Cityparin elämää

Mun piti tehdä yksi juttu vasta muutaman päivän päästä, mutta teinkin sen jo nyt, sillä miksi pitkittää välttämättömiä asioita vain sen takia, että elämässä juuri nyt on niitä jo monta kertaa mainittuja ahdistavia elementtejä? Toki tuo nyt aiheutti jonkin verran "ylimääräistä" päänvaivaa ja myös mielipahaa puolin ja toisin, mutta olemassa se asia oli joka tapauksessa, joten parempi se kai kuitenkin oli nyt tehdä. Tavallaan sen hoitaminen pois päiväjärjestyksestä kun toi myös jonkinlaista helpotusta. Se oli ikään kuin eräänlainen piste, ja nyt voin aloittaa uuden lauseen, noin niin kuin vertauskuvauksellisesti.

Niin ja noin muuten on vieläkin kiva olo. On kyllä kummallista, että voin tuntea näin kaiken tämän keskellä. No, elämää ei voi ymmärtää eikä siinä tapahtuvia juttuja, ja nyt mulla vain on hyvä tunne eräästä asiasta. Ehkä petyn, ehkä en, mutta mä haluan katsoa tämän kortin, sillä luulen että se tekee mulle hyvää, kävi miten kävi.

Mitä?! Nukuttu yö, valvottu aamupäivä ja vieläkin hyvä fiilis! Ahdistavat asiat toki ovat yhä olemassa mutta nyt ne ovat jääneet hieman sivummalle kivojen juttujen vuoksi. Tai sanoisinko että yhden kivan jutun. Mua kyllä jännittää edelleen, sekä hyvällä että huonolla tavalla. Huono jännitys ja pelko loppuu maanantaina, ja toivon kovasti että silloin koittaa huojennus. Jos ei koita, niin sitten en tiedä, mitä teen. Hyvä jännitys puolestaan loppuu tiistaina, ja elämä siitä eteenpäin onkin sitten täysi mysteeri. Innolla ja mielenkiinnolla odotan, loppuuko silloin eräs asia vai jatkuuko se. Miksi mua jännittääkin näin paljon! Apua :)

Parin viikon päästä saan kuulla senkin, että pääsenkö yliopistoon vai en. Mä vähän pelkään etten pääse, sillä kevään raskaiden asioiden (veljen sairastumisen) myötä lukeminen vähän jäi. En mä nyt mitään selitellä yritä, mutta fakta vain on se, että mä en ollenkaan pysynyt lukusuunnitelmassani tuon tapauksen jälkeen. Kai se on ihan ymmärrettävääkin, kun kaikki aika ja energia tuntui menevän veljestä huolehtimiseen ja myös sen kanssa oloon. Toki mua harmittaa jos koulun ovet eivät nyt sitten aukene, mutta toisaalta, kai asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Ja lopulta mä saan kuitenkin ihan älyttömän hyvän mielen siitä, että näen veljen nyt voivan niin paljon paremmin.

Mitä mä sitten teen jos en pääse opiskelemaan? No, vaihtoehtoja on joitakin. Yksi mahdollisuus on se, että todellakin häipyisin kokonaan Suomesta joksikin aikaa. Siis että menisin ulkomaille töihin. Toinen vaihtoehto on poistua Turusta johonkin toiseen kaupunkiin jossa on vuoden mittaisia journalismikursseja - sellaisesta olisi todella paljon hyötyä tulevaisuuden kannalta. Kolmas mahdollisuus on jäädä tänne, paiskia hanttihommia ja säästää samalla rahaa jotta pääsisin matkustamaan. Sitä kaipaan niin paljon. Samalla voisin suorittaa opintoja avoimessa yliopistossa. No, mulla on vielä aikaa miettiä. Nykyinen kämppä mulla on käytössäni elokuun loppuun asti; josko siihen mennessä saisin ratkaistua seuraavan vuoden suunnitelmat.

Työkaverin (joka myös haki yliopistoon eikä nyt sitten päässyt) kanssa ollaan leikkimielisesti suunniteltu että lähdettäisiin Norjaan kalatehtaalle töihin, tai sitten Intiaan kasvattamaan vuohia. Niitä tuskin sentään toteutan :D

Meinasin tulla taas avautumaan tänne siitä, miten en käsitä miehiä, mutta eipä mulla enää taidakaan olla syytä siihen. En varmasti kerro että mitä kivaa mulle äsken tapahtui, mutta vannon ja vakuutan että jotain tosi kivaa se oli :) Kaikki ahdistukset ja pelot haihtuivat hetkeksi ja kenties jopa pysyvätkin tovin poissa, sillä nyt mä olen vain iloinen. Elämä virnistää jostain kulman takaa usein juuri silloin, kun on kaikkein synkintä, ja nytkin kävi niin. Kaikesta pahasta huolimatta mä taidan kuitenkin tykätä olla täällä, ja ehkä alkuviikosta tykkään vieläkin enemmän (kahdestakin syystä).

Nyt vaan jännittää vähän, mutta hyvällä tavalla.

Yöllä tuli pohdittua kaikenlaista. En jaksa niitä nyt toistaa, joten laitan tähän tekstin jonka yön pimeinä tunteina raapustin.

(kirjoitettu 29.6.2007 klo 01:12)

Mieli on yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Se on kummallinen tunne. Aivan kuin päässä vilisisi ajatuksia, mutta kun pysähtyy pohtimaan niitä, ne hiipuvat pois eikä yhdestäkään saa otetta. Mietin tietämättä mitä mietin, ja samalla mietin kaikkea, yhtä aikaa. Kenties tämä johtuu siitä, että viime päivinä isoja, kattavaa ajattelua vaativia asioita on ollut niin paljon. Juuri kun on vihdoin sisäistänyt yhden asian, tuleekin toinen joka vaatii vähintään yhtä suurta panostusta, ja sitten kolmas... Eivätkä ne edes ole läheskään pelkkiä ajatuksia, vaan samalla myös kokonaisvaltaisia tunnetiloja. Ehkä tämä tyhjyys johtuukin juuri siitä, että olen kuluneiden vuorokausien aikana joutunut tuntemaan niin paljon, ja niin monenlaisia asioita. Ehkä tunneskaala on nyt väliaikaisesti kulutettu loppuun ja olen siksi niin turta. Ei, sekin on väärä sana. En mä turta ole. Oikeastaan ihan päinvastoin; turran sijaan on todella sekava ja monitahoinen olo. Tälläkin nimenomaisella hetkellä voin tuntea ahdistusta, pelkoa, surua, vihaa ja pettymystä, mutta samalla myös kutkuttavaa haikeutta, positiivista odotusta, luottavaisuutta ja iloakin. Nämä tunteet jakautuvat selkeästi kahteen osaan ja siksipä edellisessä lauseessakin erotin ne toisistaan. Ensimmäisille tunteille on yksi ja sama aiheuttaja, ja myös jälkimmäiset jollain tapaa nivoutuvat yhteen, mutta keskenään niillä ei ole mitään tekemistä. Tavallaan tekeekin todella hyvää huomata, että synkkien asioiden rinnalla on myös niin paljon hyvää. Se auttaa jaksamaan.

Jaksamaan auttaa myös tietoisuus siitä, miten paljon mun elämässäni on hienoja ihmisiä. Vanhoja ja uusia tuttavuuksia, ja kaikkea siltä väliltä, mutta hienoja yhtä kaikki. Mä usein kutsun itseäni semi-erakoksi koska viihdyn niin mielettömän hyvin yksin ja välillä on pitkiäkin kausia, jolloin en halua tavata ketään, mutta toki mä silti kaipaan myös muita ihmisiä. Ja jotenkin ihan viime aikoina olen tajunnut entistäkin voimakkaammin, miten järjettömän paljon muut ihmiset voivat tuoda sisältöä elämään. Tätä en useinkaan - varsinkaan erakkokausina - ajattele, ja kenties niinä aikoina multa menee jotain hyvää sivuunkin. Nyt kuitenkin olen elänyt todella sosiaalista elämää ja täytyy sanoa että se on kyllä antanut mulle hyvin paljon. Olen kokenut olevani osa jotain määrittelemätöntä kokonaisuutta, ja se on tuntunut hyvältä. Kuten olen joskus sanonut, mä en ole paras ihminen tutustumaan ja ystävystymään koska usein tuntuu, että siinä välissä on jokin ylitsepääsemätön seinä, ja että en osaa olla niin kuin pitäisi tai edes kuten haluaisin olla. Ja sitten ihmiset usein saavat musta aivan väärän käsityksen, kuten vaikka että olisin jotenkin leuhka tai etäinen. En mä ole, enkä mä haluakaan olla. Harmittaa välittää sellaista kuvaa itsestään, kun kyse on todellisuudessa ainoastaan siitä, että nuo tilanteet monesti vain ovat mulle jollain tapaa vaikeita, vaikka mä kovasti toivoisinkin että voisin olla kuten muut ja osaisin tutustua. No, nyt olen onnistunut siinä vähän paremmin ja siis saanutkin niitä uusia tuttavuuksia joista olen niin kovin iloinen. Kaipa se tästä tottumuksen myötä alkaa toimia vieläkin paremmin, uskoisin.

Haluaisin nyt kuulla Lauri Tähkän biisin Pitkät pellot. Haikeudessaan se sopisi hyvin mielialaani. Mä usein nukkumaan mennessäni jätän radion tai jonkun levyn soimaan hiljaiselle, sillä musta on ihana kuunnella musiikkia juuri ennen uneen vajoamista. No, sade on tosiaan kyllä vielä parempaa kuin musiikki siinä suhteessa, mutta musiikki tulee kyllä hyvänä kakkosena. Se muutenkin merkitsee mulle todella paljon. Mä en itse soita mitään, enkä edes laula kovinkaan hyvin, mutta rakastan kyllä musiikkia. Harvoin olen kotona sillä tavalla etteivät stereot olisi päällä, ja autossa tietysti musiikki soi _aina_. Välillä tulee pakottava tarve saada kuulla jotain tiettyä bändiä tai jopa ihan tiettyä biisiäkin. Ja mulla musiikkiin liittyy ihan älyttömästi muistoja, mielikuvia ja tunnetiloja. Niitä voi helposti elää uudelleen musiikin kautta, niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus se on jopa vähän kummallista, että miten jokin tietty kappale voi saada ihmisen tuntemaan niin järjettömän voimakkaasti. Ja se säilyy aina; musiikkiin liittyvät olennaiset (ja myös vähemmän olennaiset) asiat muistaa aina, ja useimmiten juuri sen tietyn biisin kautta. Aina sen ei tarvitse edes olla musiikillisesti hyvää materiaalia; hyvän ja massiivisia tunnetiloja nostattavan siitä voivat tehdä ihan muut jutut kuin se itse musiikki.

Taidan mennä sänkyyn musiikkia kuuntelemaan. Omaan sänkyyn - ranskalaisen parvekkeen ovi avoinna niin että pieni tuulenvire pääsee sisään - yksin, hyvän musiikin kera - voisko tällä hetkellä, näissä tunnelmissa enempää pyytää? En usko. Tai no, jos saisi sitä Lauria kuunnella, niin olisin vielä tyytyväisempi. Harmi kun mulla ei ole sen levyjä.

"...ja mulle maailma on renki."

Voi se ollakin.

Voi nyyh. Mulla piti olla ohjelmaa viikonloppuna mutta se vaatisi todennäköisesti ihan liikaa rahaa, joten pitäis keksiä jotain muuta. Enkä mä keksi. En kuitenkaan tahtoisi "hukata" kesäviikonloppua kotona lorvailemalla. No, tekisi kyllä varmaan ihan hyvää toisaalta, kun sitten seuraavat viisi viikonloppua on taas täynnä menoa, mutta silti. On liikaa ajateltavaa jotta voisin vain olla, koska pelkkä oleminen saa pään käymään ylikierroksilla ja sitten on entistä pahempi olo. Miksei Turussa just tänä viikonloppunaa voi tapahtua mitään? :/

Sade on paras unilääke. Tiesin tämän kyllä ennalta, mutta viime yönä se tuli taas todistettua. Sateen ääneen on helppo nukahtaa ja silloin myös nukkuu hyvin. Avaan aina ikkunan jos sataa, sillä rakastan sen ääntä.

Eilinen oli samaan aikaan hyvä ja huono päivä. Annoin anteeksi ihmiselle jonka käytöksestä alkuviikolla loukkaannuin, ja puhuimme asiat selviksi. Yleensä en ole pitkävihainen mutta tällä kertaa sen ihmisen toiminta vain satutti niin pahasti, etten kyennyt aikaisemmin antamaan anteeksi. Oli pakko ensin selvittää asia itselleni, ja sitten vasta käydä se läpi hänen kanssaan. Luulen että lopulta me molemmat opimme jotain uutta. Eilinen oli huono samasta syystä kuin pari aikaisempaakin päivää. Ei siitä sen enempää nyt.

Tämä ei liity äskeisiin asioihin mitenkään, mutta sanonpa silti: On ollut jännä huomata, miten vähän olen viime aikoina kaivannut toisen ihmisen läheisyyttä vaikka olenkin lähellä viihtyvä ihminen. Toisaalta, eniten mä sitä kaipaankin juuri oikealta ihmiseltä, en keltä tahansa. Ei-niin-merkityksellisten henkilöiden kohdalla se tuntuu lähinnä vain ahdistavalta ja kiusalliselta. Ja koska sitä oikeaa ihmistä ei ole nyt olemassa (tai jos on, niin ei omassa kokemusmaailmassani, ainakaan vielä), en juurikaan kaipaa läheisyyttä. Korjaan: Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kyllä tarvitsin sitä, ja silloin myös sain, koko yön ajan. Siinä tuo tarve tuli täytettyä, ja se riittää pitkälle. Nyt viihdyn itsekseni, ja haluan nukahtaa ja herätä yksin.

Jostain syystä halusin vain sanoa tämän.

Miten voi juhannuksena onnistua saamaan oikean puolen kitalaestaan tuntuvasti turvoksiin ja mielettömän kipeäksi?! Aika hyvä suoritus jopa minulta. Muut vammat ovat ihan perussettiä; mustelmia, piiitkiä naarmuja, haavoja ja massiivista lihaskipua ympäri kroppaa. Olihan siinä kolme päivää aikaa teloa itseään. Ja kun miljöönä toimivat festarit ja mökki, eipä tuo ole edes mikään ihme.

Aihetta iloon:

- Uudet tuttavuudet. Olen viime aikoina tutustunut moniin uusiin, ihaniin ihmisiin (ihan Cityn ulkopuolellakin, ja etenkin siellä ulkopuolella). Mä en ehkä ole kaikkein paras tutustuja, ja siksi onkin ollut hienoa huomata, miten olen saanut uusia tuttavia ja miten myös musta ilmeisesti on pidetty. Joidenkin kanssa riittää semi-kaveruus, mutta joihinkin tutustun mielelläni vielä paljon lisää.

- Vanhat hyvät ystävät. Tajusin taas kerran, miten hienoja ihmisiä mulla on ympärilläni. Niille ei tarvitse selitellä juuri mitään, kun ne tuntevat mut niin hyvin.

- Perhe. Mulla on hyvä sellainen, ei valittamista. Mahtavaa on myös se, että veli voi niin paljon paremmin jo.

- Työ. Kuulostaa ehkä hölmöltä mutta mä tosiaan nautin siitä nyt. En ole aikoihin päässyt kirjoittamaan mitään "virallista", ja nyt saan tehdä sitä ihan päivittäin. Ja mulla on ihan parhaat työkaverit! Melkeinpä kaikki ovat kivoja, ja yksi ylitse muiden. Sen kanssa tulee vietettyä vapaa-aikaakin, ja kohta päästään yhdessä fiilistelemään Ruisrockiin, ja vieläpä ilmaiseksi pressipasseilla ;)

- Festarit. Aivan huippuja. Himosjuhannus takana, ja edessä juurikin tuo Ruisrock, Tammerfest, DBTL ja Ankkarock. Saattaapi olla että tulee vielä muitakin. Täytyy ottaa kaikki ilo irti näistä, sillä sitten saa taas vuoden verran odotella ensi kesän festareita.

- Kesä kaikkiaan. Se vain on ihan parasta. Rakastan <3

Juuh. On niitä hyviäkin juttuja sentään olemassa :)

Keskiviikko on töissä niin turha päivä. Lehti ilmestyi tänään ja seuraavan kerran lauantaina, joten tässä on kolme päivää aikaa tehdä juttuja, kun alkuviikosta päiviä on vain kaksi. Eikä enempää tarvittaisi, joten tämä on niin turhaa. Mä olen parhaimmillani lievässä kiireessä; kun on pakko saada jotain aikaiseksi. No, toisaalta, mulla on kolumnivuoro nyt, ja sen kirjoittaminen ei ole kovin nopeaa, joten sinänsä ehkä ihan hyväkin että on miettimisaikaa. Tykkään kyllä kolumnin kirjoittamisesta, saa välillä raapustaa hiukan omiakin ajatuksia.

Nukuin taas tosi huonosti ja heräsin aamulla siihen kun joku leikkasi ruohoa ikkunani alla. Nyt ei kyllä silti kauheammin väsytä. Ja ihan hyväkin, sillä töiden jälkeen täytyy käydä Kelassa ja sitten vielä mennä lääkäriinkin. Työkaveri myös pyysi uimaan maauimalaan. Ulkona on törkeän kylmä mutta onhan ne altaat lämmitettyjä. No, täytyy katsoa että menenkö vaiko en.

Tämä on töissä totaalinen pätkäpäivä. Isoja juttuja ei ole ollut yhtään, aamulla ainoastaan viimeistelin yhden kiinteistöjen energiatodistusta koskevan. Sittemmin olen tehnyt pelkkiä pätkiä, pienuutisia. Yksi- ja kaksipalstaisia, taloudesta, kulttuurista ja ihan perusuutisia myös. Yleensä se on melkoisen puuduttavaa puuhaa eikä tahti olekaan kovin nopea, mutta tänään olen tehnyt ihmeen rivakasti pätkää toisensa perään. Johtuu kai siitä, etten ole liiemmin halunnut pysähtyä ajattelemaan. Kirjoittamisessa onkin se hyvä puoli että ajatus on pakko pitää kasassa jotta tulosta syntyy. Ja tänään sitä todellakin syntyy.

Viime yö oli tasan yhtä hirveä kuin edeltäjänsäkin. Luulin että nukuttaisi, sillä olen niin monta yötä nukkunut niin älyttömän vähän, mutta enpä sitten kyennytkään nukkumaan. Puoli kahden aikaan en ollut vielä nukahtanut hetkeksikään, ja viimein nukahdettuani heräilin ihan jatkuvasti. Oli kuuma, oli kylmä, näin painajaisia, ajatukset ahdistivat. Odotin aamua koko yön ajan ja ilmeisesti olin sitten juuri joskus aamuyöllä päässyt syvempään uneen, sillä lopulta se aamu kuitenkin koitti aivan liian pian. Tuntui siltä etten vain jaksa, mutta vaihtoehdot olivat suhteellisen vähissä. Ja muutenkin, mitäpä tässä muutakaan voi kuin jaksaa?

Tuttua on se, että ahdistus tuntuu vahvasti fyysisenä, mutta harvoin se aiheuttaa sentään hengenahdistusta. Nyt se aiheuttaa. Pelottaa ja ahdistaa vain niin järjettömästi.