Cityn kautta alkunsa saaneen parisuhteen ja sittemmin uusperheen arkea.
Tuntuu vähän siltä, että citypersoonani (etenkin keskustelukirjoitukseni) herättää lievää tahi voimakkaampaa ärsyyntymistä parissa (ehkä useammassakin?) kanssacityläisessä. Ja minä kun luulin olevani muiden silmissä hajuton ja mauton. No siis mauttomia toki kirjoittelen, mutta en taidakaan olla neutraali kaikkien kaveri, kuten joku allekirjoittanutta tässä hiljattain kuvaili. Itse tosin en sellaisia kuvitelmia ole koskaan elätellytkään...
Nyt mä vihdoinkin tiedän suunnilleen, millaisen tatuoinnin otan. Kauan sen kypsyttely kestikin; oisinkohan ollut 17-vuotias kun päätin merkitä itseni. :) Paikkakin on jo miltei selviö, vähän pitää vielä pohtia. Hyvissä ajoin ennen kesää sen kuitenkin otan jotta se ehtii parantua rantakeleihin mennessä.
Enhän mä tosiaan kohta enää näe tän otsatukan alta. Mutta kasvakoon, prkl.
"Sinä tiedät matalista asioista enemmän
Minä vedän suuret linjat - ainakin mä luulen niin
Minä saatan ajatella itsenikin tainnoksiin..."
Noin laulaa Samuli Putro Zen Cafen biisissä `Jättiläinen`. Tuo on aina liipannut läheltä, tuntunut omalta. Yhdessäkin parisuhteessa olin juuri se jättiläinen kun taas toinen oli "matalien asioiden tietäjä". Se kai oli lopulta osasyy eroon. Oltiin liian erilaisia, mentaalisesti. Eri aaltopituuksilla eikä oikein ymmärretty toisiamme. Mulle kun on hirmu tärkeää se, että koen tulevani ymmärretyksi, ajatus- ja tunnetasolla. Tietenkään en odota mitään absoluuttista ymmärrystä sillä en edes itse pysty läheskään aina ymmärtämään itseäni, mutta jos ajatelmat ja tunnetilat huitelevat aivan eri sfääreissä, on se epätyydyttävää.
En nyt toki tahdo sanoa että minunlaiseni sisin olisi jotenkin "oikeampi" tai parempi kuin se, mitä esim. exälläni oli. Yhtä paljon mua tuolloin häiritsi se, etten myöskään päässyt sisälle hänen maailmaansa. Kumpikaan ei ollut toista parempi tai huonompi; oltiin vain keskenämme turhan erilaiset. Mä olen aina sanonut, että mieltymykset, harrastukset ynnä muut "pinnalliset" asiat voivat poiketa toisistaan miten paljon tahansa, mutta aaltopituuden tulisi olla suunnilleen sama. Toisen kokemusmaailmaan ei toki voi koskaan päästä sisälle, mutta niiden maailmojen tulisi sivuta toisiaan edes jossain määrin. Näin ainakin itselläni.
Itse asiassa en ole vielä milloinkaan tavannut romanttisessa mielessä miestä, joka olisi tuossa mielessä ollut oikeanlainen. Tai ehkä olen tavannut ohimennen ihmisen jonka kanssa tuollaisen yhteisen tason olisi voinut löytää, mutta syystä tai toisesta ei sitten olla saatu mahdollisuutta tutustua paremmin. Enkä usko tavoittelevani mahdotonta, sillä onhan mulla sellainen yhteisymmärrys joidenkin muiden ihmisten kanssa, kuten parin ystäväni, myös miespuolisen.
Tästä päästäänkin siihen, miten joskus tuntuu mahdottomalta ikinä törmätä kehenkään, jonka kanssa tahtoisi jakaa elämänsä. Tuo aaltopituus on tietysti suurin juttu, mutta on siitä niin paljon muutakin, jonka on natsattava. Myös fyysisyys, kemia ja keskinäinen vetovoima ovat mulle todella isoja juttuja enkä oikein voi kuvitella pidempää suhdetta ihmisen kanssa, jota kohtaan en tunne niin. Tässä kun ottaa huomioon sen, etten ole elämässäni tavannut kuin pari miestä, joiden kanssa on ollut hurjasti kemiaa, alkaa tosiaan tuntua hyvin epätodennäköiseltä löytää sopiva yhdistelmä samaa aaltopituutta ja vielä vetovoimaakin. :)
No, älkäähän käsittäkö tätä niin että olisin millään muotoa epätoivoinen tai että edes etsisin mitään tai ketään. Kunhan pohdiskelen tulevan varalle. Mun on nyt hyvä olla yksin ja on oikeastaan aika vaikea kuvitella parisuhdetta - en vain taida olla valmis sellaiseen vähään aikaan. On tämä itsetuntemusprosessi vielä pahasti kesken nimittäin. On näitä silti kiva ja hyvä aina joskus ajatella, sillä juuri ajattelun kautta olen oppinut senkin, mitä oikeastaan edes suhteelta haluaisin. Toki siihen on vaadittu - ja vaaditaan yhä - yritystä ja erehdystä, mutta varmasti mietteilläkin on suuri merkitys asiassa.
Ihastuminen on silti kivaa. Ja haikailu sydäntä särkevää. Milloinkohan se oikein loppuu...?
No voi kökkö. Nyt tuli houkutus lähteä Riikaan tai Bremeniin vielä ennen keväistä Irkkujen matkaa. Erehdyin katsomaan Ryanairin lentoja sekä hostelleja ja havaitsin, että esimerkiksi Riikasta saisi muutamaksi yöksi majoituksen kahden hengen huoneesta SEKÄ lennot sadalla eurolla! Lääh...
Kaipaisin jotain pientä tai isompaakin piristystä elämääni. Kaikki tuntuu niin harmaalta ja tylsältä. Olo on tyhjä ja ahdistunutkin edelleen. Sunnuntaina menen kavereiden kanssa Helsinkiin pariksi illaksi, ja vaikka se toki nostaa mielialaa, tiedän jo nyt että tuon reissun jälkeen olotila palautuu tällaiseksi. Ja sitten on edessä loputon (kevät)talvi. Toivon todella että kaveri suostuu lähtemään reissuun jo maaliskuussa - en millään jaksaisi masennella Suomessa yhtään pidempään...
Joulurauhan julistus, lahjojen paketointi, joulukuusi, glögi, joululaulut radiosta, äidin auttaminen ruokien viimeistelyssä... Miksei silti oikein tunnu joululta? Aina ennen on tuntunut enemmän. Enpä tiedä, kai mua taitaa vieläkin ahdistaa jonkin verran. Edelleen harmittaa olla Suomessa, ja jotenkin epämääräisesti surettaa. Surettaa olla täällä, surettaa tämä typerä haikailu, surettaa perheenjäsenen puolesta ja surettaa myös se mistä aiemmassa merkinnässäni kerroin. Vaikea määritellä tätä tunnetilaa, kun en oikein itsekään tiedä, mikä kaikki tähän vaikuttaa. Tuntuu vähän hajanaiselta.
No. Tunnin päästä tulee Dublinin veli vaimoineen, tai siis tulivathan he Suomeen jo eilen, mutta nyt siis saapuvat joulunviettoon tänne vanhemmille. Myös mamma tulee ja sitten syödään sekä juodaan. Myöhemmin jaetaan lahjat, ehkä pelataan jotain ja maistellaan lisää viiniä sekä glögiä. Ehkä se fiiliskin sitten kohenee. Toivottavasti muilla on parempi mieli. Toivotan kivaa ja lämmintä joulua kaikille tärkeille.
En mä halua jeesustella, kysellä tyhmiä, en päivitellä enkä juoruilla. Silti: Miks maailma on tällainen? Tiedän hyvin että pahempaakin tapahtuu koko ajan, mutta olisin ollut iloinen jos en olisi kuullut sitä uutista jonka tänään kuulin. Veljen kaveri tappoi itsensä tänä viikonloppuna. Se juoksi rekan alle - muuta en viitsi tässä sanoa. Tiesin itsekin kyseisen ihmisen, vaikken läheinen ollutkaan. Tiesin myös hänen perheensä ja lapsena olin hyvää pataa hänen siskonsa kanssa. Veli puolestaan oli sitä näiden molempien sisarusten kanssa ihan näihin päiviin asti. Viimeksi oli nähnyt kyseisen ihmisen viikko sitten.
Tuntuu kummalta ajatella, ettei häntä enää ole olemassa. Ja tuntuu pahalta ajatella hänen perhettään, heidän jouluaan, jota ei nyt sitten tullutkaan. Veljenkin puolesta tuntuu pahalta. Itkin kun kuulin uutisen, vaikken tosiaan itse sen ihmisen kanssa näinä päivinä kaveerannutkaan. Olen kuitenkin tiennyt hänet alle kouluikäisestä asti, ja meillä kotonakin hän kävi usein kun kerran veljeni kavereihin kuului. Ja vaikka tämä nyt sitten ehkä onkin aika itsekästä, tuli hirveä olo myös oman perheeni puolesta. Tarkoitan pelkoa. Pelkoa siitä, että jotain vastaavaa sattuu myös omalle kohdallemme. Se kun ei ole ihan tuulesta temmattu ajatus.
Jotenkin vain tuntuu siltä, että tuo liippasi kovin läheltä. Asetelma on niin tuttu, liiankin. Jotkut tietävät mistä puhun.
Tulin autolla kotiin. Pysäköin, nousin autosta ja ehdin ottaa pari askelta kotitalolleni päin, kun havaitsin ison mustan koiran mulkoilevan allekirjoittanutta naapurin portilta. Samalla havaitsin portin olevan auki ja koiran vapaana. Sitten havaitsin toisen koiran ja sitten kolmannen. Ne eivät vaikuttaneet järin ystävällisiltä, joten olin aika nopsaan takaisin autossa. Siellä ne sitten juoksentelivat autoni ympärillä haukkuen, enkä siis todellakaan halunnut mennä ulos. En mä koiria sinänsä pelkää, mutta jos en yhtään tunne otuksia, ja ne ovat kolmisin vapaana, en halua ottaa sitä riskiä että ne päättävät ottaa pikku maistiaiset musta. Varsinkin, kun samaiset koirat olen nähnyt pihallaan haukkumassa raivokkaasti kaikille ohikulkijoille.
Sielläpä siis istuin autossa ja mietin mitä tehdä. Kukaan ei tuntunut edes huutelevan koiria, joten lopulta ajan kuluessa päätin pirauttaa polliisille. Onhan se nyt ihan kansalaisvelvollisuus tehdä ilmoitus kolmesta (isosta) irrallaan juoksentelevasta otuksesta. Poliisitäti otti koirien tuntomerkit ylös ja lupasi laittaa asian eteenpäin. Ehdin istuksia autossa melko vittuuntuneena vielä jonkin aikaa ennen kuin koirat menettivät mielenkiintonsa meikäläiseen ja juoksivat kauemmas. Siinä kohtaa päätin olla urhea ja sujahdin sitten vikkelästi ulos autosta, tietä pitkin kotipihalle ja siitä sisään. Selvisin ehjänä.
Ottaa vain päähän ihmiset, jotka eivät osaa pitää niitä elukoitaan kiinni. Koirat ovat hyvinkin jees, mutta omistajien päässä viiraa vähän turhan usein...
...tai tuttavallisemmin: Miten täs näin kävi? Tämän kysymyksen jouduin jälleen kerran esittämään tänään S:lle, kun heräsin sängystäni eiliset vaatteet päälläni. Tämä toinen tyttönen nuokkui sohvallani. Lähdimme eilen "yhdelle" ja lopulta tanssahtelimme Castlen lattialla Whiskey In The Jarin tahdissa. Tällä kertaa ei virrannut Bulmers, vaan kakkosystävämme Westons.
Hohhoijjaa. En enää koskaan lähde tuon tyttösen kanssa "yhdelle". En ainakaan ennen seuraavaa kertaa. "Yhdelle" lähteminen on niin petollista...
