A niin kuin ahdistus

Taas on jo monta päivää ollut niin paljon sanottavaa, mutta jotenkin en vain ole kyennyt sanomaan mitään. Tai kirjoittamaan. Ja pahaa pelkään, etten kykene nytkään - en ainakaan sitä, mitä haluaisin. Ei vain ole sanoja.

Mua on jo muutaman viikon vaivannut ahdistus. Niin, ainahan mä olen ollut kyseiselle vaivalle taipuvainen, mutta nyt se on puskenut päälle massiivisena ja jatkuvana, jokapäiväisenä. Välillä on parempia päiviä, sitten taas huonompia. Välillä tiedostan ahdistuksen syyn, välillä en. Ja silloinkin kun tiedostan, en tiedä, onko kyseinen seikka oikea syy ahdistukselle. Tuntuu nimittäin vähän siltä, että taustalla on joku isompi tekijä, joka vain ilmenee useiden erilaisten asioiden kautta. On vähän niin kuin etsisin koko ajan jotain juttua, josta voisin tehdä ahdistuksen aiheuttajan, jonkinlaisen väylän sille. Ajatukset kiertävät kehää enkä pääse siitä kehästä irti. Vaikea selittää, kun en ymmärrä itsekään.

Mä olen väsynyt tähän ja toivoisin vain että se loppuisi. Miten sama ihminen voikin monesti olla niin niin huoleton, ja sitten vajota tähän olotilaan. Ei ole ensimmäinen kerta, näitä syvempiä ahdistuksia on sattunut muutamaan otteeseen elämäni varrella. Aina se tosin on johtunut eri syistä. Tai no syistä ja syistä... Kuten sanoin, tuntuu vähän siltä, ettei nämä "syyt" ole syitä, vaan oireita siitä todellisesta aiheuttajasta. Kun vain tietäisi, mikä se tällä kertaa on.

Jos olisi mahdollisuus, niin kaikkein mieluiten lähtisin hetkeksi jonnekin pois, yksin. Jonnekin, missä on lähellä meri. Jonnekin, missä saisin selvittää päätäni ja haistella maailman tuulia.
Vaarana tietysti olisi, etten tulisikaan takaisin. ;)

Mutta kun ei juuri nyt ole mahdollisuutta, niin ehkäpä vain yritän jutella jollekulle.