Cityparin elämää

Sain viestin yhdeltä pojalta. Enkä oikein tiedä miten suhtautua siihen, mitä vastata hänelle. Pelkään että olen toiminut aika tyhmästi häntä kohtaan. Tahtomattani kylläkin, mutta silti. Kummallisinta on, ettei hän tunnu tuomitsevan minua siitä. Minä kun olen aika tottunut tuomitsemiseen. Ja hänellä olisi kaikki maailman syyt tehdä niin.

Olen ollut tyhmä kai siksi, kun koko elämäni on ollut viime aikoina niin sekaisin. Vähän kaikki asiat ovat ahdistaneet ja sitten olen saattanut kääntää sen ahdistuksen myös sellaisille tahoille, jotka eivät olisi sitä ansainneet. Olisi pitänyt pystyä erottelemaan tietyt asiat toisistaan, mutta en kyennyt siihen. Kaikki tuntui vain yhdeltä isolta kokonaisuudelta, vaikka todellisuudessa joillain asioilla ei ollut mitään tekemistä keskenään.

Välillä olen ollut myös epäileväinen, epäluuloinenkin jopa. Mitä hän haluaa minusta? Miksi hän on niin kiva ja ymmärtäväinen? Nyt ehkä uskon jo vastauksen. Hän vain on sellainen. Kiva ja ymmärtäväinen. Ei hänellä ollutkaan minkäänlaisia taka-ajatuksia. Hän vain halusi olla tukena ja ymmärtää. Ehkä oma käytökseni johtuukin osittain juuri siitä, etten kyennyt uskomaan tätä. Siihen toki vaikuttavat monet vanhat kokemukset, mutta uutta ihmistä pitäisi aina pystyä katsomaan uusin silmin. Minä en osannut.

Se viesti oli niin kiltti. Yhdessäkään lauseessa hän ei sanonut mitään pahaa. Vaikka olisi ollut syytä. En ehkä pysty kirjoittamaan yhtä hyvää vastausta. Mutta anteeksi aion pyytää.

Sen lisäksi että sain kämpän, sain myös lisää töitä. Ja siis tämä on positiivinen juttu, sillä rahatilanne on melkoisen heikko. Ja näiden lisäksi sain eilen myös yhden tositosi kivan tiedon. En kerro minkä koska olen niin ujo ja pidättyväinen (hah!) mutta siis nyt menee ehkä paremmin kuin pitkään aikaan :) Exäkin on ilmeisesti tajunnut, että mä tosiaan lähden viikon päästä, ja sen jälkeen ei ole mitään tietoa, milloin se näkee miut seuraavan kerran. Joten se on lopettanut kiukuttelun! Ainakin toistaiseksi. Mutta en valita tilanteesta.

Huomenna ja ylihuomenna näen ehkä uusia kivoja ihmisiä. On varmaan aika mukava viikonloppu siis tiedossa. Ja ehkä viikonlopun jälkeen on hiukkasen parempi olo kuin viime viikonlopun jäljiltä ;)

Sitten mulla on yksi oikein hyvä juttuidea mielessä. Siis TOSI hyvä. Ette arvaakaan kuinka hyvä :D Nyt vaan täytyy harkita tarkkaan että mihin lehteen sen koitan ensisijaisesti myydä (lue: mikä maksaa siitä parhaiten). Ja toivoa ettei kukaan lue ajatuksiani ja ryöstä sitä ennen kuin saan sen julkaistua!

Täytyy kai vaan uskoa, että huonot ajat kompensoidaan hyvillä ajoilla. Koska noin viikko sitten en osannut ajatellakaan, että pian olisi näin hyvä mieli. Täytyy koittaa pitää tämä mielessä sittenkin, kun elämä seuraavan kerran potkii päähän.

Nyt olen toipunut hyvän uutisen aiheuttamasta järkytyksestä. Onhan se nyt vallan pöyristyttävää että synkkyyden keskelle tupsahtaa vaihteeksi jotain positiivista. Kyllähän siinä meinaa mennä pasmat pahasti sekaisin. Onneksi olo on jo normalisoitunut.

Huomenna onkin edessä retki Helsinkiin. Täytyy lähteä jo aamuyhdeksän junalla, sillä kaveri tahtoo kierrellä kauppoja oikein antaumuksella ennen iltaa. Itseäni sellainen ei tässä suhteellisen rahattomassa olotilassa jostain kumman syystä hirveämmin innosta, mutta olenpas nyt kiva ja kiltti kaveri ja toimin sitten vaikka makutuomarina. Iltasella mennään Vilkkumaata katsastamaan Nosturiin ja kaipa sitä sen jälkeen täytyy iltaa vielä jatkaa jossain. Saa nähdä, viihdynkö Helsingissä torstaihin asti vai tulenko (maito)junalla takaisin jo keskiviikkona.

Kävin tuossa vähän lenkkeilemässä ja koska lenkkarit ovat tehneet katoamistempun, laitoin sisäpelikengät jalkaan. Eihän niitä ulkona tulisi käyttää, mutta kun ei ollut muitakaan lenkkikenkiä, niin ajattelin että tämän kerran... Ja tähän se kyllä jäikin. Koko lenkki meni yhdeksi liukasteluksi kun kengät meinasivat jatkuvasti lähteä alta pois. Ihme etten kaatunut. Onkohan tasapainoaistini yllättäen kehittynyt vai mistä johtuu että tavallisesti viikottain kaatuileva tyyppi ei ole tänä syksynä kellahtanut kumoon vielä kertaakaan? Paitsi sisällä viime viikolla, mutta sitä ei lasketa koska se oli kissan vika.

Kävin myös vanhempien kotikunnan pankissa hakemassa uuden kortin tililleni jonka otan taas käyttöön. Esitettyäni asiani pankissa huomasin, etten ollutkaan ottanut henkkareita mukaan. Pankkivirkailijan mielestä tämä ei kuitenkaan ollut pulma eikä mikään. Hän totesi että itse ei minua tunnista, mutta kysyi kahdelta muulta virkailijalta, tunnistavatko nämä. Virkailijat kysyivät nimeäni, mutta eivät sen perusteella ilmeisesti tunnistaneet minua. Enpä kyllä sellaista odottanutkaan. Jostain syystä kerroin kenen tytär olen, ja johan virkailijoiden kasvot kirkastuivat. "Kyllähän me sun äitisi tunnetaan ja on teissä kieltämättä samaa näköä." Asia oli sillä selvä ja kortti ojennettiin minulle iloisin mielin. Melkoisen pöyristyttävää toimintaa.
No, eipä heitä ainakaan hätävarjelun liioittelusta voi syyttää :D

Sain äskettäin sen kovasti odottamani tiedon. En kuuluta julkisesti mistä on kyse, mutta tieto oli sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Nyt on jotenkin epäuskoinen olo. Kyseinen asia on ahdistanut mieltäni kuukauden ja nyt odotus on yllättäen ohi. Jostain syystä en tunne asiasta vielä suunnatonta iloa. En kai ole vielä oikein sisäistänyt sitä. Olen hämmentynyt. Olin jo niin varma toisenlaisesta tiedosta.

Ei voi muuta sanoa kuin että hyvä näin. Yksi valtava kivi vierähti sydämeltäni ja samalla vähensi aika tavalla kuormaani. Toki elämässäni on yhä ahdistavia elementtejä mutta suurin niistä on nyt poissa. Helpotus tulee hitaasti.

Tuntuu kuin olisin elänyt viimeisen kuukauden jossain sumussa. Tai kuin en olisi oikeastaan elänyt ollenkaan. Kaikkea tekemääni on varjostanut mieletön ahdistus. Toisaalta juuri ahdistuksen takia en ole edes kyennyt tekemään oikein mitään. Tämä yksi asia on pyörinyt päässäni kaiken aikaa, jättämättä hetkeksikään rauhaan. Elämäni on ollut jäissä.

Nyt pyörii päässä miljoona kysymystä. Voinko nyt oikeasti lakata murehtimasta tätä asiaa? Voinko alkaa taas elää ilman sietämättömän raskasta kuormaa? Saanko olla iloinen?

Saan. Riemu!

Mieli maassa edelleen. Yritin aamulla nukkua mahdollisimman pitkään jotta päivää olisi herättyäni jäljellä mahdollisimman vähän. Eihän siitä mitään tullut. Toki juuri nyt herään virkeänä uuteen päivään. Ahdistusta lisää se, että luulin saavani tiedon eräästä tärkeästä asiasta viimeistään tänään, mutta äsken kuulin etten saakaan. Pitää odottaa ensi viikkoon. Ja nyt en tietenkään pysty ajattelemaan muuta kuin tuota tiettyä asiaa, vaikka en millään tavalla voi siihen vaikuttaa eikä asian pohtiminen auta mitään.

Luulin saavani piristystä tänään baari-illan muodossa hyvän ystäväni kanssa, mutta eikö hän vain perunutkin koko reissun. Nyt siis tiedossa pitkä yksinäinen päivä ja sitä seuraava pitkä yksinäinen ilta. Mulla on siis kaikki maailman aika pyöritellä mielessäni näitä ahdistavia asioita kenenkään häiritsemättä. Voisko ihminen enempää perjantailta toivoa?

Sain sentään sen jutun lyhennettyä suhteellisen kivuttomasti ja siitä tuli jopa ihan hyvä. No, kohtalainen nyt ainakin. Mutta eikö vain tässäkin asiassa ollut takaisku vaanimassa taustalla. Pian sain kuulla että tämän kyseisen lehden (jonne siis juttujani olen myynyt) päätoimittaja on määrännyt juttujen ostokiellon ainakin loppuvuoden ajaksi. Siinä katosi taas yksi tulonlähde ihan sormia napsauttamalla. Ei kauheasti lohduta se, että saan tehdä vielä ne pari juttua, joista oltiin etukäteen sovittu. Niistä maksettavat rahat kun olen jo ehtinyt organisoida tuleviin menoihin.

Täällä sitä sitten vain surkutellaan omaa kurjaa kohtaloa koko päivä. Ja kas, huominenkaan ei taida tuoda ilmoille mitään uutta. On ne viikonloput vaan niin ihania.

...tulee mietittyä kaikenlaista. Viime aikojen tapahtumia ja aikasempiakin, tuleviakin. Ihmisiä, joita on kohdannut ohimennen tai jotka on omassa elämässä pysyvästi. Juuri äskettäin oivalsin että sama, vastenmielinen ja kammottava piirre löytyy niin yhdestä läheisimmästä ihmisestä kuin eräästä, johon sattumalta ja omaksi epäonnekseni törmäsin.

Itsekkyys ja välinpitämättömyys. Siinä yhdistelmä, jota on vaikea sietää. Ja juuri tämän olen joutunut löytämään kahdesta ihmisestä viime viikkojen aikana. Toinen olisi aivan yhdentekevä - ja ihmisenä onkin - ellei hänen itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä kohdistuisi juuri muhun erittäin ikävällä tavalla. Pahinta on, että hän on aika hyvä johtamaan ihmisiä harhaan. On muka välittävä, huolehtiva - paskat. Itsekeskeinen vastenmielisyyden ruumiillistuma hän on. Paha vain että itse menin lankaan.

Toinen on liian läheinen ollakseen yhdentekevä. Ja hänen välinpitämättömyytensä kohdistuu niin moneen ihmiseen. Pahimmalta se ei edes tunnu omalla kohdalla. Eilen viimeksi kävi kovasti sääliksi rakasta ihmistä, jota kohtaan hän toimi taas kerran itsekkäästi ja kylmästi. Olen vihjannut hänen käytöksestään, sanonut suoraankin. Ei auta. "Toimin parhaalla mahdollisella tavalla". Kenen kannalta? Itsesi ehkä.

Ensimmäisen tapauksen haluaisin vain unohtaa. En tunne mitään muuta kuin syvää halveksuntaa häntä kohtaan. Hänen kohdallaan ei ole toivoakaan "herätyksestä" tai muutoksesta. Menetetty tapaus - eikä edes itse tajua sitä.

Jälkimmäisen tahtoisin korjata. Liian läheinen hylätä ja mahdoton unohtaa, koska kuuluu perheeseen. Toivon että jonain päivänä hän herää itsensä keskeltä ja huomaa mitä on tehnyt. Toivon myös että se tapahtuu ajoissa ja ennen katkeruutta.