Cityparin elämää

Joskus turhauttaa, kun tietyt ihmiset kuvittelevat, että haluaisin parisuhteen, että etsisin sitä. Että elämäni miesjutut, ne harvat satunnaisetkin, olisivat epätoivoista pyrkimystä löytää "Se Oikea". Toisaalta turhauttaa myös ihmiset, jotka luulevat, että en halua parisuhdetta. "Sä olet niin nuori vielä, ja kun sulla on takana yksi vakava suhde, sun kannattaa olla nyt yksin. Ja niin sä varmasti haluatkin olla." Mä kun en suhtaudu kyseiseen asiaan kovinkaan järkiperäisesti, eikä mulla ole pelissä juurikaan tahtoa. En HALUA seurustella enkä HALUA olla yksin; haluan vain elää ja katsoa, mitä elämä heittelee tielleni. En voi ajatella, että lähtökohtaisesti haluaisin parisuhteen, sillä koko ajatus suhteen haluamisesta tuntuu vähän abstraktilta. Voin haluta jonkun tietyn ihmisen, mutta mitään suhteen mentävää koloa tai tarvetta täyttää se jollakulla en itsessäni tunnista. Yksinkertaistaen: Oikean ihmisen kohdatessani varmasti tahtoisin seurustella hänen kanssaan, mutta irrallista halua seurusteluun itseensä en tunne. Sama juttu on lasten suhteen; en ajattele haluavani lapsia sinänsä, mutta oikean ihmisen kanssa saattaisin haluta perheen. Lapset eivät ole se itseisarvo, vaan tunneside johonkuhun tiettyyn ihmiseen ja sen pohjalta heräävät toiveet.

Olen tyytyväinen eläessäni yksin. En koe että jäisin jostain paitsi, sillä omaan kaiken sen, mitä voisin nyt halutakin. En kaipaa parisuhdetta sinänsä, sillä ajatus suhteesta ilman tietoisuutta jonkun erityisen olemassaolosta on minulle tavallaan mahdoton. Silti mietin joskus, tapaankohan koskaan ihmistä, jonka todella haluaisin. Aikanaan loppuelämän kestävää parisuhdetta piti itsestäänselvyytenä, selviönä, jonka aika kyllä vielä koittaisi. Nyt, muutamankin yrityksen ja erehdyksen myötä en enää tiedä, saavutanko sellaista koskaan. Älkääkä sanoko, että tämä on typerää puhetta näin nuoren ihmisen suusta, sillä miksi olisi? Tai sanotaanko, että ehkä se olisikin, jos kyse olisi siitä että pohtisin, kelpaanko koskaan kellekään. Mutta kun ei se ole. Kokemusteni kautta vain olen oppinut tuntemaan itseäni ja huomannut, että useimmiten minä olen se, joka lopettaa suhteet ja syy tuntuu olevan aina sama: Miehessä ei voi sanoa olevan vikaa, mutta jokin oleellinen tunne vain puuttuu, minulta siis.

Se tunne. Se on miltei ainoa asia, josta en voi tinkiä. Ei riitä vaikka toinen olisi kuinka ihanteellinen tapaus, eikä riitä vaikka viihtyisin hänen kanssaan mainiostikin. Mun on pakko tuntea jotain todella suurta, muuten suhde ei voi koskaan onnistua. Joskus surettaa, kun päästän käsistäni hirveän hienoja ihmisiä, joista tiedän, etteivät he koskaan kohtelisi mua huonosti. Ja joskus mietin, kadunko niitä sitten yksinäisenä keski-ikäisenä kun en ole vieläkään tavoittanut sitä suurta tunnetta. Mutta en mä kadu, en tietenkään. Sillä tämä tapani toimia on ainoa oikea, kaikki muu olisi rikollista itseäni vastaan. En vain voi tyytyä.

Mietin mä toisinaan sitäkin, että elänköhän suuressa valheessa. Että onko kuvitelmani siitä suuresta tunteesta vain todellakin pelkkää kuvitelmaa; onko sellaista oikeasti olemassakaan. Entä jos elämä onkin tyytymistä siihen hyvään, mukavaan ja turvalliseen vaihtoehtoon? Ei sittenkään. Tiedän sen, kun katson ympärilleni ja tiedän sen omasta kokemuksestanikin. Kerran olen niin tuntenut, mutta valitettavasti kasvaessani aikuiseksi kasvoin myös ulos siitä ihmisestä. Tässä toki voisi kysyä, voinko sitten koskaan löytää sellaista tunnetta, joka myös kestäisi? Uskon että se on mahdollista. Puhuinhan juuri siitä ympärilleni katsomisesta ja kun niin teen, näen vanhempani, näen tätini ja setäni, näin aikoinaan myös isovanhempani. Kaikki he ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä, ja yhä vain se suuri tunne heidän välillään välittyy myös ulkopuolisten näköpiiriin. Siksi uskon, että se on mahdollista, ehkä myös minulle.

En tarkoita sanoa, ettäkö muut ihmiset sitten tyytyisivät, en tietenkään. Jotkut varmasti niin tekevätkin, mutta yhtä moni mitä luultavimmin kaipaa sitä juuri oikeaa tunnetta. Toisinaan kuitenkin mietin, onkohan joidenkin helpompi löytää se? Voikohan se joidenkin kohdalla vain putkahtaa esiin mikäli vastapuoli on hieno ja hyvä ihminen? Toivoisin että omalla kohdallanikin se toimisi niin, toivoisin todella. Joskus olen miltei vihainen itselleni, kun en voi tuntea oikealla tavalla vaikka edessäni olisi kuinka mahtava tapaus. TOIVOISIN voivani, mutta sisin ei taivu. Ja sitten ihmiset esittävät kysymyksiä: "Miksi sä lopetit sen ja sen jutun? Eihän siinä tyypissä ollut kerrassaan mitään vikaa, sehän oli täydellinen!" Ei ollutkaan. Mä vain en tuntenut tarpeeksi.

Surullisinta on, että joskus sitä elättelee toiveita, joskus luulee kohdanneensa sen, jota kohtaan voisi tuntea niin. Kunnes huomaa, ettei tunnekaan. Ehkä tästä syystä saatankin ihastua helposti, tulisesti, ja ajatella: "Tässä se on. Tämä se voisi olla." Eikä sitten ollutkaan. Olen vihannut itseäni, kun olen luullut tällaista ja saanut toisen osapuolen ihastumaan itseeni, ja luulon osoittauduttua vääräksi olen satuttanut sitä ihmistä. Se on tuntunut kovin itsekkäältä vaikkei tahdonalaista toki ole ollutkaan. En haluaisi loukata, mutten voi sellaisessa tilanteessa suhdetta jatkaakaan. Ja taas toinen kysyy, mitä vikaa hänessä oli? Ei mitään.

Minussa kai on.

Nähtävästi sitä yhä vieläkin tarvitsee silloin tällöin muistutuksen siitä, millaista on olla aivan uskomattomassa humalassa, ja miksi totaalituubaa pyrkii tavallisesti välttämään. Olin eilen parin tutun venäläistyylisillä yhteissynttäreillä, eikä siellä kyllä ollut pulaa sen enempää ruuasta kuin juomastakaan. Molempia suorastaan pakotettiin nauttimaan valtavat määrät, etenkin juomaa. Tuli kiskottua viiniä, boolia sekä fisusnapseja ja sitten olinkin yllättäen melkoisessa jurrissa. Oonhan mä aina osannut juhlia, mutta eilinen meni kyllä aivan yli ja lopulta sitten torkuin baarin pöydässä. Muistikin katosi jonnekin sinne kolmannen ja neljännen fisun välille, joskin sekavia välähdyksiä palautuu mieleen. Kuten tämä pieni keskustelu tequilan nauttimisen yhteydessä:

Kaveri: "Nuolaise kättäs niin kaadan suolaa siihen."
Minä: "Ei siinä oo suolaa."
K: "Niin niin, mutta nuole sitä niin suola tarttuu paremmin."
M: "Mut ei siinä oo suolaa. Mä nuolen vasta sit kun on."
K: "Ei mutta nuole sitä nyt niin suola tarttuu siihen ja sit nuolet uudestaan."
M: "Ei mun kädessä oo suolaa."

Ja muistan vielä ajatelleeni, että onpa kaveri tyhmä kun se ei käsitä tota juttua. :D

Nyt ahdistaa. Kävin katsomassa Sovitus-leffan, ja se oli kyllä pirun hyvä mutta myös pirun melankolinen, kerrassaan lohduton. Vaikka siinä oli ihanaakin ihanampi James McAvoy, veti se silti mielen matalaksi. Juoni, kerronta, näyttelijäsuoritukset ja oikeastaan koko toteutus olivat kuitenkin loistavat. Sunnuntaiahdistusta tuo oli kyllä omiaan kasvattamaan.
Tuo ahdistus on muutenkin tänään aivan jättimäinen. Normaalisti sunnuntaiahdistuksen kourissa toivoo, että olisi joku jonka kanssa olla, mutta nyt se on niin paha etten pysty edes olemaan kenenkään kanssa! Siksipä peruin tapaamisen O:n kanssa. Toivottavasti se ei pahoittanut mieltään.

Keskiviikkona on yhden baarin nelivuotissynttärit, sain sinne avecillisen kutsun ja olen siis menossa. Ja lauantaina pidän ne tuparit. Jostain syystä ajatus tulevasta viikosta ei tällä hetkellä liiemmin innosta...

Höh. Ihan tyhmää myydä "Celtic Cider" -sidukkaa, joka on valmisettu Ranskassa. No maistuu tää silti, etenkin kuuman suihkun jälkeen. Ja kuuma suihku puolestaan teki hyvää palelemisen jälkeen. Nyt kiertää taas veri, ja isoveljen kylpytakkikin lämmittää.

En mennytkään lenkille. On tosiaan särkenyt päätä aamusta asti ja ollut muutenkin aika vetämätön olo. Vähän aikaa sitten mittasin kuumeen: 37,2 (normaali lämpö mulla on n. 36,4). Tää on tuttu olo. Homekämpässä tällaista epämääräistä oireilua oli parin kuukauden ajan ennen kuin tajuttiin, mistä on kyse. Voi helvetin helvetti jos tää on taas sitä. Oon nyt asunut tässä kuukauden verran, ja nyt on muutamana päivänä ollut näitä vaivoja. Viimeksikin se alkoi vasta pitkähkön altistumisen jälkeen ja aivan samalla tavalla; siten, että aamuisin alkoi ilmetä outoa särkyä ja kuumeilua. Normaalisti kun etenkään aamuisin mua ei vaivaa mikään (paitsi väsymys). No, voihan tää toki olla muutakin, toivon ainakin kovasti. Mä meinaan rakastan tätä kämppää.

Toivon todella, että syysflunssa on vain tehnyt yllätyshyökkäyksen.

Vaikka ei kyllä tarvi lainata, enkä varmaan ihan noin paljoa muutenkaan tänään kuluta.

Nukuin aika pitkään vaikka kanit tekivätkin kaikkensa pitääkseen mut hereillä. Niillä oli hirveä riehuminen ja metelöinti päällä, tiedä sitten, mitä touhusivat. Mutta vaikka heräilin ääniin, sain kuitenkin aina uudelleen nukahdettua. On tuossa parvisängyssä joku hyväkin puoli; ainakaan nuo otukset eivät hypi päälle kuten silloin, kun on ollut normaali sänky käytössä.

Nyt odottelen iltaa. Eilinen meni tosiaan ihan vain kotosalla, mutta tänään on parin kaverin yhteissynttärit. Ennen niitä ajattelin vielä vähän siivoilla ja käydä lenkillä. Loppuis nyt vaan tää päänsärky hetkeksi, huomisaamuna se kuitenkin alkaa taas, mutta vähän eri syistä kuin tänään. :)

Peter Sheridan - Nuoruuteni Dublin, Salman Rushdie - Maa hänen jalkojensa alla, Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi, Carol Shields - Ellei

Nuo lainasin kirjastosta, mutten tiedä, mistä aloittaisin. :/

Se vodkapullon lahjoittanut haastateltava osoittautui sitten vähän liiankin "mukavaksi". Nimittäin haastattelun jälkeen se on nyt muutaman kerran soittanut mulle ja lisäksi lähetti viestin jossa pyysi kanssaan yhden bändin keikalle tänään. Joo, en ole lähdössä. Musta on melko käsittämätöntä (ja asiatonta) alkaa soitella ja ehdotella tuollaisia, kun kyseessä oli työasia enkä millään muotoa antanut ymmärtää, että haluaisin työajan ulkopuolella olla jossain tekemisissä hänen kanssaan. Vituttaa kun joskus on vähän pakko antaa ihmisille kännynumero, ja sitten siitä seuraa jotain tällaista. Ei ollut eka kerta.

Perkeleen miehet. Eikö niille saa hymyillä ilman että ne ottaa sen vihjeenä jostain?

Tulin äsken ehkä vuoden oudoimmalta juttukeikalta. Kaikkea sitä tulee koettua tässä työssä. Kivaa oli silti; varsinkin, kun haastateltava antoi mulle vodkapullon kauniissa lahjapaketissa. :D

Tänään piti mennä luovuttamaan verta. En muistanut noita seksimääräyksiä sen suhteen, ja niinpä mut sitten käännytettiin pois sieltä kun viimeisten kolmen kuukauden aikana mulla on ollut uusi seksikumppani (kumipuvun kanssa, mutta kuitenkin). Aloin sitten miettiä noita veripalvelun säädöksiä. Veridirektiivin ehdoton määräys kuulemma on, että jos kolmen kuukauden aikana on ollut uusi seksikumppani, verta ei saa luovuttaa - oli sitä kortsua käytetty taikka ei. Selvä. Mutta entäs jos olisin neljä kuukautta sitten harrastanut ekan kerran seksiä uuden kumppanini kanssa ja vaikka vasta viikko sitten jättänyt kumin pois? Silloinhan saisin luovuttaa verta, mutta varmaa olisi, ettei mahdollinen HIV-tartunta näkyisi testissä, sillä sen testattavuus vaatii ne kolme kuukautta, vaikka se tosin useasti näkyykin jo kuukauden-kahden kuluttua. Viikossa tartunta kuitenkaan ei varmasti näkyisi, mutta silti siis luovutus olisi luvallista. Sen sijaan jos olisin pari kuukautta sitten harrastanut ekan kerran seksiä uuden kumppanin kanssa, jonka kanssa kumia olisi käytetty niin silloin kuin kaikkina muinakin kertoina, en saisi luovuttaa verta. Missä logiikka?

Toki tiedostan, että ihmiset varmastikaan eivät aina ole ihan raivorehellisiä luovutustilanteessa kyselykaavaketta täyttäessään, mutta ihmetyttää vain, kuka nuo säädökset on mahtanut järkeillä.

Uusia tuulia työrintamalla - mahdollisesti. Sain tänään puhelinsoiton, joka antoi vähän vihjettä siitä, että saattaisin piakkoin päästä kokeilemaan siipiäni toisaallakin. No, yhtään varmaa tuo ei kuitenkaan ole, joten en ala asiaa sen enempää hehkuttaa. Taikauskoni kun taas sanoo, että hyvä asia saattaa kadota mikäli sen lausuu ääneen. :)

Pakko sanoa: Vittu mikä aamu. Piti olla kahdeksalta juttukeikalla, mutta heräsin 07.52. En käsitä; olin painanut puoli seitsemältä soineen herätyksen pois ja kännykä löytyi sängystä altani. Se oli vielä ihan tärkeä keikka, päätoimittajan mulle nakittama, enkä mä tietenkään ehtinyt sinne ajoissa. Kiitän Jumalaa, buddhaa, Äiti Maata ja Allahia siitä, että kaverini oli paikalla erään opintojutun takia ja raapusti siis mulle muistiinpanoja siihen asti, että itse ehdin paikalle (n. 40min myöhässä...). Myöhästymistä lisäsi se, etten tienntyt tarkalleen keikan olinpaikkaa ja niinpä ajoin pari kertaa sen ohi ennen kuin viimein löysin tieni sinne hengästyneenä ja hikisenä. No, saan kuin saankin siitä jutun aikaiseksi, kiitos tuon ystäväni ja jostain käsittämättömästä sopukasta putkahtaneen cooliuden, jonka ansiosta kykenin esittämään jopa ihan fiksuja kysymyksiä aiheesta, josta pidetyn esitelmän aikana nukuin tyytyväisesti kotona.

Keikan jälkeen ajoin auton kotiin, otin pyörän ja poljin töihin, koska matka on lyhyt enkä jaksanut etsiä parkkipaikkaa. Mutta! Unohdin autuaasti nuo muistiinpanot autoon ja huomasin asian vasta töihin saavuttuani. Ei auttanut muuta kuin tehdä uusintareissu pyörällä kotiin ja takaisin niitä noutamaan. Mennessäni huomasin myös, että olin jättänyt pyörän lukitsematta. Pyöriä katoaa tältä kadulta ihan hyvää tahtia jos niitä ei lukittu, joten onneksi huono-onnisuuteni ei sentään ulottunut niin pitkälle että pyöräkin olisi vielä viety.

Nyt olen taas töissä, enkä taida uskaltaa liikahtaa huoneestani mihinkään. Tosin kai onnistun täältäkin käsin vielä sähläämään jotakin oleellista. Onkohan aivoissani tapahtunut jokin merkittävä nyrjähdys yön aikana?