Cityparin elämää

Cityn kautta alkunsa saaneen parisuhteen ja sittemmin uusperheen arkea.

Näytetään kirjoitukset maaliskuulta 2007.
Edellinen

Vähän, vähemmän  6

Olen tympääntynyt itseeni, kyllästynyt elämääni. Valtaosan ajasta elän siinä uskossa että pystyn melkeinpä mihin vain mutta onko se sittenkin vain kuvitelmaa, harhakuvitelmaa? Ehkä. En tiedä onko minusta sittenkään niihin asioihin joita niin kovasti haluaisin. Kenties ne ovatkin liikaa minulle ja minä olen liian vähän niille.

Eilen itkin, tänään aamullakin. Mitä itkin? Elämääni, näitä toiveitani, niiden saavuttamattomuutta. Olen koko elämäni uskonut tiettyihin asioihin, uskonut niiden tulevan kohdalleni ennemmin tai myöhemmin. Uskonut ainakin pystyväni kurottamaan niitä kohti ja saavani niistä otteen. Nyt en enää tiedä, mitään. Epäilys on vallannut mieleni; mitä jos ei sittenkään? Monet ihmiset eivät saavuta haluamaansa, miksi minä saavuttaisin? Olen pitänyt joitakin asioita itsestäänselvinä, luottanut sokeasti siihen että jonakin päivänä ne ovat minun. Mutta miksi tulisivat olemaan kun yhtä hyvin voivat olla tulematta?

Olen ehkä vähemmän kuin uskoinkaan.


Hikisen kuntoilijan vetovoima  9

Missään ei saa yhtä paljon huomiota osakseen kuin lenkillä ollessaan. Se on muuten fakta. Huomasin tämän taas oltuani äsken juoksemassa; autoilijat tööttäilijät tuijottivat ja hymyilivät, autottomat tekivät kahta viimeksi mainittua. Ilmiö voimistuu aina näin keväisin ja etenkin kesällä, liekö osansa vähenevällä vaatetuksella? Tuntuu vain kummalliselta että tuolla hikisenä juostessaan saa huomionosoituksia joita puolestaan terassilla tai rannalla ei heru edes keskikesällä.

Ei se minua haittaa, ei siinä mitään. Onhan se hiukan kiusallista kun sellaiseen ei näin talven jälkeen ole taas oikein tottunut mutta kun vain keskittyy omaan urheilusuoritukseensa niin eipä tuo kauheasti häiritse. Eri juttu oli kun Italiassa kävin juoksemassa, siellä nämä huomionosoitukset kasvoivat aivan toisiin mittasuhteisiin. Toki Etelä-Euroopassa miltei jokainen pohjoismainen nainen saa kiusallista huomiota osakseen missä tahansa mutta juoksulenkillä se muuttui suorastaan häiritseväksi. Melkeinpä jokainen auto tööttäsi, miehet huutelivat perään ja yrittivät jopa tulla juttusille kesken lenkin. Se ei ollut enää ollenkaan kivaa, keskittyminen itse juoksuun oli vaikeaa.

Onneksi Suomessa ei mennä näin pitkälle. Silti en tätä ilmiötä ymmärrä. Hikisenä juoksijana kerää huomiota enemmän kuin meikattuna, laitettuna ja nätisti puettuna. Miehistä ei todellakaan ota selvää.


Musti the Panomies  6

Yritin pitkästä aikaa antaa Mustin ja Wilman nauttia toistensa seurasta ja päästin ne yhdessä juoksemaan. Nythän Wilman sairastelun takia olen pitänyt niitä erikseen sillä Musti lakkasi kai myötätunnosta syömästä kun Wilmakaan ei syönyt. No, tosiaan, nyt kun Wilma on jo terveempi, ajattelin päästää ne toistensa seuraan.

Mutta eihän siitä mitään tullut! En tiedä mitä on tapahtunut mutta eron aikana Mustista on kuoriutunut kunnon panomies. Heti Wilman nähdessään se tarttui tätä "vyötäisiltä" etutassuillaan ja alkoi nylkyttää. Wilma yritti paeta mutta eihän se päässyt karkuun kun toinen roikkui kiinni peräpäässä. Sama kuvio toistui monta kertaa kunnes lopulta pelastin Wilman nostamalla sen pois Mustin seurasta.

Molemmat kanit on leikattu. Silloin kun vasta Musti oli leikattu, Wilma oli varsinainen panohirmu; jatkuvasti Mustin kimpussa ja kiimoissaan repi tältä karvaakin irti tukottain. Leikkaus kuitenkin rauhoitti Wilman. Musti on joskus satunnaisesti osoittanut pientä seksuaalista kiinnostusta Wilmaa kohtaan mutta todellakin hyvin pientä ja hyvin harvoin. En tiedä miksi se nyt käyttäytyi kuin ikänsä puutteessa elänyt poikamies. Kevättä pippelissä leikatulla kanilla?


Lihaskipua vol. 2  1

On muuten kipeät pohkeet. Tauon jälkeen perjantainen juoksulenkki ja lauantainen sali tekivät tehtävänsä. Eilen kävin tunnin kävelylenkillä ja tänään muutto meni kuntoilusta. Jos vielä huomenna, keskiviikkona ja torstaina jaksaisi urheilla niin olisi koossa aika hyvä rupeama. Ja jaksaahan sitä jos vain lihaksisto ei ole liian kipeä. Yhden päivän tosin voisi ottaa vähän rennommin ja käydä vaikka vain kävelemässä tai kevyemmällä juoksulenkillä.

Ja käynnissä ei muuten ole mikään kesäksi kuntoon -projekti :D Liikunta on kyllä ympärivuotista mutta nyt sairastelun takia jouduin pitämään melko pitkän tauon. On siis vähän kirimistä jotta kunto palautuisi ennalleen. Mutta kyllä se vielä palautuu, lupaan =)

Nyt nukkumaan.


Muutto ohi!  1

Olipa muutto. Kahdestaan pakattiin ja kannettiin miltei kaikki tavarat (tosin K auttoi raskaimpien kanssa, kiitos siitä hälle). Kun projektiin vielä sisältyi automatka Helsinkiin ja takaisin, saatiin siinä kulumaan melkeinpä koko päivä. Nyt se on onneksi ohi ja saa levätä. Eipä tarvinnut salille tänään mennä, oli sen verran raskasta tuo tavaroiden rahtaaminen :)

Piti vielä sanoa jotain mutta se jokin katosi mielestäni. Ollaan sitten hiljaa.



Lähes terveiden kirjoissa :)  5

Sitkeän lääkinnän, ruokinnan ja eläinlääkärillä ravaamisen jälkeen Wilma taitaa tosiaankin olla tervehtymässä. Jossain vaiheessa melkein meni jo usko paranemisen mahdollisuuteen mutta tässä sitä ollaan :) Olen aika mielettömän helpottunut.

Tosiaan kipulääkkeen avulla meni tiistai, keskiviikko ja puolet torstaistakin. Eläinlääkäri oli uhannut että Wilma tulisi siirtää vihreämmille niityille ellei vointi olisi torstaihin mennessä parantunut. Ei se juurikaan ollut mutta koska halusin taistella vielä hiukan, mentiin Wilman kanssa toiselle eläinlääkärille torstaina. Onneksi mentiin. Tämä toinen eläinlääkäri oli ollut enemmän tekemisissä pieneläinten kanssa ja siis tietämys niistä oli hyvä. Hän röntgenkuvasi Wilman mahan ja kuinka ollakaan, kuva näytti jo melko hyvältä. Vatsalaukussa ja suolistossa oli ruokaa, paksusuolessa jono papanoita odottamassa ulospääsyä :) Ilmaa vatsassa ei ollut enää juuri lainkaan. Lääkäri määräsi yhä lääkitystä sekä pakkoruokintaa ja painotti että viikonlopun aikana Wilman tulisi alkaa syödä edes hiukan itse jotta lopetusaikeista voitaisiin luopua.

No, nyt on sunnuntai-ilta. Ja tilanne on se että Wilma syö jo itse pellettiä, heinää, porkkanaa ja salaattia. Pienen houkuttelun avittamana se juokin omatoimisesti, ruiskusta ollaan siis miltei voitu jo luopua (toki tarpeen vaatiessa annan sen kanssa lisäravintoa). Wilma myös tulee päivän mittaan monta kertaa häkistä ulos loikkimaan eikä enää kyhjötä yhdessä nurkassa. Se reagoi ympäristöönsä melko normaalisti eikä näytä enää yhtään tuskaiselta. En vielä julista Wilmaa terveeksi mutta ainakin se tuntuu selvinneen pahimmasta.

Kyllä minä sitä hoivansinkin. Lähes viikon ajan huolehdin Wilmasta miltei ympärivuorokautisesti ja parin tunnin välein pakkoruokin, -juotin ja -lääkitsin sitä. Yölläkin heräsin hoitamaan sitä. Hieroin sen mahaa, silittelin ja yritin kaikin keinoin helpottaa sen oloa. Keitin sille velliä jonka soseutin sauvasekoittimella. Eläinlääkärissä käytiin neljä kertaa. Jälkimmäisen eläinlääkärin mukaan kirjaimellisesti hoidin Wilman kuntoon. Loppujen lopuksi eläinlääkäriltä kun emme muuta konkreettista apua saaneet kuin pari nesteytystä ja hoitoon vaadittavat lääkkeet. Erittäin tärkeä rooli oli jatkuvalla ruokinnalla; kanin suolisto-ongelma kun ei ilman sitä parane. Mutta mitäpä sitä ei lemmikkinsä vuoksi tekisi? Onneksi kaikki se hoiva tuotti tulosta.

Nyt tiedän sen etten enää käy sillä ensimmäisellä eläinlääkärillä. Siellä Wilmaa ei edes röntgenkuvattu vaikka tuo kuvaus lopulta antoi arvokasta tietoa Wilman tilasta. Kyseinen eläinlääkäri oli myös suoraan sanottuna masentava, jatkuvasti puhui vain lopetuksesta ja melkein kehoitti luopumaan toivosta! Jos olisin mennyt Wilman kanssa sinne vielä torstaina, olisin ehkä tullut yksin takaisin. Mikä onni etten mennyt! Tuntuu ikävästi siltä että jotkut eläinlääkärit eivät arvosta pieneläimiä tarpeeksi. Enkä ole ainut joka on joutunut kokemaan saman. Aivan kuin vain kissan tai koiran elämä olisi arvokas. Onneksi kuitenkin toisenlaisiakin eläinlääkäreitä on, kuten tämä jälkimmäinen tapaus.

Toki eläinlääkärin täytyy olla rehellinen ja kertoa realistisesti mitkä ovat eläimen mahdollisuudet selvitä. Ja toki lopettaminen tulee ottaa puheeksi silloin kun se on aiheellista. Lemmikin omistajan täytyy tämä kestää sillä omistajuuteen kuuluu aina myös luopuminen, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Eläimen ei saa antaa kärsiä turhaan.
Eläinlääkärin ei kuitenkaan tulisi tehdä liian hätäisiä päätöksiä eikä luopua toivosta liian varhain. Jos tilanne ei ole aivan mahdoton, pitäisi eläinlääkärin mielestäni valaa toivoa ja uskoa lemmikin omistajaan jotta tämäkään ei luovuttaisi vaan jaksaisi taistella lemmikinsä puolesta. Näin toimi jälkimmäinen eläinlääkäri jolla kävimme. Kiitos hänelle siitä.



Töllistelyä  7

Olin salilla. Kuntoiluosuuden jälkeen kävin suihkussa jonka jälkeen aloin pukeutua. Olessani niin sanotusti yläosattomissa (housut sentään onneksi jo jalassa), joku mies avasi naisten pukuhuoneen oven. En ehtinyt vetäistä mitään yläkroppani eteen joten seisoin siinä sitten puolialastomana miehen edessä. Hän sanoi "hupsista" muttei kuitenkaan sulkenut ovea välittömästi. Itse olin aivan kipsissä enkä kyennyt muuta kuin tuijottamaan miestä. Aivan liian pitkän hetken siinä pällisteltyään mies tajusi sulkea oven. Idiootti.


Mutajuoksua  3

Jalkoja särkee. Kävin tänään lenkillä, en edes pitkällä (hiukan yli 6km) mutta jostain syystä jalat kipeytyivät. Ehkäpä osittain maaperän upottavuuden takia, oli aika vittumaista juosta kuravellissä :D Valitsin lenkkireitin tajuamatta että siihen sisältyvä piiitkä hiekkatieosuus on likomärkä ja näin ollen mutainen ja upottava. Sain sitten juosta laidasta toiseen yrittäen väistellä pahimpia lammikoita. Olihan se aika raskasta; kuin olisi pienoisessa lumihangessa juossut kun koko ajan jalat uhkasivat upota kuran syövereihin.

No, tulipahan juostua edes tuon verran. Huomenna ehkä salille.

Edellinen