Cityparin elämää

Työpäivä päättyy nyt. Lähden asioille, sitten iltaa varten valmistautumaan. Ja sitten - tadaa - viihteelle! Tosin illanvietto käynnistyy vähän kolhoissa olosuhteissa kun täytyy raahautua takaisin töihin; ollaan alkuilta toimituksen tiloissa. Eiköhän seura (ja juoma) kuitenkin ole tärkeintä. :) On semmonen olo, että illasta tulee kiva. Toivon samaa teille, mussukat!

Kirjoittaminenko luovaa? Tänään ei ole tuntunut siltä. Väkisin vääntämällä sain aikaiseksi jonkinlaisen leffa-arvostelun Irina Palmista, mutta jotenkin kokonaisuus tökkii. Jaan sen kanssanne:

Käsityöläismummo lasta pelastamassa

Kuinka epätoivoisiin tekoihin olisit valmis ryhtymään, jos lapsenlapsesi sairastuisi vakavasti ja hoitokustannukset vaatisivat suurta rahasummaa?
Tätä dilemmaa käsittelee brittiläisen Sam Garbarskin ohjaama draamaelokuva Irina Palm, jossa Maggie-isoäiti (Marianne Faithfull) etsii keinoa rahoittaa kuolemansairaan pojanpoikansa pääsy kalliisiin hoitoihin.
Kun lainaa pankeista ei heru, ryhtyy Maggie viimeisenä oljenkortenaan laitakaupungin seksiluolan käsityöläiseksi ja saavuttaa pian suuren suosion luonnonlahjakkuudellaan.
Elokuvan aihe tuntuu pohtivan tarkoitusta keinojen pyhittäjänä, mutta tematiikka jää hyvin ohueksi tarinan kuvatessa lähinnä vain Maggien - taiteilijanimeltään Irina Palm - likaisia työpäiviä porttolassa. Marianne Faithfullin kenties vähäeleiseksi tarkoitettu tulkinta tuntuu yksipuoliselta skaalalta toistensa kaltaisia, epätoivoa jäljitteleviä ilmeitä.
Kun koko tarinan pohjana on taustalla vaaniva kuolema, luulisi elokuvan paneutuvan hieman syvemmin tähän uhkaan ja sen aiheuttamiin reaktioihin sairaan lapsen lähipiirissä. Kuvauksessa Maggien työstä tunnutaan kuitenkin kokonaan unohtavan siihen johtaneet tekijät, eikä lasta uhkaavan kuoleman aiheuttama järkytys välity kunnolla sen enempää Maggien roolihahmosta kuin lapsen vanhemmistakaan.
Vaatimaton tulkinta ulottuu myös muihin näyttelijöihin, kuten porttolan pomoa esittävään Miki Manojloviciin. Ilmeisesti ainakin Manojlovicille itselleen - ellei myös ohjaajalle - on jäänyt epäselväksi roolihenkilön persoona. Hahmo ei vakuuta sen enempää tappouhkauksia latelevana parittajana kuin Maggieen silmäyksiä luovana herkkiksenäkään. Mustavalkoisuutta sinänsä kannattamatta on todettava, että selkeämpää olisi ollut luoda tästä roolihenkilöstä joko kylmä pahis tai olosuhteiden epätoivoinen uhri. Nyt hahmon persoona on liian ristiriitainen.
Ainoan kiitettävän roolisuorituksen tekee sairasta Olly-poikaa näyttelevä Corey Burke, jonka lapsekasta luonnollisuutta nähdään valkokankaalla aivan liian vähän. Eheämmän kokonaisuuden aikaansaamiseksi Maggien työpäivien kuvauksen olisi tullut käydä tiiviimpää dialogia Ollyn tapauksen kanssa.

Siinäpä se, pientä muokkausta vailla valmiina. Olisi muutakin sanottavaa kyseisestä leffasta, mutta kiitos tarkoin rajatun merkkimäärän, en voi juurikaan tuohon enää lisäillä mitään.

Leffa-arvio alkaa muodostua. Kompuroin kyllä aika hyvin alkuun sen kirjoittamisessa, mutta alkoi se sitten jotenkuten hahmottua. Äsken täällä kävi kirjailija haastateltavana; se oli ihan mukava joskin kiusallisen harvasanainen. Se on itsekin myös toimittaja, joten luulis sen tietävän ettei jutuntekijä tykkää jos toinen puhuu kovin vähän. ;) No, ihan hyvin se meni kuitenkin ja sain sen uutuuskirjankin itselleni. Jihuu.

Tänään pitäisi siivota. En käsitä; siivosin juuri ennen risteilyä ja sen jälkeen olen ollut kotosalla kolme päivää, joista niistäkin kahtena kävin vain kääntymässä siellä. Ja silti kämppä on taas kuin räjähdyksen jäljiltä. Miten on mahdollista että ihminen on näin järjettömän sotkuinen? Enkä tosiaan nyt puhu mistään muutamasta lattialla ajelehtivasta vaatteesta tai pölypallosta, vaan siitä että lähes kaikki roina on pitkin poikin siellä sun täällä, tiskit tiskaamatta, roskat levällään jne. Miten ihmeessä kukaan voi koskaan asua mun kanssa? No on toki asunutkin, mutta kyllä mä sillonkin sain kuulla ihan jatkuvasti sotkuisuudestani ja jotenkin tuntuu että sen jälkeen tämä piirre on mennyt vain pahempaan suuntaan. Se siisteysgeeni taitaa tosiaan puuttua multa ihan kokonaan.

Olipa mielenkiintoinen leffa eilen. Sen nimi oli joku Arvoituksia arkussa ja se oli brittiläinen draamakomedia. Olin aluksi aika skeptinen mutta lopulta se oli kyllä melko hauskakin, ja ainakin erilainen. Koko leffa sijoittui yhteen hautajaispäivään ja se toki välillä teki siitä ehkä hiukan pitkäveteisen, mutta kyllä se viihdytti siltikin. Nyt pitäisi kirjoittaa arvio siitä mutta en vain millään meinaa päästä alkuun. No, pakko se kai on, sillä puolenpäivän jälkeen mulle tulee tänne eräs kirjailija haastateltavaksi.

Jos jollakulla on ehdottaa lehtijuttuaiheita, niin otan ideoita mieluusti vastaan. Viikko on näemmä melko hiljainen, ja kenties city-risteily aiheuttaa yhä sellaista väsymystä ja jumitusta aivolohkoissa että oma luovuus on jo tämän viikon osalta ammennettu melko tyhjiin.

Viime yönä tuli taas nukuttua ruhtinaalliset kolme-neljä tuntia ehkä. Muutenkin huonosti nukkuvana vieras paikka vain pahentaa tuota ongelmaa. Onneksi tänään on oikeastaan vain yhden leffan lehdistönäytös, siellä voi levätä (kunhan en nukahda, sillä siitä pitäisi saada jonkin sortin arvio aikaiseksi).

Totean vielä, että eilisilta oli kiva.

Työpäivä lähenee loppuaan. Täytyy kyllä nyt tunnustaa että oon ollut aivan totaalilusmu tänään. Olen saanut aikaiseksi kolme pätkää ja siinä se sitten oikeastaan olikin. No, sain mä lisäksi ideoitua joitakin juttuja ja sovittua pari haastatteluakin, mutta ei sillä työmäärällä oikein ylpeillä voi. Lupaan ryhdistäytyä huomenna ja olla oikein ahkera. Nyt vain on risteilyn jäljiltä vielä sen verran kummallinen olo ettei vain pysty rehkimään.

En tiedä, mitä kaikkea musta on avauduttu tuon laivareissun tiimoilta, mutta toivon etteivät ihmiset taas muodostaisi niitä käsityksiään sen perusteella, mitä joku ihminen ehkä on puhunut. Ja jos joku on puhunut asioista realistisesti, siltä pohjalta, mitä todella tapahtui, ei aihetta negatiivisiin tulkintoihin pitäisi ollakaan. Mä vain en millään pysty näkemään mitään väärää siinä että elän omaa elämääni enkä kaikissa teoissani ota viimeiseen asti huomioon sitä, mitä joku niistä ehkä saattaisi ajatella. Missään tapauksessa en tahallani pyri loukkaamaan mutta musta vain on aika absurdia olettaa että mä vielä kahden kuukauden jälkeenkin toimisin sen pohjalta mitä ON OLLUT joskus, kun sitä jotain ei ole enää. Ja siksipä en voi käsittää että joku vetää mulle pultteja siitä että jatkan elämääni. Siis toki en kyseenalaista sitä etteivätkö jotkut asiat voisi tuntua pahalta mutta suuttuminen tarkoittaa sitä että todella olisin tehnyt jotain väärin. Kun en mä ole, en tässä asiassa.

Ja mä ehkä ymmärtäisin tuon reaktion siinä tapauksessa jos yhteistä aikaa olisi takana enemmän ja jos olisin tehnyt niin kuin tein välittömästi yhteisen ajan päättymisen jälkeen. Joo, eikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan että aika ei merkitse mitään. Ei ehkä sinänsä, mutta kahden kuukauden erossaolon jälkeen tuossa nyt vain ei ollut mitään moraalisesti arveluttavaa. Ei se ole mun syy jos joku suree kauan ja jos ei pysty hyväksymään tapahtunutta. Koska juuri siitä tässä on kyse, siitä, ettei pystytä hyväksymään ettei jotakin ollutta ole enää. Siitä kertoo tasan tarkkaan se, että mua syyllistetään asiasta jossa ei miltään kantilta katsottuna ole tapahtunut vääryyttä ketään kohtaan.

Mä olisin ollut valmis ystävyyteen. Ja mä luulin että se onnistuisi toisenkin osapuolen taholta. No, eipä taida onnistua. En mä jaksa vaikeuttaa elämääni sillä että joudun kuuntelemaan syyllistämistä ja kummallisia tulkintoja elämästäni ihmisen suusta, joka ei edes mua kunnolla tunne saati tiedä, mitä kaikkia asioita olen kokenut. Paskoja asioita sattuu elämässä, mutta turha niistä on yrittää ketään solvata, kun niille ei nyt vain voi mitään eikä syyllistä ole. Ihan ei ole aikuisen ihmisen käytöstä sellainen.

Ei prkl tule töistä mitään, on niin jumissa pää. Ja on vielä paha olokin. Ja keinuttaa, ihan kuin oisin vieläkin laivassa. Onneks ens viikonlopun jälkeen nämä kahden päivän juomingit loppuvat. Sillon pitäis suunnata yhteen musiikkitapahtumaan täällä Turussa ja tehdä kai jotain juttuakin sieltä. Hommasin sinne pressit mulle ja työkaverille ja jonkun haastattelunkin jo sovin. Eli siis ensin töitä, sitten huvia, kuten yleensäkin. Vielä siis yks tällainen maanantai jäljellä, sitten rauhoitun.

Juu, city-risteilyltä palailin eilen. Olipa reissu, tosiaankin. Perjantaina simahdin jo kai kahden jälkeen kun baarista tuli äkkilähtö Nokkosen tekosien vuoksi. En tosin tiedä, mitä se teki, mutta niin vain lennettiin ulos sieltä. :) No, ehkäpä ihan hyväkin, jaksoipa sitten lauantaina paremmin. La-päivä kyllä ehti melko pitkälle ennen kuin päästiin rantautumaan maihin kun nukutti sen verran paljon. Lopulta oltiin Tukholmassa ehkä kolmisen tuntia, mutta kyllä siinäkin jo ehti vähän shopata ja käydä syömässäkin.

Laivaan palattuamme piti sitten alkaa kiskoa välittömästi erinäisiä juomia. Koska alla oli jo yhden päivän juopottelu, tuntui aluksi ettei tuo alkomaholi aiheuta mitään vaikutuksia, mutta aiheuttipa se sitten kuitenkin; jopa niin hyvin, että alkuillasta piti ottaa pienoiset torkut Jimmy79:n kainalossa tamperelaisten hytissä. :) Heräsin kuitenkin henkiin sittemmin ja myöhemmin olin taas hyvässä vauhdissa ysikannen hytissä muun muassa ihmiskasaa toteuttamassa. Sieltä jatkui matka diskoon jossa meno oli melko hervoton: tanssilattia täynnä cityläisiä mitä kummallisimmissa muodostelmissa. Sylkeä vaihtoivat vähän kaikki vähän kaikkien kanssa. Ja slam oli aika hyvässä vauhdissa. :D

Hyttiin selviydyin joskus aamuyöstä. En kyllä omaani, mutta ihan siveellisenä pysyin siltikin. Herätys tapahtui puoli kahdeltatoista vihaisen laivahenkilökunnan edustajan toimesta. Siinä vaiheessa koko laiva oli jo aivan tyhjä mikä sinänsä ei kyllä ollut mikään ihme, kun kerran se jo aamukymmeneltä oli satamassa. Turkuun en suunnannut välittömästi, vaan ihan vieraaseen osoitteeseen jonnekin Helsingin perukoille. Sain taksikyydin ja salaatin ja kivaa seuraa, joten sunnuntaimasennuskaan ei ihan heti saanut otteeseensa. Päivä ehtikin jo iltaan ennen kuin olin turvallisesti kotona, mutta eipähän tuo haitannut.

Että semmoinen reissu. Vastasi kyllä aikalailla odotuksiani, sillä mitäs muutakaan voisi city-risteilyltä odottaa kuin hillitöntä örvellystä ja hauskuutta? Nyt siellä jo suunnitellaan uusintalaivailua, ja enköhän eksy mukaan. :)

Juteltiin äsken äidin kanssa J:stä, eksästäni. Pääasiassa puhuttiin siitä, miten hyvältä tuntuu kun sillä on uusi tyttöystävä ja se on onnellinen. Ja muisteltiin sitä, miten karmea viime syksy oli, siis tuon eksän kannalta. Erottiin syyskuussa ja se oli sille ihan järjettömän kova pala; särkyi koko ihminen melko pitkäksi aikaa. Toki sitä katsellessamme sitten särjimme omatkin sydämemme, kun kaikesta huolimatta kyseinen ihminen on sekä mulle että perheelleni erittäin tärkeä; yksi parhaista ystävistäni on hän. Muisteltiin niitä pahimpia hetkiä: Äidille sellainen oli J:n ollessa saunomassa vanhempieni luona kun äiti oli ikkunasta nähnyt miten J istuskeli jäähyllä ulkosaunan terassilla ja pyyhki jatkuvasti kyyneleitään. Äiti sitten itki samaa tahtia sisällä tuota näkyä katsellessaan. Mulle sellainen hetki taas oli se, kun kävin hakemassa joitakin tavaroita entiseltä asunnolta ja lähtiessäni kuulin rappukäytävään miten J itki tosi lujaa. Tulipa siinä kyynelet silmiin itsellänikin, kuten monta muutakin kertaa noiden kuukausien aikana ihan vain siksi, kun tuntui niin pahalta toisen puolesta.

No, ne ajat ovat onneksi nyt historiaa. Kahvittelin eilen J:n kanssa muutaman tunnin ja teki tosi hyvää nähdä, miten se on niin onnellisen rakastunut. :) Lisäksi on kauhean helpottavaa kun nyt voidaan olla ihan vilpittömästi ystäviä eikä tarvitse enää miettiä, mistä voi puhua ja mistä ei. Ollaankin tässä viime aikoina puitu aika paljon mies- ja naisjuttujamme ja on ihan älyttömän kiva saada kuulla juuri tuon ihmisen näkemyksiä kyseisistä asioista. Voidaan puhua ihan avoimesti seksistäkin eikä se tunnu yhtään kummalliselta. Haluankin säilyttää tämän ystävyyden ja jos jollain tulevalla kumppanillani on jotakin ongelmia sen suhteen, niin se on sitten voi voi. :) En mä hyvää ystävyyttä katko vain siksi, että vastapelurina sattuu olemaan juuri eksäni. Eipä mullakaan ole koskaan ollut vaikeuksia sulattaa toisten eksiä ja olenkin niiden kanssa jopa ystävystynyt. Mennyt on mennyttä - se jokaisen tulisi käsittää.

Juu, se siitä. On vain hyvä mieli.

Lähdin tänään kävelemään salille jo aamuviideltä, perillä olin puoli kuudelta. Se on aika suuri saavutus kaltaiseltani iltaihmiseltä. Aamuliikunta ei tavallisesti sovi mulle; iltaisin olen parhaassa vireessä. Mutta koska lähden heti töiden jälkeen kohti Pärnua, oli pakko raahautua aamulla salille, sillä muuten olisi tullut kolmen päivän tauko lihastreeniin. Olen ylpeä jo pelkästään siitä, että todellakin olin tuohon aikaan kuntoilemassa, mutta ylpeyttä lisää vielä se, että tein sen vain kolmen tunnin unien jälkeen. Nukahdin joskus puoli kahden maissa, ja hereillä olin jo ennen puolta viittä. Oli tosi jumittava olo alkuun ja harkitsinkin jo takaisin sänkyyn kömpimistä, mutta sitten rohkaisin mieleni, puin, pakkasin loput matkatavarat sekä treenivehkeet, ja lähdin talsimaan salia kohti. Siellä sujui lopulta ihan hyvin, ennakko-oletuksistani huolimatta, ja sainkin tehtyä ihan normaalin treenin. Jihuu.

Ei mun noin aikaisin olisi normipäivänä tarvinnut mennä, kun työaika alkaa vasta ysiltä, mutta kun piti käydä poliisiasemalla noutamassa passi ennen töitä. Ja tämä yksityiskohtahan vain lisäsi uskomatonta aamureippauttani! Nimittäin tuonne asemalle on salilta vähän matkaa ja kävelin sitten sinnekin vielä treenailun jälkeen, ja sieltä toki sitten taas töihin. Kyllä siinä kertyi kilometrejä ihan kivasti. :) Ja kaiken tämän tein matkatavarat selässä, sillä mihinkäs mä niitä olisin jättänyt. Nyt on siis ansaitusti reipas olo.

Uunituoreen passini kuva on odotettua parempi. Se oli ihan mielettömän järkyttävä siinä vaiheessa kun menin viemään passihakemustani, mutta jotenkin se ei näytä valmiissa asiakirjassa niin kamalalta. Ei se nyt hyvä ole, mutta menettelee. Näytän siinä melko alakuloiselta, mistä tulikin mieleeni, että lähes kaikkien mielestä näytän surulliselta aina kun olen vakava. Se on kummallista. Voin olla ajatuksissani, ihan muuten vain, ja heti joku on kysymässä, että mikä painaa mieltäni. Ei mikään! Mutta niin vain jatkuvasti luullaan. Pitäiskö aina muka hymyillä?

Voisin jatkaa tämän ajatuksenvirran kirjalliseen muotoon muuttamista vaikka kuinka kauan, mutta nyt taitaa olla pakko tarttua töihin. Pitäis tavoitella jotain työväenopiston tyyppiä, huoh, tylsää. No, nyt on perjantai, ja Pärnu kutsuu pian. :)

Toimittajuuden huonoja puolia: ilmainen ruoka. Oikeasti, lähes kaikissa tiedotustilaisuuksissa on jotain tarjoilua, ja usein vielä melko runsaita sellaisia. Jollei pysy tarkkana ja jos ei omaa hyvää itsekuria (onneksi mulla on suht´ toimiva sellainen), tätä työtä tekemällä saa helposti hankittua itselleen muutaman lisäkilon tai enemmänkin. Tämä tuli todettua viimeksi tänään Turun musiikkijuhlien infossa, jossa oli jos jonkinlaisia kalalla, mozzarellalla ja kasviksilla täytettyjä leipiä, mehuja, kahvia, jääteetä ja mansikkakakkua. Onneksi selvisin sieltä yhdellä leivällä.

Tämänpäiväinen info ei ollut tarjoilujen kannalta edes pahin (tai paras) laatuaan. Välillä niissä tarjotaan kokonainen lounas, toisinaan jopa seisovasta pöydästä. Joskus mukana on myös alkoholia, jota ei tietenkään voi kauheammin juoda mikäli on vielä menossa takaisin toimitukseen samana päivänä. Kerran olin infossa jossa suorastaan tyrkytettiin viinilasillista toisensa perään, mutta pakko oli lopettaa parin lasin jälkeen.
Joidenkin mielestä tämä kaikki on vain positiivista, ja monet syövätkin työpäivän aikana infojen määrästä riippuen kahdesta kolmeen lounasta. Mä taas pyrin siihen, että jos olen tarjoiluista tietämättä jo syönyt lounaani työpaikalla, en enää infoissa koske ruokaan. Tavoite nimittäin on, ettei niitä lisäkiloja tulisi, vaan ennemminkin päinvastoin. :)

No joo, se siitä. Todetaanpa taas lopuksi, että on se toimittajuus rankkaa. ;)

Huomenna ois lähtö Pärnuun. Ihan kivaa sinänsä, vaikka siellä olenkin käynyt niin monesti etten edes muista kertojen määrää. Mukava paikka se kuitenkin on jättimäisine hiekkarantoineen, pikkukauppoineen ja puistoineen. Siellä sentään on vielä suhteellisen edullistakin, ja ajattelinkin ostaa sieltä joitakin urheiluvaatteita, kun on vähän huono tilanne niiden suhteen nyt. Siis lähinnä jotain housua ja paitaa. Niin, ja rintsikoitakin vois kattella.

Juu, kyllä mä sinne ihan hyvillä mielin lähden.