Voisin sanoa, että tää on kyllä yksi joulujen joulu. Eikä siis mitenkään positiivisella tavalla...
Eilinen meni jossain ihme sumussa. Heräsin aamulla jostain Ruskon perukoilta hirveessä kankkusessa. Sanna oli kanssa siellä, ja sitten pari äijää, mutta mitään haureuksia ei kyllä tullut harrastettua. Siinä uusioperhekokoonpanossa sitten kateltiin joulurauhan julistus ja Lumiukko kaikki samaan sänkyyn ahtautuneina. Surkuhupaisaa.
Illan olin vanhemmilla. Oli jouluateria, vaihdettiin lahjat. Istuin tuttuun tapaani lattialla aukomassa paketteja ahdistuksen puristaessa rintakehää siihen malliin, että välillä oksetti ihan tosissaan. Muutaman kerran illan aikana piti myös poiketa toiseen huoneeseen joko a) nielemään itkua tai b) itkemään. Kyllä mä perheen nähdenkin itkin, mutta joskus vaan tarviin oman rauhani kyynelille.
Mutta ei se eilinen ollut mitään verrattuna tähän aamuun. Heräsin neljän-viiden tunnin unien jälkeen enkä kyennyt enää nukkumaan. Ja sitten iski aivan järjetön tuska ja polte ja ahdistus ja musertava suru. Itkin ja tärisin ja tärisin ja itkin. Oksetti. Tuntui niin pahalta että ajattelin etten kestä sitä. En vaan kestä. Äiti koitti jotain jutella, mutta eipä kai sekään ihan tiedä, mitä sanoa. Se vain totesi, että sun on nyt vain pakko elää tämä läpi. Kyllä mä sen tiedän. Se vaan sattuu niin saatanasti.
Kuvittele tilanne, jossa olet oi niin rakastunut. Jossa tuntuu, että olet löytänyt elämäsi rakkauden ja kaikki on ihan toisenlaista kuin muiden kanssa. Mietit, että tämän ihmisen kanssa haluan elää. Teette suunnitelmia, rakennatte unelmia... Ja sitten se ihminen tekee jotain niin anteeksiantamatonta, että teko itsessään pakottaa sinut jättämään kaiken. Tunteillasi olet vielä kiinni siinä ihmisessä, kaikki tuntuu jääneen kesken, toivot ja rukoilet että se olisi vain pahaa unta. Muttei se ole. Joudut jättämään jonkun jonka kanssa halusit elää. Ja jollain tavalla yhä haluaisit, jos se vain ei olisi totta...
Musta tuntuu kuin mut oltaisiin väkivalloin revitty irti jostain, johon olin kasvamassa kiinni. Haluan sen kaiken takaisin, heti nyt, mutta samalla tiedän, että se on hajonnut säpäleiksi eikä ole olemassa liimaa sitä korjaamaan. En voi lähteä etsimään kadonnutta käsiini, sillä sitä ei ole enää olemassa. Olo on vuoroin tyhjä ja ontto, vuoroin vihainen tai pohjattoman surullinen.
Viimeksi kun erosin, olin tunnepuolella siihen niin valmis kuin valmis voi olla. Nyt sen sijaan iski se kuuluisa kirkkaan taivaan salama. Ja se polttaa sisäelimiä myöten.