Cityparin elämää

(Seuraava pätkä ei ole faktaa.)

Aina kun jalat veivät sen tietyn joen tiettyyn rantaan, sen kosken lähettyville, jonka kohinan yli kiirivät vain lokkien huudot, aina silloin tiesin tulleeni yhden tien päähän. Ja kun puhun tiestä, en tarkoita tietä konkreettisesti, vaan kuvainnollisesti, tarkoitan sitä mistä sadat ja aina sadat laulut kertovat, sitä mistä sanotaan kaikkien elollisten, tuntevien ja puhuvien eliöiden, ihmisten, haaveilevan, sitä mitä elokuvat, runot ja kirjat kuvaavat joksikin muuksi kuin mitä se on - tarkoitan rakkautta.
Noille rannoille juokseminen, laskevaan aurinkoon takertuva katse, kumman tukala tunne rintakehässä, haluttomuus koskaan pysähtyä, ne kaikki kertoivat tuttuakin tutumpaa tarinaansa, sitä, minkä jo hiljaa sisimmässäni tiesin, mutta jota vastaan aina hetken yritin taistella. Ahdisti. Enkä voinut enää kieltää sitä, en voinut sivuuttaa tunnetta, joka vaikeutti hengittämistä, syödyksi tulemisen tunnetta.

Tein jotain mitä en koskaan juostessani tee, enkä etenkään tuossa mielentilassa, pakotin itseni pysähtymään. Aurinko laski yhä, lokit huusivat, tai ehkä vain juttelivat, ja saatoin yhä nähdä toiveikkaiden kalastajien tummat hahmot alapuolellani. Maailma näytti samalta, ja arvaten minäkin, hikisenä, punaisena, mutta silmieni takana avautui toisenlainen maisema. Mietin eilistä, mennyttä viikkoa, viimeisiä kuukausia, mietin elämäni jakamista, kahta kahvikuppia tiskialtaassa, kahden ihmisen jäljiltä painuneita lakanoita ja partakarvoja lavuaarissa. Mietin itseäni käpertymässä öisin toista ihmiskehoa vasten, mietin onnea, jonka olin kuvitellut kestävän ikuisesti ja jopa menettämisenpelkoa, jota olin tuntenut. Mietin sitä, miten olin rakastanut kaikkea hänessä - miten yhä rakastin - ja mietin, mikä perustavanlaatuinen vika minussa oli, kun löysin itseni aina samasta tilanteesta, ilman syytä, ilman, että mikään olisi mennyt pieleen. Rakastin ja minua rakastettiin, mutta vaikka sanotaan, ettei mikään ole väkevämpää kuin rakkaus, minä tiesin toisin. Mikään, ei rakkaus, ei intohimo, ei syvä yhteys, ei halu jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, ei mikään auttanut, kun tuo tunne sai otteen. Ahdistus syö kaiken.

Mii häpi. Varasin just lennot lempimaahani Italiaan. Lähtö lokakuun ekana päivänä Dublinista, ja viikon meinasin saapasmaassa olla tällä kertaa. Tarkotus ois käydä Firenzessä, Veronassa ja Venetsiassa. Venetsiassa oon käynyt aiemminkin, mutta noissa kahdessa muussa en, vaikka muuten oonkin kiertänyt melkein koko Italian päästä päähän ja ristiin rastiin. Kolme vuotta on aikaa viimesimmästä reissusta tuohon maahan, joten on jo aikakin mennä. Ja tiiättekö, mitä lennot kustansi? About 40 euroa veroineen kaikkineen. :) Naurettavan halpaa.

Nyt alankin pohtia, missä kaikkialla muualla vois käydä Irkuista käsin. Näyttää meinaan siltä, että sieltä pääsee puolilmaseksi vaikka mihin. Budapest ois kiva nähdä uusiksi, Belgiaan halajaisin ekaa kertaa, samoin Maltalle ja Skotlantiin...ja moneen muuhun paikkaan. Skotlanti nyt ainakin on helppo saalis tuolta vihreeltä saarelta käsin.

Jihuu - elämä hymyilee, ja maailma.

Miksi mun on niin vaikea sisäistää olevani parisuhteessa? Hengaan tällä hetkellä päivät pitkät tuon miehen kanssa, ja siltikin sinkkuidentiteetti tunkee esiin vähän väliä. Ei niin, että tällä mitään merkitystä sinänsä olisi, kunhan mietin.

Lauantai-ilta ja pää sekaisin. Mutta ehei, ei viinasta eikä mistään muustakaan keskushermoärsykkeestä. Onpahan vain ollut päivä. Ensin olin töissä, sitten lojumassa ihanasti rannalla, sitten faittaamassa ja nyt kotona, mutten siis kotonakotona. Enkä tiedä, mitä ajatella. Tai tavallaan tiedän. En vaan haluais nyt ajatella, enkä ainakaan halua puhua. Olin vihainen, ja olen tavallaan yhä, tai ainakin on jotain vihaisuuden jälkilöylyjä ilmassa. Surullinenkin olen, ei tosin itketä enää. Tavallaan on vain hyvin tyhjä ja turta ja väsynyt olo.

Väsymykseen tosin vaikuttaa sekin seikka, etten todellakaan ole liikoja nukkunut viime aikoina. Enkä muuten nuku tulevanakaan yönä. Töissä pitää olla kuudelta, sillä puol seiskaksi pitää kiiruhtaa Naantaliin sitä unikekotapahtumaa seuraamaan. Enpähän ainakaan ite ole unikeko. Jonkin verran ketutti kun asiasta kuulin, mutta on siinä valoisatkin puolensa: Pääsee aikasin töistä pois. Laskeskelin, että riippuen siitä, kauanko hengataan Naantalissa, oon valmis poistumaan töistä ehkä noin kahentoista maissa, kenties ennenkin. Sitten on aikaa viettää koko päivä auringossa. Ja vaikka iltakin - maanantaina kun menen vasta kahteen.

No joo. Kattoo nyt sitten vaan, kenen kanssa sen päivän auringossa viettää. Just nyt ei ainakaan huvita viettää sen kanssa, jonka kanssa piti. Mutta kaipa tää tästä taas laantuu, vaikka nyt inhottaakin sanoa näin. Haluan olla vihainen.

Sovintoseksiä odotellessa.

Jotenkin oon ehkä oppinut antamaan tilaa tunteilleni, analysoimaan vähemmän. Aina tunteet on tulleet ja menneet enkä ole niitä pyrkinyt jäädyttämään enkä tukahduttamaan enkä minimoimaan, mutta nyt osaan suhtautua niihin ehkäpä jotenkin levollisemmin. Voin tuntea jotain, eikä se siltikään välttämättä automaattisesti tarkoita sitä eikä tätä. Sillä useinhan tunteet lipuu poiskin. Ne voi tulla aaltoina, olla hetken ja huuhtoutua unholaan, tai voihan ne jäädäkin. Mutta se, mitä osaan nyt tehdä, on olla miettimättä liikaa, mitä mikin tarkoittaa. Ei kaikki tunteet tule jäädäkseen, joten siksi on tyhmää tehdä päätöksiä omista tunnetiloistaan aina heti sen perusteella, miltä siinä nimenomaisessa hetkessä tuntuu. Joskus, useinkin, se on toki aiheellista, muttei aina.

Joskus voi vain katsoa, mihin se tunne johtaa, eikä miettiä, mikä nyt on vinksallaan, kun tuntuu tältä. On ehkä kuitenkin normaalia omata ristiriitaisia tunteita (ja voitte uskoa että niitä allekirjoittaneelta löytyy), "pahoja" tunteita niinäkin hetkinä, jolloin "pitäisi" tuntea päinvastoin, eikä se ikuinen ahdistuskaan ehkä aina viittaa välittömästi siihen, että jotain pitäisi lopettaa. Usein kyllä, mutta koska mulla nyt sitä tunnetilaa ilmaantuu vähän kaikesta ja paitsi syystä, myös syyttä, ei stop-nappia heti ekalla ahdistussekunnilla sentään tarvi painaa. Kun sillekin tunteelle antaa joskus tilaa, voi se vaikka kadota. Katosikin kerran.

Se siitä. Tiättekö mitä? Meen tänään eksän kanssa mamman luokse sillä aikaa kun nyksä hengaa mun luona. Tämä siksi, että nyksä ei oikein voi tulla, kun mamma ei tota enklantia puhu, ja eksä taas tahtoo päästä moikkaamaan mammaa ja mammakin mieluusti näkee eksää. Nyksälle tämä on ihan ok. Sitten eksä kavereineen majoittuu mun luona viikonlopun, 35 neliön kämpässä. Ja siis myös minä ja nyksä ollaan paikalla. Tämäkin on nyksälle ihan ookoo, samoin eksälle. Mulla on ihanat miehet, eksä ja nyksä. Voivat rikkoa mun lailla rajoja, joita ei sinänsä kyllä edes ole, ja voivat ottaa iisisti nämä tällaiset jutut. Tulevat muuten hyvin toimeenkin, Ruisrockihan vietettiin porukassa ja molemmat vielä majoittuivat mun luona.

Oon pitkästä aikaa kuunnellut vuosien takaista lempibändiä, Aknestikia. Vieläkin tykkään. Osa sanoituksista on aina ollut lähellä sydäntä, osuu niin hyvin yhteen oman minuuteni kanssa. Kuten Jäänmurtajan tämä osuus:

Mää en usko mitään ennenkuin
mää näen sen itse silmilläni
Mää katon kaikki loppuun asti
sää sanot, että mää oon jääräpää

Oon yrittänyt kaiken haalia
ittelleni mitä maailma
on antanut lahjana
aina kuitenkin puuttuu jotakin

Tai se, miten Yölaulu alkaa: Mattolaituri kelluu Perämeressä, meneminen on toisilla veressä.... Kaverikin totesi, että lause tuo mieleen minut. Joskus kyllä melkein toivoisin ettei se olisi niin. On vähän rankkaa toisinaan, kun mieli halajaa aina jonnekin muualle.

No. Pian pääsen lähtemään. Ehkä se helpottaa. Tai ehkä ei. Sitä varten varaan huomenna lennon Italiaan, Irlannista.

Nuo pari päivää mökillä oli kuitenkin kivoja. Rauhoitti mieltä jotenkin, hiljaisuus ja luonto ja meri. Mietin, paljon tulen kaipaamaan sitä, tätä, Suomea. Ehkä vähän. Nyt kaipaan kuitenkin muita maita enemmän.

Mä oon aivan pihalla. Sekaisin. Rakastunut. Peloissani. Kaikkea. Viime yö oli parituntinen, siis nukkumisen osalta. Muu aika puhuttiin ja riideltiin ja rakastettiin ja haluttiin. Eikä ollut eka kerta kun se oli tätä – tuntuu, että me tehdään toisemme hulluiksi joka tavalla. Loputonta läheisyyttä, kauniiden asioiden sanomista, taisteluja, intohimoa, paljon seksiä. Sitä tää tuntuu olevan. Tänään aamulla mietittiin taas kerran, miksi se on näin. Miksi me tapellaan, kun kumpikin haluaa toisen ja toista enemmän kuin mitään muuta. Ei ne pahoja taistoja ole, eikä vakavia, ei me sanota ilkeitä asioita toisillemme. Mutta kuitenkin. Välillä tuntuu että John tosiaankin tekee mut hulluksi, ja sitten se tekeekin sen taas toisella tavalla, hyvällä tavalla. Sovintoseksi on saanut aivan uuden merkityksen. Ja on se paljon muutakin, se saa mut tuntemaan fiiliksiä jotka tuntuu melkein liian isoilta pieneen ihmiseen. Ja päinvastoin, tarkoitan, että teen samaa sille.

En mä sano, että sikäli murehtisin mitään. Lähinnä vain ihmettelen. Mulla ei ole koskaan ollut tällaista suhdetta, ei mitään sinne päinkään. Aina haaveilin tällaisesta intohimosta, ja nyt mulla on se. Pelottaa lähinnä vain ajatus siitä, että menettäisin sen. Se on liian hyvää. Liian vahvaa, liian sitä mitä haluan. Eikä mulla ole edes syytä pelätä. En ole tässä yksin, en ole ainoa, joka on hämillään tunteista, keskinäisestä vetovoimasta. Joskus tuntuu, että me kumpikin ollaan tavallaan ihan voimattomia tämän edessä, kuin se ois jotain meitä paljon isompaa. Ja on kai se. Siksi me kai tapellaankin. Siksi, että tunnetaan niin niin paljon. Ei kai tällaista intohimoa voi edes olla niin, ettei se heijastuisi myös riitoihin. Kaikki on niin kiihkeää. Kaikki.

Kyllä se naurattaakin. Esim. kun oltiin Uudessakaupungissa ja nukuttiin teltassa. Mietittiin, miltä se eräskin yö kuulosti muille läsnäolijoille: riita, hellyyttä, kauniita sanoja, seksiä, riita, selvittelyä, seksiä, hellyyttä jne. Varmaan ne ajatteli, ettei ole meillä kaikki aivan kohdallaan. Eikä kai olekaan. Ollaan monesti todettu, että tämä on jotain ihan muuta. Such a weird relationship. Crazy. Tää on jotain, joka vie multa ajattelukyvyn, toimintakyvyn. En vaihtaisi mitään pois.

Kuulostaa siltä, että olisi vain se intohimo, joka saa haluamaan toista ja harrastamaan seksiä monta kertaa joka päivä, joka saa riitelemään aina uudestaan ja uudestaan. Mutta kun ei. Se on paljon muutakin. Samassa paketissa se intohimo ja se, että alkaa melkein itkettää kun katsoo toista silmiin. Että haluaa tuntea sen lähellään tauotta ja että tuntuu, kuin kuolisi omiin tunteisiinsa. Hyvällä tavalla.

Joo, oon mä ennenkin ollut ihastunut, jopa rakastunut. Mutta kuten sanottu, tämä nyt vaan on jotain ihan muuta. Tunnen aina paljon, mutten siltikään tiennyt, että on edes mahdollista tuntea näin. John sanoo että se on lahja elämältä. Eikä ole edes synttäreitä lähellä.

Porijazz ohi. Oli kivaa, ajoittaisesta sateesta ja kylmyydestä huolimatta. Tajusin eilisiltana, että olin edellisen kerran sisällä perjantaina. Porissa nimittäin nukuttiin teltassa ja illat meni ulkoilmabaarissa. Sama tapahtui oikeestaan Uudessakaupungissakin, joten viime viikolla oleilin pelkästään ulkona yli puolet viikosta. Teki hyvää.

Perjantaina oltiin pienen harhailun (ja yhden sydänkohtauksen, kiitos vain sinä joka tulit satasen nopeudella vastaan väärällä kaistalla, ja vielä isompi - ja aito - kiitos kaverille, jonka reaktiokyky pelasi ja joka onnistui koukkaamaan sivuun niin, että vain melkein kuoltiin) jälkeen perillä Porissa ehkä joskus puoli kasin jälkeen. Pystytettiin telta miljoonan muun yksilön keskelle ja tinttailtiin sitten tovi juomiamme ennen kuin suunnattiin jazzkadun kautta Kirjurinluotoon. Siellä jatkettiin tinttailua, kunnes kaverin veli ystävineen liittyi seuraan ja kunnes lähdettiin kohti toista baaria, jossa vierähtikin sitten loppuilta. Tasaisen humaltumisen jatkamisen jälkeen joku suuntasi jonnekin (moottorisahamurhaajan kera, hah hah), ja minä sekä irlantilaisvahvistus läksimme taksilla kohti leirintäaluetta. Se ilta ja yö meni siinä.

Seuraavana päivänä joku saapui jostain ja jatkoimme humaltumista autossa, sillä kaatosade oli melkoinen. Parin jälkeen suuntasimme viereiseen maauimalaan, ja oli muuten huippua lillua krapulassa siellä. Otettiin kaverin kanssa vähän matsia (se voitti!) josta muistona käsivarressa mukavia ruhjeita. Housut kuivasi saunassa ja siideriäkin nautittiin, vaikkei ois saanut, mutta onko sitä ennenkään sääntöjä toteltu?
Ja uimissession jälkeen jatkui taas tinttailu autossa, josta sitten suunnattiin jälleen jazzkatua ja Kirjuria kohti.

Siellä tapahtui jotain, joka teki allekirjoittaneen surulliseksi, ja sitten vielä surullisemmaksi Johnin, jota sainkin sitten lohdutella tovin jos toisenkin. (Vähän taas sulkuja: Mikä siinä on, että tunnun saavan kaikki mieheni kyyneliin? Tää on neljäs tai viides suhteilumies, joka ei ennen itkenyt ikinä, mutta allekirjoittaneen kanssa sitä sattuu surusta ja ikävästä ja katumuksesta ja liikutuksesta ja menettämisenpelosta jne u-se-in.) Ilta oli kuitenkin kiva, joskin kahden tunnin venailun taksijonossa oisin voinut jättää väliinkin. Ja sen ihmeellisen pahaolokohtauksen, kun oksetti ja silmissä sumeni ja pyörrytti niin, että piti istua pää polvissa aika pitkään. En tiiä, mitä se oli.

Eilinen oli krapulapäivä, hyvä sellainen. Annan vihjeen: viitisen tuntia. Päätelkää siitä. Puss.

PoriJazz kutsuu nyt kummiskin. Tuleekin sit tälle viikolle kolme tai neljä telttayötä. Ja hirveen romanttisia sellasia, ens yö/yöt menee Johnin ja Sannan välissä. :) Katotaan, miten haavoilla, ruhjeilla ja mustelmilla oon taas tän viikonlopun jälkeen. Mut en mä valita, son elämää. <3

Jännä ajatella että kuuden viikon päästä oon jo muilla mailla.

Ps. Nää ajat on kovin outoja. Kummia fiiliksiä, kummia tapahtumia, kummaa olla tilanteessa jossa oon, joka tavalla.

Pps. En mä silti valita. Elämä on kivaa.

Seitsemän päivää töitä takana. Nyt pari vapaata, sitten päivä töitä, sitten pari vapaata, sitten pari päivää töitä, ja sitten kaksi vapaata taas. Corkilaisittain niiiice! Lähdetään tänään ton Irlannin ihmeen kanssa Uuteenkaupunkiin teltan kera; tarkotus ois vähän juopotella, grillailla, saunoa, uida, pelata minigolfia, ehkä meloa jne. Ollaan siellä näillä näkymin pari yötä. Vielä pidempi niiiiiiice.

Olen oppinut uutta itsestäni. Kun alan vajota uneen, mumisen tyytyväisesti sekä puren hampaita yhteen. Eilisaamuna kuulemma myös kuorsasin, mitä en kyllä koskaan tee, enkä siis nytkään myönnä tehneeni. Unissani olen puhellut harva se yö, mutta se nyt ei ole mitään uutta allekirjoittaneelle. Yleensä kuulemma juttelen suomeksi, mutta tässä yönä eräänä sujui jo unienglantikin: "I know that guy with a red shirt". Enimmäkseen kuitenkin harrastan unikietoutumista toiseen puoliskoon, mikä ei haitanne kumpaakaan meistä.

Joo, ollaan riideltykin. Enemmän kuin kerran. Oon ollut melko pissed off joinakin hetkinä. Mutta entä sitten? Riidat kuuluu elämään, suhteeseen kuin suhteeseen - ainakin mulla siis. Jos en tulistuisi toiselle osapuolelle - alkuvaiheessakin - voisin saman tien lopettaa koko suhteen. Mun tapani olla hulluna johonkin kun on sitä, että tunnen täysillä, joka tavalla. Suhde sujuu jos välillä ärsyttää. Enimmäkseen kuitenkin hymyilyttää yhäti edelleen.

Ps. Koipi on siinä kunnossa, että vetäisin eilen ekan juoksulenkin pitkään aikaan. Tai no, virallisesti se oli tänään, koska tapahtui puoli kahden aikaan yöllä. Teki hyvää. Oon saanut henk.koht. terapeuttini, juoksun, takaisin. <3