Kun tekee vähemmän kuin pitäisi

Eilen oli ihan pysähtynyt fiilis. Ajelin myöhään illalla, melkein yöllä, vanhempien luota kotiin päin, ja jotenkin tuntui siltä kuin ei olisi ollut ihan tässä maailmassa, ja samalla kuitenkin tiedostin ympäristöni hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Mutta tuntui siltä kuin olisi voinut ajella vaikka koko yön ympäri kaupunkia, oli sillä tavalla rauhallinen ja kuitenkin tarkkaavainen olo. Vaikea selittää. Johtuiko tuo sitten siitä, että pidin noiden hetkien yksinäisyydestä vai siitä, että iltainen keskustelu veljen kanssa sai ison osan sisäisestä kuohunnasta tasoittumaan - en tiedä - mutta olo oli harvinaisen seesteinen. Tuo kupla kuitenkin valitettavasti rikkoutui sitten kun lopulta löysin parkkipaikan ja piti mennä kotiin.

Mietin eilen paljon sitä, millainen olen viime aikoina ollut veljeäni kohtaan. Tunnen syyllisyyttä siitä, että menneinä viikkoina olen ollut niin vetäytyvä ja jopa etäinen; en läsnä niin kuin olisi pitänyt. Olenhan mä sitä nähnyt aina välillä ja soitellutkin, mutta en voi millään valehdella itselleni tehneeni sitä tarpeeksi paljon. En ole. Tilanteessa jossa veli nyt on - jossa koko perhe sen vuoksi on - pitäisi tehdä enemmän. Keväällä ja alku- sekä keskikesällä teinkin, tein jopa yli oman kestokykyni, mutta sitten vetäydyin. Vaikea sanoa, miksi. Ehkä siksi, että kaikki tuo vain tuntui niin raskaalta, liian raskaalta. Tavallaan aikaisemmassa vaiheessa jäin ihan yksin koko asian kanssa ja kannoin paljon enemmän kuin olisin jaksanut ja lopulta se vaikutti muhun syvemmin kuin aluksi tiedostinkaan. Aloin jo itsekin oireilla; olin jatkuvasti alakuloinen ja ahdistunut ja itkeskelin lähes päivittäin ilman mitään konkreettista syytä. Olenkin sittemmin yrittänyt järkeillä asian niin, että ehkä mä sitten vain tarvitsin sen etääntymisen, ehken olisi muuten jaksanut. Mutta siltikin vain on syyllinen olo; tavallaan jätin veljeni vähäksi aikaa yksin. En sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä onhan se koko ajan saanut tukea muilta tahoilta, mutta jollain tapaa käänsin osittain selkäni vaikka tiedän ja tiesin, että oma läsnäoloni helpottaisi ja auttaisi, ainakin hetkellisesti.

Kuulostaa kamalalta ja tuntuu kamalalta. On tuntunut jo aiemminkin, mutta eilen asia konkretisoitui kun puheltiin pitkään. Kuuntelin veljeä, kävin sen kanssa asioita läpi, yritin löytää oikeat sanat - ja tajusin, että niin mun olisi kuulunut tehdä koko ajan, ilman taukoa, joka johtui vain siitä, että olin henkisesti lopussa ja siis ajattelin omaa hyvinvointiani. Tokihan sitä pitääkin ajatella, mutta nyt veli on etusijalla ja mun olisi kuulunut tehdä kaikkeni sitä auttaakseeni. Vaikka olinkin ylikuormittunut, tiedän että olisin jaksanut. Mä en kuitenkaan ole sairas. Silti vain katsoin oikeudekseni ottaa etäisyyttä veljeen ja kaikkeen siihen liittyvään. Se oli väärin. No, parempi kai tajuta tämä myöhään kuin ei milloinkaan. Vielä voin tehdä enemmän, vielä voin olla läsnä ja auttaa. Sen teenkin. Ja seuraavina päivinä melko intensiivisestikin; veli kun tulee Irlantiin myös, tosin on siellä vain puolet omasta matkastani, mutta kuitenkin.