Cityparin elämää

YUP:n Jarkko Martikainen sanoi läheiselleni, jolla oli alemmuudentunteita psykiatrisella osastolla olostaan: "Älä turhaan koe alemmuutta psykiatrisesta hoidosta. Suurin osa meistä on rajatapauksia".

Musta vähän tuntuu, että Martikainen on oikeassa.

Nyt tuli semmonen olo etten jaksa odottaa Portugaliin pääsyä. Iih! Onneksi siihen on enää kuukausi. Sitten saa viikon ajan hengata Portossa, Nazaressa ja Lissabonissa ja lillua Atlantissa. <3 Paluumatkalla tehdään vielä parin päivän ekskursio Lontooseen, kivaa sekin. Budjetti ei tule olemaan kovin iso, mutta who cares. Pääasia että pääsee reissaamaan mainiossa seurassa. Odotan jo makoilua hiekkarannoilla auringonpaahteessa sekä kuun loisteessa - viinipullon kera. ;)

Edelleen ahdistaa, mutta onneksi on jotain mitä odottaa.

Taas on jo monta päivää ollut niin paljon sanottavaa, mutta jotenkin en vain ole kyennyt sanomaan mitään. Tai kirjoittamaan. Ja pahaa pelkään, etten kykene nytkään - en ainakaan sitä, mitä haluaisin. Ei vain ole sanoja.

Mua on jo muutaman viikon vaivannut ahdistus. Niin, ainahan mä olen ollut kyseiselle vaivalle taipuvainen, mutta nyt se on puskenut päälle massiivisena ja jatkuvana, jokapäiväisenä. Välillä on parempia päiviä, sitten taas huonompia. Välillä tiedostan ahdistuksen syyn, välillä en. Ja silloinkin kun tiedostan, en tiedä, onko kyseinen seikka oikea syy ahdistukselle. Tuntuu nimittäin vähän siltä, että taustalla on joku isompi tekijä, joka vain ilmenee useiden erilaisten asioiden kautta. On vähän niin kuin etsisin koko ajan jotain juttua, josta voisin tehdä ahdistuksen aiheuttajan, jonkinlaisen väylän sille. Ajatukset kiertävät kehää enkä pääse siitä kehästä irti. Vaikea selittää, kun en ymmärrä itsekään.

Mä olen väsynyt tähän ja toivoisin vain että se loppuisi. Miten sama ihminen voikin monesti olla niin niin huoleton, ja sitten vajota tähän olotilaan. Ei ole ensimmäinen kerta, näitä syvempiä ahdistuksia on sattunut muutamaan otteeseen elämäni varrella. Aina se tosin on johtunut eri syistä. Tai no syistä ja syistä... Kuten sanoin, tuntuu vähän siltä, ettei nämä "syyt" ole syitä, vaan oireita siitä todellisesta aiheuttajasta. Kun vain tietäisi, mikä se tällä kertaa on.

Jos olisi mahdollisuus, niin kaikkein mieluiten lähtisin hetkeksi jonnekin pois, yksin. Jonnekin, missä on lähellä meri. Jonnekin, missä saisin selvittää päätäni ja haistella maailman tuulia.
Vaarana tietysti olisi, etten tulisikaan takaisin. ;)

Mutta kun ei juuri nyt ole mahdollisuutta, niin ehkäpä vain yritän jutella jollekulle.

Juhannuksen työvuorot menivät suhteellisen nappiin. Oon päivävuorossa torstaina, vapaalla pe, la ja su ja maanantaina meen vasta taittovuoroon kahdelta.

Eipä olis voinut paremmin sattua. Nyt kun vielä tietäis, mitä sitä silloin oikein tekis...

Palaaminen on aina ahdistavaa. Irtaudun Suomesta nopeasti täältä poissa ollessani. Sopeudun enkä halua palata. Tunne toistuu lähes kaikkialla ja kaikkina aikoina. Joissain maissa enemmän kuin toisissa. Mitään riemua paluusta en muista koskaan kokeneeni. Enkä koti-ikävää vaikka toki joitain tiettyjä ihmisiä saattaakin joskus kaivata. En edes pitkillä matkoilla, enkä edes kaukana ollessani.

Tietysti joskus paluu on vielä ahdistavampaa kuin toisina aikoina. Kesän kynnyksellä on helpompi palata kuin vaikka tammikuussa. Lämpö ja valo ei ahdista ollenkaan sillä tavalla kuin pimeys ja kylmyys. Silti rinnassa tuntuu sama toive, oi kun olisi voinut jäädä... Muualla pääsen jollain tavalla irti itsestäni, tietyistä ajatuksista, tietyistä tunteista. Meneminen ei itselleni ole niinkään arjesta irtautumista. Se on itsestäni irtautumista. Tai sen muuttamista, miltä minä tunnun täällä. Miltä minusta tuntuu täällä.

Toisaalta sama levottomuus, tarve mennä pois, tunne siitä että jossakin on jotain enemmän, voi iskeä myös silloin, kun jo olen poissa. Esimerkiksi kun näen meren. Uskoin pitkään että meri jollain tapaa rauhoittaa mua, ja kyllä se tavallaan rauhoittaakin. Enemmän se kuitenkin pistää mut kaipaamaan jotain. Tai jonnekin. Kunpa vain tietäisin, minne. Löydänköhän koskaan rauhan?

No, nyt olen kuitenkin kotona. Pitäisi yrittää unohtaa haikailut ja keskittyä siihen, mitä pitää tehdä täällä, nyt. Jos vain osaisin...

Ai niin. Pari viikkoa Irlannissa olivat pääosin hyvää aikaa.

Mulla on ikkunassa tommonen läpikuultava verho. Toivon, ettei kukaan viaton ohikulkija nähnyt, mitä täällä äsken tapahtui. Se olisi voinut saada sydärin nähdessään alastoman naisen riehuvan ympäriinsä, repivän lipaston laatikoiden sisällön lattialle, siirtelevän huonekaluja raivon vallassa jne.

Niin, kyseessä ei ollut mikään jokapäiväinen rituaali, vaan passinetsintäoperaatio. En siis meinannut löytää sitä mistään! Kaivoin kaikki paikat läpi, heittelin tavaraa ympäriinsä yrittäessäni löytää sitä ja tosiaan siirtelin sohvaa ja sänkyä koska ajattelin sen ehkä olevan niiden alla. Lopulta se löytyi joidenkin papereiden välistä, jotka mielestäni kyllä tutkin läpi moneen kertaan.

Ai juu. Tämä kaikki siis tapahtui ilman rihmankiertämää siitä syystä, että olin just tullut suihkusta. Oli kyllä alkuun pyyhe päällä, mutta verenpaineen pomsahtaessa taivaisiin kun passi ei ollutkaan siellä missä piti, lensi pyyhekin päältä häiritsemästä etsimissessiota. x)

Reissulle lähteminen on aina kivaa, mutta sen valmistelut eivät niinkään. Tänäänkin pitäisi siivota (siltä varalta että joku majailee täällä poissa ollessani), viedä otus hoitoon vanhemmille, pestä pyykkiä, pakata, löytää tuliainen, käydä apteekissa, hakea kuvat kehittämöstä koska ne lähtevät matkaan, ja tämän lisäksi vielä hoitaa sheivausoperaatio, käydä salilla, lukea koekirjaa ja nähdä kaveri. Mistä saikaan ostaa niitä tunteja lisää vuorokauteen?

Ja sitten mulla on toinen ongelma. Onko minkään järjen mukaan mahdollista ottaa mukaan tavaraa korkeintaan kuuden kilon edestä? On tai ei, mun on se tehtävä. En tässä rahatilanteessa halunnut alkaa maksella törkeitä laukkulisiä ruumatavarasta, joten en ota muuta kuin käsimatkatavaran. Luulin että sen painoraja olisi Air Linguksella Ryan Airin tapaan 10 kg, mutta eipä sitten ollutkaan. Raja on 6 kg ja siihen on siis mukauduttava. Mitenköhän käy. Ainakin kenkäpareja täytyy nyt rajoittaa, ja mukaan lähteekin siis vain kahdet kengät, toiset jalassa, toiset laukussa. Ja vaatteita vain vähän. Nyyh. En tähän nyt muuten edes ryhtyisi, mutta kun paikan päällä on pesukone, niin saahan ne vaatteet siellä puhtaaksi. Vaikkei sekään ihan hirvittävästi lohduta ainakaan siinä vaiheessa, kun joudun karsimaan, karsimaan ja karsimaan mukaan otettavaa vaatemäärää.

Shampoita sun muita pesuaineita en toki edes kuvittele ottavani, painonsa vuoksi sekä tietty siksi, ettei niitä nesteitä saa koneeseen käsimatkatavaroissa viedä. Deodorantin ja hajuveden kyllä otan, ne menee pikkupusseissa koska ovat alle desin. Pitää sitten ostaa nuo muut härvelit paikan päältä. Täytyy myös muistaa pakata ripsarit ja huulikiillot pussukoihin, koska nekin luokitellaan nesteeksi. Ärsyttävää.

Tjaah. Pitäisköhän harjoittaa kerrospukeutumista ja pistää niin paljon vaatetta päälle kuin mahdollista. Siten ne sais mukaan ongelmitta. :D

Kävin tänään veljen kanssa shoppailemassa. Tehtävänäni piti olla makutuomarina toimiminen. Ensin veljen mukaan tarttui lakki tai sellainen lätsä, sitten housut ja sukkia ja sitten vielä kengät. Kaikki tämä tapahtui tunnin sisällä. Onko miehille shoppailu jotenkin helpompaa? Mä harvemmin voisin napata mukaani sovituskoppiin ensimmäiset huomioni kiinnittäneet housut, sovittaa niitä - ja päätyä vielä ostamaan ne! Kyllä se yleensä vaatii enempää kiertelyä ja mallailua. No, kaipa tuokin on putkiaivoilla yksinkertaisempaa.

Niin, tehtävänäni piti olla pelkkä makutuomarina toimiminen. Alkuun se onnistuikin, enkä veljen läsnäollessa sortunut ostamaan itselleni mitään. Sitten kuitenkin, kun oltiin suoritettu veljen shoppailukierros ja istuttu toinen tunti kahvilassa, kävi niin, että jäin kiertelemään yksinäni kaupunkiin. Ensin toki ihan viattomasti; piti löytää lahja J:n veljen tytölle, jonka synttäreille mennään sunnuntaina. Löysin sen. Sitten katselin vähän tuliaisvaihtoehtoja J:n vanhemmille. Ei löytynyt mitään fiksua. Ja sitten... no, eksyin vaatekauppaan. Naisten vaatekauppaan. Alusvaateosastolle.

Hetken pitsiä ja silkkiä ihmeteltyäni havaitsin näköpiirissäni sellaiset nätit pöksyt, joissa oli kiinni sukkanauhat. Ajattelin tietysti taloudellisesti: Jos ostan nuo, ei tarvitse ostaa erikseen alushousuja JA sukkanauhaliiviä. Sitä paitsi kokonaisuus oli aika halpa. Joten tartuin siihen. Mutta mitä tehdä sukkanauhoilla jos ei ole niitä vaativia sukkia? Löysin sukat, kivat valkoiset, puolireiteen ulottuvat. Ja kun näin pitkälle oltiin kerran jo päästy, piti tietysti hommata myös kokonaisuuteen sopivat rintsikat. Löytyi! Onneksi hinta oli _todella_ halpa, koska kyseiset liivit sattuivat olemaan jossain mega-alessa. Näin hommasin itselleni kivan uuden alusasukokonaisuuden, vaikka tarkoitushan ei ollut ostaa mitään. Olen to-del-la köyhä tällä hetkellä, mutta onneksi noihin ei paljon rahaa tuhlaantunut. Ja onhan se nyt ihan kiva, että on jotain tuliaisia J:lle itselleenkin. :P

Vaaka osoitti tänään, että olen kuusi kiloa kevyempi kuin viime elokuussa. Pitkä aikahan tuo on, mutta en mä missään vaiheessa ole varsinaisesti laihduttanut. Mitä nyt liikkunut ja vähän katsonut, mitä suuhuni pistän. Tosin siinäkään en ole aina niin kovin tarkka (lue: suklaata ja jätskiä menee). Muutama kilo putosi syksyn aikana Irlannissa, vaikka mielestäni söin vähän sitä sun tätä. Nopeutuikohan mun aineenvaihdunta siellä? :P Tai ehkä se oli ihan vain sitä, että tuolla tuli syötyä säännöllisemmin kuin kotona.

Tuon jälkeen olen sitten vielä hukannut pari-kolme kiloa johonkin. Ja muutos näyttää olevan pysyvä, sillä paino on huidellut samoissa lukemissa jo melkoisen tovin. Nuokin kilot katosivat mystisesti suht suurpiirteistä ruokavaliota noudattaessa. Kirjoittelin tänne kyllä jossain vaiheessa, että olisin aikeissa pudottaa painoa, mutta itse asiassa en ole asian eteen nähnyt juurikaan vaivaa.

Olen huomannut ennenkin, että mitä vähemmän ajattelen painoasioita, sitä helpommin katoaa muutama kilo. Jos taas rasitan päätäni miettimällä ja keskittymällä laihtumiseen, mitään ei tapahdu. Tämä ehkä siksi, että kaikki kuurimainen turhauttaa. Jos oikein keskityn kurinalaiseen elämään, ennen pitkää repsahdan ja sitten syödäänkin vähän hälläväliä-meiningillä. Ja liikuntakin jää. Kun taas ajatukset eivät pyöri ko. asioiden ympärillä, kuin huomaamattani syön järkevämmin ja liikun enemmän. Niin taisi käydä nytkin.

Vielä voisi viitisen kiloa lähteä. Rauhassa. Omalla painollaan. Pitäisköhän sanoa, että EN halua niiden lähtevän, niin ehkä ne sitten tipahtaisivat kehostani ihan kuin taikaiskusta?

Niin ja joo. En kaipaa nyt ketään sanomaan että ei sun tarvii. Ei mun tarviikaan. Paino on melko keskellä normaalijakaumaa. Mutta kun tykkään itse itsestäni vähän pienempänä. Lihaksia en silti tahdo kokonaan menettää, joten jospa vaan antaisi ajan kulua ja kehon liikkua - kyllä ne kilot sitten jossain kohtaa katoavat.

Psst. Saisivat kyllä kadota kesä-heinäkuun vaihteeseen mennessä. Portugalissa Atlantin rannalla ois kiva lekotella aavistuksen ohuemman rasvakerroksen alla. :D

Kirjoitin taannoin, että tj 19 ja että onko pakko odottaa jos ei halua. Vastasin itse itselleni: ei ole. Odotusaika siis lyheni, ja nyt on tj 7 ja risat. \o/