Huh...

Mulla on vähän kaksinainen olo. Eikä niin vähääkään. Miten voi olla, että vaikka tykkää jostakusta kuin hullu puurosta, sitten kuitenkin ahdistaa ajatella asioita pidemmälle tuon ihmisen kanssa? Eikä siis kysymys ole millään muotoa henkilökohtaisesti juuri tätä tiettyä persoonaa koskeva; päinvastoin, se on aina pulpahtanut esille kaikkien kanssa. Yhden kanssa tosin vähän myöhäisemmässä vaiheessa, mutta kuitenkin.

Olen kysynyt itseltäni useasti, olenko sitoutumiskammoinen. Luulin pitkään että tavatessani jonkun ihanan ihan oikeasti ja sataprosenttisesti tahtoisin jakaa elämäni hänen kanssaan ja että vaikken suuria askelia heti ottaisikaan, ainakin tietäisin sydämessäni mitä haluan. Nyt vain on tullut huomattua, ettei se olekaan niin. Haluan kyllä olla hänen kanssaan mutta asioiden vieminen pidemmälle tai edes sen ajattelu aiheuttaa melkoisen ahdistuksen.

On tapahtunut toisen kerran se mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten. Joku sanoi, että haluaisi naida allekirjoittaneen. (Huom! AllekirjoittanEEN, ei allekirjoittanUTTA, vaikka ehkä sitäkin, haha.)
Ei se nyt sentään kosinta ollut, kunhan kertoi mitä tuntee. Ja musta se tuntui jollain tapaa hyvältä, sillä tokihan on kiva kuulla että joku, josta välittää niin kovin, kokee haluavansa sinut ikuisesti.

Mutta sitten se toinen tunne vain kasvoi. Se ahdistus.

Miten kauan voi syyttää sitä, että on vielä kovin nuori?