Cityparin elämää

Krapula. Paha. Mutta oli se sen arvoista - eilen oli tositosi kivaa. Joten kiitos vaan vielä pirskeistä sade-tädille! Joskin pippaloiden päätös, pari kappaletta palaneita autoja ei ollut niin kiva juttu. Saatanan pyromaani, kuka liekään.

Tänään on tullut vähän mussutettua - juustonaksuja, Amarillon herkkuja ja pullaa mamman luona - mutta josko sitä huomenna taas palais terveelliseen elämään. Salille vois vaikka kipaista, tai sit juoksentelemaan. Jotain kuiteskin. Oon taas siinä pisteessä liikunnan kanssa, että alkaa heti tuntua jos ei pääse hikoilemaan. Mutta hyvähän se vaan on, tulee ainakin liikuttua.

Tänään vois harkita jonkun leffan vuokraamista. Krapulamelankolisuus jyllää, ei oo paras olotila henkisestikään. Ja edessä varmaan vielä kylmänhikinen liskojen yö...

Flunssasesta - tosin iltaa kohti kohenneesta - olotilasta huolimatta kävin vetäsemässä kympin ja yllättävän hyvin kulki. Ennen kuin joku juåppå syyttää mua tekosyiden säveltämisestä kosken lähtenyt tänään viihteelle, yksi huomio: Flunssainen olo ei meinannut kuolemansairautta. Ja kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että tuo olotila on ennenkin huononnut alkomaholin ja baareilun seurauksena. Liikunta taasen voi mulla jopa auttaa jos ei liian kipeeltä tunnu. Eikä toi kymppi oo mulle kuin normi juoksentelulenkki. Nih!

Mä kun en tahro riskeerata huomisia pirskeitä, joita oon venaillut jokusen viikon. Bacardi, kola ja pari sidukkaa odottavat jo innokkaina, että pääsen korkkaamaan heidät. Ja mikä parasta, pääsen näkemään kaikki ihQpihQt joiden näkemistä oon kanssa venaillut jo piiitkän ajan. Jotta kiitos vaan Sateelle jo ennalta, että päätti järkätä nää paluubileet. <3

Suoritin äsken vähän joululeipomisia äiskän avuksi; pähkinäsuklaakeksejä. Tuli ihan hyviä, joskin taikina maistui taas kerran paremmalta kuin valmiit tekeleet. Nyt meen kohtapuoliin saunaan - eka sauna kolmeen kuukauteen! Tai no, tulihan siellä Irkuissa "saunottua" kahteen otteeseen kun olin salilla ja uimassa, mutta voiko ehkä about 50-asteista kopperoa, jossa löylynheitto on kielletty, kutsua saunaksi? Musta ei. Niin ja tiättekö mitä, siellä oli myös saunaohjeistus, jonka mukaan saunassa ei terveydellisistä syistä saanut olla 20 minuuttia pidempään, eikä saunomista suositeltu alle 16-vuotiaille lapsille. Muah!

Niin että Satu menee saunaan nyt, ja sitten se kattoo vuokraamansa leffan. Punkku maistuis ja sitä oliskin, mutta ehkäpä jätän ton alkoholin nauttimisen huomiselle ettei maksa sano `poks`.

Saavuin Turkuun eilen iltakasin maissa, kolmen kuukauden maanpaon, edellisen yön kolmen tunnin unien ja päivän reissauksen uuvuttamana. Ja sen sijaan että olisin saanut nukkua tänäaamuna, jouduin heräämään aikaisin ja käymään läpi jotain hiivatin kehittämisprojektia, oikealta nimeltään Opetushenkilöstön ja työelämän viestintäosaamisen kehittäminen monimuotoisessa ympäristössä. Tämä kaikki vain siksi, että satuin vastaamaan puhelimeen ja sanomaan `joo` sille, joka kysyi, olisinko halukas kirjoittamaan tiedotteen ko. aiheesta.

No ei vaan, hyvähän se vaan on että ilmaantui töitä, ja nyt vielä ihan uudelta taholta. Jos en mokaa tätä hommaa, ne varmaan käyttää mua jatkossakin, ja sehän on varsin suotuisaa kaltaiselleni tähän-asti-kahden-lehden-freelancerille. Hyvä myös saada kokemusta uudenlaisesta kirjoittamisesta; tähän asti kun oon pääosin tehnyt vain tota lehtitekstiä. Tää tiedote menee AMK:n ja erinäisten yritysten väliseen levitykseen eikä sillä ole mitään tekemistä sanomalehtien kanssa. Virkistävää. Tällä kertaa tulen kirjoittamaan sisällöllisesti täsmälleen sitä mitä ne tahtoo mun kirjoittavan, ja se on mulle uutta. :)

Myöskin ens keskiviikkona on deadline kahdelle lehtijutulle, joista toisesta ei itse pääidean lisäksi ole vielä minkäänlaista havaintoa.

Paluu arkeen on siis koittanut, mutta en mä jaksa stressata.

Vielä.

Suomessa. Enklanti ei vielä irroita otettaan puheesta, mutta salmiakki maistuu ja mussutin jo yhden karjalanpiirakankin.

Vähän outo olo. Haikeahko, mutta ihan jees.

Ja toi lumi on aika ihQ. <3

Olin veljella pari paivaa, joskin veli itse oli ja on Turkissa tyomatkalla, joten enpa nahnyt sita ollenkaan. Nyt olen yha Dublinissa, mutta hostellissa tulevan yon. Maksoin viiskymppia yhden hengen huoneesta silla paatin olla epasosiaalinen ja pysya talla kertaa dormien ulkopuolella. Omaa rauhaahan ma tanne lahdin hakemaan.

Oon pyoritellyt erinaisia asioita mielessani, enka vahiten parisuhteessa tarvitsemista. Kuuluuko muka tarvita toista? Kuuluuko tuntea ettei ole kokonainen omillaan, tai ettei voisi elaa ilman sita toista osapuolta? Vastako sitten valittaa tosissaan?

Ei. Musta on vaarin sanoa, etta jos et koe, ettet voisi elaa ilman kumppaniasi, et tunne tarpeeksi hanta kohtaan. Ja ylipaansa kaikki tarvitsemiseen liittyva alkaa pikkuhiljaa kuvottaa. Mina osaan olla onnellinen myos suhteettomana, enka nain ollen tarvitse ketaan tekemaan itseani onnelliseksi. Koen myos olevani ihan ehea ja kokonainen ilman sita toista ihmista. Toki han tuo elamaani paljon iloa ja onnea ja olen kiitollinen siita etta olen sellaiseen ihmiseen tormannyt, mutta minusta ei puutu paloja enka muutu vajaavaiseksi vaikka ero joskus koittaisikin.

Kuulostaa jonkun korvissa ehka kylmalta, mutta ei se sita ole. Se on sita, etta mulle rakkaus ei ole yhta kuin tarvitseminen. Rakastaa ja valittaa voi koska yksinkertaisesti rakastaa ja valittaa, haluaa olla toisen kanssa ja seka tehda hanelle hyvaa etta saada hanelta hyvaa. Kokonainen voi olla silti yksinkin. Ja onnellinen, vaikka se onni sen toisen ihmisen kanssa toisenlaista olisikin.

Oma nakemykseni tarvitsemiseen on, etta toista ihmista voi tarvita tiettyina aikoina, lohduttamaan, auttamaan, kuuntelemaan. Mutta tarvitseminen tarvitsemisen nimissa syo ja kuluttaa ihmista, tarvitsijaa ja tarvitsemisen kohdetta. Kukaan ei ole koskaan ollut minulle syy elaa, minut kokonaiseksi tekeva pala, koko maailmani tai tekija, jonka menettaessani en olisi enaa mitaan. Eika tamakaan silti tarkoita, ettenko olisi rakastanut. Mina vain olen mina, vahva ja ehja ja taysi ihan yksinanikin. Voin rakastaa tarvitsematta.

"But let there be spaces in your togetherness, and let the winds of the heavens dance between you. Love one another but make not a bond of love: Let it rather be a moving sea between the shores of your souls. Fill each other's cup but drink not from one cup. Give one another of your bread but eat not from the same loaf. Sing and dance together and be joyous, but let each one of you be alone, even as the strings of a lute are alone though they quiver with the same music. Give your hearts, but not into each other's keeping. For only the hand of life can contain your hearts. And stand together, yet not too near together: For the pillars of the temple stand apart, and the oak tree and the cypress grow not in each other's shadow."

-Kahled Gibran

Tiedä sitten oliko se lohtushoppailua vai mitä, mutta kävelin tuonne Dundrumin ISOON ostoskeskukseen ja tein pari hankintaa. Ostin liilan topin pienillä hihoilla ja avoimella niskalla. Siinä on ikään kuin semmoinen aika tiukka kaulus joka napitetaan kiinni, mutta sitten sen alapuolella on paljasta ihoa edessä ja takaa, edessä tosin sillain hienosti "viiruina", kankaassa olevien aukkojen läpi. Sitten ostin mustavalkoiset pitsillä ja silkillä kruunatut rintsikat ja pikkuhousut samaa sarjaa + toiset, vaaleat pitsi-silkkipikkarit. Ja sitten vielä tuommoiset hold-upit, mikä se suomenkielinen sana niille sitten onkaan. Siis sellaset sukkahousumaiset sukat jotka tulee reisiin asti ja jotka pysyy yllä ilman kummempia viritelmiä. Kai pitää joku ilta pukea noi kaikki ylle ja lisätä kokonaisuuteen yks uudehko hame sekä buutsit jotka ostin viime viikolla. Sit voi ehkä tuntea itsensä ladyksi hetken.

Kai se shoppausterapia toimi, sillä nyt on vähän seesteisempi olo. Tai sitten se oli tunnin kävely joka selvitti päätä. Ihan sama, pääasia että auttoi. Ajattelin kuitenkin selkiytyä vielä vähän lisää juoksulenkin muodossa tossa vähän myöhemmin.

Mulla on vähän kaksinainen olo. Eikä niin vähääkään. Miten voi olla, että vaikka tykkää jostakusta kuin hullu puurosta, sitten kuitenkin ahdistaa ajatella asioita pidemmälle tuon ihmisen kanssa? Eikä siis kysymys ole millään muotoa henkilökohtaisesti juuri tätä tiettyä persoonaa koskeva; päinvastoin, se on aina pulpahtanut esille kaikkien kanssa. Yhden kanssa tosin vähän myöhäisemmässä vaiheessa, mutta kuitenkin.

Olen kysynyt itseltäni useasti, olenko sitoutumiskammoinen. Luulin pitkään että tavatessani jonkun ihanan ihan oikeasti ja sataprosenttisesti tahtoisin jakaa elämäni hänen kanssaan ja että vaikken suuria askelia heti ottaisikaan, ainakin tietäisin sydämessäni mitä haluan. Nyt vain on tullut huomattua, ettei se olekaan niin. Haluan kyllä olla hänen kanssaan mutta asioiden vieminen pidemmälle tai edes sen ajattelu aiheuttaa melkoisen ahdistuksen.

On tapahtunut toisen kerran se mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten. Joku sanoi, että haluaisi naida allekirjoittaneen. (Huom! AllekirjoittanEEN, ei allekirjoittanUTTA, vaikka ehkä sitäkin, haha.)
Ei se nyt sentään kosinta ollut, kunhan kertoi mitä tuntee. Ja musta se tuntui jollain tapaa hyvältä, sillä tokihan on kiva kuulla että joku, josta välittää niin kovin, kokee haluavansa sinut ikuisesti.

Mutta sitten se toinen tunne vain kasvoi. Se ahdistus.

Miten kauan voi syyttää sitä, että on vielä kovin nuori?

Tahan kaupunkiin alkaa liittya pelottavan paljon muistoja ja erilaisia tunnetiloja. Tanaan kun tanne saavuin ja pimenevassa alkuillassa vaeltelin tuttuja katuja pitkin, muistelin jollain tapaa samanlaista pimenevaa iltaa samassa kaupungissa puolisen vuotta sitten. Silloinkin saavuin tanne Corkista, yksin, suht kummallisen olotilan vallitessa. En silti voi sanoa, etta nuo olotilat millaan tapaa toisiaan muistuttaisivat. Kevaalla olin ahdistunut, yksinainen, nyt mieli on melko lailla levollinen ja vietan taalla ihan mielellani pari paivaa yksin. Sehan oli sita mita kaipasin. Saa sitten nahda, suuntaanko taalta viela Kilkennyyn tai jonnekin ennen Corkiin paluuta.

Ei mulla oikeestaan nyt tanaan ollut mitaan kummoisempaa sanottavaa. Kunhan raportoin. Olen hengissa, terve (ainakin fyysisesti :P) ja onnellinen omasta rauhastani. John on Galwayssa kaverinsa hellassa huomassa ja me nahdaan sitten taas kun palailen taalta. Sitten aion ottaa ilon irti viimeisista ajoista Corkissa ennen Suomeen paluuta. Nyt nayttaa silta etta se koittaa 26. paiva kuluvaa kuuta.

Halloween sujui taalla sumujen saarella melko rauhallisissa merkeissa, omalla kohdallani ainakin. Oltiin perjantaina Johnin veljella seuraamassa lasten Halloween-ohjelmaa ja olihan se ihan mielenkiintoista. Johnin veljella vaimoineen on kylla maailman suloisimmat lapset, etenkin niiden kolmevuotias poika Dylan on parhautta. Ma en yleensa oikein tieda, miten olla lasten kanssa, mutta sen kanssa on jotenkin tosi helppo olla. Ja se on huippua, miten se sanoo mun nimen: "Satyyy" <3

Paatin sitten olla menematta sinne Epsanjaan. On rahat vahan vahissa (vaikka teinkin TurSaan huippulaatuartikkelin irkkuhalloweenista x)) ja muutenkin ajattelin, ettei nyt ehka oo oikea hetki lahtea sinne. Ehka sitten kevaalla. Sen sijaan teen pienen ekskursion Dubliniin huomenissa. Meen veljelle pariksi paivaksi ja ehka sitten viela jonnekin muualle ennen kuin palaan Corkiin.

Ja Suomenmaahan taidan palailla about kolmen viikon paasta. Joku pikkujoulun juhlinta ois kiva sitten. *vink vink*