karmeaa tämä on. Järjetön vapina, kylmä hiki, kipuja, särkyjä ja mielettömän paha olo koko ajan. Koko eilisen vain makasin vessareissuja lukuun ottamatta, ja tämäkin päivä on mennyt suht` samaa rataa. Pari kertaa olen vilkaissut peiliin; ensin näytin valkoiselta, sitten keltaiselta - ehkä se kertoo jotain.

Jee, sain väkivalloin revittyä itseni ylös "jo" puoli yhdeltätoista vaikka menin puoli viiden maissa nukkumaan. Hienoa - ehkä se unirytmi nyt alkaa pikkuhiljaa palautua normaaliMMAksi.

Kirjoitin jutun, ja kohta suuntaan toimitukseen väsäämään kuvatekstejä. Sitten lähden isää onnittelemaan.

Vähän tuntuu siltä, ettei sunnuntaiahdistus pääse tänään paisumaan kovin massiiviseksi... *koputtaa puuta*

1. Tiskata astiat jotka ovat olleet likoamassa kolme päivää?
2. Imuroida?
3. Käydä kaupassa?
4. Kirjoittaa lehtijutun?
5. Lukea sosiologiaa?

Ja siis kaikki tämä minun puolestani tietysti. Onnistuisko? Kaupan päälle se avulias ihminen saisi tilaisuuden lämmittää ja hieroa jalkojani. :D

Terveellinen ruokavalio ollut tänään: yksi 150 gramman esipaistettu vehnäpatonki, kaksi omenaa ja puoli purkkia säilykepäärynöitä. Ravintoarvot olleet huipussaan. :) No, joskus näinkin.

Pitäisi vetäistä housut jalkaan ja lähteä satamaan juttukeikalle. Jotensakin ei oikein jaksais, mutta toki menen; onhan se kuitenkin kivaa hommaa ja rahaakin tulee. Ilta vierähtääkin sitten kirjoittamisen parissa, mutta eipä mulla muutenkaan ihmeempiä suunnitelmia ollut. Kai voisi myös yrittää lukea vähän sosiologiaa.

Nukuin puoli yli yhteen tänään. Unirytmi on aivan sekaisin. Valvon aamuyöhön ja nukun päivään asti. Pitäisi yrittää saada se kohdilleen, mutta veikkaanpa että tänään vierähtää taas pikkutunneille kirjoittamisen ja muun parissa. Nooh, ehkä ensi viikolla...

Huomenna suuntaan vanhemmille isänpäiväpäivälliselle. Vanhemmat palasivat yöllä Chilestä ja olivat tänään keskipäivään asti oksentaneet saatuaan Tukholman loungessa ruokamyrkytyksen. Eipä käy kateeksi.

...fiksusta aiheesta käynnissä: Montako riviä on Fazerin 200 gramman levyissä? Kertokaa!

Haluaiskohan joku ystävällismielinen pääkaupunkiseutulainen cityläistuttavani majoittaa mut yhdeksi yöksi ennen city-risteilyä? Siis sellanen, jolla olis toimiva netti. Näyttää nimittäin siltä, että mulla ois juttukeikka Helsingissä ke 5.12., eikä oikein olis pointtia tulla siinä välissä yhdeksi yöksi Turkuun. Nettiä puolestaan tarviin siihen, että saisin tuolloin keskiviikkona kirjoitettua tuon jutun ja lähetettyä sen sähköpostitse toimitukseen.

Onko joku kiltti? *kerjää*

Omituinen fiilis ollut jo pari päivää. Ja omituisia on tapahtunutkin. Lauantaisen riehunnan jälkeen koitti hiljainen sunnuntai. Käytiin syömässä, käytiin kahvilla, hengailtiin, sitten jäin yksin - hetkeksi. Illalla tuli J kylään. Sen uudehko tyttöystävä oli jättänyt sen. No tiesin kyllä asiasta, ja sovittiinkin että se tulee tänne purkamaan mieltään. Puhuttiin, vuokrattiin leffa, oltiin. Leffan jälkeen alkoi itkettää, ensin tosin mua, mikä oli hitusen kummallista. Itketti ihan kamalasti ja itkinkin paljon. Ahdisti, suretti ja niin edelleen. Olisi vaikea selittää syytä, kun se oli aika monitahoinen. Mietin vain kaikkia valintojani ja sitä, miten levoton, epämääräinen ja ailahtelevainen olen. Ja mitä kaikkea noista ominaisuuksista on seurannut. Joskus se tekee surulliseksi, ja sunnuntaina se teki. En pysty vastaanottamaan asioita jotka olisivat ehkä hyviä, jotka tekisivät monet onnelliseksi. Mikseivät ne tee minua? Ehkä siksi, etten tiedä mitä haluan, ja epätietoisuus pakottaa liikkeelle ja ajaa etsimään. Koen asettumisen mahdottomaksi.

No. Sunnuntai meni siis vetistellessä - meillä molemmilla. J jäi yöksi ja jäi eiliseksikin ja jäi viime yöksikin. Ei siinä mitään, ei meillä mitään ole, enää. Kunhan haettiin lohtua toisistamme. Ja kai se toimikin, puhuminen ja toisen, tutun ihmisen läheisyys. On ehkä vähän parempi mieli jo, vaikka vieläkin jotkut hetket, äänet tai hiljaisuus sekä mietteet tuovat kyyneleet silmiin. Enää ei kuitenkaan ahdista, nyt on vain hiukan melankolinen fiilis.

Hassua, miten vielä joitakin vuosia sitten luuli olevansa niin toisenlainen ihminen. Olisi kai helpompaa olla sellainen mitä kuvitteli kuin tällainen kummajainen. :)