Lähes pelkkää avautumista

Työpäivä lähenee loppuaan. Täytyy kyllä nyt tunnustaa että oon ollut aivan totaalilusmu tänään. Olen saanut aikaiseksi kolme pätkää ja siinä se sitten oikeastaan olikin. No, sain mä lisäksi ideoitua joitakin juttuja ja sovittua pari haastatteluakin, mutta ei sillä työmäärällä oikein ylpeillä voi. Lupaan ryhdistäytyä huomenna ja olla oikein ahkera. Nyt vain on risteilyn jäljiltä vielä sen verran kummallinen olo ettei vain pysty rehkimään.

En tiedä, mitä kaikkea musta on avauduttu tuon laivareissun tiimoilta, mutta toivon etteivät ihmiset taas muodostaisi niitä käsityksiään sen perusteella, mitä joku ihminen ehkä on puhunut. Ja jos joku on puhunut asioista realistisesti, siltä pohjalta, mitä todella tapahtui, ei aihetta negatiivisiin tulkintoihin pitäisi ollakaan. Mä vain en millään pysty näkemään mitään väärää siinä että elän omaa elämääni enkä kaikissa teoissani ota viimeiseen asti huomioon sitä, mitä joku niistä ehkä saattaisi ajatella. Missään tapauksessa en tahallani pyri loukkaamaan mutta musta vain on aika absurdia olettaa että mä vielä kahden kuukauden jälkeenkin toimisin sen pohjalta mitä ON OLLUT joskus, kun sitä jotain ei ole enää. Ja siksipä en voi käsittää että joku vetää mulle pultteja siitä että jatkan elämääni. Siis toki en kyseenalaista sitä etteivätkö jotkut asiat voisi tuntua pahalta mutta suuttuminen tarkoittaa sitä että todella olisin tehnyt jotain väärin. Kun en mä ole, en tässä asiassa.

Ja mä ehkä ymmärtäisin tuon reaktion siinä tapauksessa jos yhteistä aikaa olisi takana enemmän ja jos olisin tehnyt niin kuin tein välittömästi yhteisen ajan päättymisen jälkeen. Joo, eikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan että aika ei merkitse mitään. Ei ehkä sinänsä, mutta kahden kuukauden erossaolon jälkeen tuossa nyt vain ei ollut mitään moraalisesti arveluttavaa. Ei se ole mun syy jos joku suree kauan ja jos ei pysty hyväksymään tapahtunutta. Koska juuri siitä tässä on kyse, siitä, ettei pystytä hyväksymään ettei jotakin ollutta ole enää. Siitä kertoo tasan tarkkaan se, että mua syyllistetään asiasta jossa ei miltään kantilta katsottuna ole tapahtunut vääryyttä ketään kohtaan.

Mä olisin ollut valmis ystävyyteen. Ja mä luulin että se onnistuisi toisenkin osapuolen taholta. No, eipä taida onnistua. En mä jaksa vaikeuttaa elämääni sillä että joudun kuuntelemaan syyllistämistä ja kummallisia tulkintoja elämästäni ihmisen suusta, joka ei edes mua kunnolla tunne saati tiedä, mitä kaikkia asioita olen kokenut. Paskoja asioita sattuu elämässä, mutta turha niistä on yrittää ketään solvata, kun niille ei nyt vain voi mitään eikä syyllistä ole. Ihan ei ole aikuisen ihmisen käytöstä sellainen.