PERKELE! (oikein suomalaisittain ärrää korostaen)

Lauantai-ilta ja pää sekaisin. Mutta ehei, ei viinasta eikä mistään muustakaan keskushermoärsykkeestä. Onpahan vain ollut päivä. Ensin olin töissä, sitten lojumassa ihanasti rannalla, sitten faittaamassa ja nyt kotona, mutten siis kotonakotona. Enkä tiedä, mitä ajatella. Tai tavallaan tiedän. En vaan haluais nyt ajatella, enkä ainakaan halua puhua. Olin vihainen, ja olen tavallaan yhä, tai ainakin on jotain vihaisuuden jälkilöylyjä ilmassa. Surullinenkin olen, ei tosin itketä enää. Tavallaan on vain hyvin tyhjä ja turta ja väsynyt olo.

Väsymykseen tosin vaikuttaa sekin seikka, etten todellakaan ole liikoja nukkunut viime aikoina. Enkä muuten nuku tulevanakaan yönä. Töissä pitää olla kuudelta, sillä puol seiskaksi pitää kiiruhtaa Naantaliin sitä unikekotapahtumaa seuraamaan. Enpähän ainakaan ite ole unikeko. Jonkin verran ketutti kun asiasta kuulin, mutta on siinä valoisatkin puolensa: Pääsee aikasin töistä pois. Laskeskelin, että riippuen siitä, kauanko hengataan Naantalissa, oon valmis poistumaan töistä ehkä noin kahentoista maissa, kenties ennenkin. Sitten on aikaa viettää koko päivä auringossa. Ja vaikka iltakin - maanantaina kun menen vasta kahteen.

No joo. Kattoo nyt sitten vaan, kenen kanssa sen päivän auringossa viettää. Just nyt ei ainakaan huvita viettää sen kanssa, jonka kanssa piti. Mutta kaipa tää tästä taas laantuu, vaikka nyt inhottaakin sanoa näin. Haluan olla vihainen.

Sovintoseksiä odotellessa.