Cityparin elämää

Pää särkee. Luin jostain, että yhdeksän kymmenestä suomalaisesta kärsii jossain elämänvaiheessaan päänsärystä. Voi sitä onnellista yhtä, joka ei kärsi. Mä kärsin varmasti päänsäryttömienkin puolesta. Reagoin vähän kaikkeen juurikin pääkivun kautta; väsymykseen, nälkään, huonoon ilmaan, stessiin, liikarasitukseen...krapulaa tietysti unohtamatta, silloin säryt ovat pahimmillaan. Ja usein pää myös kipuilee ilman mitään selvää syytä. Harvoin kuitenkaan todella kovaa, ennemminkin se on sellaista melko vähäistä tai keskivertoa kipua joka usein tuntuu tasaisesti koko päässä. Joskus kun oli tosi usein kovempia ja pitkäkestoisia särkyjä, asiaa vähän tutkittiinkin, mutta eipä musta mitään vikaa löytynyt. Lääkäri sitten totesikin, että mulla varmaankin on taipumusta migreeniin ja siksi pää on se, joka reagoi kaikkeen. Onhan meillä suvussa migreeniä. Ja loppujen lopuksi mä en oikeastaan ihan kamalasti tästä vaivasta edes kärsi. Kaikkeen tottuu, pääkipuiluunkin. Eikä sitä nyt läheskään koko ajan tietenkään ole, mutta varmaan useammin kuin monilla muilla.

Vilkaisin äsken jouluristeilyn hyttijakoa ja omalta osaltani se näytti ihan hyvältä; salasikamika, -sade- ja orhi. En yhtään epäile, etteivätkö nuo kaikki olisi varsin hauskaa hyttiseuraa, ja enpä joudu ainoana turkulaisena kärvistelemään pääkaupunkiseurulaisten kanssa. :) Noin muutenkin siitä varmaan tulee loistava reissu, kuten edeltäjänsäkin oli. Tosin nyt sitä ei vielä tarvitse sen enempää puida, sillä aikaahan risteilyyn on vielä melkoisesti.

Hihii, mun viikonloppuni alkaa tänään. Lähden huomisaamuna kohti Dublinia, joten töihin ei tarvitse tulla ollenkaan. Ehkä se päänsärkykin lakkaa tai ainakin unohtuu kun pääsen karistamaan Suomen pölyt varpaistani ainakin hetkeksi. :)

Eilen oli ihan pysähtynyt fiilis. Ajelin myöhään illalla, melkein yöllä, vanhempien luota kotiin päin, ja jotenkin tuntui siltä kuin ei olisi ollut ihan tässä maailmassa, ja samalla kuitenkin tiedostin ympäristöni hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Mutta tuntui siltä kuin olisi voinut ajella vaikka koko yön ympäri kaupunkia, oli sillä tavalla rauhallinen ja kuitenkin tarkkaavainen olo. Vaikea selittää. Johtuiko tuo sitten siitä, että pidin noiden hetkien yksinäisyydestä vai siitä, että iltainen keskustelu veljen kanssa sai ison osan sisäisestä kuohunnasta tasoittumaan - en tiedä - mutta olo oli harvinaisen seesteinen. Tuo kupla kuitenkin valitettavasti rikkoutui sitten kun lopulta löysin parkkipaikan ja piti mennä kotiin.

Mietin eilen paljon sitä, millainen olen viime aikoina ollut veljeäni kohtaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, että menneinä viikkoina olen ollut niin vetäytyvä ja jopa etäinen; en läsnä niin kuin olisi pitänyt. Olenhan mä sitä nähnyt aina välillä ja soitellutkin, mutta en voi millään valehdella itselleni tehneeni sitä tarpeeksi paljon. En ole. Tilanteessa jossa veli nyt on - jossa koko perhe sen vuoksi on - pitäisi tehdä enemmän. Keväällä ja alku- sekä keskikesällä teinkin, tein jopa yli oman kestokykyni, mutta sitten vetäydyin. Vaikea sanoa, miksi. Ehkä siksi, että kaikki tuo vain tuntui niin raskaalta, liian raskaalta. Tavallaan aikaisemmassa vaiheessa jäin ihan yksin koko asian kanssa ja kannoin paljon enemmän kuin olisin jaksanut ja lopulta se vaikutti muhun syvemmin kuin aluksi tiedostinkaan. Aloin jo itsekin oireilla; olin jatkuvasti alakuloinen ja ahdistunut ja itkeskelin lähes päivittäin ilman mitään konkreettista syytä. Olenkin sittemmin yrittänyt järkeillä asian niin, että ehkä mä sitten vain tarvitsin sen etääntymisen, ehken olisi muuten jaksanut. Mutta siltikin vain on syyllinen olo; tavallaan jätin veljeni vähäksi aikaa yksin. En sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä onhan se koko ajan saanut tukea muilta tahoilta, mutta jollain tapaa käänsin osittain selkäni vaikka tiedän ja tiesin, että oma läsnäoloni helpottaisi ja auttaisi, ainakin hetkellisesti.

Kuulostaa kamalalta ja tuntuu kamalalta. On tuntunut jo aiemminkin, mutta eilen asia konkretisoitui kun puheltiin pitkään. Kuuntelin veljeä, kävin sen kanssa asioita läpi, yritin löytää oikeat sanat - ja tajusin, että niin mun olisi kuulunut tehdä koko ajan, ilman taukoa, joka johtui vain siitä, että olin henkisesti lopussa ja siis ajattelin omaa hyvinvointiani. Tokihan sitä pitääkin ajatella, mutta nyt veli on etusijalla ja mun olisi kuulunut tehdä kaikkeni sitä auttaakseeni. Vaikka olinkin ylikuormittunut, tiedän että olisin jaksanut. Mä en kuitenkaan ole sairas. Silti vain katsoin oikeudekseni ottaa etäisyyttä veljeen ja kaikkeen siihen liittyvään. Se oli väärin. No, parempi kai tajuta tämä myöhään kuin ei milloinkaan. Vielä voin tehdä enemmän, vielä voin olla läsnä ja auttaa. Sen teenkin. Ja seuraavina päivinä melko intensiivisestikin; veli kun tulee Irlantiin myös, tosin on siellä vain puolet omasta matkastani, mutta kuitenkin.

Pitäisköhän lopettaa koko blogin kirjoittelu tai ainakin siirtyä löpisemään tänne pelkkiä tyhjänpäiväisyyksiä, kun välillä tuntuu että tästä on enemmän haittaa kuin hyötyä...? Oppivatkohan ihmiset ikinä olemaan tulkitsematta näitä tekstejä oman mielensä mukaan ja lakkaavatkohan he koskaan vetämästä omia johtopäätöksiään aina ja kaikesta? Ylianalysointi ja -tulkintakin vielä menettelisi, mutta kun joillakin on tapana pitää kiinni omista, MINUN kirjoituksiani koskevista näkemyksistään vielä senkin jälkeen, kun olen jo sanonut heidän olevan väärässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että loppujen lopuksi kukaan muu kuin minä itse ei tarkaalleen tiedä, mistä tänne kirjoitan, ja luulenpa myös tietäväni niin omat kuin lähipiirinikin asiat kaikkia blogini lukijoita paremmin. En kai koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, miten kärkkäästi jotkut puuttuvat MINUN kirjoituksiini, MINUN asioihini, ja luulevat tietävänsä niiden koko olemuksen taustoineen kaikkineen vain sen lyhyen tekstinpätkän perusteella, minkä täältä lukevat. Käsittämätöntä, käsittämätöntä ja vielä kerran käsittämätöntä.

Niin. Veljellänihän ei ole huumeongelmaa, vaikka eilisiltaisesta kirjoituksestani taas niin kovin moni sellaista päättelikin.

Ai niin. Meillä kävi tänään töissä aivan uskomattoman ihana mies, tai oikeastaan poika. Niin järjettömän söpö ettei mitään rajaa. Sitä olisi vain tehnyt mieli rutistella ja suukotella ja tuijotella päiväkausia. Kaikki työpaikan naiset olivat ihan villeinä ja seurasivat sitä huoneesta toiseen. Niin, se oli sellainen seitsemän viikon ikäinen beaglen pentu. :) Ihan uskomaton, ihan kuin maailman suloisin lelukoira, paitsi että se oli elävä. Oonhan mä ennenkin pentuja nähnyt, mutta en niin ihanaista. Se oli niin pieni, sellainen vaaleanruskean ja valkoisen kirjava, luppakorvainen ja isotassuinen ja sen silmät näyttivät vähän väsyneiltä koko ajan. Se juoksi ihan innolla huoneesta toiseen, yritti purra, syödä huonekasveja ja leikkiä oman pelikuvansa kanssa. Oi, olisin halunnut piilottaa sen laukkuuni ja viedä kotiin. Harmi vaan, että se oli yhden entisen työntekijän koiruus.

Mulla on muutenkin viime viikkoina ollut aikamoinen koirakuume, eikä tämän Alvar-herran tapaaminen ainakaan yhtään helpottanut sitä, päinvastoin. Valitin kuumettani O:lle ja se sanoi, että mullahan on nuo jänikset, pupuset, jotka eivät varmaankaan tulisi toimeen koiran kanssa. Äh, realismi on tylsää. Sitäpaitsi kyllä ne varmaan sopeutuisivat. *Uskottelee itselleen* :)
No juu, täytyy kyllä sen verran peilata näitä haaveita todellisuuteen että on sanottava, että koiran hankkiminen saa vielä odottaa. Nyt sen estävät yksinkertaisesti tilan sekä ajan puute. Täytynee siis toistaiseksi vain tyytyä ihailemaan ja rapsuttelemaan muiden koiria...

Sain selville yhden jutun jota en olisi halunnut saada selville. Ja kuitenkin tiedän, että vielä pahempaa olisi ollut, jos en olisi tajunnut sitä ja jos ketään muukaan ei olisi. Se koskee veljeäni.

Viime viikot ja kuukaudet ovat menneet tasapainoillessa hyvien ja huonompien aikojen välillä. Tiesinhän mä, että takapakkia tulee, ihan taatusti, ja että se keväällä alkanut juttu ei mene hetkessä ohi. Toki mä tiesin sen. Alunperin se kaikki romautti maailman, ja vaikka jokainen askel taaksepäin tietyllä tavalla - pienemmässä mittakaavassa tosin - romauttaa sen uudelleen, mä olen jatkuvasti ollut valmistautunut siihen, ollut varautunut. Tai luulin olleeni. Tähän mä en ollut. En ollut varautunut siihen että yksi keskeinen seikka ei olekaan ohi. Mä kun ihan todella luulin että se olisi. Uskoin ja luotin siihen, luulin jopa tietäväni sen. No, en tiennyt, nähtävästi en.

Olen pettynyt. Olen pettynyt elämään, ihmisiin, myös veljeeni ja itseenikin. En joka tavalla, mutta tietyssä suhteessa. Missä, sitä en tässä kerro koska koko asia on niin arkaluontoinen. Mutta olen pettynyt, surullinen ja ehkä vihainenkin. Ja olen myös yllättynyt, hämilläni. Luulin todellakin että se yksi asia olisi jo historiaa, että se olisi käsitelty loppuun ja ettei sitä enää tapahtuisi. Ja sitten saan selville sen mitä tavallaan en olisi halunnut saada selville. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Jättääkö koko asia sikseen? Mahdotonta. Puhuako jollekulle, kelle? Veljelle vai vanhemmille vai jollekin muulle? Vai kaikille? No, veljelle nyt ainakin, ja mitä luultavimmin myös muille, ainakin vanhemmille. Mieluiten toki hautaisin koko asian, mutta sitä en voi tehdä. En vain voi.

Löysin tänään pari valokuvaa veljestäni. Ja vasta niitä katsoessani tajusin, miten paljon on muuttunut. Tavallaan se ihminen niissä kuvissa oli sama kuin veljeni nykyisin, ja niin toki onkin, mutta toisaalta tuntui kuin olisi katsellut eri ihmistä. Mietin, milloin viimeksi olen nähnyt veljeni sellaisena, luontevasti hymyilevänä, elämäniloisena, pilke silmäkulmassa. En ihan hetkeen. Niiden kuvien veli tuntui samaan aikaan hirveän tutulta - olenhan nähnyt saman näyn niin monien vuosien ajan ja niin monta kertaa - ja kuitenkin jotenkin kaukaiselta. Tuntui ja tuntuu epäreilulta, kuin jotain olisi viety pois. Pahinta on, että niin onkin. Ainoa mitä nyt enää toivon on, että se jokin vielä palaa. Haluan sen niin kipeästi takaisin ja tiedän että kaikki muutkin haluavat, veli itse mukaan lukien.

Niin, ne kuvat saivat itkemään.

Niin alkoi syksy, virallisestikin. Ja samalla loppui yltiöjuhliminen, jota nyt on kestänyt jo tarpeeksi, ellei jopa liian kauan. Annan sen kuitenkin anteeksi itselleni, sillä kesällä kaikkia menoja nyt vain on niin paljon enemmän kuin muulloin. Eikä se edes liiemmin harmita; täytyyhän ihmisen elää edes kerran vuodessa. ;)

Kesä lopetettiin siis kosteissa merkeissä työpaikan pirskeissä perjantaina. Hilluttiin toimituksessa yhteen asti, vaikka tarkoitus oli suunnata baariin jo aiemmin. Vietettiin samalla huonon musiikin iltaa kuunnellen niitä kaikkia lukuisia levyjä joita epätoivoiset artistit meille tänne lähettelevät. Sen seurauksena vielä koko eilisenkin päässäni soi Teuvo Lomanin `Kari`. Juotiin talon erittäin pahaa valkkaria, mutta kummasti vain sen karmivasta mausta huolimatta saatiin kulumaan pullo jos toinenkin. Tosiaan sitten yhden maissa lähdettiin yhteen jazz-baariin, jonka jazz-luontoisuus jäi ilmeisesti allekirjoittajalle epäselväksi, sillä olin koko ajan pyytämässä dj:ltä jotain aivan muuta kuin jazzia. Olin kaiketi melko rasittava asiakas. Baarissa ja jo toimituksessakin tapahtui sekavaa avautumista puolin jos toisinkin, ja tänään vähän jännitti (ja hävetti) tulla töihin kun en ihan muistanut, mitä kaikkea mahdoinkaan puhua. No, tuskinpa kovin paljon nolompia juttuja kuin muutkaan...

...nimittäin eräskin työkaverini kysyi yhdessä vaiheessa, olenko ihan vain kaveri erään naispuolisen työntekijämme kanssa (sen, jota nykyisin kutsun ystäväkseni, en enää vain työtutuksi), vai onko välillämme jotain muuta. Ja sitten hän sanoi aistivansa välillämme vahvaa seksuaalista jännitettä! Ei kuulemma tarvitsisi edes ladata kännykkää, kun voisi vain tuoda sen huoneeseen, jossa me olemme, niin se latautuisi itsestään keskinäisen seksuaalisen vetovoimamme ansiosta. Joopa joo, enpä ole itse huomannut tuollaista seikkaa ollenkaan. Eikä kyllä tämä toinen osapuolikaan. Ihan vain ystäviä kun olemme, vaikkakin muiden silmissä nähtävästi jotain muutakin. :D

Aamuyöllä neljän jälkeen saimme tämän nimenomaisen työkaverini kanssa kuningasidean lähteä erääseen lähiöön jatkoille, ja niinpä suuntasimme sinne taksilla. No, minähän simahdin miltei heti ja nukuin sitten onnellisena aamupäivään asti. Herättyäni katsoin hetken aikaa tuon vieraan kämpän lamppua ja koska itselläni on samanlainen, luulin olevani kotona. Luulin myös, että työkaveri uinuu vieressäni, mutta vilkaisu sivulle kertoikin, etten todellakaan ole kotona vaan joissain tuntemattomassa paikassa vieressäni joku kummallinen rokkaripoika. Väärinkäsitysten välttämiseksi: me vain nukuimme kiltisti. Ja samassa huoneessa veti sikeitä myös kolme muuta ihmistä.

Selviydyttyämme takaisin keskustaan menimme syömään ja viihdyimmekin ravintolassa aika monta tuntia. Sitten suuntasin kotiin, vaihdoin pyjaman päälleni ja menin sohvalle nukkumaan pariksi tunniksi. Piti kerätä voimia, sillä olin menossa illalla O:n luokse. Ja meninkin, ja ilta oli ihan kiva. Yö myös; kotiuduin vasta eilisiltana. Joo, viihdyin. Hyvin.